Keikkaguru

Liikkuvat Lapset, Musta Köksä etc. @ Alpon Kesävestari, Loimaa 14.07.2012

Enpä muista olleeni yhtä pienimuotoisessa rocktapahtumassa iäisyyksiin. Muistikuvat jopa Toijalan legendaarisesta Satamarockista 80-luvun lopulta tai Iittalan urheilukentän rannan Äimärockeista ovat muistikuvia massatapahtumista tämän rinnalla. Loimaalla, Suomen Kansas Cityssa, on noin 17 000 asukasta. Silti vain noin kolmisenkymmentä onnistui olemaan paikalla, kun kerrankin edes oletettavasti jotain tapahtuu. Ja vieläpä heistäkin osa järkkäreitä ja muiden bändien jäseniä.

Homman nimi oli Alpon Kesävestari, kyllä ”vestari”, koska näillä murrealueilla ei voi mitään sanoa kunnolla. Joskin uskon, että ”v”-kirjaimen käyttö viittaa myös tapahtuman pienimuotoisuuteen ja kotikutoisuuteen. Se Alpo puolestaan viittaa kuvataiteilija Alpo Jaakolaan (1929-97), jonka muistoa vaalivan ateljeekodin ja patsaspuiston miljöössä tänään rokattiin. Jaakola oli Loimaan Picasso tai Lounais-Hämeen Särestöniemi, hieno ihmisen kuolevaisuuden kuvaaja.

No, Vestarin iltapäivästä jäi varsin vähän kerrottavaa kenellekään. Puoliltapäivin startanneet akustiset aloittajat skippasin kaikki, enkä voi mitenkään käsittää ketä muitakaan siellä on paikalla ollut. Saapuessani  pelialueelle, parkkipaikan reunaan pystytetyn rekkalavan piirissä oli tarkalleen 18 ihmistä. Ensimmäinen bändi Huruluoto soitti koko olemassaolonsa ekan keikan, ja suoriutui yllättävän hyvin. Mutta kaman pienimuotoisuus ja laulajan äänen ohuus hukkui osittain etelätuulen vietäväksi. Kuitenkin, hieno veto säveltää Lauri Viidan runo ”Alfhild”.  Turkulainen Dasputnik oli iloinen yllätys. Itseni toistaminen on jo tavaramerkki, joten mikäs tässä on toistellessa, mutta suomiproge on osaavissa nuorissa käsissä ja voi todella hyvin. Ja avaruusrockillaan myös Dasputnik osoitti jälleen, kuinka tärkeä hahmo suomirockissa on ollut ja on Sakari Kukko. Piirpaukkeen perintö elää. Ja soipa bändi välillä suorastaan kingstonwallistikin. Orkesterilta on viime vuonna ilmestynyt pitkäsoitto ”Cyclokosmia”, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Sitten menikin pari tuntia alle penkin. Turkulainen The Reed Fags dusasi ja dusasi soundcheckiaan, eikä aloittamisesta tahtonut tulla mitään. Bändi muisti spiikeissään koiduttaa kaikki soundiongelmat miksaustiskille, joka ei ole kauhean korrektia, vaikka se totta olisikin. Bändin puolustukseksi, sivustaseuraten tiskin maaston työskentely täytti kyllä kaikki puolukoinnin tunnusmerkit. Vauhtiin päästyään The Reed Fags toimitti energialla ja taidolla collegerockiaan ja brittipoppiaan, ei siinä sinänsä. Mutta fiiliksenhän se valittaminen valitettavasti vei. Vähänpä tiesin vielä poikain soittaessa mitään huonoista fiiliksistä. Tamperelainen Bad Honey sai kolmenvartin(!) treenikämppäsession, tai sitten se otti sen omin luvin. Flayerissa luki ”Bad Honey with Heikki Salo”. Eli kyse on jollain tapaa ex-Miljoonasateen maestron suojattibändistä. Mutta mikä ihmeen ”with”? Tulivatko ne samalla autolla? Salo nähtiin kyllä yleisössä käyskentelemässä (ja myöhemmin iltaklubilla, mutta ei päivälavalla). Nyt on yhden suomirockin kovimmista lauluntekijöistä usko kova näihin kolleihin, mitään pohjaa ei nimittäin ole. Tästä voisi soittaa poskea pitkäänkin, mutta en jaksa. Ensin opetellaan soittamaan, ja myös olemaan bändi, ja sitten vasta huulet törölle ja kieli ulos ja Angus Young-kumara käyttöön. Jooko? Ja jokainen voi kotona kuunnella ”Sweet Child O’Mine” levyltä, levyversiossa se näetsen osataan soittaa ja laulaa. Ja tämä kaikki, ihan totta, kaikella kunnioituksella rockharrastuksen valinneita nuoria kohtaan. Minä jos kukaan komppaan.

Kun aikataulu oli myöhässä, pitkän linjan lauluntekijä Sami Kukka siirrettiin sisätiloihin esiintymään. Mieli oli sikäli huonona edellisestä vedosta, että Kukka ei nyt saanut mahdollisuutta, ei ammattimiehiä voi kuunnella fiiliksettömissä tiloissa. Kävin autossa hengittelemässä ja palasin asiaan Musta Köksä-yhtyeen aloitellessa.

Mustaa Köksää johtaa kitaristi-laulaja Antti Tammela, joka muistetaan perustajajäsenenä 80-ja 90-lukujen vaihteessa vaikuttaneesta Noitalinna Huraa!-yhtyeestä. Noitis oli tärkeä bändi, joka näytti suuntaa pitkälle tulevaisuuteen, antoi luvan olla mahdollisimman pienimuotoinen ja laulaa todella pienistä asioista. Itse ostin kaikki julkaisut heti ilmestyessään ja pidänpä esikoisalbumia ”Hulalalaa” (1986) edelleen yhtenä Suomen rockhistorian tärkeimmistä pitkistä kiekoista. Onnistuin myös kerran näkemään bändin livenä Hämeenlinnan Ämyrockissa. Ja nyt jo siis muutamia vuosia Antti Tammela on Köksän nokilla pitänyt upeasti Noitalinnan perintöä elossa. Setti alkoi nimikkobiisillä ”Musta Köksä”, joka löytyy Noitalinna-albumilta ”Kalan silmä” (1988). Mutta muuta Noitis-matskua ei sitten, onneksi, kuultukaan. Vaan omillaan oltiin ja ollaan. Ihana bändi, jonka toimittamisessa on jotain täysin vastustamatonta. Ei näitä kannata lähettää Roskildeen, mutta rekkalavoilla ja pikkunurkissa bändi on kotonaan. Tsekatkaa ihmeessä.

Illan odotetuin ja ainakin oma todellinen syyni (yhdessä Köksän kanssa) lusia pitkä iltapäivä oli viimeisenä soittanut Liikkuvat Lapset. Bändi juhlistaa 2012 peräti 30-vuotista uraansa. Esikoisalbumi ilmestyi omakustanteena jo 1983, mutta vasta vuoden -85 ”Viettelyksen vaunu” oli se, jolla itse hyppäsin kyytiin. Näin pitkään piti kuitenkin odottaa, että näkisi bändin. Eikä Loimaan pikkuvestari nyt ideaali tapahtuma ollut Lapsien ensinäkemiselle, mutta hyvän keikan ansiosta erittäin kelpo. Liikkuvat Lapset soitti nimittäin työvoittokeikan, oli aluksi piskuinen yleisö sikäli jäässä. Koko homma perustui vahvahkoon biisimateriaaliin ja solisti Tuula Amberlan periksiantamattomaan yrittämiseen. Ja lopulta se palkittiin. Bändi soitti lähes kokonaan vuoden 2011 paluualbuminsa ”Murhe ja melankolia”, haluten varmaankin osoittaa, että menneitä ei pidä liikaa muistella. Vaan että elämä bändinä jatkuu. Silti itselle tärkeimpiä oli kuulla ”Palavat sillat” ja ”Huomenna hän tulee” (1985). Ja vaikka kuulematta jäivätkin ”Viettelyksen vaunu” ja ”Marssi”, niin en valita. Kannatti kuitenkin olla vihdoin paikalla, vaikka tunnelman ja yleisön vähyys, sekä suomalaisen kesäillan jäätävä viileys veivätkin terävimmän fiilksen.

Mutta hei, jos ei ole tuttu, niin kehotan kaivamaan arkistojen aarteistoista Liikkuvien Lasten mainitun albumin ”Viettelyksen vaunu” ja juuri ”Marssin” kaltaisia lauluja. Upea bändi ja tuolloin T.T.Oksalan oivaltavasti tuottama. Suomi oli 80-luvun puolivälissä huikea rockmaa. Kertakaikkiaan huikea. (Ja jäihän sieltä Loimaaltakin lopulta jotain kerrottavaa…).KG.