Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Paranoid”

Monolith (rs) @ Bar Haukka, Kotka 27.06.2024

Serbialaista stoneria, tai minkään muotoista hard rockia, ei näissä pajukoissa livenä kuule ihan joka päivä. Toimeen ja tilaisuuteen oli siis helppo päätös tarttua, kun sekä Serbian Novi Sadista matkanneen Monolithin, että omatkin matkat osuivat sattumoisin samalle illalle Kotkaan. Samalla avautui mahdollisuus ensikatsastaa kaupungin ainoa oikea rokkiliiteri, nimittäin likilegendaarinen Bar Haukka.

Kun perustaa bändin maassa, joka ei ihan järjettömällä sykkeellä sylje kokoajan maailmaa kiertäviä menestysartisteja, saattaa tulla nimenneeksi bändinsä ei-niin-ainutlaatuisella tavalla. Suoratoistopalvelut tunnistavat maailmalta vaivatta kolmisenkymmentä Monolithia, joten sekaannusta ei voi kokonaan välttää, ja taatusti jokunen asian äärelle eksyjäkin jää eksymättä. Serbialaisen Monolithin musiikki ja tanakka toimittaminen tekevät kovasti käytetylle nimelle onneksi pelkkää kunniaa. Bändi kuulostaa, ainakin levyllä, monoliitilta. Triolla on vyönsä alla yksi kokopitkä viime vuodelta, ”Five Stages of Grief”. Ja kyseiseltä platalta toki valtaosa kuultiin, Haukan rapian tunteroisen kellottaneessa setissä. Kolmantena soitettu, psykedeelisin sävyin hitaasti avautuva kiekon päätösbiisi ”Acceptance” soi komeasti, mutta niin soi oikeastaan koko Monolithin omien biisien repertuaari. Illan setissä tunnelmallisimmin jyräsivät myös ”Denial” ja vaikkapa ”Bargaining”. Vain viisibiisinen esikoisalbumi on vahvaa kamaa, ja todistaa jälleen, että genre kuin genre, niin katsetta tai korvaa kannattaa kallistaa myös rockin itsestäänselvien mahtimaiden ulkopuolelle. Esimerkiksi juurikin Itä-Euroopassa on aina ollut todella kova harrastuneisuus stoneriin, jälkigrungeen ja moniin myöhemmän metallin muotoihin, ja kun jaksaa tutustua, ottaa selvää ja kaivella, on helppo löytää maailmanluokan bändejä. Kaikki eivät koskaan pääse minnekään, mutta piskuisen kotkalaisyleisön edessä Monolithilla oli iso ilta, se soitti ensimmäisen ikinä keikkansa Serbian ulkopuolella, selkosuomeksi viitottuna ensimmäisen ulkomaan vetonsa. Olin paikalla. Bar Haukan nykäisy toimi ikäänkuin treenisessiona kahta päivää myöhemmin koittavalle vedolle Kotkan torilla, ja siinä välipäivänäkin bändi tempaiseen keikan, senkin Kotkassa. Ensimmäinen minirundi ulkomailla, ja kaikki keikat samassa kaupungissa. Arvostan.

Tismalleen kello ennakkoilmoitettu 22.00 bändi nousi Haukan retrosti pojottaviin myötävaloihin, ja tamppasi aivan tehokkaan tuntisen, vaikka ystävällisimminkin laskien yleisöä oli 15 henkeä ja siitäkin osa tyttöystävää ja keikan järkkääjää, kuten aina tämän kokoluokan tapahtumissa. Monella tapaa tällaiset vedot, jossa pikku yleisö pääsee ikäänkuin bändin (laadukkaisiin) treeneihin messiin, ovat hyvinkin palkitsevia. Ja kaikki tämä torstai-illan kunniaksi täysin ilmaiseksi. Myös bändin työn alla olevalta kakkosalbumilta ”Seven Deadly Sins” kuultiin yksi raita, jonka nimi tosin ei jäänyt mieleen. Uusi biisi soi hyvinkin sabbathisti, ja muutenkin livenä Monolithin ote on huomattavasti muinaishardrockimpi, kuin mitä esikoislevyn stonerimpi ote antaa ymmärtää. Sabbathista puheen ollen, aina pitää joka liiterissä olla se yksi pakollinen simarusina, jonka pitää huudella bändille. Ja tulihan sieltä se pakollisen hävettävä ”soittakaa paranoid” myös. Vaan antakaas olla. Kun Monolith oli soittanut aika tarkkaan tunnin, ja koko treenatun oman tuotantonsa läpi, serbijantterit vilkuilivat hetken toisiaan, että mitäs nyt. Ja kyllä, sieltä se lähti, upeasti alkuperäiselle kumartava, retrosoundinen, mutta raskaskätinen ”Paranoid”. Järisyttävän hieno tulkinta. Ja anteeksi nyt vaan kaikki ultraortodoksit sabbathin viettäjät, mutta paras ikinä livenä kuulemani paranoid. Huomioon ottaen myös kaksi itsensä Black Sabbathin tulkintaa aihepiiristä. Kannatti lähteä kauempaakin. Energinen kitaristi Marko Savic ulvotti vielä biisin loppuun aivan jäätävän hienon soolon. Tähän keikan olisi pitänyt luonnollisestikin päättyä, mutta Savic, rumputtaja Nikola Simonovic ja laulaja-basisti Ognjen Beletic eivät ehkä itsekään tajunneet kuinka kova veto oli juuri vedetty, ja soittivat vielä Ozzy-kataloogista hieman sekavan ja puuroisen ”Crazy Trainin”, sekä jamittelutyyppisen session. Joka jälkimmäinen kieltämättä sisälsi muutamia illan ihan parhaita tuokioita, kun lavalla oli hetkittäin Balkanin Govt’Mule. Jamittelutuokion päätteeksi oikeastaan kolmikon soittotaidot saattoi viimeistäänkin niitata yhteen ja niputtaa mappiin ”erinomainen”.

Kotkan keskustan liepeen Bar Haukka osoittautui ihan kelpo rockliiteriksi, mutta miettimään jäi hän, että miten täällä mahdutaan toimimaan loppuunmyytyinä iltoina. Trafiikki ovelta ja baarijono kun katkaisee tilan aika tylysti keskeltä. Pitänee tulla joku tunkuehtoo empiirisesti kokemaan. Lavaratkaisu on Haukassa ihan asiallinen ja toimiva, ja nytkin Monolith toimitti todella hyvillä soundeilla, vaikka äänenpaine mitattiin niin, että yksijäseninen henkilökunta juoksi kahden tiskin välillä, baari-ja miksaus. (Sen Serbian) Monolithin suhteen, pitää jäädä jännittämään bändin kakkosalbumin julkaisupäivää, ja muistaa seurata trion edesottamuksia myös tulevaisuudessa. Soittakaa (jatkossakin) Paranoid! KG

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Post Navigation