Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Opeth”

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Abbath (no), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe), Amorphis @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Takakataloogissa on mistä valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Soen (swe/us), Oddland @ Klubi, Tampere 02.02.2013

Rockmedioissa jauhetaan nykyään kovasti ”superbändeistä” ja osoitetaan sillä tavalla ymmärrystä rockin lähihistoriasta ja bändien merkityksestä mukamas syvästi. Onhan ns. superkokoonpanoja ollut kautta rockin historian (Cream, Highwaymen, Traveling Wilburys etc.), mutta nykyään tuntuu, että termin käyttö on lähtenyt ihan käsistä. Edellämainittujen esimerkkien valossa toki Chickenfoot on tavallaan superbändi, tai Black Country Communion, mutta mikä helvetti saa ihmiset käyttämään termiä esim. näistä: Animetal USA, Hangover Hero, AxeWound, Palms tai Wild Flag? Etkö ole koskaan kuullutkaan? Siinäpä se.

Myös kuluneella viikolla Suomessa kolme keikkaa heittänyt ruotsalais-yhdysvaltalainen Soen kantaa superbändin leimaa kollektiivisessa yhtyeotsassaan. Vaikka juuri kukaan paikallaolleista tuskin tietää sessiokosketinsoittajan nimeä, on koskaan kuullut laulusolistin entistä bändiä tai on koskaan, missään törmännyt kitaristiin ennen tätä. Eikä tämä vähennä Soenin arvoa bändinä, päinvastoin. Eikä tämä ole poissa Soenin upeasta ja innovatiivisesta progressiivisesta rockista, päinvastoin. Enpä pysty nimeämään yhtään orkesteria, jolle superbändileima ei olisi todennäköisesti ollut pelkästään taakka. Soenin kohdalla jauhanta perustuu siihen, että rumpali Martin Lopez soitti aiemmin 9 vuotta Opethissa, bändin peräti kuudella albumilla, sisältäen läpimurtoklassikko ”Blackwater Parkin”. Ja että Soen-basisti Steve DiGiorgio oli perustamassa Sadusia 1984, soitti Deathissa Chuck Chuldinerin rinnalla pätkittäin useita vuosia (ja mm. ”Human”-albumilla 1991), sekä Testamentissa 1998-2004. Ja jotta nyt laittaisin tortun päälle torttua, niin mieluummin itse toteaisinkin, että mainion Soen-orkesterin huippumuusikoista kahdella on siis varsin vakuuttavaa bändihistoriaa takanaan.

Soenin kaikki kolme Suomen keikkaa (Tampereen lisäksi Turun Klubi ja Helsingin Nosturi) lämmitteli progemetallimaailmassa hyvissä nousuissa oleva turkulaisbändi Oddland. Bändi voitti Finnis Metal Expo 2011  yhteydessä järjestetyn ”Suomi Metal Star”-kisan, ja sai palkinnoksi levytyssopimuksen saksalaisjätti Century Medialta. Mainio esikoisalbumi ”The Treachery of Senses” ilmestyi viime vuonna, ja on ehtinyt saamaan laajalti kiitosta. Itse olin ehtinyt tutustua ennen keikkaa vain todella vähän kyseiseen kiekkoon, joten tuttavuuteni turkulaisiin perustuu nyt nähtyyn kompaktiin, puolen tunnin lämppärivetoon. Joka oli jo sikälikin ansiokas, että levyyn on nyt suorastaan pakko tutustua lisää. Oddland soitti Tampereella kuulaasti ja melko tarkastikin. Yhtyeen biisimateriaali on jo ihan oikeasti progressiivista luonteeltaan, niin että mitään aamun soijalaten taustahörinää tämä ei ole, vaan musiikkia kapitaali-M:llä, ja kuulijalta keskimääräistä enemmän vaativaa. Siksi väitänkin, että Oddland on enemmän levybändi kuin livebändi, mutta nyt Klubilla nähdyn kaltaisina lyhyinä otantoina elävänäkin todella mainio. Mitään poikasia oddlandit eivät enää ole, bändi on kuitenkin taivaltanut jo vuodesta 2003. Tällä sävellyskynällä tulevaisuus on jopa stadioneja myöten auki, nähtäväksi jää onko se sitä tällä solistilla, vaikka kaikki muusikkous bändissä onkin huippuluokkaa. Onnea matkaan Oddland, tällaista musiikkia ei moni tee, tälle on paikkansa.

Soen julkaisi esikoisalbuminsa viime vuoden helmikuussa suomalaisen Spinefarmin kautta. Levy kantaa nimeä ”Cognitive”, ja omissa kirjoissani se kantaa myös yhden kovimmista albumeista 2012 titteliä, oikeastaan genrerajoistakaan riippumatta. Tämmöisiä levyjä ei väännetä kieli poskessa, mökin saunaneteisessä ja kännissä. Näihin valjastetaan kovimmat osaajat, ja nämä vaativat sen, mitä hyvä taide aina eli näkemyksen. Itselläkin päätös nähdä bändi livenä syntyi nimenomaan huikean albumin takia, ei kahden soittajan maineen. Johtuen levytetyn, ja keikkakuntoon harjoitellun, materiaalin vähäisyydestä, Soen soitti käytännössä ”Cognitiven” läpi ja poistui. Tampereen Klubille olisi mahtunut paljon enemmänkin progen ystäviä, mutta veikkaanpa, että jos taso pysyy ekan levyn kaltaisena, seuraavalla (ja seuraavan albumin) kiertueella myydään jo Suomenkin liiterit loppuun.

Soenin solisti Joel Ekelöf napattiin nokille pari albumia levyttäneestä tukholmalaisesta Willowtree-yhtyeestä. Onnistunut rekry. Miehessä on samanlaista vähäeleistä karismaa, kuin samoilla lauteilla hiljattain nähdyn Witchcraftin Magnus Pelanderissa. Ruotsissa riittää näköjään huikeita raskaan rockin solisteja, ei olisi Candlemassinkaan tarvinnut hötkytä itseään metsään (mutta tehty mikä tehty siinäkin, ja nyt on taas asiat hyvin). Ruotsi on hieno rockmaa, mutta älkää sitä nyt niille kertoko. Asiansa osasi myös kitaristi Kim Platbarzdis, jonka E-Bown avulla ulvotettu soolo ”Slitheringissä” viimeistään nosti selkäpiin nahasta läpi. Turha edes mainita, että Lopez on yksi metallimaailman kovimmista rumpaleista.

Platbarzdisin varmaan puolitoistametriset dreadlocksit heiluivat villisti ympäri lavaa ja loivat hauskan kontrastin Ekelöfin viileälle kaljuudelle. Vastakohtien kuontaloita, vastakohtien musiikkia. Jota, jälkimmäistä siis, on mahdotonta kuvailla, kuunnelkaa itse. Bändiä on kyllästymiseen asti verrattu (hyvä rockjournalistit!) Tooliin, mutta mistä nyt kukin sen mielihyvänsä saa. Itse saan sen esimerkiksi Soenin huimasta, ja mieletöntä progetulevaisuutta lupaavasta esikoisalbumista, tai Soenin kaltaisten huikeiden bändien näkemisestä livenä. Tästä tulee kulkaa mahtava keikkavuosi. Ja hei, kuunnelkaapa ”Cognitive”. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: