Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Kulkuri ja kaunotar”

Dingo @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 22.07.2023

Kesällä tasan 40 vuotta sitten Finnlevyn kykyjenetsijät ja headhunterit olivat keikkojenkuuntelumatkalla Porissa, jossa tuntui mukavasti musahommat kuplivan pinnan alla. Visiitti tuotti kovimman mahdollisen tuloksen, edellisvuonna perustettu Dingo sai levytyssopimuksen, ja jos saa sortua kliseisiin, loppu on suomirockin kivenkovinta historiaa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, 80-luvun massahysterian aikaan kaiken Suomessa nähtävillä olleen nähnyt Dingo, on yhä olemassa. Ja sen eturivi on osastoa legendaarinen, klassisesta kokoonpanosta ovat nokkamies-Neumannin rinnalla yhä jäljellä Pepe Laaksonen bassossa ja Jonttu Virta kitarassa. Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa saatiin sitäpaitsi todistaa heinäkuisena iltana, että Dingon vuoden 2023 keikkakunto on aivan jäätävän kova. Keikka meni noin 1300:n nähdyn livevedon kokemuksella aivan heittämällä suomiartistien osalta kautta aikain Top5:een, ja lienee ollut soundillisesti paras ikinä kokonaisen ja sähköisen bändin soittama ulkoilmakeikka. Miten ihmeessä voikin käydä näin?

Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa pyöritetään tänä kesänä Dingo-teemaista musikaalia, ja teeman kunniaksi itse bändikin saatiin ulkoilmateatterin lavalle vieraaksi. Itse en saisi itseäni musikaalikatsomoon edes maksua vastaan, en tämän, enkä minkään muunkaan. En oikein ole musikaalismiehiä. Mutta Dingon livevetoon oli suhtauduttava, tosin etukäteen jännitti aivan penteleesti. Ensinnäkin, kesäteatterin lava ja puitteet, Dingon nykykunto ja mitä niitä nyt olikaan. Kun bändi vaihtoi lennosta taustanauhalta soineen ”Nimeni on Dingo”-biisin muotoon ”Sinä ja minä”, marsittuaan ensin lavalle ultrasympaattisesti polkua pitkin, pusikon takaa, kaikki duubiot osoittautuivat turhiksi. Jontun ensimmäiset ulvautukset tutusta mustasta Gibsonista, ja jos todistajia ei olisi ollut näin montaa sataa, iso mies olisi voinut itkeä. Pysyy ja paranee. Nimeni on edelleen Dingo.

Dingo-tavaramerkin harhailuvuosiin perustuen, sen puolesta miljoonasta eri kokoonpanosta on soitettu poskea ja paukutettu partaa, eikä ihme, onhan bändin klassisten kokoonpanojen lisäksi sen riveissä nähty hengästyttävät 32 muuta muusikkoa (joista pelkästään Hämeenlinnan yleisössä bongasin ainakin kaksi kappaletta). Mutta Neumannilla oli tavaramerkin haltijana oikeus pyörittää Dingoa niinäkin vuosina, kun klassikkokokoonpanojen miehet tekivät muuta, tai eivät mukaan halunneet. Silti, on enemmän kuin liikuttavaa ja kohottavaa nähdä taas nykyinen eturivi Neumann-Virta-Laaksonen. Kaikki on taas hyvin.

13 biisin settilistan edetessä ensin ja päällimmäisenä ihmetytti ja ilahdutti se, kuinka upeasti Neumann edelleen, ja/tai jälleen, laulaa. Alkuperäislevytysten tutut nyanssit tulivat melkein sellaisinaan läpi, äänen tummentuminen iän myötä on vain mahtava bonus. Seuraavat ilon aiheet oli nähdä, kuinka upeasti Jontun Gibson edelleen soi, ja kuinka uskollinen Pepe Laaksonen (Neumannin rinnalla jo MAC-yhtyeen ajoilta, vuodesta 1981) yhä näytti nauttivan näiden satoja kertoja höylättyjen rallien soittamisesta. Ja muutenkin, bändillä tuntui olevan erittäin rento meininki, esiintymisen ja soittamisen ilo oli käsinkosketeltavaa. Dingo tuli nähtyä 2000-luvun jälkipuoliskolla varsin montaa kertaa, eikä silloin välttämättä aina puhuttu yleisöön asti välittyneestä ilosta tai yhteishengestä. Siksikin, heinäkuinen Hämptönin ilta oli vanhalle fanille aivan järjettömän tärkeä olla paikalla.

Ja millä soundeilla bändi toimitti, sanoinko jo? Kasettisoundeilla. Asiaa auttoi tietenkin Kaupunginpuiston puiden suojaama tuuleton kohta, maltilliset volyymit, teatterin puinen amfirakenne ja koko katsomon kattava katos, mutta silti on osattava asiansa, että mikään orkka maailmassa kuulostaa näin kuulaalta. Toivoa jos olisi saanut, Jontun keppiä olisi voinut väliin soitattaa kovempaakin, mutta poissaolollaan loistivat ne suomimiksauksen helmasynnit eli puuroiset välispiikit ja kaiken yllä kolisevat rummut. Lisäpojot-tai pisteet Saska Ketosen aivan ihanan kolinaisesta seurakuntasali-snaresoundista. Arvostan. Heittipä ilmeisesti jonkin verran jalkavammaisena tänään soittanut Ketonen ”Nahkatakkisen tytön” lomaan peräti maltillisen mittaisen rumpusoolonkin, Quuppa Seittosen vastaaville golden days-sessioille kunniaa tehden. Illan äänenpaineenmittaaja sai ilahduttavasti myös Leena Peisan kiipparit kuulumaan, varsinkin hetkinä, jolloin Leena tarttui suomirockissa yhä melko (ja turhan) eksoottiseen keytariin, ja liittyi muutamiin biiseihin eturiviin legendojen rinnalle.

13 biisiä, tiukinta Dingo-mytologiaa neljältä albumilta. Silti, pelkästään hittimatskullakin bändi saisi kahden tunnin setin aivan vaivatta kasaan. Tänään mentiin melko ilmeisillä, mutta upeana mausteena joukossa kuultiin myös rikollisen aliarvostetun ”Pyhä klaani”-albumin raita ”Perhosen lento”. Sekä vuoden 1994 ”Via Finlandia”-albumin (jonka olemassaoloa erittäin moni ei edes tiedä, tai liian moni jonne muista) raita ”Elämäni sankari”, joka omissa kirjoissani on yksi ehdottomasti Dingon parhaista biiseistä ikinä. Jontun soolo ”Kulkurin ja kaunottaren” kauniiksi lopuksi, Pepen bassointro ”Apinatarhaan” mennessä, tanssilattian täyttyminen viimeistään ”Kirjoitan”-biisin kohdalla, Neumannin istualtaan upeasti tulkitsema ”Jokainen aamu”; illan kohokohtia, jos sellaisia erikseen kukaan kaipasi, koko ilta oli kohokohta. Nihkeästi edenneen keikkakesän 2023 kohokohta, henkilökohtaisella tasolla Dingon paluu.

Tämä kokoonpano julkaisi sinkun ”Tähtenä taivaalla” toukokuussa 2018, sitä voisi aivan hyvin yhä tai uudestaan soittaa keikoilla, mutta ymmärrämme toki, miksi bändi nojaa pelkästään vanhempaan materiaaliin. Ja sitähän ne kaikki ankarat juhannustanssit lavan ja katsomon väliin pystyyn pistäneet pistoolisankarit, devilit, herot ja levottomat tuhkimot tietysti haluavat ja toivovat. Dingon työnantaja on aina ollut yleisö, ja sitä se on loppuun saakka.

Edes ”Autiotaloa” ei näinä vuosina ole saatu soitettua ruvelle, vaikka sitä on höylätty parturi-kampaamoissa, liikennevaloissa ja slummitaloissa tuhansia kertoja, Dingon luenta klassikosta soi Hämeen iltaan tuoreena, muhkeana ja kuin eilen laadittuna. Ilta päättyi yhteislauluun ”Levoton Tuhkimo”. Tämä ei jää tähän. Nykyinen kokoonpano on nähtävä pian uudestaan. Nyt kun Jontun kaiken, ja siis kaiken nähneet Marshallin kaapitkin edelleen pysyvät kasassa. Ja siihen ihan hillittömän monelle lavalle roudattuun, pinon päälle nostettuun Marshall-nuppiinhan Dingon soundi edelleen isolta osalta pohjautuu. Pysyy. Pysyy ja paranee. Nimeni on Dingo, se saa kulkemaan. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: