Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Noora Federley”

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Svart Records tekee erittäin tärkeää työtä pitäessään vinyyliformaattien lippua korkealla, ja julkaistessaan jo umpiunohdettuja klassikoita vuosikymmenten takaa nykykuulijoidenkin nautittavaksi. Silloin tällöin Svart järkkää myös nimissään tapahtumia, ja näinpä keikkavuosi 2018 olikin mahdollista aloittaa Svart Fest II-otsikon alla Tampereen Klubilla.

Illan avasi nyt kolmatta kertaa todistamani tamperelainen Seremonia. Neljättä albumiaan illan isännälle eli Svartille valmisteleva bändi ei koskaan ole kuulunut kuumimpiin suosikkeihini kotimaan livekartalla. Ei ole oikein voinut kuulua, kun en kertakaikkiaan ymmärrä bändin retroilukonseptia niin, että saisin siitä henkilökohtaisesti nyhdettyä juuri mitään irti. Nyt on kuitenkin sanottava, että tällä kertaa Seremonia kuulosti kolmesta otannastani ehdottomasti parhaalta, ja eniten oikealta rokkibändiltä. Ville Pirisen, ja Death Hawksissakin soittavan Teemu Markkulan kitarat soivat tänään hienosti yhteen, Noora Federleyn epälaulu ei juurikaan ärsyttänyt ja muutenkin oli jo vallan kivaa olla ajoissa paikalla. Ehkä Seremonia on matkalla kohti työvoittoa, ja toki hyvinkin ansaittua sellaista. Bändissä ei ole mitään vikaa, mutta en ole kohderyhmää. Parhaiten Seremonia suoriutui tänään aivan alkuaikojensa biiseistä, mutta kärsi valitettavasti illan epätäsmällissimmistä soundeista, jotka soundit toki paranivat bändi bändiltä. Ymmärtämättömyyttäni paikkaamaan, lupaan tsekata Seremonian uuden levyn, kun Svart sen (todennäköisesti) myöhemmin tänä vuonna pukkaa ulos.

Spiritus flyer Tampere

Ellei illan päätösakti  Jess and The Ancient Ones olisi ollut kahden aiemmin näkemäni huikean vedon takia meikäläisen tai meitsin päähoukutin Klubin doomahtavaan psykedeeliailtamaan, olisi sen homman jokatapauksessa hoitanut varsin harvoin keikkaileva Spiritus Mortis. Kansainvälisestikin suorastaan kulttimainetta nauttiva bändi perustettiin Alavudella jo peräti vuonna 1987, ja näin muodoin se oli Suomen ensimmäinen doom metal-bändi koskaan. Imatralainen Unholy aloitti vasta seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen oli vuosia hiljaisempaa, joten kaksi mainittua saivat kantaa raskasta doompioneerin manttelia vuosia, aikana jolloin Härmässä aika moni joutui sitäpaisti kyselemään, että iskä mitä se doom metal oikein on? Lajityyppi kun oli nimeltäänkin vasta ihan pari vuotta vanha, tiedämmehän kaikki että ruotsalaisen Candlemassin jumialbumiklassikon ”Epicus Doomicus Metallicus” (1986) jälkeen vasta ylipäätään doomista alettiin alagenrenä edes puhua. Sitäpaisti, edellämainituista uranuurtajista Unholy pisti pillit pussiin viitisen vuotta sitten, Candlemassia tuskin massiivisessa mitassa enää tien päällä nähdään, mutta sinnikkäiden eteläpohjalaisveljesten Teemu (basso) ja Jussi Maijala (kitara) ansiosta Spiritus Mortis on edelleen vireänä, mainituilla kahdella alkuperäisjäsenellä varustettuna. Ja itseasiassa bändi on aika hillittömän kovassa tikissä, ottaen varsinkin huomioon että se heitti nyt Tampereella vasta toisen keikkansa uunituoreen uuden solistin, Kimmo Perämäen kanssa. Tulikaste oli ollut edellisiltana Turun Gongissa.

Kollektiivisiin korviimme oli kantautunut, että Perämäen Turun debyyttikeikka meni hyvin, joskin henkilökohtaisiin sellaisiini kantautui myös Klubin hämärissä mutinaa solistivalinnan aiheuttamasta pettymyksestä.

Spiritus Mortis jyskäsi tappavan tehokkaan 50-minuuttisen varsin kelvollisilla ja erottuvilla soundeilla. Teemu Maijalan erittäin alakertainen Rickenbacker, sekä Kari Lavilan soolokitara nostavat tämän orkan jo monta pykälää useimpia muita omaa hiihtoaan hiihtäviä doomkisaajia korkeammalle. Podiumsija irtoaa tietenkin uranuurtajastatuksen lisäksi genressään kovilla biiseillä, joita bändillä on ammentaa nyt jo neljältä pitkäsoitolta. Ja sitten on tietenkin Jussi Maijalan komppikitara. Näin soitetaan doomia, näin soitetaan vanhan liiton heavya (ja tiedämme toki miten heavy tässä yhteydessä lausutaan). Luontevimmalta Spiritus Mortisilta kuulostaa nopeampi ja keskitempoinen ryske, niinkuin nyt vaikkapa alummalla settiä kuulluissa ”Death Walkingissa” tai ”Heavy Drinkerissa”. Näihin vetoihin Perämäen ääni ja ilmaisu paremmin venyy.  Varsinainen hautajaislanaus ja arkunkanto ei niin hyvin Spiritus Mortisilta taitu, tuntuu että hitaat hinaukset vaatisivat rumpuosastolta (sinänsä tanakat takalinjat takaava Jarkko Seppälä) sovituksellisesti jykevämpää tulitukea. Kuten nyt vaikkapa viimeisimmän ”The Year Is One”-albumin (2016) raidalla ”Holiday In The Cemetery”. Perämäen ääni ei ihan vielä ole ehkä doomeista doomeimpaan valmis. Kenties keikkojen myötä. Sinänsä loistava idea toki ottaa bändin nokille mies doom-maailman ulkopuolelta. Ja sinänsä loistava idea itseltäni nähdä alan kotimainen pioneeri juuri nyt, kun se näyttää olevan uuden ja vielä kartoittamattoman edessä, mutta tykissä ja vakaassa lyönnissä. Tässä on sen luokan jytäbändi, että paikallislehtien pikkuilmoituksia ja konsertteja-palstoja kannattaa kyllä seurailla. Nämä saatetaan jopa kuulla: https://www.setlist.fm/setlist/spiritus-mortis/2018/klubi-tampere-finland-7be11af4.html

Kun Klubin punaiset verhot vedettiin eteen roudaustauon merkiksi, laittoi tiski (enkä puhu nytkään baaritiskistä) soimaan Ramonesien aivan liian vähän tähän maailmaan soitetun vuoden 1985 sinkun, ”My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg)”. Hienoa, laatua laatua pohjustamaan. Jäljellä oli vielä Jess and The Ancient Ones. Superlatiivimies sanoo, kolmen parhaan kotimaisen livebändin joukkoon itsensä viimeistään nyt kolmannella otannalla hoitanut ryhmä ei pettänyt tälläkään kertaa.

Seurasin keikkaa varsin edestä. En yleensä seuraa keikkoja näin edestä, koska näillä hoodein soundi ei ole ideaali. Ok, olin aika edessä laulaja Jessin takia, mutta oli siellä nyt muitakin. Ja ilman tiukkaa Ancient Ones-miehistöä Jessin ainutlaatuinen, häkellyttävä ja maailmanluokan upea lavapreesens ja ääni eivät välittyisi. Tämä orkesteri on todennäköisesti lähin mahdollisuus kokea muistumia ajalta ja osastolta Big Brother and The Holding Company ja Janis Joplin, jollain sanfranciscolaisella klubilla kauan sitten, kun liiterin seinätkin hikoilivat happoa. Kyllä, jotain tämänkaltaista sen on täytynyt olla, muuten asiain jälkimaine ei olisi sitä mitä se vielä nykyäänkin on. Itsellä lipsuu helposti ylisanojen puolelle, ja JATAOn setin puolimaissa tuntui että nekin loppuvat kesken, joten voi vain lämmöllä suositella ottaa tämä bändi ihan itse livenä haltuun. Toki myös levyiltä. Pitkäsoittoja on nyt ulkona kolme, viimeisin ”The Horse and Other Weird Tales” ilmestyi joulukuun alussa. Ja on siis todella kova kiekko, nytkin Klubilla vedetty ”(Here Comes) The Rainbow Mouth” vaikkapa vain ihan esimerkkinä, yksi illan kovimmista nykäisyistä muutenkin.

JATAOn otsiin lyöty psykedelialeima ei tee oikeutta bändille eikä sen musiikille, välillä homma menee iloisesti tumman veden surfiksi, välillä rumpali Yussuf nakuttaa napakat psychobillyn makuiset kompit, ja siinä missä niin moni muu bändi aloittaisi ketäänkiinnostamattomat ja sisäänpäin kääntyneet jamit juuri nyt, pannaankin biisi kompaktisti pakettiin. Jess and The Ancient Ones on bändi, jolla on annettavaa ja joka kehittyy, joka silminnähden nauttii soittamisesta ja keikoista ja saa silla tavalla helposti yleisön puolelleen. Tämmöistä lisää. Tästä tulee kova keikkavuosi. KG

Witchcraft (swe), Seremonia @ Klubi, Tampere 11.01.2013

Olin useampaan otteeseen ja aivan vilpittömällä mielellä antanut mahdollisuuksia tamperelaisen Seremonia-yhtyeen samannimiselle esikoisalbumille, joka julkaistiin päättyneenä vuonna. Olihan bändistä puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja olihan se saanut tulokkaalle suopean vastaanoton mediassa. Vaan kun ei lähde, niin ei lähde. Aloitin levyn milloin alusta, milloin keskeltä ja yrittämällä yritin rakentaa siitä jonkinlaista kokonaisuutta. Ei. Levy on yksinkertaisesti huono, minun mielestäni. Ja kaikki tässä blogissahan toki on henkilökohtaisten fiilisten ja mielipiteiden ilmausta, yleisemmät totuudet pitää etsiä muualta.

Edellämainituista syistä olin jättänyt myös Seremonian keikat näkemättä, en erityisemmin niitä väistellen, mutta muutaman aivan ilmeisen tilaisuuden skipaten. Tampereen Klubilla kuitenkin Seremonia sai lämmiteltäväkseen niin kovan ja kiinnostavan bändin, että pakko oli paikalla olla, uutta elävän musiikin vuotta vihdoin avaamassa. Ja Tampereelle ajellessa oikein muistutin itseäni siitä, että suhtaudupa Seremonian lämppärislottiin ilman taustapaineita, vaikka bändi levytettynä ei useista (korostan tätä) yrityksistä huolimatta uponnutkaan. Bändi soitti sinänsä asiallisen vedon, reilut puoli tuntia ja hyvillä soundeilla, albumilta tuttua psykedeliasävyin maustettua retroheavya suomeksi. Melodiat Seremonialla on kyllä ihan hallussa. Mutta keneltä olisi pois, jos bändillä olisi ihan selkeästi parempi solisti? Nythän Noora Federleysta ei voi edes puhua laulajana. Väitänpä, että olisi pois eniten konseptista, sillä Seremonia on konsepti, ei bändi. Levy on konseptilevy konseptikansilla. Federleyn lausunta on konsepti. Se, että hipsterit laulavat (tai lausuvat) suomeksi Saatanasta ja lämpimästä verestä, on konsepti. Ei bändi, ei ilmaisun muoto. Siksi minä en kaadu kohderyhmään. Retroheavyn Musta Köksä onnistui kuitenkin saamaan varsin tiiviin kannattajakunnan lavan eteen, ja kysyntää selkeästi on. Mutta tämäkin lavanedusleiviskä jää hyödyntämättä, kun esiintyminen on niin (tarkoituksellisen toki) flegmaattista, osana konseptia. Bändi on joutunut useammassakin haastattelussa vastaamaan kysymyksiin siitä, onko Seremonia tosissaan vai ei, ja että mitä on ironia näissä retroilukuvioissa. Se on ironiaa, että kun bändi kävelee lavalta pois puolen tunnin konseptoinnin ja flegmailun jälkeen, niin levyltä pärähtää soimaan Uriah Heepin klassikko ”Look at Yourself”. Ironia on kova laji, mutta niin vanha ettei sitä kannata 2010-luvulla yrittää keksiä uudestaan, tai alkaa selittelemään pois.

Tänäkin iltana siis bändien soittojärjestys oli ihan oikea. Ruotsalainen Witchcraft oli, ja on odotettu vieras, siispä Klubi vaikuttikin varsin täydeltä, joskaan ei ollut käsittääkseni loppuunmyyty. Solisti ja biisintekijä Magnus Pelanderin johtama joukko tulee Örebrosta ja perustettiin vuonna 2000, takana on nyt neljä pitkäsoittoa. Kolme ensimmäistään Witchcraft levytti Cathedral-mies Lee Dorrianin (ex-Napalm Death) levylafkalle Rise Above, mutta muutti isompaan asuntoon viimevuotisella ”Legend”-albumillaan, eli saksalaisen suuryhtiö Nuclear Blastin hoteisiin. Ja sai tuottajaksi kotikaupungin pojan Jens Bogrenin, jonka CV kestää ns. tarkastelua. Niinpä omissa kirjoissani ”Legend” onkin yksi viime vuoden ehdottomasti kovimmista pitkäsoitoista, ilman mitään genrerajauksiakin. Kuunnelkaapa.

Alkuaikojen Pentagram- ja Black Sabbath-vaikutteisesta psykedeliaheavysta Witchcraft on tehnyt upean kaaren nykymuotoiseen itseensä, yhdeksi maailman vääjäämättä kovimmista stonerbändeistä. Joka määritelmänä nyt varmaankin nykymenoa on kaikkein lähimpänä, stoner siis. Settilista painottui tänään aivan ymmärrettävästi uuden levyn materiaaliin, ja hyvä niin, siksi uskomattoman kova rieska on kyseessä. Yhtään täyteraitaa sisältämätöntä kiekkoa kelpaa keikoilla kertailla. Ja jos tuli alan bändeistä kehuttua männäsyksynä Corrosion of Conformitya paitsi kovasta vedosta, myös vedon kompaktiudesta, niin samainen kiitos Witchcraftille. Varsinainen setti kesti vain 50 minuuttia ja rapsakat päälle, ja meikä tykkää. Mieluiten näin, kuin laajaa ja puuduttavaksi käyvää jamittelukatsausta koko tuotantoon. Pääseehän bändi tänne uudestaankin. Kiinnostus ynnä vastaanotto on nyt sitä luokkaa, että Provinssirock jo tarttuikin tilaisuuteen, ja tuo bändin kesällä jälleen Suomeen.

Itselle keikka oli ensimmäiseni mitä tulee itse bändiin, nokkamies Pelanderin olin nähnyt akustisella duokeikalla taannoin Helsingin PRKL-Klubilla. Joka sekin keikka todisti, että maailmanluokan biisit toimivat muodossa kuin muodossa. Ja hattu nousi siinäkin kohdin tänään, kun Witchcraft soitti sen kaikkein ilmeisimmän biisin uudelta levyltä, eli ”It’s Not Because of You” jo varhain setin puolimaissa. Ei tarvinnut säästää encoreihin, vaikka biisi oli taatusti yksi illan odotetuimpia. Koko materiaali nimittäin kestää, ja on viimeistäänkin bändin nykykäsittelyssä kaikki yhtä ”hittipotentiaalista” (älkää ymmärtäkö väärin).

Kaikki tärkeä ja tuore materiaali kuultiin, mutta myös muutama hienö täky ykköslevyltä (2004) eli ”Witchcraft, Take I” ja ruotsiksi laulettu ”Schyssta Logner”.

Asiallinen avaus siis Livevuodelle 2013, tästä on hyvä jatkaa, nyt kun nihkeän ja tapahtumaköyhän vuodenvaihteen jälkeen homma alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Hyvää keikkavuotta itse kullekin lukijalle/sivustolla vierailijalle. Äänestetään jaloillamme elävän musiikin ja sitä tarjoavien paikkojen puolesta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: