Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Jess and the Ancient Ones”

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Svart Records tekee erittäin tärkeää työtä pitäessään vinyyliformaattien lippua korkealla, ja julkaistessaan jo umpiunohdettuja klassikoita vuosikymmenten takaa nykykuulijoidenkin nautittavaksi. Silloin tällöin Svart järkkää myös nimissään tapahtumia, ja näinpä keikkavuosi 2018 olikin mahdollista aloittaa Svart Fest II-otsikon alla Tampereen Klubilla.

Illan avasi nyt kolmatta kertaa todistamani tamperelainen Seremonia. Neljättä albumiaan illan isännälle eli Svartille valmisteleva bändi ei koskaan ole kuulunut kuumimpiin suosikkeihini kotimaan livekartalla. Ei ole oikein voinut kuulua, kun en kertakaikkiaan ymmärrä bändin retroilukonseptia niin, että saisin siitä henkilökohtaisesti nyhdettyä juuri mitään irti. Nyt on kuitenkin sanottava, että tällä kertaa Seremonia kuulosti kolmesta otannastani ehdottomasti parhaalta, ja eniten oikealta rokkibändiltä. Ville Pirisen, ja Death Hawksissakin soittavan Teemu Markkulan kitarat soivat tänään hienosti yhteen, Noora Federleyn epälaulu ei juurikaan ärsyttänyt ja muutenkin oli jo vallan kivaa olla ajoissa paikalla. Ehkä Seremonia on matkalla kohti työvoittoa, ja toki hyvinkin ansaittua sellaista. Bändissä ei ole mitään vikaa, mutta en ole kohderyhmää. Parhaiten Seremonia suoriutui tänään aivan alkuaikojensa biiseistä, mutta kärsi valitettavasti illan epätäsmällissimmistä soundeista, jotka soundit toki paranivat bändi bändiltä. Ymmärtämättömyyttäni paikkaamaan, lupaan tsekata Seremonian uuden levyn, kun Svart sen (todennäköisesti) myöhemmin tänä vuonna pukkaa ulos.

Spiritus flyer Tampere

Ellei illan päätösakti  Jess and The Ancient Ones olisi ollut kahden aiemmin näkemäni huikean vedon takia meikäläisen tai meitsin päähoukutin Klubin doomahtavaan psykedeeliailtamaan, olisi sen homman jokatapauksessa hoitanut varsin harvoin keikkaileva Spiritus Mortis. Kansainvälisestikin suorastaan kulttimainetta nauttiva bändi perustettiin Alavudella jo peräti vuonna 1987, ja näin muodoin se oli Suomen ensimmäinen doom metal-bändi koskaan. Imatralainen Unholy aloitti vasta seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen oli vuosia hiljaisempaa, joten kaksi mainittua saivat kantaa raskasta doompioneerin manttelia vuosia, aikana jolloin Härmässä aika moni joutui sitäpaisti kyselemään, että iskä mitä se doom metal oikein on? Lajityyppi kun oli nimeltäänkin vasta ihan pari vuotta vanha, tiedämmehän kaikki että ruotsalaisen Candlemassin jumialbumiklassikon ”Epicus Doomicus Metallicus” (1986) jälkeen vasta ylipäätään doomista alettiin alagenrenä edes puhua. Sitäpaisti, edellämainituista uranuurtajista Unholy pisti pillit pussiin viitisen vuotta sitten, Candlemassia tuskin massiivisessa mitassa enää tien päällä nähdään, mutta sinnikkäiden eteläpohjalaisveljesten Teemu (basso) ja Jussi Maijala (kitara) ansiosta Spiritus Mortis on edelleen vireänä, mainituilla kahdella alkuperäisjäsenellä varustettuna. Ja itseasiassa bändi on aika hillittömän kovassa tikissä, ottaen varsinkin huomioon että se heitti nyt Tampereella vasta toisen keikkansa uunituoreen uuden solistin, Kimmo Perämäen kanssa. Tulikaste oli ollut edellisiltana Turun Gongissa.

Kollektiivisiin korviimme oli kantautunut, että Perämäen Turun debyyttikeikka meni hyvin, joskin henkilökohtaisiin sellaisiini kantautui myös Klubin hämärissä mutinaa solistivalinnan aiheuttamasta pettymyksestä.

Spiritus Mortis jyskäsi tappavan tehokkaan 50-minuuttisen varsin kelvollisilla ja erottuvilla soundeilla. Teemu Maijalan erittäin alakertainen Rickenbacker, sekä Kari Lavilan soolokitara nostavat tämän orkan jo monta pykälää useimpia muita omaa hiihtoaan hiihtäviä doomkisaajia korkeammalle. Podiumsija irtoaa tietenkin uranuurtajastatuksen lisäksi genressään kovilla biiseillä, joita bändillä on ammentaa nyt jo neljältä pitkäsoitolta. Ja sitten on tietenkin Jussi Maijalan komppikitara. Näin soitetaan doomia, näin soitetaan vanhan liiton heavya (ja tiedämme toki miten heavy tässä yhteydessä lausutaan). Luontevimmalta Spiritus Mortisilta kuulostaa nopeampi ja keskitempoinen ryske, niinkuin nyt vaikkapa alummalla settiä kuulluissa ”Death Walkingissa” tai ”Heavy Drinkerissa”. Näihin vetoihin Perämäen ääni ja ilmaisu paremmin venyy.  Varsinainen hautajaislanaus ja arkunkanto ei niin hyvin Spiritus Mortisilta taitu, tuntuu että hitaat hinaukset vaatisivat rumpuosastolta (sinänsä tanakat takalinjat takaava Jarkko Seppälä) sovituksellisesti jykevämpää tulitukea. Kuten nyt vaikkapa viimeisimmän ”The Year Is One”-albumin (2016) raidalla ”Holiday In The Cemetery”. Perämäen ääni ei ihan vielä ole ehkä doomeista doomeimpaan valmis. Kenties keikkojen myötä. Sinänsä loistava idea toki ottaa bändin nokille mies doom-maailman ulkopuolelta. Ja sinänsä loistava idea itseltäni nähdä alan kotimainen pioneeri juuri nyt, kun se näyttää olevan uuden ja vielä kartoittamattoman edessä, mutta tykissä ja vakaassa lyönnissä. Tässä on sen luokan jytäbändi, että paikallislehtien pikkuilmoituksia ja konsertteja-palstoja kannattaa kyllä seurailla. Nämä saatetaan jopa kuulla: https://www.setlist.fm/setlist/spiritus-mortis/2018/klubi-tampere-finland-7be11af4.html

Kun Klubin punaiset verhot vedettiin eteen roudaustauon merkiksi, laittoi tiski (enkä puhu nytkään baaritiskistä) soimaan Ramonesien aivan liian vähän tähän maailmaan soitetun vuoden 1985 sinkun, ”My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg)”. Hienoa, laatua laatua pohjustamaan. Jäljellä oli vielä Jess and The Ancient Ones. Superlatiivimies sanoo, kolmen parhaan kotimaisen livebändin joukkoon itsensä viimeistään nyt kolmannella otannalla hoitanut ryhmä ei pettänyt tälläkään kertaa.

Seurasin keikkaa varsin edestä. En yleensä seuraa keikkoja näin edestä, koska näillä hoodein soundi ei ole ideaali. Ok, olin aika edessä laulaja Jessin takia, mutta oli siellä nyt muitakin. Ja ilman tiukkaa Ancient Ones-miehistöä Jessin ainutlaatuinen, häkellyttävä ja maailmanluokan upea lavapreesens ja ääni eivät välittyisi. Tämä orkesteri on todennäköisesti lähin mahdollisuus kokea muistumia ajalta ja osastolta Big Brother and The Holding Company ja Janis Joplin, jollain sanfranciscolaisella klubilla kauan sitten, kun liiterin seinätkin hikoilivat happoa. Kyllä, jotain tämänkaltaista sen on täytynyt olla, muuten asiain jälkimaine ei olisi sitä mitä se vielä nykyäänkin on. Itsellä lipsuu helposti ylisanojen puolelle, ja JATAOn setin puolimaissa tuntui että nekin loppuvat kesken, joten voi vain lämmöllä suositella ottaa tämä bändi ihan itse livenä haltuun. Toki myös levyiltä. Pitkäsoittoja on nyt ulkona kolme, viimeisin ”The Horse and Other Weird Tales” ilmestyi joulukuun alussa. Ja on siis todella kova kiekko, nytkin Klubilla vedetty ”(Here Comes) The Rainbow Mouth” vaikkapa vain ihan esimerkkinä, yksi illan kovimmista nykäisyistä muutenkin.

JATAOn otsiin lyöty psykedelialeima ei tee oikeutta bändille eikä sen musiikille, välillä homma menee iloisesti tumman veden surfiksi, välillä rumpali Yussuf nakuttaa napakat psychobillyn makuiset kompit, ja siinä missä niin moni muu bändi aloittaisi ketäänkiinnostamattomat ja sisäänpäin kääntyneet jamit juuri nyt, pannaankin biisi kompaktisti pakettiin. Jess and The Ancient Ones on bändi, jolla on annettavaa ja joka kehittyy, joka silminnähden nauttii soittamisesta ja keikoista ja saa silla tavalla helposti yleisön puolelleen. Tämmöistä lisää. Tästä tulee kova keikkavuosi. KG

Corrosion of Conformity (us), Jess and the Ancient Ones @ Tavastia, Helsinki 14.08.2012

Tiedän että toistan itseäni pahasti, mutta tästä tulee kuulkaa vielä armoton keikkavuosi 2012. Nyt tulee niin kovaa show’ta verkko-ja tärykalvolle sitä tahtia, että heikompaa hirvittäisi. Elokuisena tiistai-iltana tärähti Tavastian lauteelta kova katsaus heavy metallin pitkään historiaan, aina sinne hämärimpään alkuhämärään asti.

Mikä Tavastialla on nykyään kivaa (paitsi että henkilökunta on aiempaa ystävällisempää) on se, että keikkojen alkamisajat ilmoitetaan etukäteen. Ja mikä vieläkin mukavampaa, bändit ja tekniikkansa pitävät niistä kunniakkaasti kiinni. Saavuin paikalle  tasan lämppäribändin ilmoitettuna aloitusaikana ja täsmälleen silloin olikin orkesteri jo lavalla. Kyseessä oli ensikosketukseni kehuttuun ja paljon hehkutettuun kuopiolaiseen Jess and the Ancient Onesiin. Kerrankin voin jakaa jotain ilolla suomalaisen rockmedian kanssa. JATAO, niinkuin mainittu media mieluusti toverillisesti bändin nimen lyhentää, on todella ansiokas uusi yrittäjä maamme rock-kartalla. Bändi louhii matalalta ja tunnelmallisesti erittäin vanhan liiton heavya, kuulostaen välillä Purplelta, välillä Sabbathilta, mutta ennenkaikkea ansioituneesti päivittyneeltä itseltään. Mielessä kävi, että tämäntyyppistäkö on ollut Uriah Heepin mystisimmän kauden keikoilla 70-luvun alussa.

Bändi ei soita ärsyttävää progekeekoilua, vaan biisit ovat varsin suoraviivaisia livesovituksiltaan. Aikamatka on paras sana, minkä keikkaa keksin kuvaamaan. Laulajatar Jessin ääni on upea ja kestävä, ennakkoluulot siitä oli hoidettu pois jo ennen kuin ensimmäinen biisi oli lopussa. En edes uskaltanut kurkata tiskin taakse, ketä siellä tänään on, mutta enpä muista aikoihin Tavastian soineen näin erottelevasti ja kuulaasti. Hatunnosto varsinkin siitä, miten JATAOn basso ja koskettimet tulivat läpi. Ja silti uskallettiin mennä jo joltisellakin volyymillä. Arvon lämppäribändimme on julkaissut kuluvan vuoden keväällä esikoisalbuminsa hirvittävän tärkeää kulttuurityötä tekevän turkulaisen Svart Recordsin kautta, ja levyyn, jos nyt johonkin kotimaiseen plattaan tänä vuonna, kannattaa tutustua. Todella tervehenkinen tulokas, Jess and the Ancient Ones, kaiken tämän turhan muotiretroilun keskellä. Tätä on kuultava lisää livenä(kin).  Käykääpä kuulemassa, ennenkuin hipsterit ja shoegazerit taas kohta kouhottaa kaikki näiden keikat ennakkoon loppuunmyydyiksi.

Lämppäribändi heitti kovahkon laadullisen ja soundillisen haasteen illan ykkösnyrkin suuntaan. Vuonna 1982 Pohjois-Carolinan Raleighissa kasattu Corrosion of Conformity otti haasteen vastaan, tietämättä edes sellaista saaneensa, ja lapioi niin kovan setin, ettei voinut muuta taas kuin hymyillä menemään. Paras metallikeikka oikein pitkään aikaan. Setti lähti käyntiin miehekkäästi instrumentaalilla ”Bottom Feeder”, ja tuoreimman albumin materiaalilla (”Psychic Vampire”). Ja siitä sitten 55 minuuttia, keväällä ilmestyneen albumin ”Corrosion of Conformity”  parhaita raitoja, ja yleisön nyrkit pystyyn nostattavia klassikoita vuosien varrelta. Bändin keväinen paluu levytyskantaan seitsemän vuoden tauon jälkeen on tuottanut todella kovan kiekon (kuunnelkaapa vaikka mainio, keikallakin kuultu ”Your tomorrow”), eikä kalpene, väitänpä, klassikkoalbumeille. Joista oma ehdoton suosikkini on vuoden 1994 ”Deliverance”.

Vuonna 2010 yhteen palannut CoC-ydinryhmä (se vuoden 1985 ”Animosity”-klassikkoalbumin kolmistaan levyttänyt) Woody Weatherman (kitara ja laulu), Mike Dean (basso ja laulu) ja Reed Mullin (rummut ja laulu) näytti, kuinka hoidetaan homma himaan minimimiehityksellä, maksimiasenteella ja positiivisella energialla. Ei vitsinkerrontaa, ei tarinointia, soittoa vaan. Jos termejä crossover tai crossover thrash ei olisi keksitty ylipäätään, ne olisi pitänyt keksiä tätä bändiä varten. Toki tämä voimatrio soittaa kieron annihilatorista thrashmetalliaan, mutta mausteeksi laitetaan ennenkaikkea piiskaavaa 80-luvun hardcorea ja southern rockia, mutta myös bluesia ja sitä, mitä olemme oppineet sittemmin tuntemaan nimellä stoner.

Bändi tikkasi kuin atomikello mainitut 55 minuuttia, ja sitten takahuoneeseen hetkeksi hengittämään. Ja juuri kun ehti tulla pelko, että setti onkin puolessavälissä tai jotain muuta tyhmää, niin ei. Yksi encore ja pois. Koko paketti tunti ja neljä minuuttia. Miksikö nämä keikkojen kellotukset on niin tärkeitä? Ei ne olekaan, mutta kompakti asiansa esittäminen ja aihepiirissä pysyminen ovat. Kolmikymppisiään juhlistava Corrosion of Conformity näytti tällä 2000-luvun toisella suomenvierailullaan, kuinka yliarvostettua (pääosin) musiikillisesti oli se suuntaus, jota muutamia vuosia CoC:n perustamisen jälkeen alettiin grungeksi kutsua. Ja kuinka ylivouhotettu asia tämän maailman historiassa on ollut vaikkapa joku Soundgarden, Nirvanasta nyt puhumattakaan. Minun henkilökohtaisella 1001 Albums Before You Blaah Blaah-listalla on ”Deliverance”, eikä sitä onneksi sieltä kukaan saa pois.

Kova ilta siis, kannatti ajaa satoja kilometrejä berberi halvaannuksen partaalla. Joskus kannattaa. Mutta, yksi kysymys.Miksi vielä muutama vuosi sitten Tavastian ovilipun ja ennakkolipun hinnassa oli merkittävä ero? Ei ole enää. Nykyään ero on vaivaiset 50 centtiä, vuoden 2011 alkupuolella vielä symboliset 70 centtiä. Aiempina vuosina useita euroja. Kapenee ja kapenee, kunnes loppuu, eikö niin Tavastian managementti? Eikö selkeämpi ero kannustaisi ihmisiä ostamaan ennakoita ja eikö viesti myös keikan myyntiä seuraavalle bändille olisi terveempi? Keikka myy ja odotukset on korkealla. Kun ennakkolipun ostaminen ei enää kannata ja kun maksaa ulkomaisesta olutpullosta jopa 7,50, niin kyllä mielessä käy, että asiakasta pidetään tyhmänä. Ei ne huomaa, niistetään vaan kovempaa ja kovempaa katetta. Mistä ikinä saadaan. Järjestävän tahon puolustukseksi on sanottava, että näin merkittävän bändin keikalla olisi pitänyt olla selkeästi enemmän porukkaa kuin mitä nyt oli. Helsinki kärsii jo, suhteessa rajattuun yleisövolyymiinsa suorastaan ulkomaanvieraiden ylitarjonnasta.

Mutta, en halua lopettaa todella kovan bändin todella kovan keikan tunnelmointia nirnettämiseen. Jos mainitun tiistain huonot metalliuutiset olikin ne, että Obituaryn ja Testamentin syksyn Euroopan-kiertueet eivät ulotu Suomeen asti, niin hyvä uutinen oli se, että Corrosion of Conformity on hengissä ja kovassa lyönnissä, sekä levyllä että lavalla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: