Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Janis Joplin”

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Svart Records tekee erittäin tärkeää työtä pitäessään vinyyliformaattien lippua korkealla, ja julkaistessaan jo umpiunohdettuja klassikoita vuosikymmenten takaa nykykuulijoidenkin nautittavaksi. Silloin tällöin Svart järkkää myös nimissään tapahtumia, ja näinpä keikkavuosi 2018 olikin mahdollista aloittaa Svart Fest II-otsikon alla Tampereen Klubilla.

Illan avasi nyt kolmatta kertaa todistamani tamperelainen Seremonia. Neljättä albumiaan illan isännälle eli Svartille valmisteleva bändi ei koskaan ole kuulunut kuumimpiin suosikkeihini kotimaan livekartalla. Ei ole oikein voinut kuulua, kun en kertakaikkiaan ymmärrä bändin retroilukonseptia niin, että saisin siitä henkilökohtaisesti nyhdettyä juuri mitään irti. Nyt on kuitenkin sanottava, että tällä kertaa Seremonia kuulosti kolmesta otannastani ehdottomasti parhaalta, ja eniten oikealta rokkibändiltä. Ville Pirisen, ja Death Hawksissakin soittavan Teemu Markkulan kitarat soivat tänään hienosti yhteen, Noora Federleyn epälaulu ei juurikaan ärsyttänyt ja muutenkin oli jo vallan kivaa olla ajoissa paikalla. Ehkä Seremonia on matkalla kohti työvoittoa, ja toki hyvinkin ansaittua sellaista. Bändissä ei ole mitään vikaa, mutta en ole kohderyhmää. Parhaiten Seremonia suoriutui tänään aivan alkuaikojensa biiseistä, mutta kärsi valitettavasti illan epätäsmällissimmistä soundeista, jotka soundit toki paranivat bändi bändiltä. Ymmärtämättömyyttäni paikkaamaan, lupaan tsekata Seremonian uuden levyn, kun Svart sen (todennäköisesti) myöhemmin tänä vuonna pukkaa ulos.

Spiritus flyer Tampere

Ellei illan päätösakti  Jess and The Ancient Ones olisi ollut kahden aiemmin näkemäni huikean vedon takia meikäläisen tai meitsin päähoukutin Klubin doomahtavaan psykedeeliailtamaan, olisi sen homman jokatapauksessa hoitanut varsin harvoin keikkaileva Spiritus Mortis. Kansainvälisestikin suorastaan kulttimainetta nauttiva bändi perustettiin Alavudella jo peräti vuonna 1987, ja näin muodoin se oli Suomen ensimmäinen doom metal-bändi koskaan. Imatralainen Unholy aloitti vasta seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen oli vuosia hiljaisempaa, joten kaksi mainittua saivat kantaa raskasta doompioneerin manttelia vuosia, aikana jolloin Härmässä aika moni joutui sitäpaisti kyselemään, että iskä mitä se doom metal oikein on? Lajityyppi kun oli nimeltäänkin vasta ihan pari vuotta vanha, tiedämmehän kaikki että ruotsalaisen Candlemassin jumialbumiklassikon ”Epicus Doomicus Metallicus” (1986) jälkeen vasta ylipäätään doomista alettiin alagenrenä edes puhua. Sitäpaisti, edellämainituista uranuurtajista Unholy pisti pillit pussiin viitisen vuotta sitten, Candlemassia tuskin massiivisessa mitassa enää tien päällä nähdään, mutta sinnikkäiden eteläpohjalaisveljesten Teemu (basso) ja Jussi Maijala (kitara) ansiosta Spiritus Mortis on edelleen vireänä, mainituilla kahdella alkuperäisjäsenellä varustettuna. Ja itseasiassa bändi on aika hillittömän kovassa tikissä, ottaen varsinkin huomioon että se heitti nyt Tampereella vasta toisen keikkansa uunituoreen uuden solistin, Kimmo Perämäen kanssa. Tulikaste oli ollut edellisiltana Turun Gongissa.

Kollektiivisiin korviimme oli kantautunut, että Perämäen Turun debyyttikeikka meni hyvin, joskin henkilökohtaisiin sellaisiini kantautui myös Klubin hämärissä mutinaa solistivalinnan aiheuttamasta pettymyksestä.

Spiritus Mortis jyskäsi tappavan tehokkaan 50-minuuttisen varsin kelvollisilla ja erottuvilla soundeilla. Teemu Maijalan erittäin alakertainen Rickenbacker, sekä Kari Lavilan soolokitara nostavat tämän orkan jo monta pykälää useimpia muita omaa hiihtoaan hiihtäviä doomkisaajia korkeammalle. Podiumsija irtoaa tietenkin uranuurtajastatuksen lisäksi genressään kovilla biiseillä, joita bändillä on ammentaa nyt jo neljältä pitkäsoitolta. Ja sitten on tietenkin Jussi Maijalan komppikitara. Näin soitetaan doomia, näin soitetaan vanhan liiton heavya (ja tiedämme toki miten heavy tässä yhteydessä lausutaan). Luontevimmalta Spiritus Mortisilta kuulostaa nopeampi ja keskitempoinen ryske, niinkuin nyt vaikkapa alummalla settiä kuulluissa ”Death Walkingissa” tai ”Heavy Drinkerissa”. Näihin vetoihin Perämäen ääni ja ilmaisu paremmin venyy.  Varsinainen hautajaislanaus ja arkunkanto ei niin hyvin Spiritus Mortisilta taitu, tuntuu että hitaat hinaukset vaatisivat rumpuosastolta (sinänsä tanakat takalinjat takaava Jarkko Seppälä) sovituksellisesti jykevämpää tulitukea. Kuten nyt vaikkapa viimeisimmän ”The Year Is One”-albumin (2016) raidalla ”Holiday In The Cemetery”. Perämäen ääni ei ihan vielä ole ehkä doomeista doomeimpaan valmis. Kenties keikkojen myötä. Sinänsä loistava idea toki ottaa bändin nokille mies doom-maailman ulkopuolelta. Ja sinänsä loistava idea itseltäni nähdä alan kotimainen pioneeri juuri nyt, kun se näyttää olevan uuden ja vielä kartoittamattoman edessä, mutta tykissä ja vakaassa lyönnissä. Tässä on sen luokan jytäbändi, että paikallislehtien pikkuilmoituksia ja konsertteja-palstoja kannattaa kyllä seurailla. Nämä saatetaan jopa kuulla: https://www.setlist.fm/setlist/spiritus-mortis/2018/klubi-tampere-finland-7be11af4.html

Kun Klubin punaiset verhot vedettiin eteen roudaustauon merkiksi, laittoi tiski (enkä puhu nytkään baaritiskistä) soimaan Ramonesien aivan liian vähän tähän maailmaan soitetun vuoden 1985 sinkun, ”My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg)”. Hienoa, laatua laatua pohjustamaan. Jäljellä oli vielä Jess and The Ancient Ones. Superlatiivimies sanoo, kolmen parhaan kotimaisen livebändin joukkoon itsensä viimeistään nyt kolmannella otannalla hoitanut ryhmä ei pettänyt tälläkään kertaa.

Seurasin keikkaa varsin edestä. En yleensä seuraa keikkoja näin edestä, koska näillä hoodein soundi ei ole ideaali. Ok, olin aika edessä laulaja Jessin takia, mutta oli siellä nyt muitakin. Ja ilman tiukkaa Ancient Ones-miehistöä Jessin ainutlaatuinen, häkellyttävä ja maailmanluokan upea lavapreesens ja ääni eivät välittyisi. Tämä orkesteri on todennäköisesti lähin mahdollisuus kokea muistumia ajalta ja osastolta Big Brother and The Holding Company ja Janis Joplin, jollain sanfranciscolaisella klubilla kauan sitten, kun liiterin seinätkin hikoilivat happoa. Kyllä, jotain tämänkaltaista sen on täytynyt olla, muuten asiain jälkimaine ei olisi sitä mitä se vielä nykyäänkin on. Itsellä lipsuu helposti ylisanojen puolelle, ja JATAOn setin puolimaissa tuntui että nekin loppuvat kesken, joten voi vain lämmöllä suositella ottaa tämä bändi ihan itse livenä haltuun. Toki myös levyiltä. Pitkäsoittoja on nyt ulkona kolme, viimeisin ”The Horse and Other Weird Tales” ilmestyi joulukuun alussa. Ja on siis todella kova kiekko, nytkin Klubilla vedetty ”(Here Comes) The Rainbow Mouth” vaikkapa vain ihan esimerkkinä, yksi illan kovimmista nykäisyistä muutenkin.

JATAOn otsiin lyöty psykedelialeima ei tee oikeutta bändille eikä sen musiikille, välillä homma menee iloisesti tumman veden surfiksi, välillä rumpali Yussuf nakuttaa napakat psychobillyn makuiset kompit, ja siinä missä niin moni muu bändi aloittaisi ketäänkiinnostamattomat ja sisäänpäin kääntyneet jamit juuri nyt, pannaankin biisi kompaktisti pakettiin. Jess and The Ancient Ones on bändi, jolla on annettavaa ja joka kehittyy, joka silminnähden nauttii soittamisesta ja keikoista ja saa silla tavalla helposti yleisön puolelleen. Tämmöistä lisää. Tästä tulee kova keikkavuosi. KG

Perfect Blue Sky (swe/us/aus) @ Kurki Festivaali, Vesilahti 03.07.2014

Kuten vakilukijani tietää, olen friikahtanut armottomasti rockin historiaan, ja sen mitä erilaisimpiin aikajanoihin, genrerajoista kovastikaan piittaamatta. Toki lähtökohtana on aina musiikki, sen on oltava laadukasta ja hyvää. Mutta että, jos Joku on soittanut Jonkun kanssa samassa bändissä vuonna Barabbas, tai sessioinut samalla albumilla kuin Joku vuonna Saatana, olen messissä. Näistä lähtökohdista hankkiuduin vartavasten tihkusateisena torstai-iltana (onko tänä kesänä ollut muunlaisia) Vesilahteen Kurki Festivaaleille. Aivan. Ei ehkä festivaali kaikkien huulilla, kuten ei ehkä paikkakuntakaan. Antakaas, kun selitän.

Australialainen laulaja-lauluntekijä Jane Kitto on ahkera suomenkävijä. Suurimman osan vuotta rocklady majailee Tukholmassa, ja esiintyy milloin soolona, milloin milläkin kokoonpanolla. Lähin yhteistyökumppani (ja käsittääkseni kumppani muutenkin) on Pontus ”Pna” Andersson, jonka mainiossa Flower Punch-yhtyeessä Kitto niinikään vaikuttaa. Täksi kesäksi Kitto ja Andersson ovat kuitenkin koonneet varsin mielenkiintoisen kokoonpanon, joka itsenikin liikkeelle pakotti. Bändin nimi on Perfect Blue Sky, ja sen rytmiryhmänä toimivat niinkin legendaariset nimet kuin Dave Getz (rummut) ja Peter Albin (basso). Combon täydentää Kitton omasta bändistä napattu kiipparisti Danny Oakhill.

Palanen rockhistoriaa, jos sallitte. Basisti Albin oli perustamassa Big Brother and the Holding Company-yhtyettä tammikuussa 1966, ja rumpali Getz saatiin mukaan jo myöhemmin samana vuonna. Tapahtui muutakin merkittävää. Bändin solistiksi nousi relatiivisesta tuntemattomuudesta muuan Janis Joplin. Kesällä 1967 bändi esiintyi Monterey Pop Festivalilla, tuli tallennetuksi D.A. Pennebakerin dokumenttielokuvaankin, ja sai festariesiintymisensä pohjalta levytyssopimuksen Columbialta. Seurasi kaksi armotonta klassikkoalbumia, ensin se bändin mukaan nimetty 1967, ja sitten ”Cheap Thrills” (1968). Jälkimmäinen viihtyi USAn listaykkösenä 8 viikkoa, bändi eli kiihkeää kukoistuskauttaan, solistinaan sensaatiomainen Janis Joplin. Mutta jo vuoden -68 aikana Janisin oli tullut aika lähteä soolouralle, ja hän jätti bändin, laulaen viimeisen keikkansa Big Brotherin kanssa 1. joulukuuta. Lähdön syistä ja taustahahmoista väännetään kättä tänäkin päivänä. Bändi telakoitui pian Joplinin lähdön jälkeen, ja rytmiryhmä Albin/Getz etsikin itselleen nopeasti uuden työnantajan, nimittäin Country Joe and The Fish.

Big Brother and The Holding Company on kuitenkin yhä olemassa, mukana Getzin ja Albinin ohella on myös perustajakitaristi Sam Andrew. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta sen nähdäkeen kannattaa kiirehtiä, ja vieläpä Yhdysvaltoihin.

Kitton, Anderssonin, Oakhillin, Albinin ja Getzin kokoonpanolla on ollut tänä kesänä muutama keikka Ruotsissa, ja Suomessa peräti yhdeksän vetoa, plus muutama tv-ja radioesiintyminen. Vesilahden kolmipäiväinen, nyt kolmatta kertaa järjestetty Kurki Festivaali oli siis onnekkaiden tapahtumien joukossa todistamaan paria aika legendaarista muusikkoa. Jostain syystä bändille oli suotu koko festarin avauskokoonpanon paikka, torstaina kello 18.00. Ja hiljaistahan siellä sitten olikin. Orkesterin aloittaessa paikalla oli ehkä 6 lipun lunastanutta. Setin alkupäässä soitettiin vuoroin Kitton biisejä, vuoroin Anderssonin. Pakko on todeta, että Anderssonin biisit nykäisivät pidemmän korren. Kaverin johtaman Flower Punch-yhtyeen esikoisalbumi on nimittäin suorastaan aika erinomainen, eli Andersson osaa kyllä kirjoittaa lauluja (tsekatkaapa vaikka ”Little Bug”). Bändinsä tyylilajina on jonkinlainen puoliakustinen grunge, ja hiukan siihen tyyliin nytkin vedettiin, leimallisimpana elementtinä Kitton ja Anderssonin yhteislaulu ja Pnan mainiot kitarasoolot. Joihin paikoin ruotsinmies sai mainion psykedeliahyppysellisen mausteeksi.

Alkupäässä settiä rytmiryhmä Albin ja Getz toki esiteltiin, mutta harvinaisenkin vakan alla herroja pidettiin, kunnes aivan keikan lopussa koitti hetki, jota me kaikki 10 yleisön muodostanutta olimme odottaneet. Tai ainakin valtaosa meistä. Eli ensin basisti Albin tulkitsi kieltämättä komealla ja syvällä äänellään ”Blindman”, Big Brotherin esikoisalbumilta (biisi on koko tuolloisen bändin yhdessä kirjoittama, mukana myös jo mainittujen lisäksi edesmennyt kitaristi James Gurley). Upea veto, ja tunnustaa pitää, että jo pelkästään tämän takia olisi kannattanut rockhistoriafriikin ja musadiggarin olla paikalla lunastamassa 12 euron hintaista päivälippua. Sitten Perfect Blue Sky paketoi settinsä komealla tulkinnalla ”Piece of My Heartista”. Joka on tietenkin se laulu, josta kaikki viimeistään tietävät Janis Joplinin. Mutta tulevat vain harvoin ajatelleeksi, kuka tai ketkä biisin soittavat ”Cheap Thrills”-klassikkoalbumilla, jolla silläkin se on vain yksi biisi muiden joukossa. Siksi onkin keskeistä, että ”Piece of My Heart” vedettiin hitaana, suorastaan hauraana versiona tänään, poissa Joplinin todistusvoimainen huuto. Jane Kittolle tulkinnasta iso krediitti. Ei pienintäkään yritystä olla kukaan muu kuin oma itsensä. Kittollakin nimittäin ääntä löytyy kyllä, mutta nyt sen säästely tuli juuri oikeaan paikkaan. Kitto omisti päätösbiisin rytmiryhmä Albinille ja Getzille.

On selvää, että jos lavan edustalla on alle 10 ihmistä, joista osa on paikallislehtien kuvaajia, osa toimitsijoita ja äänentoistofirman jannuja, niin syöhän se bändin kuin bändin fiilistä ja esitystä. Eniten faktoista taisi häiriintyä Andersson. Kitto on taatusti tottunut todella pieniin yleisöihin, ja amerikanherrat taas ovat ehtineet jo kaiken nähdä.

Olisiko Kurki Festivaali mitään, jos ensi vuoden tapahtuma olisi vaikka vain kaksipäiväinen? Olisiko aika luopua torstaista festaripäivänä? On kesälomakausi, ja Suomi täynnä tapahtumia. Ei ole kenenkään etu soittaa kolmelle ihmiselle. Ja toisaalta, jos festarin ohjelmisto sisältää kaikkea nyt kuullusta blues rockista saksalaiseen eurodanceen ja pirkanmaalaiseen kuolonmetalliin, niin voidaanko puhua sillisalaatista? Voidaan. Arvostan hirvittävästi kaikkea tehtyä talkootyötä tapahtuman eteen, mutta se työ menee hukkaan jos yleisö ei olekaan pääasia, vaan itse järkkääminen. Joten, pienen (toivottavasti) erikoistumisen myötä, kaikkea hyvää ensi kesän festarille ja tapahtumalle pitkää ikää. Kaikki se mitä paikalla nimittäin oli, toimi hienosti ja oli varsin mietittyä. Paitsi siis esiintyjät.

Kun kerran festareilla oltiin, piti velvollisuudesta tsekata toinenkin bändi. Kokkolassa vuonna 2005 perustettu Isäntä Meidän soittaa suomeksi laulettua heavya, ja soitti sitä Vesilahdellakin. Tsekkasin tarkasti ja taidolla soittaneen orkesterin setistä suurimman osan, kunnes tihkusade ja tunnelman yleisapeus otti omansa. Iso hatunnosto solisti Johan Huhdalle, ettei yleisön pienuutta, sen vähemmistön umpitunnelia, tai mainittua sadetta tarvinnut kertaakaan mainita. Vedetään täysillä, vaikka paikalla olisi vain miksaustiski. Juuri näin. Tulette saamaan uusintakatsastuksen tilaisuuden tullen klubiympäristössä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: