Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Nazareth”

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 20.10.2017

Yksi koko sinänsä aika kituliaan rockvuoden odotetuimmista keikoista oli jo varhain keväällä julkistettu, Michael Monroen peräti 30-vuotiseksi venynyttä soolouraa juhlistava konsertti Helsingin Kulttuuritalolla. Lippu piti hankkia toki myyntiintulopäivänä, ideana varmistaa permantopaikka, joita tämäntyyppisissä Kultsa-illoissa on myydyistä lipuista suurinpiirtein puolet. Ja hyvissä ajoin keikka myikin loppuun, porukkaa tuntui silmä-ja korvamääräisesti tulleen ympäri Eurooppaa, jos kohta Japanistakin saakka. Michael Monroehan on nykyään joka paikassa, mieheltä on mahdoton välttyä. Ja kokolailla ahkerasti miehen nykykokoonpanokin maata kiertää, joten tilaisuuksia nähdä bändi on ollut varsin hyvin. Omasta edellisestä MM-keikasta oli kulunut jo kaksi ja puoli vuotta, mutta kyllä Kultsan juhlavedolle ensisijaisesti houkutteli pari seikkaa. Ensinnäkin luvassa oli erikoispitkä, kaksi tuntia kellottava setti, jossa kuultaisiin tiettävästi harvemmin soitettavaa tavaraa. Ja toiseksi, luvassa oli muutama yllätysvieras, joiden nimet toki salattiin lavalleasteluhetkeen saakka. Neljästä nähdystä vieraasta yksi oli ihan oikea ylläri, kahta ei olisi mahdottomasti jäänyt kaipaamaan, ja yhden olin arvannut ihan oikein.

Keikka starttasi kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin tutulla Sergio Mendesin fanfaarilla. Heti ensimmäisen biisin alkutahdeista oli selvää parikin asiaa. Ensinnäkin, bändi oli aivan hirvittävässä tikissä, rennosti soittaen, selvästikin erittäin valmiina juhlistamaan päällikkönsä kunniakasta taivalta omillaan. Eikä toki tämän orkesterin agendaan ole missään vaiheessa löysät vedot kuuluneetkaan. Toinen selviö, valitettavasti, oli Kulttuuritalon surullisenkuuluisa soundi. Tämä sali rakennettiin aikanaan kamarimusiikille, klassiselle ja mikseipä vaikkapa umpipoliittiselle laululiikkeelle, mutta ei äänekkäiden rock-konserttien näyttämöksi. Niitä täällä totuttiin järjestämään, kun ei oikein muitakaan paikkoja ollut, ja joku B-messuhalli kuulosti vielä järkyttävämmältä. Sali on, ja on aina ollut, näihin hommiin liian lyhyt ja liian leveä. Ja liian kivinen. Mutta voiko tilaa sinänsä syyttää pelkästään? Ei tietenkään. Kuunnelkaa tarkkaan, annoin miksaustiskille kymmenen biisiä aikaa saattaa potikat oikeampaan asentoon, paino sanalla KYMMENEN. Normaalistihan ekan biisin jälkeen tapahtuu jotain edistystä, ja tyyliin kolmannen jälkeen vielä pikkuisen lisähyvää. Mitään parannusta ei alkanut kuulua, vaan jopa päinvastoin. Oma raja meni kymmenentenä soitetun ”Hammersmith Palais’n” kohdalla, sitten riitti. Tuo bändin käytännössä joka keikalla soittama tuttu veto oli jo senmaailmaista puuroa, että meni vain yksinkertaisesti hermo. Tätäkö tänne on tultu Japanistakin asti kuulemaan? Vai olettaako tiski, että täällä kaikki on niin kovia faneja että vaikka lavalta tuuttaisi luupattua leikkuupuimuria särkijän läpi, niin kaikki vaan joraisivat hymy naamalla? Ok, oli niitäkin, muutama mökäöljy liikaa, ja kaikki on äärilegendaarista. Tai jos ultrafanina kuulee samat biisit parikinkymmentä kertaa vuodessa, ei ehkä osaa niin sniiduilla soundista. Mutta ei näiden varaan voi ammattimies laskea.

Myönnän, koko keikka oli ihan väärässä paikassa. Mutta se taas johtuu minimissäänkin siitä, että Helsingissä ei edelleenkään ole Kultsan kokoista keikkapaikkaa, joka täyttäisi kansainväliset standardit. Nyt kun Nosturin muutto on näköjään jäissä ja Linnanmäen vesitornin muuttaminen rockvenueksi taisi sekin tämän laman myötä hautautua hyvien ideoiden mätänevään kasaan.

Korostan vielä yhtä asiaa, en sijainnut ensimmäistä kymmentä biisiä todellakaan missä tahansa. Asiallisen etäisyyden päässä lavasta, miksaustiskin vasemman etukulman kohdalta suoraan eteenpäin kohti Monroen ja basisti Sami Yaffan väliä, eli kokemukseni mukaan ihan pikkuisen ideaalissa paikassa kuulla kaikki nyanssit, mikäli niitä oli.

Rentouttava keskikeijo ja siirtymä salin aivan vasempaan laitaan, näkyvyyden kustannuksella toki. Täällä alkoi pikku hiljaa kuulostamaan joltain, biisejä oli mahdollista jo tunnistaa ja erottaa toisistaan(!), ja muutenkin fiilis alkoi onneksi nousta. Alun halkomakone meets viritetty Pappatunturi-soundeilla oli menetetty tältä ehtoolta niinkin upeita nykyklassikoita, kuin ”One Foot Outta the Grave” (tuoreen ”The Best”-juhlakokoelman uusi raita), koko Michaelin soolourankin lukuun ottaen Top5-biisi ”Goin’ Down with the Ship” ja mainittu, lyhyen Demolition 23-vaiheen upea ”Hammersmith Palais” (1994)Oma keikkani alkoi siis biisistä numero 11, ja loppu olikin melkein pelkkää juhlaa. Bändi äärettömän kovassa lyönnissä, yleisö ihanalla juhlajalalla liikkeellä, kukaan ei töninyt, läikyttänyt, sählännyt. Oltiin yhteisellä asialla. Se tuntuu tässä maassa just tällä hetkellä viiltävän harvinaiselta herkulta.

Uusia jalansijoja vielä etsiskellessä soi Monroen kakkossoolokiekolta ”Not Fakin’ It” (1989) kolme biisiä putkeen, nimitäin ”While You Were Looking At Me”, sitten levyn nimibiisi, joka on paitsi näissä biisiseuroissa renkutus, myöskin Nazareth-cover, sekä vielä yksi illan ehdottomista huippuhetkistä, varsinaisen setin puoltaväliä kolkutellut, aivan järkyttävän rennosti ja etukenoisen heartlandisti rullannut ”Man With No Eyes”. On täysin mahdotonta päättää, onko viimeksimainittu Monroen soolouran paras biisi, vai onko se sittenkin Demolition 23-balladi ”Deadtime Stories”. Jälkimmäistä ei luonnollisestikaan kuultu tänään, se ei oikein illan dramaturgiaan olisi mahtunut.

Oli aika nostaa keikan taso vielä pykälää ylemmäs, eikä sieltä onneksi enää ollut alun tuhnuiluihin paluuta. Korostan, että bändiä ei voi mistään syyttää, bändin koko olemuksesta ja soiton tarkkuudesta näki, että lavasoundi ja monitorimiksaus tuntui olevan täysin kunnossa. Yhtäkaikki, Michael kuulutti lavalle illan ensimmäisen vieraan, se oli Dregen suoraan Tukholmasta, ja yllättäen peräti viisi seuraavaa biisiä lavalla viihtyneen Backyard Babies-miehen takuumurea kitara toi kuin toikin lisää syvyyttä keikkaan. Tässä vaiheessa stemmalaulujakin vedettiin jo viisiäänisesti, eikä sekään haitannut. Dregen-jakson biiseistä toimi parhaiten kitaristi Steve Conten kirjoittama ”Ballad of The Lower East Side”. Dregen pyöri tuttuna ja totuttuna väkkäränä kaksi päätä muita lyhyempänä ympäri lavaa.

Kun Ruotsin pieni suuri mies palasi takahuoneeseen, kutsui illan isäntä lavalle todellisen legendan, jota oli toki uskallettu stagelle uumoillakin. Nasty Suicide alias Jan Stenfors valkoisessa stetsonissaan, ja lavalla oli yhtäkkiä 3/5 kultakauden Hanoi Rocksista. Tätä oli osattu odottaa, mutta tuntuihan se silti. Semminkin kun jokainen Hanoi-mytologiansa tunteva tietää missä tunnelmissa kyseinen kolmikko on tällä samaisella lavalla viimeksi yhdessä soittanut, 3.-4. tammikuuta 1985, kun Razzle oli juuri kuollut, kun keikkaa oli  katseleva tv:n välityksellä 500 miljoonaa eurooppalaista silmäparia, kun tunteet ottivat vallan, kun Sami soitti kahta viimeistä keikkaansa bändissä ja kaikki tämä. Itselle oli myös ensimmäinen kerta nähdä juuri tämä 3/5-kombinaatio samalla lavalla. Tämän takia pelkästään täällä piti tänään olla.

Michaelin pyynnöstä Nasty viihtyi lavalla hamaan loppuun saakka, ja nykikin siinä sivussa muutaman todella maukkaan kitarasoolon. Tunteikas ”Don’t You Ever Leave Me” saatiin vihdoin käyntiin, kun Monroe malttoi palata lavan takaa, biisiin lisävieraaksi selloineen saatu Eicca Toppinen ja Nasty joutuivat ihan hyvän tovin introilemaan ja improilemaan, ennenkuin biisi saatiin käyntiin. Juuri tämä styge, juuri tältä lavalta (vaikka toistankin itseäni) ja juuri tämä biisi Nastyn ensimmäisenä vierailuosuutena, pakko sanoa että tunnelma oli erittäin kohdakkain. Ja kulunutta sanontaa käyttäen, se rockhistorian siipi, tiedättehän…

Hanoi-katalogilla edettiin, ”High School”, alakerrasta jynkännyt ”I Can’t Get It” ja ennenkaikkea komea ”Malibu Beach Nightmare” viimeistään sytytti runsaslukuisen Kultsan yleisön ja todisti, että oli miten oli, mutta kyllä jengi näitä Hanoi-raitoja aina kieli pitkällä odottaa. Normikeikoillaanhan Michael soittaa niitä varsin säästellen, yhtä tai kahta per keikka. Todellinen pankin räjäyttäjä oli se, joka räjäytti Hanoin keskuspankinkin 1984, eli ”Up Around The Bend”. Michael, Sami ja Nasse Kultsan lavalla ja ”Up Around The Bend”, yhtenä kolmesta parhaasta koskaan tästä biisistä kuulemastani liveluennasta. Olin paikalla.

Encoreita kuultiin nelisen, mutta sitä ennen piti toimittaa Michaelin keikkavakio, eli ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”, joka otsikollisesti oli Monroelle varmaan ihan täyttä totta ja kolme todellista optiota synkkinä New Yorkin vuosina. Itse biisinähän se ei ole kovin kummoinen, rätväkkä rokettiroll toki, mutta omalta kohdalta tuntuu aina yhtä pakkosoitetulta Makkosen keikoilla. Setin päätökseen saatiin myös mukaan se neljäs vieras, Michaelin tv-kuvioista niitä seuraaville ehkä tuttu, Andrea Brosio. Encoreosuuden avasi Nastyn kitaraintrolla upeasti startannut ”Underwater World”, yksi kaikkein kovimmista Hanoi-raidoista, ja ehkä, jos valitsemaan joutuu kaikki reunaehdot mukaanlukien, Michaelin juhlaillan komein veto. Sen jälkeen ”Tragedy” ei enää tuntunut siltä kuin se olisi voinut tuntua, ja hiukan jo iänikuisen makuinen ”Taxi Driver” sitäkin vähemmän. Tämän biisin 2000-luvulla uudelleen syntynyt Hanoi Rocks soitti ainakin kaikilla niillä keikoilla, joilla itse olin katsomossa, niitä vetoja ehti olla neljä kappaletta. Tuolloin se tuli tutuksi, mutta ei ole koskaan ollut levysuosikkini. Tässä vaiheessa olikin hyvä poistua mahanalunen jalkoja täynnä kohti steissiä, liikennevälineet eivät keikkojen päättymisiä odottele. Viimeinen encorenumero jäi siis näkemättä, joten en lausu siitä mitään, nämä kaikki kuitenkin kuultiin: https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2017/kulttuuritalo-helsinki-finland-4be3332e.html

Onnea 30-vuotisesta soolourasta Suomen ainoa oikea rocktähti, Michael Monroe! Melkoinen savotta, mutta kuten mies itse spiikissään (ulkomaan vieraiden kunniaksi englanniksi, ja ihan oikein niin) totesi, tuntuu että on vasta aloittanut. Ja mikäs se siinä, jalka nousee, ääni toimii, vuorokaudessa on yhä vähintäin 24 tuntia, joten pitkää jatkouraa ja ikää. Eikä siinä kaikki, Michaelilla on nyt ympärillään aivan vähintäinkin koko soolouransa paras kokoonpano, Sami Yaffa, Rich Jones, Steve Conte ja Karl Rockfist. Jo pelkästään kolmen viime levyn biiseistä saa halutessaan niin kovan puolitoistatuntisen pystyyn, että harva pystyy. Sekin todistaa, että homma vain vanhetessaan paranee. Vannomatta paras, mutta ennemmin pian kuin myöhemmin on tämä bändi taas tarkistettava jollain ihan oikealla rokkiklubilla, jossa keikka potentiaalisesti kuulostaa alusta asti hyvältä. Not Fakin’ It!  KG

Uriah Heep (uk), Nazareth (uk) @ Elenia Areena, Hämeenlinna 17.04.2015

Skotlantilainen hard rockin legenda, ja monen bändin eittämätön esikuva Nazareth olisi voinut laittaa pillit säkkiin elokuussa 2013, kun alkuperäislaulaja Dan McCafferty ilmoitti jäävänsä sairauseläkkeelle alati pahenevien ääniongelmien vuoksi. Mutta bändi päätti jatkaa, tai se mitä siitä tuossa vaiheessa oli jäljellä. Se olisi voinut lopettaa, ja ehkä sen olisi pitänytkin. Hiukan kuitenkin lohduttaa, että jatko tapahtui McCaffertyn siunaamana, ja suoranaisesta toiveesta. Hiukan myös lohduttaa, että mukana on edelleen alkuperäinen basisti vuodelta 1968, eli Pete Agnew. Ja sekin, että rummuissa on jo kohta 16 vuotta soittanut toisen polven Agnew, Peten poika Lee. Ja sekin, että meneillään olevalla kiertueella promotaan albumia ”Rock’n’Roll Telephone”, jolle McCafferty ehti vielä kaikki raidat laulaa. Ja että tuo albumi on itseasiassa aika hyvä. Mutta nämä pikku lohdunkohdat eivät voi olla sysäämättä täysin syrjään ajatusta, että Nazareth 2015 on jonkinmoinen tribuuttibändi itselleen. Miksi näin?

Siksi, että basistin rooli tässä bändissä ei ole koskaan ollut mitenkään merkityksellinen, Agnew on rivimies. Bändin iskusävelien laatimisesta ovat vastanneet muut, Agnew on tosin ollut sanoittajana aktiivinen. Agnew’n rooli lavalla on vaatimaton, ja yksi kaikkein merkittävimmistä asioista bändissä on aina ollut McCaffertyn maailmanluokan viskiraspi ja nasaali. Väitän siis, että pelkällä basistilla 46 vuotta pitkä maailmanperintö ei pysy hengissä.

Itsekin siis varsin skeptisin mielin otin tukevat jalansijat Elenia Areenan jumppalattiasta. Halusin antaa 2015-mallin Nazarethille mahdollisuuden, mutta olin varautunut siihen, että bändi jättää omansa käyttämättä. Semminkin kun oli tiedossa, että Hämeenlinnan veto on uuden laulajarekrytoinnin eli Carl Sentancen tasan ensimmäinen keikka. Rockhistoriapisteet sentään oli poimittavissa. Mutta peräti puolitoistatuntiseksi venynyt, tai oikeastaan venytetty veto, paransi juoksuaan kuin sika vinkunaansa. Se mitä Nazarethista on jäljellä, pääsi yllättämään kerrassaan positiivisesti. Ympärilläni ollutta porukkaa aistien, en ollut ainoa yllättynyt. Nelisen ensimmäistä biisiä bändi oli täysin jäässä, vielä solistiaankin enemmän. Sentance yritti vimmatusti saada viileää jengiä mukaansa, ja otti äänestäänkin kaiken kunniakkaasti irti. Mutta bändiäkin jännitti, ja se kuului. Kitaristi Jimmy Murrison (orkesterissa jo vuodesta 1994 alkaen) veteli kuin treenikämpällä, ja ajattelinkin, ettei tämä voi olla koko totuus mitenkään. Tämän Nazarethin ei ainakaan kuuluisi kiertää enää.

Mutta meno vetreytyi, kun alkoi selvitä, että illasta päästään kunnialla läpi. Sentance paransi koko ajan, käänne tapahtui upean ”Dream On”-hiturin kohdalla. Ääni toimi, ja yleisökin alkoi lämmetä. Viimeistään se sai omat lämpönsä tappiin Joni Mitchell-coverin ”This Flight Tonight” kohdalla. Ehdoton työvoitto bändiltä. Mutta aivan ennenkaikkea sympaattiselta ja oman jännityksensä yläpuolelle kohonneelta Carl Sentancelta, nostan hattua korkealle. Kaveriahan on ennen tätä nähty Krokuksen, Geezer Butler Bandin ja eritoten Persian Riskin eturivissä. McCaffertyn isoihin bootseihin ei jäänyt kuin ehkä yhden sukkakerran kasvunvara, huikea esitys siis.

Bändi jyski kohtuullisilla soundeilla läpi hittikatalogiaan, mahtuipa mukaan tutusti muutama umpiturha renkutuskin, kuten vaikkapa ”Holiday”. Mutta aivan omiin kierroksiinsa kohosi Crazy Horse-laina ”Beggars Day”, siinä esiintyi jo varsin vapautunut ja helpottunut bändi. Pakolliset ”Expect No Mercy” ja ”Love Hurts” tietenkin kuultiin. Keikalle itselleen tunti olisi riittänyt mitaksi, mutta Sentancen sisäänajamiseksi täysmittainen veto oli toki tärkeä. Ja pieni pala Nazareth-historiaakin tuli siis nähtyä. Jos illan 49,50 maksaneesta lipusta jyvitti vaikka 20 euroa avausartistille, ei jäänyt ollenkaan paha mieli.

Uriah Heep soitti hämeenlinnalaisyleisölle kaikkiaan 74. Suomen vetonsa, tällä rundilla saadaan siis suomalaisittain melkoinen merkkipaalu bändin vuonna 1969 alkaneen taipaleen varteen. Edellisen kerran bändi oli maassamme joulukuussa, ja seuraavan kerran jo heinäkuussa Uudenkaupungin Karjurockissa. Ei siis ihme, että visiittejä on kertynyt. Itse näin bändin nyt vasta viidettä kertaa (aika vaatimatonta, kun fan clubin porukat puhuvat sadoista vedoista), ja joka kerta on sama ilmiö toistunut. Bändi soittaa hymyt huulillaan, aina myös runsaasti tuoreen albumin materiaalia, aina hyvillä soundeilla ja viimeisen päälle ammattimaisella meiningillä, eikä koskaan mahdollisia ongelmiaan henkilökunnalle tai yleisölle koiduttaen. Näistä syistä, ja siksi että Heep on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, itse aina palaan asian ääreen.

Miksi Heep ei ole tribuuttibändi itselleen, vaikka senkin riveissä vaikuttaa enää yksi alkuperäisjäsen? Siksi, että tuo alkuperäisjäsen on Mick Box, jonka merkitys muusikkona ja kitaristina on valtavaa luokkaa. Siksi, että kaksi muuta ydinjäsentä (Bernie Shaw vokaaleissa ja Phil Lanzon koskettimissa) ovat olleet mukana jo peräti 29 vuotta. Uriah Heep on ollut kohti tätä päivää kehittyvä rockhybridi, jota ei tietenkään ilman Boxia voisi olla olemassa. Yhtä miestä jos sota on koskaan kaivannut, on se Heepin kohdalla Ken Hensley, mutta hänen peräänsä on hirvittävän myöhäistä enää itkeä. Tiedän monien kutsuvan Heepia ”dinosaurukseksi”, mutta yhtään keikkaa näillä toteajilla ei välttämättä ole nähtynä.

Tuttu ja turvallinen Uriah Heep astui lavalle tasan klo 22.00. Eturiviin oli sitten oman viimenäkemäni ilmestynyt uusi basisti, tumma liuhufleda Davey Rimmer, täyttämään legendasmiehen, toukokuussa 2013 syöpään menehtyneen Trevor Bolderin saappaita. Bändin tarjoaman huikean puolitoistatuntisen lisäksi, nekin saapikkaat täyttyivät enemmän kuin laadukkaasti. Uriah Heep ei (enää) tee virheitä palkkausosastollaan.

Minun käsitykseni mukaan Uriah Heep ei siis soita vasemmalla kädellä puolivillaisia keikkoja. Eikä soittanut nytkään. Settilista sisälsi 14 biisiä, tuoreelta ”Outsider”-albumilta peräti viisi vetoa. Bändi uskoo omaan tuoreeseen tavaraansa, ja kuka sitten, jos ei bändi itse. Levy on taattua Heepia, eivätkä sellaiset rallit kuin nimibiisi, häpeile yhtään orkesterin pitkässä biisihistoriassa. Pääosin musiikista vastaavat nykyään Box ja Lanzon, ja sen huomaa keikoilla kitaran ja urkujen täydellisenä harmoniana ja upeina sovituksina.

Klassikko-osastolle bändi pääsi vasta viidennessä numerossaan, sitä ennen oli soitettu uudempaa kamaa. Toimivaa dramaturgiaa sinänsä. Pelkästään tämän illan ”Sunrise” todisti, että edesmenneen Bolderin paikalle on löydetty mies ja muusikko paikallaan. Huikeaa basismia. Pitkästi ja hartaasti vedetty ”The Magician’s Birhday” kulminoitui Boxin varmaankin 10-minuuttiseen kitarasooloon, Taikuri itse vangitsi ja hiljensi areenallisen faneja hillittömällä taidolla ja karismalla, eikä ollut eka kerta.

Rumpali Russ Gilbrookin valinnasta märistiin aikanaan, mutta takokaa perässä. Kaverin suorasuuntaus on sitä luokkaa, ettei tahdo aina itsekään pallilla pysyä. Varsinkin ehkä koko illan upeimman vedon, eli vuoden 2008 ”Wake The Sleeper”-albumin raidan ”What Kind of God” lopetus lähti kuin haupitsin suusta, ja sitähän sillä toki noin draamallisesti haettiinkin. Wounded Knee-joen tapahtumien inspiroimana syntynyt upea Box/Lanzon-biisi on parasta nyky-Heepia, ja ilahduttavasti jäänyt livesettiin. Huikea biisi, ja tänään huikea tulkinta, myös kokonaissovituksellisesti illan paras.

Keikan äskenmainitun keskisuvannon jälkeen palattiin uuteen materiaaliin, jota siis orkesteri tuli soittaneeksi uutukaiselta peräti puolialbumillista. Bernie Shawn sanoin, ”jotta varmasti tiedätte poislähtiessänne, millainen on vuoden 2015 Uriah Heep”. Kuultiin radiohitti ”One Minute” ja aivan helketillisen hieno ”Can’t Get That Away”.

Mutta ilman niitä muutamia ei poistu Heep mistään maailman urheiluhallista; ”July Morning ”, Ken Hensleyn ja David Byronin (RIP edelleen) taivasosuus. Mick Boxin sisäänspiikkaama ja akustisella kitaralla avaama ”Lady In Black”, ja homma periaatteessa paketissa. Tosin kukaan ei usko, etteikö Heep palaisi soittamaan kahta encorea, kuten aina, eli ”Gypsy” (merkittävin Boxin säveltämistä bändin hittibiiseistä), joka soi upeasti alakerrasta, konehuoneesta, tummana ja vakuuttavana. Ja sitten vielä, tietenkin, ”Easy Living”, jonka aikana olikin jo hyvä sluibia kohti narikkaa, ettei jää kanssahämäläisten jalkoihin. Kiitos jälleen kerran Uriah Heep, tämä ei jää tähän. Näillä siis tänään mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/uriah-heep/2015/elenia-areena-hameenlinna-finland-13c8fd75.html

Elenia Areena on nyt yleisön, ja muutaman isomman artistin voimin ajettu sisään. Itse en ainakaan näe suurempia ongelmia, varsinkin jos anniskelu salin puolella jää kokeilusta pysyväksi. Mainio idea, tietenkin. Narikkakin on saatu sujuvammaksi. Ja jokainen, joka kuuntelee kovaa soitatettuja bändejä paljain korvin tilassa, joka on korkea, peltiä ja urheiluun tarkoitettu, voi syyttää pitkälti itseään, mikäli soundi on jotenkin erityisen huono. Eli omavastuun jälkeen Elenia kuulostaa peltihalliksi minusta ällistyttävän hyvältä. Liikuntaanhan tämä on tehty, mutta toivoisin (ja taatusti moni muukin) lisää isomman skaalan konsertteja, niitä ei Hämeenlinnassa ole yhtään liikaa. Nyt kun niille vihdoin olisi sisätilakin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: