Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Union Carbide Productions”

Ebbot Lundberg & The Indigo Children (swe), Sävyt @ Klubi, Tampere 19.01.2017

Tampereen Klubilla on torstai-iltana aivan häkellyttävän hiljaista kellonlyömällä, jolla tämänkertaisen rupeaman lämmittelybändin on määrä aloittaa. Paikalla on millä tahansa matematiikalla alle 20 henkeä. Illan päätähti Ebbot Lundberg soittaa muina julkisuuden henkilöinä Klubin tuulikaapissa puhelua Ruotsiin, ja asettuu sen jälkeen merchandise-nurkkaan hinnoittelemaan levyjä. Lämppärikin aloittaa jo ennen ilmoitettua aikaa, tiski soitattaa Sävyt-nimellä tänään (toivottavasti) viimeistä kertaa operoivaa trioa todella kovilla volyymeilla, illan aikaisuuteen ja bändin lämppäriyteen nähden nyt minimissäänkin. Tämä tietää kovaäänistä keikkaa myös pääbändiltä.

Sävyt taitaa tulla Helsingistä, tai mistä minä tiedän, meneppä ja laitappa Sävyt mihin tahansa länsimaiseen hakukoneeseen tutustuaksesi bändiin, niin ei tule mitään. On vähän yleinen sana nimittäin, ”sävyt”. Kitaristi-laulajan välispiikistä tulkitsinkin, että kokoonpanolla on nimenvaihto edessä, Suomessa kun operoi ainakin yksi muukin bändi samalla nimellä. Mutta mutta. Sävyt, tai miksi ikinä tämä tulevaisuudessa nimetäänkään, on parasta kotimaista pitkään aikaan, ja ihan vähintäinkin parasta suomenkielistä aikoihin. Hyvä jätkät. Häpeilemättömän henkilökohtaisesti ja romanttisella otteella sanoitettua voimapoppia, upeita melodiakoukkuja ja tuntemattomaksi revohkaksi tiukkaa yhteensoittoa. Nuoret tyypit, jotka tekevät näin herkkiä rakkauslauluja, eivät voi olla väärässä. Eivätkä tällä alalla vailla tulevaisuutta. Näin on pakko uskoa. Jos kokenut keikoilla ramppaaja herkistyy menemään jostain kesäisestä tunnelmapalasta keskellä Tampereen talvea tyhjällä Klubilla, niin paljon on tehty oikein. Vaihtakaapas jampat  bändin nimeä ja laittakaa vaikka linkkiä, mikä se (uusi) on, lupaan seurata minkä ehdin ja kykenen. Hienoja popralleja, hienot sovitukset, hatun päästä nostattavia kielikuvia, sanoinko jo?

 

Illan päähenkilöitymä on kuitenkin Västeråsin iso mies, Ebbot Lundberg. Tämä maailmanluokan lauluntekijä muistetaan toki parhaiten The Soundtrack of Our Lives-yhtyeen (tuonnempana vain TSOOL)  perustajajäsenenä, biisinkirjoittajana ja umpikarismaattisena nokkamiehenä ajanjaksolta 1995-2012. Sitä ennen, vuodet 1986-93, Lundberg vaikutti vieläkin vahvaa kulttimainetta nauttivassa Union Carbide Productionsissa. Vai mitä, kuinka moni artisti voi edelleen myydä merch-nurkkauksessaan edellistä edellisen bändin tuorepainatettuja t-paitoja? Vastaus: ei moni.

The Soundtrack of Our Lives (tuonnempana siis vain TSOOL, lupaan) tuli omalta kohdalta nähtyä livenä kahdesti, nimittäin Tavastian lauteilla, ja kummastakin vedosta on muistikuva hikisestä ja intensiivisestä laulujuhlasta täysin tuvin. Tänään on tullut aika tarkastaa Ebbot Lundberg omillaan. Tänään ei tupa tosin ole täysi. Mikä jengiä vaivaa, missä kaikki ovat? Onko Tampereella ulkonaliikkumiskielto? Liiterissä on vielä pääbändin aloittaessakin aivan naurettavan vähän jengiä, ja sekin vähä linnoittautuu kolmen-neljän metrin päähän lavasta, eikä tuo hajurako umpeudu koko puolitoista tuntisen setin aikana. Ebbot on tunnetusti ruotsalainen herrasmies, ja maailmalla paljon erilaista possea nähneenä, suhtautuu asiaan huumorilla. Myönnän olevani osa tuota taakse linnoittautuvaa yleisöä, mutta silti, ei tämmöistä juuri näe, onneksi. Biisien väleissä, me jengi olemme kyllä ihan hyvästi mukana meiningeissä, ei siinä.

Ja siis tottahan on se, että illan soundi ei ole Klubin olosuhteissa lainkaan parhaasta päästä. Eikä ainakaan lavan vierellä, joten on ihan ymmärrettävää, ettei siihen kukaan halua masentumaan. Itse en äänenpaineellisesti erittäin sniiduna kaverina tahdo oikein asettua mihinkään kohtaa salia, bändiä luukutetaan naksun liian kovaa, väittääkseni siinä ongelman ydin, ja se toinen ydin lienee vähäinen väkimäärä. Mainio veto silti saadaan aikaiseksi, torstai-iltaisuus ja tamperelaisuus ei tänään silminnähden juurikaan haittaa bändiä, joten mikäs tässä.

Ebbotia säestää nuorten miesten rokkibändi Tukholmasta, käytännössä nimeltään Side Effects, mutta Ebbotin taustalla nimetty The Indigo Childreniksi. Nämähän voisi tilaisuuden tullen katsastaa omillaankin, siis Side Effectsina, sen verran tiukka pöhinä on pojilla. Pojilla kyllä, kun se tukkansa taakse oikein huolella kätkeytyvä, ja pussimaisen takkinsa suojassa ujoileva basistihahmokin lopulta paljastuu Joacimiksi.

img_1197

Keikka vaikuttaa vielä tunnin kohdalla kellottavan vain mainitun tunnin ja ehkä yhden biisin siihen päälle, mutta Ebbot intoutuu jotenkin vielä uudestaan, ja viimeisen encoren jälkeen onkin yhtäkkiä puolitoista tuntia taulussa. Kaikki olennainen kuullaan Lundbergin takakataloogista, ja ilahduttavasti tuoreelta sooloalbumilta ”For The Ages To Come” ainakin kuusi vetoa, mikäli en täysin seonnut laskuissa. Uutuus tulee siis promottua kunnolla, ja samaan hintaan vanhojen fanien nälkä tyydytettyä.

Soolomateriaalin huippuhetkiä ovat tänään stonerosesmaisesti helskyvä ja oasisluokkiin kasvava ”Backdrop People”, ja uutukaisalbumin ehkäpä eniten TSOOLista (no niin) muistuttava kipale, ”Calling From Heaven”, joka pitkässä levyversiossaan tavoittelee peräti Intian psykedeelisiä sävyjä, mutta soi toki livenä suoraviivaisemmin.

Indigo Childrenin laadulliset tukipilarit ovat ehdottomasti energinen kitaristi Billy Cervin, (joka muuten ihan nuorena kossina soitti TSOOLin riveissä jonkun paikkokeikankin, ja on muutenkin osannut tärkeimmän osan ohjelmistoa ulkoa jo vuosia), ja välillä ihanan manchesteristi nakuttava rumpali Hugo Mårtensson. Pojaksi paljastuvan Joachim Nilssonin voimabasso kantaa parhaiten TSOOL-materiaalissa, missä pitää jynkätä kunnolla ja alhaalta. Elias Ljunqvist kiippareissa tekee töitä saadakseen yleisöä messiin, ja hoitaa soittohommat samalla mainiosti. Taustatukea antava komppikitaristi jää tässä vaiheessa vaille nimeä, lieneekin niin, ettei jannu ole Side Effectsien vakiomiehistöä, vaan kiertueapu.

Union Carbide Productions-menneisyydestä kuullaan kaikki keskeisimmin elämään jääneet biisit, niistä komeimmin kulkee upea ”Golden Age”. Ja samantien, ja taas, harmittaa että tämäkin bändi jäi aikoinaan näkemättä. ”Glad To Have You Back”-garagerymistely meinaa näillä äänenpaineilla mennä hiukan puuroksi.

Ketäpä ei, mutta kyllä tunnustettava on, että tälläkin Ebbot-johtoisella keikalla parhaiten kuitenkin sytyttävät Soundtrack Of Our Lives-raidat. Ebbot Lundberg on ollut kynäilemässä mm. biisiä, joka olisi Oasiksen vuoden 2000 tai sen jälkeisenä sinkkuhittinä voinut pelastaa mainitun bändin ankaralta alamäeltä ja tuholta, mutta ei tehnyt sitä, koska ei ollut niiden biisi, vaan Ebbotin, ”Instant Repeater ’99”. Yksi kaikkien aikojen kovimmista brittiläisistä rockbiiseistä, eikä ole edes brittien tekemä tai esittämä.

Kuullaan toki myös ”Second Life Replay”, joka kirvoittaa kolmen metrin päästä ilahtuneet tunnistushuudot, sekä tietenkin varsinaisen setin perinteisesti paketoiva ”Mantra Slider”. Mainio keikka ilman mitään torstai-iltapisteitäkin, aion olla paikalla, kun Ebbot palaa, millä tahansa kokoonpanolla. Ja aion nähdä lämppärin uudestaan, millä tahansa nimellä. Kyllä ruotsalaiset osaa, minkä tahansa bändin sieltä voi aina ihan seesteisin mielin mennä tsiigaamaan, eikä käytännössä koskaan tarvitse pettyä. KG

The Soundtrack of Our Lives (swe) @ Tavastia, Helsinki 09.05.2012

Göteborg on yksi maailman tärkeimmistä rock-kaupungeista, ei voi mitään. Sen hyvän lisäksi mitä kaikkea maailma on saanut 80-luvun lopulla alkaneesta Göteborgin metalliskenestä, paikkaseutu tuotti sellaisia kulttibändejä kuin Union Carbide Productions. Ja kun mainittu orkesteri hajosi joskus vuoden 1993 paikkeilla, synnytettiin sen tuhkista (jo toki vuonna 1995 hiukan jäähtyneistä) yksi modernin Euroopan kovimmista liverockbändeistä. Tai ainakin sellainen The Soundtrack of Our Lives-yhtyeestä on vuosien mittaan kasvanut.

The Soundtrack of Our Lives tunnetaan rockosaajien keskuudessa hellittelynimellä TSOUL ja niin tässäkin bloggauksessa jatkossa. Itse todistin  TSOULia edellisen kerran joulukuussa 2008, Tavastialla niinikään, ja muistissa on huiman hieno keikka. Mutta kyllä tämä muuan keväinen keskiviikko tarjosi vielä huikeamman vedon. Huono biisi on toki määrittelykysymys tiettyyn rajaan saakka. Mutta kuinka montaa normaalimittaista keikkaa muistatte todistaneenne, jolla ei ole soitettu yhtään huonoa biisiä, tai täytebiisiä, jos niin haluatte? Itse vain muutaman.

TSOULin nokkamies ja laulaja Ebbot Lundberg on viileä ja karismaattinen hengellinen johtaja, jolla on taito ottaa yleisönsä pienin keinoin. Mies muistuttaa yhtäaikaa yhdysvaltalaista elokuvaohjaajaa ja galilealaista opetuslasta ja vaikka ei olekaan mikään pavarotti, niin kaikupohjaa löytyy ja äänen skaala on yllättävän iso. Jotkut TSOUL-laulut nimittäin kasvavat pikku aluistaan todella massiivisiksi eepoksiksi, ja siinä tarvitaan eturivissä sekä skaalaa laulaa että esiintyä.

Oli viiltävää nähdä The Zombies ja TSOUL samana keväänä, koska ensinmainittua jälkimmäisenä mainittu eniten mielestäni kaikessa 60-lukulaisuudessaan muistuttaa. Ja viittaan nyt tieytysti eritoten biiseihin. Mutta jotain samaa on myös Ebbotin ja Colin Blunstonen viileässä tavassa toimittaa sanomaansa. Välillä taas TSOUL onnistuu kuulostamaan mitä eniten The Who:lta, välillä jopa Oasikselta, varhaiselta Stonesilta jne. Mikä tarkoittaa, että yhtyeellä on 60/70-lukujen rockhistoria erittäin hallussa. Mutta ei joka suuntaan sekoillen, niinkuin vaikkapa tälläkin palstalla mainittu Of Montreal, vaan äärimmäisellä maulla ja tyylillä.

En nyt ala tässä, ihan vaikka vaihtelunkin vuoksi, luettelemaan mitä kuultiin ja mitä jäi kuulematta. Laajalla skaalalla järjettömän kovia rocklauluja bändin koko uran varrelta. Siinä kuitenkin jossain ”When we fall”-biisin kohdalla tuli mieleen vanhan kansan sanonta ”ne on eri miehet, jotka ruumiita tekee ja jotka niitä pesee”.  Jouduin poistumaan takaoikealle valitettavasti puolentoista tunnin kohdalla, kun myöhäjuna seuraavan päivän työnsuorituspisteeseen ei odottanut. Mutta suurimman osan keikasta nähtyäni voin todeta, että hyvät on oltava syyt, jos bändin seuraavan keikan näillä hoodeilla missaan. Ja niin väkivahva oli Ruotsin tehoketjun vääntö tänä iltana, että se ovella pulitettu 33 euroakaan ei enää kirvellyt niin vietävästi. Mutta sanottava on, että vaikka bändissä onkin 7 muusikkoa plus muu henkilökunta, niin Ruotsistahan ne silti vain tulevat. Että kyllä 33 euroa alkaa olla kipurajoilla.

Ja sanokaas, kuinka asiallista on ottaa kotimaisesta näennäissiideristä 7 euroa muovituopissa? Mielestäni erittäin epäasiallista. Puhutaan katteesta, joka ei ole millään perusteltavissa. Sen ymmärtää, että isoilla kuluilla liikkuvasta bändistä pitää ottaa ovella hiukan enemmän asiakkaalta, mutta juomahinnat Suomen kansallisliiterissä on jo kauan olleet farssi. Siksi ainakin itse seuraan minuuttien tarkkuudella Tavastian soittoaikoja, että sisällä tarvitsee lusia minimiaika. Ja sitäkautta jättää tiskeille minimirahat. Koska rakkauden rock’n’rolliin ja ahneuden erottaa toisistaan kyllä.

Vielä yksi juttu. Rockpoliisiudesta on puhuttu ennenkin. Olisihan se pitänyt tietää, että TSOULin keikalla jos missään on niin paljon rokkikyttää ettei tahdo välillä kuulla bändiä ollenkaan. Nytkään ei ollut mitään menemistä miksaustiskin takapuolelle. Selittämisen ja tietotoimittamisen määrä on niin valtavaa sillä vähänkään väljemmällä takalattialla, että se tulee tasaisena ininänä bändin soitannan yli ja korvatulppien läpi. Meitsin niin kutsuttuun jakeluun ei vain mene, että miten ihmeessä voi muistaa mitään keikasta, jos toista tuntia huutaa vieruskaverin korvakäytävään? Vaan onko niin, että osalle possea se muistaminen ei edes ole mikään juttu, vaan avainkeikoilla pitää näyttäytyä ollakseen uskottava? Mene ja tiedä. Mutta kielettyähän ei ole puhua, joten kohtalokseni jää kiertää salia ja etsiä optimaalisinta paikkaa. Piti kuitenkin sanoa. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: