Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Sensory Overdrive”

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: