alternative rock | Keikkaguru

Archive for the category “alternative rock”

07 marras 2025

Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025

New Yorkissa vuonna 1993 perustettu Fun Lovin’ Criminals on tuutannut tunnistettavaa ja keskimääräistä jäykemmänkin tanssijalan alle käyvää hip hopin sekaista alternative- ja rap rockiaan seitsemän albumillisen verran ja kiertänyt siinä sivussa maailmaa varsin ahkerasti. Kuluvana vuonna bändi julkaisi varmasti monen yllätykseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa peräti 15 vuoteen ja saapui sitä promotessaan vähintäinkin yhtä yllättävästi myös Suomeen, vaatimattoman 24 vuoden tauon jälkeen, edellisen kerran trio oli näillä main nähty 2001 Turun Down By The Laiturissa. Turun keikan miehistöstä mukana on nykyään vain ainoaksi alkuperäiskriminaaliksi jäänyt multi-instumentalisti Brian Leiser. Moni yhtye ei yhdellä alkuperäisjäsenellä enää tunnu siltä, mitä nimeä kulloinkin kantaa, mutta Fun Lovin’ Criminals tuntuu, ja tuntui myös Helsingin Korjaamon syksyisessä keikkaillassa. Ystävällisesti tuttavallisesti FLC on musiikillinen ja tyylillinen konsepti, ja niin kauan kuin Leiser tovereineen saa sen kuulostamaan FLC:ltä, se on FLC. Tuorein albumi ”A Matter of Time” todistaa samaa, tunnistettavaa, keskimääräistä puisemmankin jalan alle edelleen käyvää toimitusta, jonka uutuuskiekon biisit eivät Stadin illan settilistassa rahtuakaan häpeilleet klassikkohittien seurassa, hetkittäin jopa päinvastoin.

Korjaamon Vaunusali, eli premissien soittomestoista vetoisin (ja nyt puhutaan kapasiteetista), ei tänäänkään ollut täynnä. Ymmärrämme; pimeys, syksyisyys, tartuntataudit ja arki-ilta, mutta silti toivoisi että kun harvinaislaatuisia artisteja Snadiin saadaan, niin jengi jaksaisi jalkautua. Itse en tosin loppunmyytyä Korjaamoa sinänsä kaipaa, reilun puolikkaan myynnillään mesta on todella miellyttävä venue, kuulostaa hyvältä, kaikille tilaa riittää, on erittäin ystävällinen henkilökunta, ja fiilis on muutenkin niinkuin ulkomailla olisi, mikä on käytännössä aina hyvä asia. Tahtoo vain sanoa, että väen vähyys pisti silmään viimeksi ysäriharvinaisuus Atomic Swingin keikalla, ja nyt taas toisen ysäriharvinaisuuden keikalla.

Meneillään olevan rundin settilistoja opiskelleena keikan alun jännitys kohdistui oikeastaan siihen, että millä kellonlyömällä lähtee, ja lähteekö bändin tunnetuimmalla biisillä, eli nimikkostygellä ”Fun Lovin’ Criminals”. Niinhän se sitten meni, että uutuusalbumin raidalla ”Full Stop” homma käyntiin 15 minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Kultaisella 90-luvulla ”Full Stop” olisi sekin ollut megahitti, mutta nykyään ajat on hieman toisenlaiset. Tuttavien kesken ”FLC” kuultiin siis heti kakkosena ja niinpä kävikin Korjaamon tanssilattia kuumana samantien, keskeytyksettä loppuun saakka. Ja kun basisti-kiipparisti-päävokalisti, Mr. FLC Brian Leiser, tarttui trumpettiinsa ja töräytti menemään nimikkoraidan ikoniset töräytykset, niin samantien oli selvää että pitihän täällä olla ja pitihän tämä kokea. Itselle ainakin ”Fun Lovin’ Criminals”-hitti, esikois-ja läpimurtoalbumilta ”Come Find Yourself” (1996) on yksi eniten 1990-luvulta kuulostavista biiseistä ikinä. Se tuntuu ja maistuu sen aikaiselta New Yorkilta, kenties vielä nykyiseltäkin, ja jos hip hopkin oli -96 vielä relatiivisen nuorta, sen taidokas fuusioiminen vasta olikin.

Leiserin trumpetista puheen ollen, se oli ihan aito trumpetti, muutamin hetkin Leiser puhalteli huuliharppuakin, kaikki kitarat soivat ihan oikeasti kolmisen vuotta sitten bändiin liittyneen Naim Cortazzin käsissä, bändillä on maailmanluokan (live)rumpali Frank Benbini, joka myös räppäsi mahtavat stemmaräpit ja toimitti lisäksi hauskaa välijuontoa. Eli jos jollakulla on mielikuva Criminalseista jotenkin kovinkin konepohjaisena tai elektronisena bändinä, niin livenä se ei sitä ainakaan ole, vaan hyvinkin orgaaninen ja aito kokonaisuus, jonka voisi näillä biiseillä heittää vaikka akustisesti kadunkulmaan soittamaan. Ja kuten pitääkin, ja kannattaakin, bändi ei ole dusannut uutuuslevyä 15 vuoden tauon jälkeen tavan vuoksi, päästäkseen jollain syyllä tien päälle, vaan uskoo rieskaan. ”A Matter of Time”-uutuudelta kuultiinkin viisi biisiä, joista väkevän keikanavaaja ”Full Stop”:in lisäksi ehkä sykähdyttävin oli setin raskaskätisesti soitetun keskivaiheen ”What It Is”.

Alkupään keikkaa omaa kuulo-ja näköhavainnostoa ilahdutti kovin, ja korvinkuullen toki montaa muutakin, kun ”Loco”-albumin nimiraita lennokkaasti vaihtui megahittiin ”King of New York”. Olin paikalla, paitsi nyt Korjaamolla, myös biisin julkaisuvuoden New Yorkissa, joten mistä tahansa läpisoitetusta hittistygestä ei siis ainakaan omalla kohdalla puhuttu. Mahtava groove Fun Lovin’ Criminalseilla aivan viimeistään tässä vaiheessa, kun elettiin illan neljättä vetoa. Naim Cortazzi osoittautui erittäin tyylitajuiseksi kitaristiksi, varsinkin Gibsonin Les Paulit ulvoivat kuin volvot kuun sumuun, kun herrasmies niihin pääosissa biisejä tarttui. Ja kun tietää, että Cortazzi ja rumpali Benbini soittavat samoissa bändeissä jatkuvasti myös FLC:n ulkopuolella, se selitti ankaran kuittailun rumpujakkaralta käsin, huumorihengessä tietysti. Kun Cortazzi alkoi jotenkin todella epä-FLC:sti heitellä eturivistöön plektroja, tuli patteriston takaa senmaailmaista disautusta, joka toki osoittautui osaksi show’ta, muutenkin hyvin hauskaa ja iloluontoista sellaista. Fun Lovin’ Criminals ei koskaan ole ottanut itseään, hip hopia tai urbaania NYC-elämää liian vakavasti.

Illan mietitty dramaturgia meni niin, että aluksi muutama iso hitti ja hillitön groovemyllytys käyntiin, sitten keikan keskimaasto hyvinkin raskaskätisesti toimitettuna, mutta huumoria ja itseironiaa messiin ja taas kohti setin loppuliukumaa hieman perinteisemmältä kuulostavaa FLC:tä ja hiukka keveämpiä biisejä muutamalla isolla hitillä jälleen. Raskaskätisestä keskiosasta tykimmin donkkasivat uutuuslevyn ”Little Bit Further” ja marijuanan käytön puolesta todistanut, hypnoottisesti polkenut ”Smoke ’Em” legendaarista statusta kantavalta esikoisalbumilta. Diskreetisti spliffin dunkkis hiipi Vaunusaliin vasta encoreiden aikana.

Aiemmin rundilla Fun Lovin’ Criminals on polkenut jopa 20-biisistä settilistaa läpi, nyt Korjaamolla kuultiin 18 raitaa ja keikka kellottikin naksun oletettua alakantimpaan, rapsakan puolitoistatuntia toki. Jos oikein kliseiseksi saa heittäytyä, niin aika kului kuin siivillä, tiedättehän. Kun bändi poistui takahuoneeseen varsinaisen setin sulkeneen ”Lover’s Rock”:n päätteeksi, tuli tunne että joko tää nyt oli tässä. No, eihän se juuri ikinä ole, eikä ollut nytkään. Vanha encoreallergikkokin joutui odottamaan oikein mielenkiinnolla ja innolla bändin loppunostatusta. Rykmentti vietti takahuoneessa just hyvän ajan, ei liian pitkään, mutta ei myöskään sitä lapsellista tavan vuoksi vähän verhon takana lymyilyä. Encoreita soitettiin kolme, ilman että bändin groove ja intensiteetti pääsi tauolla yhtään laskemaan, tanssilattian kuumuudesta puhumattakaan. Kuultiin tietenkin megahitti ”Scooby Snacks”, jossa pieni läpilanauksen maku oli helppo antaa anteeksi, onhan tuota soitettu kolmisenkymmentä vuotta joka keikkaehtoo. Kuultiin kutumusan kuninkaalle, Barry Whitelle kunniaa tekevä ”Love Unlimited”, ja tottakai hyvinkin maestron hengessä. Koko huiman ja äärilaadukkaan illan päätti tuttuun ja (to)tuttuun tapaan tuttu ja totuttu keikkojen päättäjä, ”Big Night Out”. Sitähän tämä nimenomaan oli, yli 20 vuotta edellisen suomivedon jälkeen, ja silti, olisi mahtavaa myös uskoa todeksi Brian Leiserin ”see you soon”. KG

24 kesä 2025

Skunk Anansie (uk) @ Allas Live, Helsinki 23.06.2025

Lontoon edesmenneellä Splash Clubilla maaliskuussa 1994 ensimmäisen keikkansa soittanut brittirockmerkittävyys Skunk Anansie julkistettiin helmikuun loppupuolella Helsingin Allas Liveen eli Allas Sea Poolille soittamaan. Asiaan piti reagoida heti julkistuspäivänä, ja hyvä niin, keikka myi loppuun erittäin lyhyessä ajassa. Eikä ihme, kyseessä kun oli bändin ensimmäinen keikka Suomessa käytännöllisesti katsoen ainakin 20 vuoteen, hieman rapiaan peräti. Skunk Anansie olisi saattanut myydä loppuun isommankin menomestan, kuin 2500 henkeä vetävän Altaan livealueen, mutta meneppä ja nimeä se paikka Helsingistä, joka vetää 3000-3500 henkeä ja kelpaa rockin soittoon. Kyllä, tai siis ei, sellaista ei oikein ole. Siksi Allas Livellä on erinomainen paikkansa kantakaupungin sykkeessä soitattaa kotomaamme suosikkeja, mutta myös laadukkaasti käsinpoimittuja ulkomaan esiintyjiä. Tälläkin kesäkaudella tulossa ovat mm. Bob Hund ja Hellacopters Ruotsista ja toinen brittitärkeys, sekin loppuunmyyty hyvissä ajoin, eli Manic Street Preachers.

Skunk Anansie, yksi tärkeimmistä brittibändeistä 1990-luvun puolimaista lähtien, on myynyt näihin päiviin mennessä viitisen miljoonaa levyä, ja bändin sinkku tai albumi on vuosien varrella ollut Brittien virallisilla myyntilistoilla yhteensä 142 viikkoa, kovia lukuja. Eikä siinä kaikki, bändi on säilyttänyt vimmansa, kantaaottavuutensa, värillisen feminisminsä ja ”clit-rock”-asenteensa (laulaja Skinin oma määritelmä) kaikki nämä vuosikymmenet. Orkesterin tasan kuukausi sitten julkaistu seitsemäs virallinen studioalbumi ”The Painful Truth” on erittäin laadukas ja ärhäkkä rieska, ei yhtään turhaa täyteraitaa tai turhanpäiväistä tissiposkeilua. Anansie on syystäkin ylpeä uutuuslevystään, ja on soittanut siltä meneillään olevalla rundilla peräti viittä biisiä.

Koko keikkapäivän piti väijyä ja jännittää Ilmatieteen laitoksen ennustetta Helsingin rantaviivaa koskien, sataako kohtuullisesti, sataako aivan tuelta, vai sataako sietämättömän paljon. Tärkeä bändi piti toki yytsiä, vaikka olisi pudotellut vanhoja ämmiä ja rollaattoreita. Ja tulihan sitä vettä, ei sillä, mutta pahemmissakin kosteuksissa on laatuvetoja yyberöity, ei muuta kuin vedenpitävää jalkinetta alle ja puoli-iloinen retkimieli messiin. Vodaa tuli koko keikan ajan, mutta kun bändi asteli lavalle kello 20.15, DJ-setin ja teknisen ryhmän hirvittävän leppoisanpulskeasti hoitaman roudailu-ja teippailusession jälkeen, neliasteinen vaakasade hellitti edes muutaman biisin ajaksi, kuin kohteliaana eleenä briteille. Säätyyppi oli toki tuttu sekä suomiyleisölle, että englantilaisbändille, mutta kyllähän olosuhteet ainakin omaa keikkakeskittymistä-ja kestävyyttä nakersivat, ihan voin tunnustaa.

”This Means War”, vuoden 2020 sinkkujulkaisu, sai luvan jynkätä puolitoista tuntisen setin käyntiin, niinkuin se on tällä rundilla tavannut tehdä. Upea killingjokemaisesti juntannut post-punk-raita, jonka aikana jo oli selvää, että nyt tulee laatua tauluun ja millä soundeilla. Ensitahdeista lähtien aivan käsittämättömän komea ja kuulas soundi, oltiin kuitenkin tuulessa, sateessa ja ulkoilmassa yhtäkaikki. Ehkäpä paras kuulemani ulkoilmasoundi ikinä, vähintäinkin suhteessa volyymiin, ja vähintäinkin pitkään miesmuistiin. Skunk Anansiella on varaa, a) soittaa jo kakkosena iso hitti, b) soittaa viisi raitaa tuoreelta albumilta, joka ei voi mitenkään olla läpituttu kuin kouralliselle jengiä, c) soittaa ainoana coverina Led Zeppelinia, ja d) lopettaa koko ilta uutuuslevyn raitaan, jonkin 90-luvun kryptoniittihitin sijaan. Eikä kovin moni orkka ulkona tuolla soita esikoisalbumiltaan edelleen kolmea stygeä, jos kohta yhtään. Mutta Anansielle eka platta ”Paranoid & Sunburnt” oli samalla iso läpilyönti, ja brittirockin instantklassikko. Siltä kymmenentenä kuultu ”Weak”, ja heti perään vedetty ”I Can Dream” sytyttivät yleisöäkin jollain spessulla tavalla. Vaikka loppuunmyyty Allas oli toki muutenkin, kolmeasteisesta vihmonnasta huolimatta, erittäin hyvällä maanantaijalalla liikkeellä.

Kaikki oli, säätä lukuunottamatta , tänään erittäin kohdillaan. Pitihän se tietää, ettei tämänikäinen maailmaakiertävä orkesteri tule Stadiin asti vetämään huonosti, mutta keikan äärilaadukkuus yllätti silti. Acen kitaranulvotus, piti oikein tsiigailla välillä, että loimottaako kämmenen alta E-Bow’n sininen valo, mutta ei, Ace ulvootti muilla konstein. Mies piti soolot napakoina, Anansien keikalle ei tulla kuulemaan kitarasooloja. Mark Richardsonin jykevä kannutus ja Kauniaisiin asti kuulunut tanakka ja tiukka snare, alhaalla soitintaan roikottaneen Cassin erittäin kellarista lähtenyt bassomurina. Kunnon keitos laatua ja legendaarisuutta, lokakuun 1996 kakkosalbumin ”Stoosh” kokoonpanolla yhä soittavalta bändiltä. Ja sitten on tietenkin tapaus Skin, alias Deborah Dyer. Lady ei ihan suotta ole listauksissa mukana, kun tilastoidaan nykymuotoisen rockmusiikin kovimpia naiseksi oletettuja solisteja. Ääniala on mieletön, samoin kunto ja karisma, eikä Skunk Anansie ole mikään Garbage, se vaikuttaa edelleen ihan vähintäinkin kivalta työpaikalta. Todella moni solisti ei Helsingissä(kin) nähdyn kaltaista puolimaratonia suorittaisi ilman taustanauhoja tai apua, mutta Skinilta suoritus tuntui lähtevän edelleen tavattoman vaivattoman oloisesti, vaikka synttärikakussa on ollut jo 57 kynttilää.

Vuoden 2010 paluualbumilta (bändi piti sitä ennen 8 vuoden tauon ja veti henkeä) ”Wonderlustre” kuultiin ”God Loves Only You”, sen Skin pohjusti pitkällä puheella siitä, miten uskontojen asia maailmassa olisi levittää rakkautta ja rauhaa, ei sotia ja väkivaltaa. Käsi ylös kenen muun mieleen tuli puheen aikana Israelin sairas siionismi, tai Venäjän ortodoksikirkon suitsukkeilla siunaama päiväkotien pommittaminen? Kiitos, kädet voi laskea. Skunkkis on aina ollut yleishumaanisti kantaaottava bändi, sen ei ole tarvinnut dissata kutakin brittihallitusta, hallitukset ovat sen hoitaneet ihan itse. Mutta queer-ikonina Skinilla on ollut, ja on, paljonkin sanottavaa suvaitsevaisuudesta ja sen puutteesta. Lopulla settiä väkevästi jyskytetty ”Yes, it’s Fucking Political” vahvisti enemmänkin säännön sinä kuuluisana poikkeuksena. Kaiken kantaaottavuuden keskellä soi sadetakki-ja kumppariyleisölle kuitenkin se kaikkien aikojen isoin Anansie-suosikki silkkana rakkauslauluna, vuoden 1996 järjettömän iso hitti ”Hedonism” eli (”Just because you feel good”). Voin ihan henkilökohtaisestikin todistaa paikalla olleena, että syksyn ja talven 96-97 aikana ”Hedonism” soi Lontoossa ja muuallakin Cool Britanniassa kokoajan ja kaikkialla; liikennevaloissa, slummitaloissa ja aamukasteissa. Silti, Skunk Anansie kohtasi kaikki megahittinsä Altaan lavalla tuoreesti, kuin ensimmäistä kertaa yleisölle soitettuna. Arvostamme.

Varsinaisen setin, kaksiasteisen vihmonnan kiristäessä kylmää kouraansa Tsadin hämärtyvässä kesäehtoossa, Skunk Anansie päätti ekan albuminsa isoon hittiin ”Little Baby Swastikkka” (kyllä, kolmella koolla, tiedättehän). Vihainen ja ankara nykäisy, joka soi pitkänä ja hartaana julistuksena. Ace ulvotti kuin ei huomista kiertuevapaapäivää olisi. Puolessa välissä 4-biisistä encoresettiä saapui henkilökohtainen noutaja, meni märkänä, märässä ihmismassassa seisomisen mittari punaiselle, en oikein ole kosteusihmisiä, enkä encoretyyppiä. Encoreista ”Secretly” ja ”Cheers” tutuilta jalansijoilta, loput jo takalinjoilta ja ulosmenoportilta. Ensikosketus Skunk Anansiehen livenä (kyllä kyllä, vasta nyt) oli erittäin positiivinen, illan säästä huolimatta. Muistinko jo mainita, että satoi vaakaan koko illan muutama-asteista vettä? Hyvä. Toivottavasti bändi jaksaa jatkaa ja se nähdään Härmägidionissa ennenpitkää uudestaan. Ensimmäinen keikkakokemus (joo joo, tiedetään) Allas Livessä edusti pelkkää laatua, illan säästä huolimatta, mainitsinhan jo sateen? Paikka on erinomainen keikkakeidas keskellä yhä sivistyneemmäksi ja eurooppalaisemmaksi käyvää Helsinkiä. On kuin ulkomailla olisi, satama ja maailmanpyörä siinä vieressä. Tilava istumakatsomo, nouseva nurmi jolta siltäkin näkee erinomaisesti jos on yhtään pituutta, ystävällinen henkilökunta ja maailmanluokan soundi. Täällähän pitää alkaa käymään. Muutenkin voisi taas alkaa ramppaamaan keikoilla. Aika asiallinen harrastus. KG

Posted in alternative metal, alternative rock, Britrock, grunge, hard rock, open air, rock and tagged Ace, Allas Live, Allas Sea Pool, An Artist Is An Artist, Anarchytecture, Animal, Because of You, Black Traffic, Cass, Charlie Big Potato, Cheers, Deborah Dyer, God Loves Only You, Hedonism, I Believed In You, I Can Dream, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Len Arran, Little Baby Swastikkka, Lost and Found, Love Someone Else, Mark Richardson, Paranoid & Sunburnt, Post Orgasmic Chill, Secretly, Shame, Skin, Skunk Anansie, Stoosh, The Painful Truth, The Skank Heads (Get Off Me), This Means War, Twisted (Everyday Hurts), Weak, Whole Lotta Love, Wonderlustre, Yes It's Fucking Political | Leave a comment

19 loka 2024

Therapy? (uk), Grillijono K.O. @ Olympia, Tampere 18.10.2024

Tampereen Olympian loppuunmyydyssä perjantaisessa rätväkkärockillassa oli kaksi ehdotonta kohokohtaa. Lämppärinä toimivan Grillijono K.O.:n Kekkosen korruptioääniä lasketaan vuonna breznev-alkunauha, ja se, että ilta päättyi muutamaa tuntia myöhemmin. Nykyään tulee harkittua keikoillelähdöt, illat ja mestat, uskokaa tai älkää, kohtuullisenkin huolella. Huteja ja pettymyksiä siis sattuu omalle kohdalle hyvinkin harvoin, ellei jopa erityisen. Nyt sattui. Lippu ”Troublegum”-klassikkoalbuminsa 30-vuotista taivalta juhlivan Therapyn? (jatkossa silkoista viitseliäisyyssyistä ilman kysymysmerkkiä) keikalle oli hankittu helmikuussa, ja toki täpinä ja odotus oli sen mukainen. Olin aiemmin nähnyt Therapyn arviolta 1.25 kertaa. Eli kerran kunnolla Tavastialla marraskuussa 2003, ja samaisessa mestassa kerran aiemmin pelkät encoret(!). Jälkimmäistä selittää se, että tuolloin ungolden days oli melko mahdotonta saada etukäteen tietää tarkkoja soittoaikoja, sekä toki se, että myös huhtikuussa 2002 maailmassa oli juomatonta alkoholia enemmän kuin sen illan keikkaseurani kanssa pystyimme kuluttamaan.

Therapy on pelkästään vuoden 1994 klassikkoalbuminsa takia yksi maailman(i) tärkeimmistä rockbändeistä. Puoltoääniä tulee paljon myös siitä, että trion eturivi on alkuperäiskunnossa, eli Andy Cairns (kitara ja laulu) ja Michael McKeegan (basso ja stemmat). Tiedossa oli olympialaisiin puitteisiin astuessa, että tämä tärkeysbändi tulee soittamaan ”Troublegumin” kaikki biisit, joskin randomjärkässä, joka toki laski etukäteisinnostusta, onhan ”Troublegum” nimenomaan aivan perseettömän kova albumikokonaisuus, biisijärjestystään ja albumin sisäistä dramaturgiaa myöten. Juhlakeikalla oli dramaturgia hukassa, mutta se oli haasteista vähäisimpiä.

Illan avannutta Grillijono K.O.:ta kävi melkein sääliksi. Bändi kouhasi isoilla energioilla ja ilolla tärkeää lämmittelyslottiaan, ja silminnähden kuuli oman soittonsa varsin hyvin, ainakaan mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Rapiat puolen tunnin setti oli kuitenkin ääneenpaineenmittauksen modernia, ja valitettavan arkista historiaa. Mistään muusta kuin kitaroista ei oikein saanut selvää, laulua ja välispiikkejä ei kannata edes mainita. Toki ajatus oli, että tiski on Therapyn asennossa, että kyllä tää tästä illan mittaan ja että tämähän se on lämppäribändin kohtalo niin monasti elämässä. Mutta kun Therapy veti oman settinsä pääosin jugurttipurkkipuhelinleikkimökinovenläpi-soundeilla ja kun Andy Cairns kuulosti monin paikoin joensuulaisen lähiöbaarin karaokeskaban ekalta alkuillan putoajalta, niin kyllä enemmän kuin kerran illan aikana kävi mielessä, että mitä v….a täällä tapahtuu, tai oikeammin jättää tapahtumatta. Therapyn juhlakalulevyllä on niin ikonisia melodioita, että kyllä ne tunnistaa vaikka pää syvällä oksennusämpärissä, mutta ei pelkkä tunnistaminen ja paikallaolo lunasta 8 kuukauden odotusta, eikä lipun hintaa.

Loppuunmyyty Olympia oli toki relatiivisen pähkinöinä, ultrafaneille biisien soittaminen ja tunnistuminen riittää. Nyrkit ilmaan ja koko painolla edelläseisojan päälle, jotta pääsee uimaan eturiviin, oma Therapy-innostus ja oma känni ajaa kaikkien muiden Therapy-innostuksen ja kaikkien muiden kännin tai kännittömyyden edelle. On tullut kehuttua myös vanhan sivistys-Euroopan keikkakulttuuria näillä palstoilla, ja palaan aiheeseen. Ei missään tönitä niin agressiivisesti kuin härmägidionin keikoilla, eikä missään viimeistään keikan kuluessa saavutettu jurri ole niin pyhä kuin täällä. Korostan kuitenkin, että töniminen oli Therapy-illan asioista siedettävimpiä. Olen ollut Olympiassa kerran aiemmin hyväsoundisella keikalla, mutta silloin homman nimi oli funk, ja basso solisluiden korkeudella, ei ollut syytä ajattaa niin saatanan kovilla volyymeilla. Olympia on vanha vaudevillevenue, nämä ei muualla maailmalla soi huonosti, nämä on viihteelle rakennettu alunperin. Olin pitänyt Olympiaa Tampereen johtavana keikkamestana (sijainti, tunnelma, ohjelmisto, henkilökunta, tiedättehän), mutta eiköhän tää nyt ollut pitkälti tässä. Sääli että kaikki tapahtui kovasti odotetun Therapyn kohdalla. Ja tottakai, saa vapaasti digata paskempikinsoundisesta keikasta, ja saa olla niin kova fani, ettei juuri millään lavallaolon lisäksi ole merkitystä, mutta ei ole oma kuppini teetä (just myin oman lippuni pois Big Countryn Kultsan keikalle, koska rumpali Mark katsoi bändin kuolleen altaan pois, ja ilman Markia ei ole Big Countrya. Kiitos BC 1981-2024).

Therapy ei sinänsä tehnyt mitään periaatteessa erityisen huonosti, bändi soitti isolla sykkeellä ja oli silminnähden otettu saamastaan vastaanotosta. Ja jälleen, trio vaikutti itse kuulevansa itseään laadukkaasti, mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Tosiasiassa, kuten yllä totesin, olisihan ”Troublegum” pitänyt soittaa oikeassa järkässä. Ja miettiä sitten se loppu kolme varttia niin, että joku järjellinen keikkadramaturgia olisi säilynyt. Nyt tuntui, että puoliväkisin ponnisteltiin kohti puoltatoista tuntia. Coveroitiin Black Sabbathia, ja totta on, kyllä bändi on levyttänytkin ”Iron Manin”, mutta kenen mielestä sen soittaminen on hauska keikka-anekdootti? Kiitos, kädet voi laskea. Kaiken ajatuksen puutteen ja ajankäytön kruunasi illan synttärisankarin, rumpali Neil Cooperin soolo-osuus. Rumpusoolo, ehkä venäläisen perseensuristimen ohella maailman turhin keksintö, nyt kun Neil Peart, Gene Krupa, John Bonham ja Matti Oiling eivät enää kierrä ulkona tuolla.

Ainoa kysymys siinä majoitukseen palatessa oli, pitääkö släsh kannattaako Olympialle vielä antaa mahdollisuus nousta merikaapelihalli-soundin yläpuolelle, mestassa kun edellä todetustikin on oikeastaan kaikki muut asiat kunnossa, ohjelmisto ehkä jopa ihan ekana. Ja vielä, pitääkö Therapylle antaa uusi mahdollisuus? Jos vain toisen saisi valita, arpa lankeaisi jälkimmäiselle. ”Troublegumin” vuonna 1993 levylle laatineelle bändille. KG

Posted in alternative metal, alternative rock, grunge, hard rock, Uncategorized and tagged Andy Cairns, Black Sabbath, Grillijono K.O., Iron Man, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Knives, konserttiarvio, Nativity In Black, Neil Cooper, Olympia Tampere, Tampere, Therapy?, Troublegum, Urho Kekkonen | Leave a comment

06 heinä 2024

Garbage (us), Lucia & The Best Boys (uk) @ Uber Eats Music Hall, Berlin, DE 04.07.2024

Berliinin Friedrichshainin kaupunginosaan rakennettiin vuonna 2008 monitoimiareena, rikastuttamaan kaupungin isomman skaalan viihde-elämää. Usealla nimellä toiminut, 17 000 henkeä vetävä halli on nykyään uuden omistajansa myötä Uber Arena. Sen välittömään vierustaan pykättiin vielä 10 vuotta myöhemmin pienempien tapahtumien vaihtoehtoinen venue, noin 4500-4700 päätä imevä Uber Eats Music Hall, jossa itsellä oli nyt heinäkuisena iltana mahdollisuus ensikatsastaa yksi 1990-luvun menestyksekkäimmistä ja suurimmista rockbändeistä, yhä vuonna 2024 yllättävän relevantti ja eteenpäin porskuttava Garbage. Kun lomamatkan kohde muutamaa viikkoa aiemmin varmistui Berliiniksi, piti tietenkin aloittaa niin maan perseetön arpominen siitä, mitkä tai käytännön tasolla enemmänkin minkä artistin tai bändin voisi nähdä yhdessä maailman eittämättömimmistä livepääkaupungeista. Hirvittävän vatuloinnin jälkeen arpa oli heitetty Garbagelle, se kun bändinä oli toki muutenkin tärkeä nähdä, mutta liittyy myös saumattomasti muistoihin ajalta, jolloin olin onnekas asumaan Lontoossa useamman vuoden. Garbage ei ollut lähellekään tärkein bändi, joka niinä vuosina Londoniumissa jäi näkemättä, mutta yksi satojen muiden merkittävien joukossa. Noiden vuosien virheliikkeitä ja näkemättä jättämisiä paikataan nyt sitten ikääntyvä bändi kerrallaan, sikäli kuin vielä mahdollista.

Uber Eats Music Hallilla piti olla ajoissa, sen kerran kun oikein ulkomaankeikalle pääsi. Sisäänmeno sujui henkeäsalpaavan joustavasti, kukaan ei töninyt, kukaan ei ollut jurrissa eikä edes matkalla sinne, kukaan ei pakottanut jättämään mitään 3 euron narikkaan. Jo tunti ennen ensimmäistäkään soitettua sointia, olin tullut muistuttuneeksi siitä, kuinka sujuva ja upea keikkamaa Saksa on. Kaikki toimii täsmällisesti ja ystävällisellä otteella, ja infoa on saatavissa ajoissa ja riittävästi. Ja mitäpä muutakaan voi todeta, kuin että Uber Eats Music Hallin kaltaista venueta ei Suomessa ole, eikä tule näillä näkymin koskaan olemaan. Paljon henkilökuntaa, väljät tilat, siistit saniteetit, huipputekniikka ja hyvä näkyvyys. Kuulostaako kovinkaan tutulta? Ja paikka oli niin siisti, että lattialta olisi voinut vedellä currywurstit naamioon. Tässähän pitää alkaa ramppaamaan Berliinissä, hyvä ihmiskunnan meining kun ei todellakaan täällä/siellä rajoitu vain keikkaelämään.

Rockillan avasi nuorehko glasgow’lainen indieyrittäjä Lucia & The Best Boys. Käsi ylös, onko Skotlannista ikinä tullut rockmusiikkitermein mitään ylitsepääsemättömän huonoa kuonaa? Aivan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Ja oikea vastaus oli toki ”ei”. Bändi on aloittanut joskus 2016 paikkeilla, ensimmäinen sinkku ilmestyi seuraavana vuonna, ja viime vuoden syyskuussa pukkasi ulos aivan mainion esikoispitkän, ”Burning Castles”. Lucia & The Best Boys on hyvin tyypillinen ajan brittibändi, sen ilmaisussa kuuluu vaikutteet ja brittirockin historia koko laajuudessaan, mutta onko orkesteri kuinka omaperäinen, kysymys jää leijumaan ilmaan. Bändi kuulosti nytkin livenä, paitsi toki levyversiotaan hieman raskaammalta, mutta väliin Killing Jokelta, Simple Mindsilta, Jamesilta, The Bansheesilta ja mitä satoja muita niitä nyt olikaan. Eli perinne on hanskassa ja avainalbumit diggailtuna, mutta biisimateriaali lopultakin on se, joka aina erottaa jyvän akanasta. Lucia & The Best Boys soitti erittäin napakan 25-minuuttisen, 7-biisisen setin. Kattauksesta löytyi kaksi erinomaista popraitaa, joten hyvän prosenttiosuus oli jo varsin korkea. Upean jälkipunkisti jynkännyt kakkosbiisi, albumiraita ”Haunt You Back” ja setin päättänyt, seuraavalle pitkäsoitolle päätyvä ”Perfectly Untrue” soivat erottuvimmin. Mallinakin työskentelevä Lucia Fairfull on bändilleen ihan asiallinen ja laatuisa solisti, bändi soi tänään ensimmäisellä ikinä Berliinin keikallaan hyvin, itseasiassa paljon paremmalta kuulostaen kuin Garbage, ja tosi moni muukin asia oli aivan kohdallaan. Lavan valot olivat siinä asennossa, että ainakin meikämannerheimon hieman rapautuneella kaukonäöllä meni kunnon tovi tajuta, että näillähän on ihan oikea liverumpali siellä takarivin pimeydessä.

Monia nousuissa olevia brittibändejä on tullut nähtyä, mutta jos tässä nyt saa pylvään nokkaan tooga päällä istahtaa ja alkaa oraakkelin lailla besserwissaamaan, niin näistä saattaa kakkosalbumin myötä joku vielä joskus kuullakin. Taannoin tuli esimerkiksi nähtyä Sundara Karma, josta oikein kohisemalla brittimedia kohisi menemään muutaman vuoden, mutta onpahan ollut hiljaista sen maailmanvalloituksen suhteen. Ja vika ei tietenkään ole laadukkaan ja yritteliään bändin, vika on siinä ennenaikaisessa ja väärin kohdistuvassa, pohjattomassa kohinassa.

Lippu nähdä Garbage lämppäreineen Berliinissä kustansi permantopaikalta 51 euroa, ja tapahtumapaikka oli silkkaa maailmanluokkaa. Suomessa Garbage olisi ehkä ilmoitettu Nordiksen Black Boxiin, siirretty ”tuotantoteknisistä syistä” Kulttuuritalolle, ja liput olisi maksaneet alkaen 99 euroa. Berliinissä keikka ei ollut edes loppuunmyyty, vaikka bändin edellisestä vedosta täällä oli peräti viisi vuotta. Edellä kuvailtu ei kerro Garbagen elähtäneestä suosiosta, se on edelleen iso bändi, vaan parista muusta seikasta. Berliinissä on niin paljon tarjontaa, että jos joskus jää joku bändi näkemättä, joka ilta on viidestä kymmeneen merkittävää vaihtoehtoa, ja jos nyt missaa suosikkinsa keikan, voi olla varma, että se tulee loppuvuodesta, ensi kesänä tai seuraavalla rundilla taatusti takaisin. Suomi on keikkamaana paitsi vähän jäykkä ja nihkeä, mutta myös ihan ennenkaikkea tavattoman syrjäinen. Nyt itäisen diktatuurimme täysin sulkeuduttua, ja hyvä toki niin, Suomi on yhä syrjäisempi keikkamaa. Kohoavat kiertuekustannukset ja Härmän kulttuurivihamielinen ilmasto hoitavat loput. Niinkuin Juice lauloi meille, ”Suomi on liian pieni maa”.

Kom sii, kom saa. Olin paikalla ja onnekas, kun monia turbulenttejakin vaiheita urallaan kokenut tärkeä ja merkittävä Garbage, brittiläisin amerikanbändi ehkä ikinä, nykäisi laadukkaan Berliinin nykäisynsä, joka venyi peräti naksua vaille kaksituntiseksi. Sen verran perspiseksi meni saksalaisyleisön keskellä tunnelmointi ja yhteensä semmoinen kolmituntinen samoilla conversensijoilla bostailu, että Garbage-vedossa väistämättä oli ne alavireisemmältäkin tuntuneet hetkensä, mutta pääosin ilta oli popmusiikin juhlaa.

Garbagen kaksituntisen aikana lavalla oli kaksi pääosan saanutta, ja kolme statistia. Illan valodramaturgiakin tuki sitä väittämää, että merkittävin osa bändiä oli ja on, anteeksi nyt vaan, karismaattisen itsetietoinen solisti, The Queen of Scotland, Shirley Manson–sekä tanakasti kannuttanut ja tehokkaasti kihistellyt legendasmies, rumpali Butch Vig. Näin rockhistoriansa tarkkaan tavanneen, ja siihen tavattoman syvälle uponneen friikin näkökulmasta toki yksi paikalle raahautumisen merkittävimpiä syitä olikin, tunnustan, että illan pannuja paukutti Nirvanan ”Nevermindin” ja Smashing Pumpkinsien ”Siamese Dreamin” tuottanut mies. Unohtamatta tietenkään Sonic Youthin ”Dirtia” ja Soul Asylumin ”Let Your Dim Light Shinea”. Että tuota, itselle tärkeämpää oli nähdä ja kuulla Vig kannuttamassa, kuin Manson laulamassa, mutta molemmilla meni ihan hyvin ja kumpikin tuli koettua.

Illan 22-stygeinen settilista noudatti samaa kaavaa, kuin aiemmatkin Euroopan rundin vastaavat, vain yksi pieni muutos biisien järjestyksessä poikkesi aiemmin soitetuista illoista, joista Berliiniä edelsivät Saksan Wiesbaden ja Luxemburgin Luxemburg. Ensimmäinen biisi (”#1 Crush”) meni vielä soundia tunnustellessa, ja kuten aiemmin totesin, jollain tapaa viiltävää olikin, että tänään lämppäri kuulosti paremmalta. Volyymin määrästä ei tänään ollut kyse, paikoin saksalaisyleisö huusi kunnolla innostuessaan bändin yli, eli hieman kovempaakin sali olisi kestänyt luukuttaa. Mansonin laulu ja ennenkaikkea Butch Vigin patteristo oli sikäli myös soundillisesti illan pääosassa, että kun vain yhdessä biisissä ylipäätään kuultiin muistettava ja huomionarvoinen kitarasoolo, niin ihmetellä pitää näin ei-ultra-fanina, että mihin Garbage tarvitsee kahta kitaraa (perustajajäsen Steve Marker, sekä Duke Erikson).

Kakkosbiisin ”Godhead” moneen kertaan kiitollisuuttaan korostanut Shirley Manson omisti illan yleisölle, meille jotka valitsimme miljoonakaupungin illan livetarjonnasta juuri Garbagen, vaikka ajat ovat kovat ja ainakin osalla meistä aiempaa harkitummin laittaa massia tai kalkkania viihteeseen ja keikkoihin. Rohkeasti Garbage soitti isomushittejään pitkin matkaa pois kuljeksimasta, ei ole tarvetta säästää hittikimaraa encoreihin, sen verran alkaa jo olla bändillä peninkulmia takana. Ja maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa myytyä albumia. Niinpä jo kolmantena kuultiinkin ”I Think I’m Paranoid”, joka viimeistään räjäytti nopeasti syttyneen ja keikkaa kovasti odottaneen eurooppalaisyleisön pankin. ”Special”-biisiä spiikatessaan Manson muisteli maanneensa korona-aikaan kuukausikaupalla kotisohvalla pyjama päällä ja todenneensa tuskissaan aviomiehelleen, että haluaa epätoivoisesti Berliiniin! Nyt se odotettu ilta oli vihdoin käsillä, ja kaikki me paikalla olleet olimme special. Biisi kulkikin illan dramaturgiassa erityisellä intensiteetillä ja lämmöllä.

”The Men Who Rule The World” omistettiin kaikille sota-ja kriisialueiden lapsille, ja muutenkin Mansonin rauhaa, yhteisöllisyyttä ja syrjimättömyyttä useammassakin kohdassa julistanut illan sana oli ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan. Seuraavana kuullun ”Metal Heartin” aikana bändin sointi hieman muuttui ja biisin loputtua Mansonin korvaan kuului kuisketta takalinjoilta. Butch Vigin snarerumpu oli jollain tapaa hajonnut, mutta mies huikkasi kuitenkin, että jatketaan vaan. Pieni korvinkuultava lisäsuhina snaresoundiin ei edes kuulostanut huonolta, mutta ”Metal Heartin” jälkeen, kun supina ja säpinä takaa ei lakannut, Shirley Manson korvinkuullen menetti hermonsa ja kehotti tekniikkaa ja Vigia kertomaan what a fuck is going on there? Että ei hänellä ole tässä mitään kitaraa, jonka mukavirittämisen taakse piiloutua, jos te vaihdatte snarea, vaan hänen pitää tappaa aikaa ja tarinoida yleisölle. Snare päätettiin vaihtaa, Manson tarinoi. Ja kun rumpu oli vaihdettu, sisuuntunut bändi soitti aivan järjettömän kauniin ja voimallisen ”Run Baby Run”, illan kovin veto, jos yksi olisi pakko valita. Butch Vig ei säästellyt uuttakaan snareaan, vaan polki ”Bleed Like Me”-albumin (2005) raidan vimmatun upealla manchester beatilla. Pelkästään tämän takia, tiedättehän, kannatti olla paikalla.

Seuraava highlight oli platinaa myyneen ”Version 2.0”-albumin (1998) raita, skottikirjailija Janice Gallowayn samannimisestä romaanista nimensä napannut ”The Trick Is To Keep Breathing”. Biisi aloitti keikan hieman rauhallisemman keskisuvannon, jonka samaisen suvannon aikana saksalaisyleisön ote, into ja huomio hieman herpaantui. Merkittävää säpinää ei syntynyt edes kryptoniittihitin ”Stupid Girl” aikana. Omissakin aikakirjoissa tämä biisi tuli aikoinaan kaikista päänaukoista ulos, ja soi kertakaikkiaan aivan liikaa joka paikassa. Mutta nyt, ajan kullitettua muistoja, biisi kuuosti ihan raikkaalta ja jopa tuoreelta. Pieni tunnelman notkahdus päättyi illan ainoaan coveriin, ja keikka ikäänkuin käynnistyi uudestaan, kun Garbage veti Siouxie & The Banshees-klassikon ”Cities In Dust”. Jo toinen kerta alle vuoden sisään kuulla tämä livenä, edellisen kerran Lissabonissa viime syyskuussa itsensä Siouxie Sioux’n tulkitsemana. Shirley Manson alusti biisin kertomalla, miten Siouxie pelasti hänet elämälle, koulukiusatun tytön, jonka ainoa lohtu koulun jälkeen oli kotona odottava Banshees-albumi ”Tinderbox”. Louise-nimistä koulukiusaajaa saamme toki kiittää siitä, että Mansonista tuli tiensä miehisen alan huipulle taistellut rocklaulaja. ”Cities In Dustin” lopulla Duke Erikson soitti oikeastaan illan ainoan järkeenkäyneen kitarasoolon, ja sai taas miettimään, mihin tämä bändi tarvitsee kahta vaivalloisesti kuuluvaa kitaraa. Kolmen vuoden stintin Smashing Pumpkinseissakin soittaneen Ginger Pooleyn basso on asia erikseen, sen alakertaisuus tukee Butch Vigin jymäkkää pannutusta tärkeällä tavalla.

Keikan laadukkaassa loppuliukumassa kuultiin platinahiteistä ”Vow”, ja tietenkin ennenkaikkea maailman neljänneksi upein poplaulu, ”When I Grow Up”. Kirjoitellaas perässä, jos tuntuu että lähtee. Vig kihisytti niin, että veikkasin mieheltä seuraavaksi kyrvähtävän pellit. Varsinaisen setin päättäneeseen isomushittiin ”Push It” Manson ennakkohehkutti saavansa merkittävän vieraan, naisrockin esitaistelijan ja kanssasiskon. Vieras osoittautui olevan kanadalainen Peaches, josta nyt ainakaan itse en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka kohtuu paljon tulee settejä seurailtua. Shirleyn ja Peachesin laulubattle oli hetken viihdyttävää, mutta ei nostanut biisin julistusarvoa tai kohottanut keikkaa varsinaisesti millään tavalla, vaikka styge muuttuikin matkalla Peaches-biisiksi ”Fuck The Pain Awayksi” ja taas takaisin. Bändin esittelyn Manson hoiti lakonisista lakonisimmalla tavalla, ja fiilis jäi, että ei Garbage maailman helpoin duunipaikka välttämättä ole.

Encoreissa kuultiin vielä ”Milk” ja ”Only Happy When It Rains”, jonka jälkimmäisen kiippareiden ääreen siirtynyt Erikson jotenkin epäonnekkaasti joutui aloittamaan kolme kertaa uudestaan, oikeat alkusoinnut ja tempo ei vain tahtonut löytyä. Shirley Manson tulkitsi biisin rumpuraiserilla istuen, ja pian kaikki olikin ohi. Muun bändin jo mentyä viimeisen kerran takahuoneeseen, Butch Vig nousi rumpujen takaa osoittamaan henkilökohtaista kiitollisuuttaan, snare-episodi ja kuningattaren gonahdus tuoreessa muistissa. Mies joka perusti bändin 1993, mies joka kutsui Mansonin kotoa mukaan kun haluttiin naispuolinen vokalisti, mies joka kirjoitti rockin historiaa tuottajana, mies johon grunge yhtenä keskeisimmistä kulminoitui. Yksi hajonnut rumpu ja kolmen minuutin viivästys ei ollut mistään pois. Hieno hetki, Butch Vig kumartelemassa rumpupatterin takana, kun muut olivat jo menneet. KG

Posted in alternative rock, britpop, electropop, grunge, industrial, post-grunge, rock and tagged #1 Crush, Bleed Like Me, Burning Castles, Butch Vig, Cities In Dust, Dirt, Duke Erikson, Fuck The Pain Away, Garbage, Ginger Pooley, Godhead, Haunt You Back, I Think I'm Paranoid, Janice Galloway, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Let Your Dim Light Shine, Lucia & The Best Boys, Lucia Fairfull, Metal Heart, Milk, Nevermind, Nirvana, Only Happy When It Rains, Peaches, Perfectly Untrue, Push It, Run Baby Run, Shirley Manson, Siamese Dream, Siouxie and The Banshees, Siouxie Sioux, Smashing Pumpkins, Sonic Youth, Soul Asylum, Special, Steve Marker, Stupid Girl, The Men Who Rule The World, The Trick Is To Keep Breathing, Tinderbox, Uber Arena, Uber Eats Music Hall, Version2.0, Vow, When I Grow Up | Leave a comment

09 kesä 2024

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa muutamin pikku katkoksin jo vuodesta 1974 järjestetty Ämyrock on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva ilmainen rockfestivaali. Hurjaa vuotta 1979 lukuunottamatta, ystävällisesti tuttavallisesti vain Ämy, on ollut aina yksipäiväinen, alkukesän sopivaksi katsotun lauantain rockjuhla. Muutamana vuonna järkättiin myös kaksi Ämy-päivää erillään pitkin kesää; kaikesta tästä menneisyydestä kiinnostuneelle rockfriikille löytyy kattava historiikki täältä: https://amyrock.fi/menneet-rockit/ Ämy ei ole siis koskaan veloittanut sisäänpääsystä mitään, ja kaikki tuotanto on hoidettu aina talkoovoimin. Yhdistyspohjilta kun mennään, välillä festari on kyykähtänyt vapaaehtoisvoimien väsähtämiseen, ja vuoden 2019 jälkeen tapahtumaa kyrväytti toki myös panepidemia. Mutta niin vain löytyi uusi purske innokkaita vapaaehtoisia Ämyä sen 50-vuotisjuhlien kunniaksi järkkäämään, ja siitä tässä kohtaa valtavan korkea kuvitteellisen hatun nosto. Hämeenlinna ja maailma tarvitsevat Ämyä, wanhanajan yhteisöllisyyttä, rauhaa ja trakkautta. Tarkkoja tosin jos ollaan, ja onhan tässä tullut pääosin tavaksi olla, niin eka Ämy järkättiin kesällä 1974 vasta elokuussa, joten hiukka etuajassa mentiin juhlavastaanoton suhteen. Mutta ei se mitään, Ämy ja kesäkuun maksimissaan puolimaat on se perinteisin combo. Ekassa Ämyssä nähtiin muuten Harmaa Aavistus, Henrik, Stone Free, Leo Freemanin ja kumppaneiden Waterloo, sekä Muumipeikko, joka sekin lienee nimestään huolimatta tässä tapauksessa ollut bändi.

Juhlavuodeksi 2024 saatiin jalkeille kahdeksan bändin kokooma, sitä suuruusluokkaahan line-up on takavuosinakin ollut, joskus on toki menty toisellekin kymmenelle. Ja olipa takavuosien Ämyissä muutamia eestiläisiäkin bändejä mukana (Kosmikud, Röövel Ööbik, JMKE etc.), kyse oli suorastaan pikku perinteestä antaa keikkamahku veljeskansa’n’bändeille, ja suoda tilaisuus päästä vähän Suomeen tuulettumaan. Odottaa sopi, että tänä kesänä olisi nähty jonkinlaista katsausta Ämyn historiaan, ja mukana olisi ollut joku takavuosien veteraani, mutta ei. Nykyhommilla mentiin, nyt oli keskittyminen saada festari takaisin jaloilleen, ehkä monipuolisemman kattauksen aika on myöhemmin. Mainittuinakin takavuosina oli tapa, että tasan kello 12.00 Kari Peitsamo kulloisinekin kokoonpanoineen, tai yksin, korkkaa Ämyn. Olihan kovasti Karia muistuttava hahmo aikoinaan päätynyt Ämyn logoksikin asti. Vain logo on Peitsamosta jäljellä, Ämy kuten niin moni muukin kieltäytyi ottamasta pahasti radikalisoitunutta Karia enää esiintymään, ja hyvä niin. Aika aikaa kutakin.

Pari ensimmäistä nuoriso-orkesteria jouduin henkilökohtaisesti skippaamaan, kun alkukesän superlauantai sisälsi paljon muutakin ohjelmaa. Tunnustan, piti tyttären kanssa käydä Kikattavan Kakkiaisen keikalla. Siellä se veti Kakkelberg taustanauhojen päälle Hämeenlinnan torin lavalla kaikki hitit ja muutaman tarkoin valikoidun ja kohdeyleisöönsä uponneen coverin.

Eka nähty ämybändi oli helsinkiläinen nuorten naisten The Dedes, josta on pääkaupungissa kuulemma kohistu. Muutama hyvä biisi, joista parhaat rohkeasti setin alkuun, mutta ei kaikista maailman bändeistä jää niin hirveästi (ainakaan joka otannalla) jälkipolville kerrottavaa. Ja se oli nyt, myöntääkseni hiukan puolella korvalla ja silmällä aistittuna, The Dedesin kohtalo. Bändi on levyillä itseasiassa ihan kovassa lyönnissä, mahdollisesti livenäkin lähitulevaisuudessa yhä kovemmassa.

Paikallisväriä kuultiin jo kakkosena, kun nelikymmenminuuttisensa kouhasi läpi hämeenlinnalainen, vuonna 2003 perustettu Hevikorolla. Ruotsalaistyyppisen melodisen punkin, NoFX:n ja huumorhöysteisen perinneramoilun riemukas sekoitus, bändi jossa alunperin kaikki olivat entisiä rumpaleita, ja yksi luonnollisesti nykyisinkin. Erittäin hyvillä energioilla ajettu setti, ja häkellyttävän hyvillä soundeilla. Kutsun sitä ämysoundiksi, kun soittopaikkana on historiallinen, vuonna 1911 valmistunut laululava, ja rummut on täten tungettu ison puisen ikäänkuin laatikon perille. Kaikki muu rakentuu tanakan, mutta pehmeän rumpusoundin ympärille. Ja Hämeenlinnassa valmistetuilla maineikkailla KUMUn pannuilla kun mentiin, ei se ainakaan pehmeästä miellyttävyydestä pois ollut. Ärhäkimmin ja muistettavimmin Hevikorolla kaasutteli paikallishuumoriraitansa ”Tää on Hämpton”, sekä tietenkin kauniiksi lopuksi suoratoistohittinsä ”19 ilmaista kaljaa”. Jos kuulkaa joku genre voi suomirockissa oikeinkin hyvin aina ja vaan, niin se on Ramopunk. Hevikorolla taisi sitäpaisti kerätä lavan maastoon koko päivän isoimman kuulijakertymän.

Seuraavana laululavan hopeoi omalla kohdalla eniten ennakkoon odottamani 20 000 Hz, ryhmä joka on pitänyt nähdä siitä lähtien, kun heitä ja heistä, ekaa kertaa kuulin. Kahdella kosketinkioskilla, äärijynkyllä bassolla ja viehättävän sukupuolen laululla operoiva kvartetti on niitä harvoja tapauksia viimeaikain härmärockissa, jota olisi suonut hehkutettavan enemmänkin. Sen toisen avaruussointisen kiippariaseman takana on itse Risto (Ylihärsilä), mutta bändin primus motor lienee kuitenkin Carl Blood. Alias Kalle Hurme, Toijalan miehiä alunperin, jonka soittohistoria ulottuu jo 80-luvun puolimaihin Aki Sirkesalon järjettömän kovaan ja omaääniseen Naamiot-yhtyeeseen, joka selvisi finaaleihin asti Rock-SM-kisoissa superkovana kilpailuvuonna 1984. Naamiot ei koskaan päässyt levyttämään, mitä henkilökohtaisesti pidän edelleen yhtenä suomirockin historian epäreiluimmista tapahtumasarjoista. Sirkesalo päätyi sittemmin erittäin menestyksekkäälle soolouralle, mutta parhaat ja näkemyksellisimmät biisit oli siihen mennessä jo tehty.

20 000 Hz pukeutuu lavalla täyshopeaan ja soittaa jonkinlaista avaruuskaikuista syntsapoppia, tällainen bändi olisi saattanut voida eksisteerata tarujen Neuvostoliitossa. Sen parhaimpina aikoina, nythän tunnetusti ei ole ne ajat. Ämyn iltapäivässä Carl Blood jynkkäsi niin, että basso värjäytyi hurmeesta punaiseksi, Ristolta kuultiin muutama kiero kiipparisoolo, Tiina Vanhapellon koskettimet soivat ihastuttavan retrosti ja kakun kirsikoi Sanna Silverin kuulas laulu. Bändillä on allaan kaksi pitkäsoittoa, joiden kummankin matskua kuultiin tasaisesti. Kuulluista ”Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö” ja vaikkapa ”Särkyneen sydämen oireyhtymä” kuvastavat mainiosti bändin tuotantoa. Joukkio ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei myöskään ole tyrkysti päälleliimattua. Lopulla settiä Blood lasketti bändin vielä Naamiot-aikaiseen biisilöytöön, bändin esikoisalbumiltakin löytyvään, vanhaan ja kirjoittajansa aikakaudelle tyypilliseen Sirkesalo-raitaan ”Kaupungin kireimmät housut”. 20 000 Hz oli silminnähden onnellinen bändi saatuaan tilaisuuden soittaa legendaarisessa Ämyssa. Ja vastaanottokin oli kesäehtoossa todella hyvä. Win win.

Nopea siirtymä Kaupunginpuiston lehvästön kätköistä löytyville saksalaisromanttisen mallin mukaisille 1800-luvun feikkilinnoituksen raunioille, joiden suojaan oli kätketty Ämyn sivulava. Tai siis muutama matto nurmelle ja katos sateen varalle. Täällä koko päivän oli viihdyttänyt dj, mutta raunioilla sai myös kaksi puolen tunnin soittoslottia paikallinen Purple Universe-duo. Tatuointiartistien Säde Sonck ja Janne Lahti rakkaustarinasta-ja huumasta syntynyt Purple Universe saa koko ajan lisää varmuutta otteisiinsa, edellisen kerran olin nähnyt pariskunnan viime vuonna Atomirotan lämppärinä. Nyt napakka puolituntinen täyttyi toinen toistaan laadukkaammista omista biiseistä, Sonck tutusti laulussa ja saksofonissa, Lahti kiippareissa, koneissa ja kitarassa. Vielä kun välispiikit hieman entisestään lyhenevät, keikkastaminaa kertyy lisää ja tunnettuvuutta tulee Kanta-Härmän ulkopuolellakin, käsissämme on kansainvälisen tason timanki. Kuunnelkaapa vaikka bändin keikkojen vakisulkija ”Shine”, maailmanluokan kamaa. Olinpa aistivinani raunioiden kätköissä suorastaan kulttisuosiota nauttivan, tai pian sellaisen saavuttavan duon ympärille kehittynyttä pöhinää tai pössistä. Eikä joka päivä näe kuitenkaan jääkiekon maailmanmestaria soittolavoilla, joten tilaisuudet kannattaa käyttää.

Purple Universen vielä lopetellessa, laululavalla meuhkasi jo snadilainen rock-sensaatio, jos minulta kysytään, Rokets. Nähtyäni nämä Bar Loosen klitsussa lämmittelemässä alavireistä Supersuckersia tässä taannoin, julistin bändin Suomen kovimmaksi viime vuosien tulokkaaksi ja yhdeksi kovimmista Härmägeddonia kiertävistä livebändeistä. Ämyn tehokkaasti tampanneen 35-minuuttisen jälkeen en väitä edelleenkään mitään muuta. Rokets on niin ärhäkkä viisikko, että näillä selkosilla harvoin törmää. Rokets tuuttaa jonkinlaista äärimelodista action rockia, soittaen monet alan ylikanonisoidut ruotsalaiset oman genrensä suohon, mutta maustaa tamppootaan southern rockilla ja hyppysellisellä 70-lukulaista perinneheavya. Bändin ilme on retro, mutta pelkällä retroilulla ei pötkitä kovin pitkälle, eikä se kanna näin tiukkoihin keikkoihin asti. Rokets hallitsee instrumenttinsa kovassakin kaahauksessa. Muutamat uudet biisit myös todistivat, että kakkosalbumista saattaa tulla vielä esikoistakin (”Free Ride”, 2022) kovempi. Mainitun platan ”Night Time” erottui tänään joukosta. Hiukan oli laskettu Roketsien soittoslotti yläkanttiin, tämä bändi kun on kuumimillaan sen todella perspiraatioisen puoli tuntia ja hiukka rapiat. Nyt aikaa oli varattu peräti tunti ja siitä noin 40 minuuttia sai asiain tilaa itsekin ihmetellyt bändi täytettyä. Jälkimmäisenä encorena kuultiin ehkä tanakin ikinä todistamani ”Tallahassee Lassie”. Täällä hässi Lassie, mutta Roketsit voi sen sijaan todistaa jatkossa esmees Helsingin Jytäkesä Go-Go:ssa 26.7. Suvilahdessa. Ole siellä, tai ole neliö.

Kun rouduutauko kahden viimeisen bändin välillä oli olletinkin venyvä peräti 50-minuuttiseksi ja kun suomalaisen kesäillan jäätävä kalmankoura alkoi kylmiä kylkiä, oli päätös skipata päätösbändi Roctum ja laittaa Conversea toisen eteen, melko tai erittäin helppo. Paikallishämeenlinnalainen huumoripunkmetallihybridi Roctum saa tilaisuuden myöhemmin. Lupaan. Varttitunti on hyvä vaihtoaika kahden bändin välillä, ellei seuraavaksi soittavalla ole lavalla kymmenmetristä pumpattavaa barbaraa tai kahtasataa kannua napalmia. Ämyssä ei ole. Vaan eipä siinä, näin tällä kertaa, ja mieli täynnä iloa ja huojentumista piti raahautua himaan. Ämy on takaisin, Ämy on yhä täällä. Ämyn paluu onnistui. Toivottavasti ensi kesänä jälleen. KG

Posted in action rock, alternative rock, disco, electronic music, electropop, experimental rock, festival, hard rock, indie pop, indie rock, open air, punk, Ramopunk, suomirock, Synth pop and tagged 19 ilmaista kaljaa, 20 000 Hz, Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, Ämyrock, Bar Loose, Carl Blood, Free Ride, Harmaa Aavistus, Hämeenlinna, Hevikorolla, Janne Lahti, Jytäkesä Go-Go, Kakskyttuhatta hertziä, Kalle Hurme, Kari Peitsamo, Kaupungin kireimmät housut, Kaupunginpuisto Hämeenlinna, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, KUMU, Leo Freeman, Naamiot, Night Time, Purple Universe, Risto Ylihärsilä, Rock-Sm 1984, Roctum, Rokets, Sanna Silver, Säde Sonck, Shine, Stone Free, Supersuckers, Tallahassee Lassie, Tää on Hämpton, The Dedes, Tiina Vanhapelto, Waterloo | Leave a comment

05 syys 2023

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Posted in afrobeat, alternative rock, art pop, art rock, britpop, electronic music, festival, folk, funk, garage rock, gothic rock, hip hop, indie rock, mathrock, New Wave, post punk, rap, singer-songwriter, world music and tagged (summer sky), 2 Wrecked 2 Care, 2001, Afterlife, Another Day, Arabian Nights, Arcade Fire, Barely Legal, Bela Vista Park, Black Bull, Bogus Operandi, Charlie Cunningham, Ciara Mary-Alice Thompson, CMAT, Come Back!, Countdown To Shutdown, Crazymad For Me, Creature Comfort, Everything Now, festival, Foals, Frame, Funeral, Go Right Ahead, Good Samaritan, Hate To Say I Told You So, Have Fun!, Hope, I Don't Really Care For You, I Wanna Be a Cowboy, I Wanna Be a Cowboy Baby!, I'm Alive, If My Wife Knew I'd Be Dead, In Degrees, Inhaler, Israel, Jack Bevan, Jimmy Smith, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Le Cala De Mijas, Lex Hives, Lissabon, Main Offender, Mama, Mati, MEO Kalorama 2023, MEO Stage, Mountain At My Gates, Mozambique, My Number, Nataniel Melo Rego, Necxo, Neon Bible, No Cars Go, Olympic Airways, Parque de Bela Vista, Pathways, Pelle Almqvist, Power Out, Rabbit Hole, Rebellion (Lies), Recinto Sonora, Red Socks Pugie, Reflektor, Regine Chassagne, Richard Reed Parry, Rigor Mortis Radio, Samsung Stage, San Miguel Stage, Sarah Neufeld, Selma Uamusse, Shame I Know, Sink In, Siouxsie, Siouxsie & The Banshees, Siouxsie Sioux, Spanish Sahara, Stick Up, The Death of Randy Fitzsimmons, The Hives, The Lightning, The Suburbs, Tiro Certeiro, Trapdoor Solution, Two Steps Twice, Tyrannosaurus Hives, Veni Vidi Vicious, Wake Me Up, Walk Idiot Walk, Walter Gervers, What Went Down, Whatever's Inconvenient, Where Are Your Kids Tonight?, Win Butler, Won't Be long, Yannis Philippakis | Leave a comment

14 loka 2022

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Duunipäivän jälkeen takki on aika tyhjä, mutta hiukan vaihtoehtoisempaa laitaa kulkeneen Britpop-mestaribändi Placebon keikalle on lippu, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Ja onhan toki bändi ollut nähtävien listoilla jonossa tämäkin jo kohtuupitkään. Sitäpaitsi, lyhyelläkin tutustumisella voi todeta, että bändin tuorein albumi, maaliskuussa ilmestynyt ”Never Let Me Go” on kertakaikkiaan loistava rieska. Ja levyn ystävät Placebo totisesti palkitsee, albumin 13 raidasta illan keikalla (ja meneillään olevan rundin muinakin iltoina) soi häkellyttävät 11 kappaletta. Periaatteessa bändi voisi soittaa koko platan alusta loppuun järjestyksessä, mutta ei kuitenkaan tee sitä, pitää jättää tila myös muutamalle vanhemmalle hitille ja Placebon tapaan, muutamalle tarkoin valikoidulle coverille. Bändin nokkamies, kitaristi-laulaja Brian Molko on tunnetusti relatiivisenkin itsekriittinen kaveri mitä tulee bändin tuotantoon ja eritoten alkupään, eli 90-luvun albumeihin. Siksi varhaislevyjen biisejä ei kannata Placebo-keikoilla henkeään pidätellen odotella.

Helsingin selvästikin odotetun ja isosti täpinöidyn illan avaa kuitenkin pari minuuttia arvioitua aikaa aiemmin aloittava skottibändi, vuonna 2018 Dundeessa perustettu Echo Machine. Skottifiksaatiolla varustetun rokkifriikin on tämä nähtävä. Ja onhan näiden debyyttisinkku ”St.Elmo” aivan jäätävän kova stadionluokan tamppaus, ja se toki Nordiksellakin, joka tänä iltana on rajatun yleisön Black Box-virityksessä, kuullaan. Mutta, siinäpä se. Yhden biisin odottelu ja kuuleminen ei riitä kummoiseenkaan tarinankerrontaan jälkipolville. Dundeen viisikko soittaa energisesti ja yleisökin on suopea, mutta kun bändillä ei ole kertakaikkiaan mitään omaa, henkilökohtainen mielenkiinto lerpahtaa alkumetreillä. Echo Machine olisi järjettömän kova bändi, jos rockfriikki olisi nukahtanut tammikuussa 1980, ja tovin elvyttyään herännyt jouluna 1999. Bändi kuulostaa Joy Divisionilta, Bauhausilta, Simple Mindsilta, Jamesilta, Oasikselta, Ridelta ja miljardilta muulta maanmieheltään, mutta kovin loputtoman montaa lämppärikiertuetta ei voi näin persoonaton bändi tehdä. Onneksi setti on napakka, selkeästi alle puoli tuntia. Ja onneksi bändi toimittaa asiansa, sanoinko jo, isolla energialla. Echo Machine kilahtaa nähtyjen bändien pitenevälle listalle. Ja on se kolmanneksiviimeisenä kuultava ”St. Elmo” tänäänkin maailmanluokan stadiontamppaus, ei sillä.

Väliajalla on otettava yksi keskigebardi, joka maksaa hokitemppelissä 9 euroa 70 sentttiä, ei 9,80 kuten tässä taannoin äärivirheellisesti väitin. Kovin tyyriiltä tuntuu silti. Ja Nordiksen alta aikayksiköiden täyttyvä narikka kustantaa 4 euroa! Eikä palvelu ole edes ystävällisimmästä päästä, joten syntyy kysymyksiä, kuten mitä täällä tapahtuu? Pasilan Oligark Areena on suljettu, eikä muitakaan isompia keikkapaikkoja ole, joten nyt on Jäähallin etsikkoaika. Etsikkoaika myös tulla 2020-luvulle. Jos vuoden päästä keikyä maksaa 11 euroa, ja narikka vitosen, niin onnea matkaan Helsingin johtavana rockvenuena. On kaikesta huolimatta sanottava, että Jäähalli on alkanut soida hyvin, ja varsinkin kankain verhottuina Black Box-iltoina. Viimeaikoina täällä on nähty myös aivan huikeita lavavaloja. Ja kun Placebo astelee samalle lavalle kuin Hanoi Rocks kolme viikkoa aiemmin, syksyisen sydänalan täyttää lämmin nostalgia. Tervetuloa kaupunkiin Placebo ja unohdetaan nyt se kympin muovituoppi, kaikki on hyvin.

Bändi soittaa tänään kovilla volyymeillä, tai oikeammin bändiä soitatetaan kovilla volyymeillä. Mutta niin tällaista naksun tsaikedeelista ja vaihtoehtoista brittipopia kuuluukin soittaa. Eka biisi (”Forever Chemicals”) menee, toistan itseäni, soundia haeskellessa ja hyviä jalansijoja. Kakkosena kuultava uuden albumin mahtiraita ”Beautiful James” määrittää illan suunnan. Veretseisauttava biisi, kirjoittakaa perässä. Tämä tulee soimaan kotoisassa musacornerissa täysillä vielä pitkään. Pitääkö ”Never Let Me Go”-albumi tilata vinyylinä? Pitää, vastaan.

Ja siitä sitten eteenpäin oheisella settilistalla, joka on ollut käytännössä sama kaikilla viimeviikkojen keikoilla: https://www.setlist.fm/setlist/placebo/2022/jaahalli-helsinki-finland-43b113df.html. Vaikka uusi albumi onkin todella kova paketti, on kuudentena kuultava esikoisalbumi ”Placebon” raita ”Bionic” kuin purske raikasta vettä. Ajalta, ensinnäkin myös henkilökohtaisesti golden days, mutta myös ajalta jolloin Placebon biisinkirjoittaminen oli neitseellisesti jyvällä, mutta ei ollut vielä puhjennut 2000-luvun oraalle. Ja kun puhutaan Brian Molkon itsekritiikistä, niin alkuaikojen isoja hittejä ei tietenkään soiteta. Uuden albumin raidoista Stadin illassa ”Beautiful James”, ”Hugz” ja ”Too Many Friends” ovat jollain tapaa ylivoimaisia, ainoa asia mitä henkilökohtaisesti voi toivoa on oma parempi vireystila ja oma parempi valmistautuminen keikalle, joka tällä kertaa on jäänyt keskimääräistä harrastuneisuutta huomattavasti heikommalle. Illan keikasta jääkin iso, ei, erittäin iso nälkä nähdä Placebo uudestaan.

Brian Molko vaihtaa kitaraa jokaiseen biisiin, laskujeni mukaan vähintäinkin kappaleen numero 14 kohdalle, täsmälleen tällaistakaan en ole aiemmin nähnyt. Tokikaan Molkolla ei ole lavan takana 21 kitaraa koko illan biisilistaa varten, mutta neljää yksilöä kierrätetään kipaleesta toiseen. Jokainen biisi päättyy siihen, että Molko vaihtaa lennosta kitaraa, ei spiikkaa mitään, aloittaa vain uuden stygen. Mahtavaa omistautumista, mahtavaa vähät välittämistä. Ja kaikki paikallaolijat ovat onnellisia, että Molkon takavuosina keikkoja keskeyttäneet terveyshuolet ovat ainakin toistaiseksi ohi. Stefan Olsdal, bändin toinen korvaamaton, soittaa väliin kitaraa, väliin bassoa , ja hoitelee stemmoja. Muu bändi tukee ja komppaa varjoista, mainittavimmin Angela Chan kiippareineen ja parin biisin sähköviuluineen, jotka molemmat instrumentit syventävät, tai peräti ehkä keventävät illan perustummaa toimitusta.

Varsinainen setti kattaa 18 biisiä, ja suurin osa tuoreimmasta albumista on soitettu läpi. Kuinka moni bändi pystyy tähän? Liian moni kiertää soittamassa puolihäpeillen yhtä stygeä uusimmalta albumilta, koska niin on minimissään tehtävä. Placebo elää ja voi hyvin, ikäisekseen paljon nähnyt bändi jo vuodesta 1994. Ennen encoreita on suoritettava henkilökohtainen poistuminen paikalta, kansan parissa suoritettava maitojunamatka ei valitettavasti laatukeikkojen päättymisiä odottele. Encoreita kuullaan kolme, Placebon tapaan pari coveria, joista ehkä mielenkiintoisemmin Kate Bushin ”Running Up That Hill”, biisi joka ”Stranger Things”-televisiosarjan avittamana elää nyt uutta elämää. Placebon aikoinaan levyttämäkin versio ei liity viimeaikaisiin tv-tapahtumiin tosin millään tavalla. Placebon syksyn 2022 Helsingin vierailu jää omalta kohdalta hiukan väsyneeksi, alaviritteiseksi ja loppupäästä lyhennetyksikin, joten Placebo on pakko nähdä joskus uudestaan. Sen merkitystä tärkeänä Britpop-bändinä ei kukaan täyspäinen kiistä, vaikka sitä ei aikalaisittain koko genreen edes kelpuutettu. Ja hei, milloin näkee ihminen Jamesin, milloin näkee Riden, milloin näkee Supergrassin ja kaikki ne miljardit muut. Vielä on sarkaa. KG

Posted in alternative rock, britpop, glam rock and tagged Angela Chan, Battle For The Sun, Beautiful James, Bill Lloyd, Bionic, Black Market Music, Brian Molko, Chemtrails, Echo Machine, Fix Yourself, For What It's Worth, Forever Chemicals, Happy Birthday In The Sky, Helsinki, Hugz, Infra-red, Jäähalli Black Box Helsinki, Jäähalli Helsinki, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Loud Like Love, Matt Lunn, Meds, Never Let Me Go, Nick Gavrilovic, Placebo, Running Up That Hill, Sad White Reggae, Scene of The Crime, Shout, Slave To The Wedge, Sleeping With Ghosts, Song To Say Goodbye, St.Elmo, Stefan Olsdal, Surrounded By Spies, Surrounded By The Spies, Tears For Fears, The Bitter End, Too Many Friends, Try Better Next Time, Twin Demons, Went Missing, Without You I'm Nothing | Leave a comment

04 heinä 2022

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Posted in alternative metal, alternative rock, black metal, blackened death metal, death metal, doom metal, extreme metal, funeral doom, glam metal, glam rock, groove metal, hard rock, heavy metal, melodic death metal, open air, progressive metal, progressive rock and tagged Alien Shivers, Amorphis, Armored Saint, Asger Mygind, Aura Noir, Bark At The Moon, Bent Out of Shape, Blasphemer, Can't Let You Go, Corpus Christii, Cryptopsy, David Vincent, Denominate, Difficult To Cure, Don't Break The Oath, Dream Theater, Dynazty, Evil, Flo Mounier, Hank Shermann, Henri Koivula, Hot, I Surrender, Impaled Nazarene, Inferno Stage, Inferno-lava, Joao Duarte, Joe Lynn Turner, Joey Vera, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, King Diamond, konserttiarvio, Like a Cobra, Mayhem, Melissa, Mercyful Fate, Monolith, Morbid Angel, Night On Fire, Olli Herman, On The Radio, One Morning Left, Pakkasherra, Pepe Reckless, Rainbow, Raven, Reckless Love, Ritchie Blackmore, Rune Eriksen, Shape of Despair, Soilwork, Something Wicked Marches In, Stam1na, Stone Cold, Straight Lines, Street of Dreams, Suvilahti Helsinki, Tent Stage, The Jackal of Salzburg, The Oath, Throes of Dawn, Tomi Ullgren, Total Destroy!, Turborider, Tuska Festival, Tuska Open Air, Vltimas, VOLA | Leave a comment

16 marras 2019

Head2Down (sk), Strapon (lv) @ Depo, Riga, LV 14.11.2019

Omituisesti itsensä nimennyt ja ehkä vielä omituisemmin itsensä typoava Head2Down on nu-metal/grunge/vaihtoehtoraskasrockbändi Slovakian Topolcanyn kaupungista. Imatran kokoinen mesta, jossa vaihtoehdoista eräät parhaimmista on varmaankin pelata alasarjojen väkivaltaista jääkiekkoa ja haaveilla Bratislavasta, tai perustaa bändi ja haaveilla Bratislavasta. Vuonna 2003 perustettu (mitä nää on tahkonneet kaikki nää vuodet?), ja kolme pitkäsoittoa julkaissut Head2Down jalkautui piskuiselle Euroopan kiertueelle Tsekkeihin, Ukrainaan, Venäjälle, Eestiin, Latviaan ja Puolaan. Latvian vedon paikkana toimi tuttuakin tutummaksi syksyn työnomaista puuhastelua-komennuksella muodostunut rokkiklitsu Depo. Kun päivän sekoilut oli sekoiltuna, oli vielä sen verran jostain nyhdettävissä virtaa, että olihan se raahauduttava taas Depon lämpimään suojaan. Siksikin jo pelkästään, että koskaan en ollut nähnyt yhtään slovakialaista bändiä livenä, puhumattakaan kuolleena. Vaikka henkilökohtaisena mielipiteenä onkin todettava, että yksi grungen, ja vaihtoehtoisempaan suuntaan vääntyneen raskasrockin kovimmista flanellipaitabändeistä tuli aikoinaan niiltänurkin, ja nyt puhutaan tsekkiläisestä, Dan Bartan aikoinaan nokkamiehittämästä ja jo edesmenneestä Alice-orkesterista, jonka eponyymi, Prahasta 1995 hankittu albumi soi edelleen aika ajoin henkilökohtaisessa musacornerissa, niin eipä silti slovakialainen musaskene ollut, tunnustaa pitää, yhtään tuttu. Yhtään. Grunge, ja sitten hiukan myöhemmin ns. nu-metal iski lähtemättömän jälkensä itäisen Euroopan kehittyviin rokkiskeneihin, ja pelkästään Venäjältä ei juuri yhteen aikaan tullut ulos länteen mitään muuta, kuin niinsanottua nu-metallia.

Depon illan avasi melkoisella nimellä itseään paiskonut paikallinen nuoriso-orkesteri Strapon. Nimestä olisi tokikin pitänyt keikkaveteraanina päätellä, että kyseessä on rippikoulujanttereiden treenikämppäsessio, ja kaikki mainitsemiskynnyksen ylittävä liittyy orkesterin nimeen. Soundcheck venähti, ja tavallaan hyvä niin, koska samalla alkoi konkretisoitua se fakta, että lohjalaisen varaosakauppiaan oloinen pusakkaäijä on kuin onkin Depon indahouse äänenpaineenmittaaja. Jevgeni. Arvostan, vaikka kuinka yritti Strapon(kin) treenailla menemään maksaneen yleisön edessä, niin kaveri tiskin takana hoiti hommansa.

Strapon on Latvian The Cult, pääosin siksi että solisti Ugis kuulostaa silkkaa nuoruttaan ja yritteliäisyyttään kovastikin Ian Astburylta, ja sen lisäksi Straponilla on kollektiivisen vyönsä alla yksi hyvä biisi, suoratoistopalveluista lähempää kuin arvaatkaan löytyvä, ihan oikeasti upeasti kulkeva ”Buckle Up”. Jossa biisissä on ihan maailmanluokan kertosäe, ja jolla jossain ihan muussa maassa hillottaisiin satatonnareita. Tulin kuulleeksi biisin kahdesti, soundcheckissä ja setissä itsessään. Myöhempi paluu Straponin suoratoistokattaukseen todisti, että bändi on tosiaankin levyllä huomattavasti valmiimpi kuin livenä.

Illan pääbändi Head2Down on sekin levytettynä tehokkaampi paketti, kuin ainakaan tällä kertaa livenä Riikan illassa. Ollaan rehellisiä, paikalla oli kuitenkin vain kolme kourallista alan harrastajia, ja eturivissä joranneet tunnelmannostattajatkin luonnollisesti bändin tyttöystäviä. Eli ei meitä oikeasti neljä euroa(!) sisäänpääsystä maksaneita montaa ollut. Allekirjoittanneen nakit riitää ynnäämmään.

Head2Down soitti napakan lyhyen, jopa yllättävän lyhyen setin kaikilta kolmelta albumiltaan. Mutta ihan kuinka ollakaan, napakimmin lähti silti kaksi vuotta vanhan ”3/Orion”-albumin nimiraita. Energinen solisti Fuxo teki toki parhaansa rastapäissään piskuisen tyttöystäväyleisön edessä, mutta jollain tapaa tuntui, että jannujen lahjat riittäisivät muihinkin genreihin, kuin iänikuiseen itäeurooppalaiseen nu/groove-metal-runttaukseen. Jos tämän bändin manageri olisin, niin joukkio suuntautuisi enemmän puoliakustiseen jälkigrungeen, ja laatisi sen kaltaisia biisejä lisää kuin viimeisimmän albumin ”Visions”, jolla orkka kuulostaa loppuaikojen Sentencedilta, ellei peräti Poisonblackilta. Mutta kun enemmänkin tulee oltua vain tavallinen keikkakävijä, uuden etsijä, kaikesta kiinnostuja, niin jätettäköön visioinnit muille. Pian päättyvä, ja hyvä niin, työkomennus Latvian pääkaupunkiin ei ollut rock/live/keikkatermein niin antoisa kuin alunperin uskalsi haaveilla, mutta jotain mielenkiintoista tuli sentään silti nähtyä, ja kollattua muutama Riikan keskeisin rockluola. ’Till We Meet Again, KG.

Posted in alternative rock, grunge, heavy metal, nu-metal, post metal, Uncategorized and tagged 3/Orion, Alice, Depo Riga, Head2Down, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lukas Gasparik, Numbers, Poisonblack, Sentenced, Strapon, Visions, Word 1.0 | Leave a comment

30 loka 2018

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Posted in alternative country, alternative rock, americana, country, pop, power pop and tagged Amazing Disgrace, Ääni, Blood/Candy, Bones, Dave Fox, Definite Door, Dream All Day, Flavor of The Month, Frosting On The Beater, Iron Country Sisters, Jon Auer, Jonna Tervomaa, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Ken Stringfellow, konserttiarvio, Lasse Kurki, Lemonator, Licenses To Hide, Mike Musburger, Ontario, Please Return It, Savoy-teatteri, Solar Sister, The Glitter Prize, The Posies, You Avoid Parties | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “alternative rock”

Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025

Tykkää tästä:

Skunk Anansie (uk) @ Allas Live, Helsinki 23.06.2025

Tykkää tästä:

Therapy? (uk), Grillijono K.O. @ Olympia, Tampere 18.10.2024

Tykkää tästä:

Garbage (us), Lucia & The Best Boys (uk) @ Uber Eats Music Hall, Berlin, DE 04.07.2024

Tykkää tästä:

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Tykkää tästä:

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Tykkää tästä:

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Tykkää tästä:

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Tykkää tästä:

Head2Down (sk), Strapon (lv) @ Depo, Riga, LV 14.11.2019

Tykkää tästä:

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “alternative rock”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot