Keikkaguru

tAKIDA (swe), Normandie (swe) @ On The Rocks, Helsinki 11.02.2020

Ruotsalaista hard rockia kun tuodaan maahan, alagenre kuin alagenre, niin aina siihen pitäisi yrittää reunaehtojen salliessa, jollain tavalla suhtautua. Alkuvuoden tuonneista Mustasch ja Eclipse olivat jo päässeet livahtamaan tutkasta läpi, mutta kun yllättävä peli-ilta Snadiin siunaantui, oli otettava haltuun Takida (tai tAKIDA, kuten bändi itse itsensä typografioi). Useampaan kertaan Suomessa nähdyllä tAKIDAlla on täällä jo vankka kannattajakuntansa, sitä todisti myös käytännön tasolla ennakkoon loppuunmyyty On The Rocks. Tietyllä tapaa pikku tavatonta, tiistai-iltana. TAKIDAn syntysanat lausuttiin Ruotsin hevonpersiissä, pienessä Ången taajamassa, joka on sikäli erikoinen taajama, että sieltä tulee myös samansuuntaisissa genreissä operoiva Corroded, isoillaan oleva bändi sekin. Ja ne genrethän ovat tAKIDAN tapauksessa raskaskätinen pop, jonkinmoinen alternative hard rock, ja mainittavimmin jälkigrunge, johon lajityyppiin bändin mielenkiintoisin materiaali holahtaa. Ja onpa toki Corrodedilla ja tAKIDAlla ollut pientä miehistövaihtoakin vuosien mittaan, syrjäkyliltä kun ollaan.

Illan avasi kuitenkin tukholmalaisnelikko jo vuodesta 2013, Normandie. On The Rocksin 35-minuutisen lämppärislotin, ja lyhyehkön levytetutustumisen perusteella, hienointa bändissä on sen nimi. Normandie on näitä bändejä, jotka eivät ole kyenneet päättämään, ollako poikabändi vai soittaako metalcorea. Niin otetaan komea nimi, ja haarukoidaan kumpaakin lajia siihen puolimatkaan, ja kutsutaan sitä moderniksi rockiksi. Normandie ei ole, tai ollut, huono bändi, vain äärimmäisen mitäänsanomaton. Meni ekasta korvasta sisään, ja tokasta ulos. Toistan itseäni, olen nähnyt vain yhden umpihuonon ruotsalaisbändin, eikä se ollut Normandie. Bändillä on Philip Strandissa ihan puolienerginen laulaja, ja Rocksin keikalla iloinen ilmekin, mutta jotain aika merkittävää puuttui. Biisit. Ja kun miksaustiskikin tuntui olevan pääbändin asennossa, meni setti jäitä poltellessa.

Mikonkadun musaklitsu On The Rocks koki pari vuotta sitten ison vesivahingon ja joutui perusteelliseen remppaan. Vanhassa Rocksissa tuli aika ahkerastikin rampattua, mutta ikinä se ei tuntunut keikkatoimintaan soveliaalta, tuli käytyä kun lavalla oli mielenkiintoisia bändejä. Nyt on rempan jälkeen toinen ääni kellossa. Tilankäyttö on huomattavan toimivaa, bändin näkee useammastakin kulmasta, soundipuoli tuntuu olevan kunnossa, ja muutenkin kasvot ovat kaikin osin kohonneet. Niin pitikin. Ja nythän lepää paljon Rocksin harteilla, toukokuun jälkeen kun ei keskustassa ole enää muita todellisia rokkiklubeja kuin Tavastian kompleksi, Loose ja On The Rocks. Helsingin rokkiklubiskene on mennyt lyhyessä ajassa taantuman tuolle puolen, miten ihmeessä näin pääsi edes käymään? Virgin Oil lopetti, Nosturi pantiin pölyksi ja The Circus lopettaa kesäksi. Nyt onkin Rocksin todellinen sauma kisailla Tavastian kanssa, tuomalla kuten tähänkin asti, sellaisia vaihtoehtoisempia artisteja, joihin Tavastian tuloutustavoitteet eivät veny. Hyvä Rocks, pitkää ikää. Nimittäin, nyt onnistuneen rempan jälkeen, täällä voi taas alkaa käymään.

tAKIDA avasi settinsä, piinaavan pitkältä tuntuneen roudaustauon jälkeen, kuten se avasi vuoden 2006 esikoisalbuminsa, eli ”Losing” ja ”Evil Eye”. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti ihan aidolta grungelta, ilman mitään etuliitteitä, silkalta siltä itseltään. Soundgardenilta. Muutenkin tAKIDAn toimittaminen livenä on luonnollisesti levytyksiä hieman raskaskätisempää, joten ne muutamilla albumeilla hiukan itseäni häiritsevät poikapopelementit loistivat livenä käytännössä poissaolollaan. Popimman matskun bändi säästi muutenkin keikan viimeiseen kolmannekseen. Ja niin se oli, niin sen täytyi olla, että jos ei oikein ollut lämppäribändillä esittää biisejä isolla Bii:llä, niin pääjehuilla oli senkin edestä. Ruotsalaiset, maailman toiseksi melodiaherkistyneimpänä kansakuntana, kyllä niiltä biisinteko onnistuu. Abba ja Europe niittasivat 70-ja 80-luvuilla niin kovat pohjat tauluun, johon sitten Roxette ja muut kirjoittivat nimensä, että huonosti kehtaa liikkua ulkona tuolla ruotsalainen artisti, jos ei ole biisiasiat kunnossa. Vielä kerran sivuihmetys, miten ihmeessä Normandie ikinä on ollut Suomessa jo useammallakin headline-vedolla.

tAKIDAn kolmosbiisi ”Run To The Water” kuulosti hiukan raskaammalla kädellä soitetulta R.E.M.:ltä, joka nimi olkoon myös referenssinä bändin biisinkirjoitustaidoista. Ja jos oikein olen antanut itseni ymmärtää, bändi kirjoittaa kollektiivisesti, mikä lisää biisien laadukkuusarvoa aivan huimasti, ne eivät ole yhdestä kynästä, vaan yhdessä muotoiltuja. Korjatkaa hc-fanit, jos olen väärässä.

Jos oikeastaan vain yhtä asiaa olisi voinut toivoa, niin solisti Robert Pettersson olisi jopa hieman vähemmän voinut välibamlata mikkiin, ja antaa soiton soida. Mutta pienessäpä on valituksen aiheet, jos ne nyt tuossa oli. Ja oli ne. ”Don’t Wait Up” alulla settiä edusti tanssibiitimpää tAKIDAa. Itselle upposi enempi se grungempi osasto, mutta myös bändin äärikauniit puolihiturit. Keikan rauhaisampana keskisuvantona saivatkin toimia melkein akustisesti vedetyt ”The Meaning” (kasarilla, Extremen kataloogissa, tällä olisi vuoltu kryptoniittia), ”Give Into Me” ja aivan tautisen kova biisi ”Jaded”. Sitten taas täysi hööki päälle, kiipparistikin tarttui kitaraan ja niinpä niitä murahtelikin lavalla jo peräti kolme kappaletta. Soundi oli täyteläinen, bändiä ajatettiin kovaa, mutta hienosti pysyi tiski perässä. Kolmella kitaralla murjottu ”Deadlock” oli jo silkkaa groove metallia, joka voisi yhtä hyvin olla Soundgardenin tai Alice In Chainsin ohjelmistossa, tuomassa rahaa ovista ja ikkunoista, tai ainakin toisesta niistä. Tämä bändi kuuluisikin sinne areenaluokkaan, stadionluokkaan, minne joku tyyliin Ghost tai Volbeat ei välttämättä edes kuulu. Ja jos kuuluvatkin, niin ainakin ihan eri iltana kuin nämä. Pakko tunnustaa, On The Rocksin keikalla, meitsistä tuli ihan hiukan jopa tAKIDA-fani, enkä viikkoa aiemmin ollut juuri bändistä kuullutkaan. Näinkin voi käydä.

Stemmalaulut tAKIDAlta lähtivät peräti neliäänisesti, ja toimivat erityisen komeasti vaikkapa ”Skid Row’ssa”, joka ei kerro samannimisestä bändistä. Tämän jälkeen loppusetti olikin sitten hittiä hitin perään, varsinaisen setin päättyessä ”Flowerchildiin”. Tähän biisiin liittyy omalla kohdalla, levytettynä, se ohut poika-etuliite. Mutta ei liittynyt livenä. Ei myöskään ”What About Me?:n” kohdalla. Samantyyppinen ällistys kuin aikoinaan 30 Seconds To Marsin keikalla, että ei uskoisi että diggaan, mutta diggaan silti. ”You Learn” encoreissa, säveltäkää perässä. Puolitoista tuntia aikalailla minuutilleen kellottanut energinen veto päättyi erittäin U2-maisella kitaralla introttuun ja outrottuun ”Evaan”, niinkuin kaikki tAKIDA-keikat päättyvät. Upea, suorastaan heartlandisti rullaava biisikaunokki tuntui olleen monelle se kaikkein odotetuin styge. Komea lopetus, rumpali Kristoffer Söderström saattoi vielä tiukalla marssikompilla bändin lavan eteen kumarruksiin, liittyi itsekin mukaan, ja umpilaadukas hard rock-setti oli paketissa. KG