Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “livestream”

Michael Monroe, Sami Yaffa & Linde @ GLivelab, Tampere 25.07.2021

Se otti yli 17 kuukautta, toisin sanoen 515 päivää, että maailmanlaajuisen epidemian hiukan liudennuttua ja Suomessakin osittain ja varsinkin viime kuukausina jo pahasti mielivaltaisten kokoontumisrajoitusten hellitettyä, oli vihdoin aika päästä elävän populäärimusiikin pariin. Keikalle. Rockshow’n äärelle, kanssaihmisten ympäröimänä. Asian tärkeys ei tokikaan päässyt jäkitys- ja linnoittautumiskuukausina unohtumaan, kaipuu keikoille oli koko ajan vuorenkorkuinen. Edellinen oikean artistin näkeminen löytyi kalenterin kulmaan merkittynä siis kohdasta helmikuu 2020. Oli jo aika. Toivotaan myös, ettei vastaavaan kärvistelyyn tarvitse lähivuosina ja koronan seuraavien syksyjen jatkoaaltojen aikana enää palata. Kunnian keikattoman korpivaelluksen katkaisemisesta sai itse Michael Monroe, joka tällä kertaa tuli nähdyksi erittäin mielenkiintoisesti spesiaalilla triokokoonpanolla.

Michael Monroen edellinen albumihan oli aivan jäätävän kova ”One Man Gang”, yksi koko miehemme Hanoi Rocksin ulkopuolisen tuotannon kovimpia rieskoja. Levy julkaistiin lokakuussa 2019, juuri ennenkuin Kiinassa alettiin laskea maailmalle madon, ei, lepakonlukuja. On selvää, että levyn varsinkin maailmanpromo jäi kesken, bändin ulkomaalaisvahvistukset joutuivat lukituksi kotimaihinsa ja kaikki muukin covidista seurannut yleisapeus on meille jo nyt niin tuttua. Kesällä 2020, kun Suomi avautui ujosti ja hetkellisesti kuin simpukka helteellä, Michael päätti tehdä jotain, ammattimuusikon on soitettava ollakseen ammattimuusikko. Michael kokosi trion, jossa itseoikeutetusti mukana oli tietenkin bändin suomijäsen Sami Yaffa bassossa. Kitaraan saatiin Hanoissakin ansiokkaan stinttinsä soittanut Costello Hautamäki. Tämä trio jäi, kuinka ollakaan, näkemättä. Nyt oli paikattava asia. Popedan aktivoiduttua omille keikoilleen, ja Costellon soitettua ahkerasti myös soolokeikkoja, oli kitaraan hyvässä hengessä vaihdettava miestä. Pestin sai entinen HIM-mies Linde Lindström.

Monroe oli kumppaneineen soittanut iltapäivällä klo 16 alkaen jo ensimmäisen setin GLivelabin lavalla, lämmitellyt siis itse itseään. Ratkaisuun oli päädytty, kun klubin kapasiteetti oli jouduttu rajoittamaan puoleen normaalista, ja vieläpä niin, että kaikille piti löytyä pöydällinen istumapaikka. Mutta mikäs siinä, kumpikin veto myi ennakolta loppuun, joten Livelabille ilta lienee ollut jokatapauksessa plusmerkkinen. Illan veto, alkaen klo 21, myös striimattiin ympäri maailmaa. Ja kun striimiyleisöä aamuöisessä Japanissa ei tohdi odotuttaa, alkoi keikka melkolailla täsmälleen sovitusti. Ja kellotti tunti parikymmentä, aivan kuten iltapäivälläkin. Paitsi, että erittäin maukkaista covervalinnoistaan aina tunnettu Monroe soitti miehineen ekassa setissä mitä ajankohtaisimman Irwin Goodman-vetäisyn, ja ihan suomeksi siis, ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Olisin halunnut olla paikalla. Ehkäpä kyseinen styge olisi ollut kuitenkin Aasian fanille vaikea ymmärtää ja niellä. Hyvä Michael! Olen pitkälti samaa mieltä, etenkin edellisen ja nykyisen kulttuuriministerin lapsenkasvoinen sössöttäminen alkoi kevään korvalla riipiä hermoja niin, että sen muistaa yhtä pitkään kuin koko muunkin lockdown-masiksen.

Illan settilista oli trion aiemmilta keikoilta tuttu, vain järjestystä vaihdellen. Tampereella avattiin upealla biisikaunokilla, Dee Dee Ramonen Michaelille henkilökohtaisesti lahjoittamalla, yksinkertaisesti järjettömän hienolla ”Under The Northern Lights”lla. Ja tapahtumien kulkuhan meni niin että Michael soitti akustista teräskielistä kitaraa ja paikoin tutusti huuliharppua, Sami sähköbassoa ja Linde tietenkin sähköistä kitaraa. Sami pääasiassa hoiti stemmalaulajan virkaa, vaikka Lindellekin oli mikki viritetty. Michaelin tekemisten yhdeltä kirkkaimmista kausista, New Yorkin aikojen Demolition 23-bändiltä (jossa Sami ja Nasty Suicide Hanoi-miehistä siis olivat mukana) soitettiin peräti kolme raitaa, ja vieläpä asianmukaisesti peräjälkeen: bändikeikoilta kovin tuttu ”Hammersmith Palais”, tänään hiukan alennetulla temmolla soitettu ja puoliakustisuudesta upeasti hyötynyt ”You Crusified Me”, sekä omaan kuvitteelliseen toivepahviplakaattiini jokaisella Makkos-keikalla kirjoitettu ”Deadtime Stories”. Jälkimmäinen oli yksi koko illan sykähdyttävimmistä vedoista, soi todella komeasti, ja Linde Lindström luukutti vieläpä äärityylitajuisen soolon. Kaihon kautta. Michael muisti nytkin omistaa biisin edesmenneelle ystävälleen Johnny Thundersille.

Viimeisimmän albumin eka sinkkubiisi ”Last Train To Tokyo” lähti sekin mallikkaan vapautuneesti, ja muutenkin koko tätä triotouhua on leimannut ilo, soittamisen riemu, ja yleisöön asti välittyvä fiilis siitä, kuinka mahtavaa on soittaa kieltolain rauettua taas ihan ihmisille, ei ainoastaan treenikämpän seinille tai kylmille striimikameroille. Jotka muuten Tampereen GLivelabissa on nerokkaasti upotettu seiniin ja kattoon. Ei tarvitse kameramiesten kiusaantua ja kokea olevansa tiellä, eikä yleisön kokea olevansa kuvassa. Ja tähän väliin, kun puheeksi tuli, olen Michaelin eräänkin välispiikin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Tampereen GLivelab on jotain, mitä on odotettu kieli aivan legendaarisen pitkällä; Suomen todennäköisesti paras rokkiklubi. Vihdoinkin mesta, jossa kaikki tai miltei kaikki on viimeisen päälle mietitty. Maailmallakin jonkin verran keikkamestoja nähneenä on tullut pohdittua, millaisen täydellisen rockvenuen voisi nappia painamalla loihtia. Nyt sitä nappia on Tampereella painettu. Käykää kokemassa. Kannattaa kauempaakin. Joka puolelta klubia näkee, puhelimen applikaatiolla voi tilata bischoshofenin pöytään jos lonkkaa aristaa tai ei vaan jaksa vääntäytyä eli jonottaa, soundi on maailmanluokkaa, yläkerrassakin on pöytiä, henkilökunta ystävällistä, mestan sijainti kuumista kuumin Tammerkosken rannalla, ja vanhateollisen tiilirakennuksen tunnelmaa ei ole onnistuttu sitäkään pilaamaan. Aion palata, GLivelab on uusi suosikkiklubini. Ja ohjelmistokin on hyvää luokkaa, kansainvälisten matkustusrajoitusten purun jälkeen timanttia. Amen.

Hetkessä elämisen tärkeyttä on tässä opiskeltu erityisluokalla viimeiset puolitoista vuotta, ja siihen Michael välispiikissään viittasi, kun sanaili sisään The Grass Roots-coverin ”Let’s Live for Today”. Jonka tunnetusti Popeda esittää nimellä ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Siinä samassa Sami bongasi parvella keikkaa seuranneen Popedan (ja siinä samalla ex-Hanoi Rocksin) kaksikon Costello ja Lacu Lahtinen. Yleisö antoi Tampereen miehille isot ablodit, ja Costia vaadittiin lavallekin, mutta kyllähän sen jo lavan ylöspanostakin näki, ettei vierailijoita kannata henkeään pidätellen odottaa. Joku toinen kerta. Tammikuussa menetetylle Samin entiselle New York Dolls-bändikaverille Sylvain Sylvainille omistettiin rocklegendan itsensä kirjoittama ”Medicine Man”. Illan komeimman vedon titteliä jäi kantamaan niinikään cover. Graham Parkerin ”Get Started, Start a Fire” ei ehkä ollut yleisölle entuudestaan tuttu, mutta hienosti upposi. Trio soitti sen pitkänä ja hartaana keikan myöhäiskeskisuvantona, ja Linde nykäisi illan komeimman soolon. Bändikeikoiltakin tuttu, Suomen kansalliskanoniaan kuuluva ”I Will Stay” oli jo tuttuudessaankin hiukkasen jäähdyttelybiisi, mutta illan ensimmäinen Hanoi-raita ”Don’t You Ever Leave Me” sähköisti tunnelmaa ja alalattialla nähtiin jo merkittävää istuallaan joraamista. Väliin ”Ballad of The Lower East Side” ja sitten lisää Hanoita, ”Motorvatin”, johon Sami toimitti ansiokkaat stemmat. Rumpujen puute ei edes näissä nopeammissa rokettirolleissa häirinnyt. Jos tarvetta ilmeni, Sami jynkkäsi vähän alempaa ja kovempaa. Viimeistään siinä kohtaa, kun varsinaisen setin päätteeksi Linde Lindströn ulvautti ”Up Around The Bendin” umpi-ikonisen kitaraintron käyntiin, alkoi 515 keikattoman päivän hapan muisto liudentua. Elämä jatkuu, keikoille pääsee taas. Koronarokotteet tuntuvat toimivan, ja kun syksyn mittaan saadaan edes suomalainen laumasuoja aikaiseksi, voi täällä omemmassa kuplassa operoida suhteellisen säädyllisesti. Toivottavasti. Nyt on sitäpaitsi mahtava etsikkoaika käydä rästiin jääneiden kotimaisten artistien keikoilla, kun ulkomaan eläviä vielä vajaalla sykkeellä maahan saadaan. On aika tukea kuukausikaupalla ilman töitä ja tukea olleita ammattimuusikoita, keikkajärjestäjiä ja rockluolia. Varmistaa, että edes niillä, jotka selvisivät yli, olisi jatkuvuutta.

Yleisön pyynnöstä Michael, Sami ja Linde palasivat vielä verhojen takaa lavalle ja kuultiin tutusti kaksi encorea. Maulla valituista covereista puheen ollen, kuultiin Iggy Popin ”Brick by Brick” samannimiseltä albumilta vuodelta 1990. Matkalle mutusteltavaksi jäi viesti viimeisestä biisistä, Eddie and The Hot Rods ”Do Anything You Wanna Do” alias Pelle Miljoonan ”Lähdetään kiitämään”. Ja niin me lähdettiinkin. Loppukummarrusten jälkeen homma oli paketissa. Hieno ilta, ja vieläpä henkilökohtaisena syntymäpäivänä. Lahjavalinta itse itselle meni ihan nappiin, saaja tykkäsi. Pitänee muuten taas alkaa käymään keikoilla. KG

Poristriimi III (Merkattu Maa, Serpico, Mama Longhorn, Two of Us) @ kotisohva, 30.05.2020

Koronaepidemia helpottaa, mutta oikeita livekeikkoja ei täysimittaisesti tulla ennen loppukesää näkemään, haaveista huolimatta, joten striimeillä mennään edelleen. Striimissä vainko oot mun? Kyllä. Porin pyhältä rockin suistomaalta kajahti eetteriin järjestyksessään kolmas Poristriimi, ja olihan siihen vanhana porirockfriikkinä, diggarina ja tietäjänä suhtauduttava. Oli nimittäin luvassa pari muuta paikallista bändiä, ja sitten oli Merkattu Maa-yhtyeen comeback/reunion. Se oli odotettu ja tärkeä, ja siinä kävi hyvin.

Juonnettuun iltaan sai ostaa tukilippuja ken toimintaa halusi tukea, vaikkakin stream muuten oli ilmainen. Itsekin kävin toki tukiksen ostamassa, tämä on tärkeää toimintaa nyt, kun bändit ja keikkapaikat ovat eksistenssinsä reunamilla, kuka jatkaa ja kuka ei. Poristriimien äänentoistosta ja tuotannosta vastaava paikallinen Äänirasia antoi tuotantotilansa keikkojen käyttöön, ja lisää lienee vielä luvassakin. Mustilla kankailla rajattu, ja siten pimeäksi saatu varastotila muistutti ihan yllättäen oikeaa klubia, pöhäys savua ja kunnon valot, neljä kameraa asiallisesti asemoituina, mutta ennenkaikkea hulppean hyvä soundi auttoi asiaa. Kolmas Poristriimi oli yksi parhaita tämän lockdownin toimituksia vähintäinkin noin soundillisesti.

Illan avasi 2017 perustettu Two of Us, ironia on siinä, että bändissä on neljä jamppaa. Joilta on ulkona tuore EP ”Love Is A Religion”, ja ihan mainio kiekko onkin, skandinaavisella melankolialla ja ripauksella rautajopalankaa ryyditettyä brittipoppia, eli Britanniaa ja Ruotsia päällekkäin hyvällä tavalla. Two of Usilla on hämmentävän hyviä biisejä, kuten nyt vaikkapa setin päättänyt, tuoreen EP:n ”Always Attracted to Wrong Kind of Girls”, mutta ne parhaat styget oli silti tuorekiekkoakin vanhempia. Tällä biisimatskulla, pienen enkun lausumisen hionnan jälkeen, Two of Usilla olisi, ja toivottavasti tulee olemaankin, asiaa isompienkin levy-yhtiöiden dirikoille. Porirock elää ja voi hyvin.

Roudaustauoilla yleisöä kotisohvilla, striimiklitsuissa, maailman kioskeilla ja autiotaloissa viihdytti akustisen kitaransa kanssa harjavaltalaisen Six Minutes After-yhtyeen nokkamies Risto Ojalammi, joka soitti chatyleisön toivebiisejä, niistä ehdottomasti tyylitajuisimpana valintana Goo Goo Dollsien ”Iris”. Toki kuultiin muutama Satakunnan suistomaan kasariklassikko myös.

Ehtoota jatkoi neljän biisin setillään, 7-henkisellä kokoonpanolla esiintynyt Mama Longhorn, jonka olin ihan oikeasti nähnyt livenä Porisperessä elokuussa 2015. Bändin jäsenten taustoilta löytyy krediittejä kuten Ektroverde, Kuusumun Profeetta, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Lowlife Philosophers, näillä on Eeva Poijärvessä mainio solisti ja musa on mielenkiintoinen sekoitus afrobeatia, krautrockin jumitusta, vanhaa suomiprogea ja tsaikedeliaa. Ja vaikka Porisperen veto aikoinaan ei ulkolavalla, eli ei niin osuvassa paikassa, sytyttänytkään, nyt oli hyvä meininki. Bändin asetteleminen käytännössä ympyrän muotoon tuki neljän kameran kuvakulmia hyvin, ja illan toimivimmat valotkin Longhorn sai. Ehkäpä, mitä nyt valoista mitään tiedän, ihan samasta ympyräsyystä. Mama Longhorn ryyditti tänäänkin ilmaisuaan rikkaasti puhaltimilla, perkussioilla ja kiippareilla, parhaiten groovasivat avausbiisi, tuorein sinkku ”Island After Island” ja se pitkä, meditatiivinen hituribiisi, jossa laulettiin trakkaudesta, mistäpä sitä muustakaan, biisin nimeä en nyt edes lähdemateriaalin ääreen antautumalla keksinyt.

Tuoreeltaan levydiilin italialaisen Rockshots Recordsin kanssa solminutta, vuonna 2005 perustettua ja kaksi pitkää kiekkoa jo päätyyn nakannutta Serpicoa vaivasivat ainakin osan vetoa jonkinmoiset ääniongelmat. Tai siltä ainakin vaikutti. Ihan täyttä kuvaa, näin vilpittömästi uskon, ei keikka onnistunut Serpicon osaamisesta ja asenteesta muodostamaan. Jotain jäi puuttumaan, ja kärsipä Serpico myös illan huonoimmista valoista. Tässä lajityypissä, purppuranvärisesti junttaavassa hard rockissa ei oikeastaan millään muulla ole niin väliä kuin biiseillä. Ja sillä etukenoisella asenteella, jolla ne kulloinkin esitetään, tai vähintäinkin pitäisi esittää. Ehkä Serpico saa uuden mahdollisuuden joskus, ja ihan oikeasti livenä, itselläkin oli ajatus jo pitkälti illan päättäneessä bändissä, ja siinä henkilökohtaisesti tärkeimmässä syyssä avata ATK.

Merkattu Maa perustettiin Porissa 1986, ja kaikki entusiaistiset porirockjonnet ja suomirocksimot tietää kyllä tarkkaan, mitä kaikkea muuta noina vuosina tapahtui, tai oli hiljattain Satakunnan suistomaalla tapahtunut. Pori oli 1986 ollut jo muutaman vuoden Suomen eittämätön rockpääkaupunki, bändejä syntyi kuin sieniä sateella, levy-yhtiöiden ei tarvinnut kuin valita parhaat päältä. Kaikki Porista lähetetyt demonauhat ja kellarikassut kannatti kuunnella pinon päältä ekana pois, ja tarkalla korvalla. Jokainen lafka halusi oman porilaisen poppibändinsä. Merkattu Maa edusti porirockin kakkosaaltoa ihan parhaimmillaan, mertentakaista kaukokaipuuta ja romantiikkaa, mutta myös tuulenpieksemiä paikallisrantoja ja satamia kuvittavat sanat, ja tuttu porilainen melankolia biisejä kannattelemassa, duurimusiikkia mollissa. Bändin suurin menestys ajoittui vasta 90-luvun alkuun ja puolimaihin, kun kaupungin bändijättiläiset oli jo joko kuopattu, tai muuttumaisillaan puolihengettömiksi iskelmäbändeiksi. Merkatun Maan suosio oli alueellisesti kovaa, sen esikoisalbumi nousi Suosikin listan sijalle 7, pelkästään kahden porilaisen kivijalkamyymälän myynneillä. Kyseinen esikoisalbumi ”Karuselli pyörii” saatiin ulos vasta 1995, kun Suomi oli jo syöksynyt syvään lamaan, ja Porin rockvaltikkakin oli jouduttu luovuttamaan munattomalle eurodancelle, movetroneille ja mörkömetallille. Kyseiseltä esikoisalbumilta Merkattu Maa oli myös huolella valikoinut Poristriimi III:n kompaktin, viiden biisin settilistansa.

Ja mites sitten kävikään? Oli tullut tämän eristyksen / lockdownin aikana katsottua monta kymmentä livestreamia, ja sitten kävi niin, että porilainen Merkattu Maa, kymmenen vuoden keikkatauon katkaisten, ja jonkinmoisen, hyvinkin ainutkertaisen ja harvinaisen comeback/reunion-keikan soittaen, veti koko tämän oudon kolmekuukautisen periodin parhaan nettikeikan. Ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Merkattu Maa on pitkään, tosi pitkään, ollut niitä porilaisen ja suomenkielisen rockin kulmakivibändejä, joka olisi pitänyt nähdä oikeasti livenä jo moneen kertaan. Odotukset tätä streamcomebackia kohtaan oli siis kovat, mutta hienosti bändi, ja vieläpä pitkälti ”klassisella” kokoonpanollaan ne lunasti.

Kärkeen kuultiin ”Päiväkirja”, huikea biisi, jossa tyylikäs alkuperäissolisti Jyri Juhola kuulosti heti kärkeen jossain määrin Olli Lindholmilta, mutta hyvällä tavalla, ilman huumorittoman huutavaa patetiaa. Mielleyhtymä palasi myöhemminkin, mutta paino on sanoilla ei häiritsevästi. ”Päiväkirjan” melodiakulusta kumpusi mieleen myös Skädäm, eli ytimessä oltiin, vuosi -86, kauan on aikaa siis. Kakkosena ”Kaiken jälkeen”, Sami Välimäen koskettimet ujelsivat dingosti, tukien Sami Virtasen upeasti murjonutta kitaraa. Porirockin syvimmässä olemuksessa oli aikoinaan myös kyse monien raskaskätisestikin soittaneiden brittibändien diggailusta, mutta en nyt Merkkareiden suhteen ala väittämään muuta, kuin että brittivaikutteet kuuluvat yhä. ”Kaiken jälkeen”-biisissä Juha Jokisen rummut nakuttivat peräti manchesteristi, tämäkin vielä, (toivottavasti tätä vetoa pidemmälle kantavan) paluun tehnyt Merkattu Maa on Satakunnan James!

Edellisen keikkansa bändi oli soittanut 2009, ja sen oli tarkoitus kai olla kaikkien aikojen viimeinen, tänään siis me päätelaitteemme avanneet olimme onnekkaita. Jäähyväiskeikkaa edeltävä veto oli 2006 Yyterissä, n lämppärinä, kun Merkattu Maa täytti 20 vuotta. Eli ei tätä keikkaherkkua nyt ähkyksi asti ole päästy näkemään. Siksikin häkellytti, miten terävässä kunnossa bändi oli, tietämättä yhtään kuinka paljon tämän illan vetoa oli treenattu. Solisti Juholalle ”Laitakaupungin satama” on selvästikin omaelämäkerrallinen biisi, ja esitettiin sillä hartaudella. Virtasen kitaraintrolla lähettämä nimikkobiisi ”Merkattu Maa” on tämän bändin ”Pyhä Klaani”, siinä soi kaukokaipuu ja lännenromantiikka, mutta myös menettämisen melankolia. Bändi päätti settinsä viime hetkillä esikoisalbumille mukaan päässellä, kiipparisti Välimäen sävellyksellä ”Kevät Saa”, ja niin vain viidellä biisillä itsensä parhaaksi streamkokemukseksi kiilannut keikka oli paketissa. Ei encoreita, kenelle, kenen vaatimana, tämä on yksi striimauksen parhaita puolia. Poristriimejä pitää alkaa seurata, luvassa voi olla muitakin aarteita kaupungin kunniakkaasta pophistoriasta. Merkattu Maa, tehkää vielä oikeatakin keikkaa. Meininki hyvä, ja noi poispäi. KG

Slaveriet (swe) ”Skuldfri”-livestream @ Studio Skogsbrynet, Mariestad, 22.05.2020

Ruotsalaiset ei ehkä ole maailman johtava kansakunta panepidemian hallinnassa, mutta melodisen punkin saralla maa on maailman parhaita, ollut aina. Ei tätä nyt niille kuitenkaan tarvitse kertoa. Punkin (ja toki metallinkin) laji kuin laji, niin ruotsalaiset on aina ylivoimaisia, sieltä tulee tänäkin päivänä maailman parhaat hardcore-ryhmät, crust-bändit ja melodinen, kitaravetoinen ajo. Ja ne penteleet saavat punkmusiikkinsa kuulostamaan äärihyvältä peräti kotikielellään.

Viime viikkojen livestreamien parhaaksi lähteeksi on osoittautunut GigsGuide-sivusto. Koronaeristyksen alussa seuraamani StageIt-alusta tuotti pitkässä karanteenissa pettymyksen, alkoi tulla korvista ulos puhelimella kuvatut nainen ja kitara / mies ja kitara-vedot makuuhuoneissa, olohuoneissa, käytävissä, sohvilla, pihakeinuissa. Meni monotoniseksi, vaikka monia hienoja lauluntekijöitä tulikin diskoveerattua. GigsGuidessakin voi eksyttää itsensä pahasti. Jos illan artistin kohdalla lukee Radiohead, henkeään ei kannata alkaa samalla sekunnilla pidättämään. Koronarajoitusten takia kyse on useimmiten bändien nokkahahmojen akustisesta puolituntisesta sieltä omasta, mainitusta makuuhuoneesta. Ei näillä rajoituksilla kasata bändejä noin vain yhteen soittamaan streameja. Ei pidä siis antaa sivuston hehkuttelun tai promokuvan hämätä. Tätä aikaa eletään nyt, ja toivottavasti pian päästään ihan oikeillekin keikoille. Merkkejä on jo ilmassa, mutta loppukesään pitänee odotella.

GigsGuide-sivuston kautta löytyi, ihan klassisella intuitiolla tietenkin, ruotsalaisen tuoreehkon punkbändi Slaverietin suora lähetys. Se toteutettiin neljällä kameralla bändin kotikaupunki Mariestadin (just se sama Mariestad, jossa on yksi Ruotsin parhaista isoista panimoista) Studio Skogsbrynetista, samasta mestasta, jossa bändi oli äänittänyt kuluvana vuonna ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Skuldfri?”. Yleisöä ei studiossa tietenkään ollut, ei edes Ruotsissa, mutta bändi äityi ihan hauskaan ja rentoon huuteluun miksaustiskin kanssa, paikoin tuli edes olo, että on siellä sentään joku jolle soittaa.

Kompaktin iltapuhteen idea oli soittaa esikoisrieska kannesta kanteen, alusta loppuun. Niin puhde myös eteni. Niin muodoin veto alkoi mainiolla ”Ett enda val”-nykäisyllä, jonka bändi on lohkonut myös singlejulkaisuksi. Missä tätäkin bändiä on pidetty? Vakankos alla? Miksi näistä(kään) ei ole voinut kuulla aiemmin? Slaveriet on kvartetti, kolme jantteria ja viehättävä, tiukassa nahkatopissa ja lyhyessä skottiruutuhamosessa esiintynyt Loppen laulussa. Naispuolinen solisti erottaa jo bändin kymmenien, tai satojen joukosta. Ruotsissa riittää bändejä Asta Kaskin ja Tysta Marin vanavedessä, ja siinä vanavedessä kun uidaan, ei kehdata tehdä kovin huonoja biisejä. Slaverietinkaan esikoisella ei ole yhtään oikeasti läyhäistä väliraitaa. Eniten Tysta Marin suuntaan kumartaa rätväkkä ”Iskall Grav”, jonkanimistä crustbändiä jos ei vielä svedupettereillä ole, niin olisi aika perustaa. Loppen osaa oikeasti laulaa, bändi oli selvinpäin, stream ei pätkinyt ja soundit oli kasettisoundit, eli studiotasoa. Hannuhanhisuus. Ei, ammattitaito. Slaveriet voi laulaa myös parisuhteen suvantovaiheesta (niinikään sinkuksi irroitettu ”Ge Mig Lite Tid”), aina ei tarvitse paeta natseja, krapulaa, kyttäsikoja tai mitä nyt ikinä, niihin sorbuskusella maalattuihin sivukujien porttikonkeihin juomaan Feteaskaa. Punk on musiikkia, se ei ole oikeastaan koskaan ollut merkittävästi mitään muuta.

Mainittu ”Ge Mig Lite Tid” on ehdottomasti levyn paras biisi, ja se ajettiinkin ihan hillittömällä intensiteetillä. Bändi kumartaa paitsi maanmiestensä suuntaan, myös Rancidin ja NoFX:n, tempo on välillä niin hillitön, että meinaa lähteä lapasesta (”Nattens Mara”), mutta ei lähde kuitenkaan. Streamin sivussa kulkevassa chat-ketjussa kehotettiinkin joka kolmannessa kommentissa bändiä soittamaan nopeammin, ja nopeammin. Ei ole pakko uskoa, mutta kuunnelkaapa ”Ge Mig Lite Tid”, maailmanluokan ralli, jolla Dropkick Murphys hioisi pieniä timantteja, bitcoinia tulisi ovista ja ikkunoista. Punk ei ole kuollut.

Tanakasti ja häkellyttävällä temmolla kannuttaneen Pellen introama ”Lev!” oli punk popiksi naamioitua dixieland jazzia, ”Det Finns Något Ont Inom Dag” muuten vain upea kaahaus. Näiden levyähän pitää alkaa sahaamaan eestaas. Varsinainen setti kellotti 38 minuuttia, encorebiiseinä kuultiin vielä kaksi vetoa vuoden 2018 EP:ltä ”När Röken Lagt Sig”, eli vahvasti The Clashin hengessä kulkenut reggae ”Härskare och slavar” ja vielä ajankohtainen ”Hela världen brinner”. Keikka oli ohi, basisti Jenz totesi ettei ole ketään kenelle heittää plektraa. Ja solisti Loppen, että toivottavasti jo syksyllä nähdään ihan oikeilla keikoilla. Eipä vissiin. Tulkaa Puntalaan, Vastavirralle, On The Rocksiin, kunhan tulette. Löydyn siitä eturivin heti takaa.

Paraskaan stream ei juurikaan lievitä kaipuuta keikoille, mutta tuo pienimuotoista toivoa siitä, että jonain päivänä taas soitetaan niin, että paikalla saa olla myös maksava yleisö. Jos striimaaminen on tullut jäädäkseen, niin mikäs siinä, niistä voivat nauttia ne, jotka eivät jaksa könytä paikalle, tai ei ole muuten mahdollisuutta. Musiikki on parasta livenä, mutta toki keikkailu tuntemassamme muodossa voi globaalisti hiljetä ja muuttua pienimuotoisemmaksi. KISS lopettaa, Mötley Crue tekee enää muutaman comebackin, kenenkään ymmärtämättä miksi, Radiohead kiertää vain Eurooppaa maanteitse, pistokeikoille lentäminen muuttuu noloksi ja kaikki ne muut skenaariot voivat toki realisoitua, mutta ei elävä musiikki tähän(kään) kriisiin kuole. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: