Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Pål Erik Veseth”

Vestindien (no) @ Landmark, Bergen, NO 28.10.2022

Norjan Bergenissä tihuttaa vettä ja mustat pilvet valuvat alas kaupunkia ympäröivien vuorten rinteitä. Taidehallin tai Kunsthallenin Landmark-klubilla on odottava tunnelma. Illan bändi, harvoin keikkaileva mutta suorastaan kulttimainetta nauttiva paikallinen Vestindien on dekoreerannut soittoaluettaan (lavaa täällä ei ole, kovimmat keikathan soitetaan yleisön kanssa samalla tasolla) katosta roikkuvilla kettingeillä, kuolleilla ruusuilla, pääkalloilla ja muulla alan rekvillä. Vestindienin ala on nimittäin reipashenkinen black metal, rock’n rollilla otteella. Itsellä kun on todella kauan ollut pehmytkohta norjalaista, 1990-luvun alkupuolen bläkkistä tai samaisen alkupuolen perinteitä kunnioittavaa mustaa kurmootusta kohtaan, niin nähdä alan keikka Bergenissä, norskiblackin todellisessa synnyttäjäkodissa, on ollut pikkusalainen haave. Nyt onnistuu, ja heti ekalla käynnillä länsirannikon tihkusadepääkaupungissa.

Vestindien perustettiin 2009, ja se aloitti aika puhdasoppisena hardcoreaktina, nopeaa ja räyhäkästä punkin ajoa, josta saatiin helmikuussa 2012 maistiainen myös EP:n muodossa, ytimekkäältä nimeltään ”We Are The Lords of Hellfire and We Bring You…Fire”. Bändi kiersi kotimaakuntaa ahkerasti ja saavutti keikkailulla kovaa paikallista suosiota, mutta pisti vain vuosi esikois-EP:n ilmestymisen jälkeen edelleenkin hiukan huonosti tunnetusta syystä pillit pussiin. Meni joitakin vuosia, ja Vestindien ilmestyi taas kuvioihin samaisella miehistöllä, mutta nyt tyyliään aika radikaalisti vaihtaneena, hoocee oli jäänyt ilmaisussa taka-alalle, nyt mentiin ja edelleenkin mennään mustasti mutta erittäin melodisesti, eikä välttämättä vähiten Darkthronen hengessä, ehdottomasti kuitenkin persoonallisella otteella. Hoocee-vuosista on keskitempoja naksun tai kaksi laskettu, mutta esimerkiksi solisti Torjus Slettsnokin tapa toimittaa on aina ollut lähinnä blackia, joten mitään hillitöntä pilottitakinkääntöä bändin ei tarvinnut tehdä. Ulkona tuolla ei kovin usein näe alan solistin tarttuvan tamburiiniin tai shakeriin, eli kyllä Vestindienillä ihan omat otteensa on. Tehokas kahden kitaran lanaus, kitarasoolojen säästeliäs, mutta perinnetietoinen käyttö ja pintaan nostetut melodiset pomppubassolinjat, percussiot ja nauhalta tulevat äänikuvat ja introt, siinä bändin persoonallisuuden ydintä.

Neljäkymmentä minuuttia ennen ilmoitettua showaikaa, ei mestoilla ole juuri ketään. Ihan rauhassa saa yyteröidä lavarekvisiittaa ja ostella kylmän Hansa-tuopin. Muutama muu ulkomaalainen tuntuu olevan mestoilla myös, mutta todennäköisesti muistakin syistä kaupungissa. Varttia ennen showtimea mesta on yhtäkkiä kuin nuijalla nuijittu, pian ollaan kuin kilon traanikimpaleet fermenttitynnyrissä. Ja soiton alettua myös trafiikki baariin ja baarista, on pitkäaikaiselle keikallahäiriintyjälle ihan kohtuullisen kovaa. Mutta sopu antaa sijaa, ja yhteinen asia. Mesta täyttyy stoner-partasuista ja onpa paikalla muutamakin alan pukukoodin upeasti säilyttänyt jannu, mustat maiharit, ja mustien reisarihousujen puntit niihin tungettuna. Arvostan. Silmiin, kumpaankin, pistää kuitenkin erityisesti valtava määrä nuorehkoja naisia Vestindienin yleisössä, kaikkihan nämä eivät voi mitenkään olla bändin tyttöystäviä? Vai miten monta niitä kullakin on?

Viime vuonna Vestindien, ilmaisuaan uudistaneena, julkaisi kriitikoiden laajalti, ja toki itsenikin, ylistämän esikoispitkäsoiton ”Null”. Joka on ainakin omassa musacornerissa soinut viime viikot aivan tuelta. Kompaktisti alle puoli tuntia kellottava 7-biisinen raasto muodostaa nytkin illan settilistan rungon. Illan avaa ilman mitään länkytyksiä albuminkin avaava ”Mot Dag”. Puoliakustisen ja puoliambientin avaajan ei anna kukaan häiritä, kakkosena kuultavassa albumiraita ”Beerenbergissa” on jo täysi paahto päällä. Aluksi on vaikea seurata mikä on mikäkin, sitten äkkään takanani pöydällä rippikouluikäiseltä näyttävän nuoren valojantterin käsinkirjoitetun ajolistan, josta saan tungoksessa akrobatiaa osoittamalla valokuvan ja niin on kädessä illan biisilista. ”Ned” on albumin biiseistä ehdottomasti perinnetietoisinta bläkkiä, ja tätä kuunnellessa ei ihmetytä yhtään, että Bergenin viimeisestä virallisesta bordellista, vuonna 1876 suljetusta Vestindienista nimensä napannut bändi on kiertänyt mm. Taaken lämppärinä. Hyvää sahausta, hyvää huutoa. Simon Skoien ulvauttaa ysäristi itkuisen kitarasoolon. Livenä normaalisti nelimiehistä bändiä tukee kakkoskitaristi ja mies sekvensserin ja kiippareiden takana.

Ilahduttavasti bändi lanaa tai kyntää myös pari raitaa vuoden 2012 HC-EP:ltä, niistä ensin nykyilmaisua mukailemaan sovitettu ”Pissing Faun” alias ”Good Mourning”. Vanhat biisit kirvoittavat myös yleisössä erityisen reipasta vihellystä ja huutoa. Jäljemmällä settiä kuullaan myös hardcore-kauden ”Carcass Me Down”. Asiallista äestystä, pintaa syvemmältä. Mutta illan ehdoton kohokohta on kuitenkin kuulla muutama uusi, synnytteillä olevan kakkosalbumin raita, joutuu nimittäin Norjaan levykaupoille. Ensin (valomiehen paperiin vapaalla kädellä sutaisemana ja sitä kautta tulkittuna) ”Chuoga” ja vielä ”Eldr” todistavat settilistan ylivoimaisina biiseinä, että bändi on tosissaan hommassa ja matsku vaan paranee. Oikein. Ja hei, näillä volyymeillä kun soitattaa kivisen taidehallin näyttelysalia, jossa ei ole akuston akustoa, ja joka on kolme metriä syvä, mutta viisitoista leveä, niin miksaustiskin takanakin pitää aika paljon osata. Eipä olisi ikinä uskonut, että tämmöinen ajo voi tämmöisessä tilassa kuulostaa näin hyvältä. Toisaalta, jos keikkailee harvoin ja lähtee koeponnistamaan uusia biisejä, niin hyvin ja laadukkaastihan se kandeekin tehdä, eiks niin?

Keikka kestää todella kompaktit 50 minuuttia, ja sekin taitaa olla yläkanttiin, mutta selkeästi alle tunnin kuitenkin. Se on tänään ihan ok, kun ollaan kuitenkin kuin silakat tiinussa, ja kun bändi soittaa lattian tasolla ja kun oman öögaston ja orkesterin välissä on ajoittain seitsemänkin kännykkää ja kaikki kuvaavat yhtä huonosti, niin tänään 50 minuuttia on ihan just oikein sopiva aika. Missään ei lue, että bändi soittaisi toisen setin, näillä ei riitä biisit, yleisö ei säpinöi siihen suuntaan, eikä black metal-bändit ikinä tee niin. On uskottava, että tämä oli tässä. Vestindien on takaisin, tosissaan ja biisikynä entisestäänkin terävöitettynä. Näistä olisi mahtavaa joskus saada livenä havaintoja myös Norjan ulkopuolella. Kadulla, keikan häkellyttävän lyhyyden jälkeen odottaa toinen ihme, Bergenissä ei just nyt sada. Matkalla majoitusliikkeeseen, myyttisen Grieghallenin brutaalibetoninen lavastetorni kohoaa mustalle yötaivaalle kuin Blashyrkhin valtakunnan loputtomat vuoret. Black metal-show Bergenissä koettuna, pentagrammi seinään. KG

Post Navigation

%d