Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Morrissey (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 16.11.2014

Morrissey on legenda, ei siitä pääse mihinkään. Miehen vaikutus useampaankin sukupolveen on valtava, ensin tietenkin The Smithsien nokkamiehenä ja lyyrikkona. Ja sittemmin jo 10 studioalbumin mittaisen soolouran vakuuttavuudella. Harvoin on nimittäin se hetki, kun artisti (bändeineen) kävelee lavalle, ollut yhtä sykähdyttävä kuin nyt. Vaikka sykähdyttäviä hahmoja on tullut aivan viime aikoinakin nähtyä, ei itse verhoista esiinmarssilla ole ollut yhtä isoa vaikutusta moniin aikoihin. Se liittyy varmaankin Morrisseyn ikoniseen hahmoon, joka on syöpynyt silmänpohjalle jo hamalla 80-luvulla. Turha tässä edes manita, että The Smiths on osaltani näkemättä. Ja tullee aina olemaan.

Olin liikkeellä varsin ajoissa, ja kun Finlandia-talon aula ei ole mikään paikka varsinaisesti viettää aikaa, olin ajoissa myös salin puolella, omaa istuintani etsimässä. Joka istuin ilmenikin olevan miksaajan valloittama, työrauhansa paremmaksi takaamiseksi. Yhteys ystävälliseen henkilökunnan edustajaan, joka todettuaan tilanteen kysäisi; miltä tuntuisi rivi viisi, jos sinne sitten korvaukseksi? Hyvältähän se kuulosti, sinne siis. Eli hyvin alkoi.

Ennakkoon oli luvattu, että puoli tuntia ennen konserttia pyörii ”filmi”. No, ensin pitää määritellä filmi. Finlandia-talon nuhjuisella esiripulla pyöri kyllä jotain epäselvää ja kamalan kuuloista, mutta en minä jaksanut seurata. Olisiko ollut liikaa tsekata ”filmin” äänenvoimakkuus ennakkoon ja vaikka hiukan himmentää valoja lisää? Jos artisti koki tämän videokollaasin tärkeäksi, olisi sen kannattanut olla ihan oikea osa iltaa. Suttuista musiikkivideomuseologiaa vuosikymmenten takaa häkellyttävällä äänenpaineella, ajettuna valkokankaalle, jota ei ole koskaan sellaiseksi tarkoitettu. Jotenkin koko Finlandia-talon jälkeenjääneisyys tuli tässä kohtaa melkein lihaksi. Ymmärrän, että Morrissey halusi tarjota matkan musiikillisille juurilleen, ja poliittisen mielipidemaastonsa lähteille, mutta voisi kai tämänkin tehdä kunnolla? Ei näin.

Onneksi, välittömästi seuraava hetki illassa olikin yllä mainittu sykähdyttävä sekunti, kun itse Morrissey asteli lavalle. Se hetki pelasti paljon. Illan soundit sen sijaan eivät. Tulin arvostelleeksi edellisessä bloggauksessani (http://keikkaguru.wordpress.com/2014/11/10/marianne-faithfull-uk-musiikkitalo-helsinki-09-11-2014/) Finlandia-talon sointia, jota on toki yritetty vuosien varrella parannellakin. Onneksi en ole ikinä ollut kuulemassa sitä alkuperäistä. Tänään talo soi rumasti, käsittämätön kihinä valtasi tilan, vaikka tarjolla on aika paljonkin nahkaa, puuta ja muuta asiallisen vastaanottavaista materiaalia. Plus täysi salillinen ihmisiä. Syyttävä sormi osuu toki tiskinkin taakse, mutta ymmärrän että tämän kokoista bändiä on jollain volyymeilla pakko pystyä soitattamaan, muuten ei tule kokonaisuus riittävän isona läpi. Toki noin keikan puolimaissa soundit saatiin siedettävälle tolalle, mutta ei koskaan lopulliseen kuosiin. Onneksi kuitenkin, vähiten haasteesta kärsi Morrisseyn laulu.

Alkuun päästiin The Smiths-biisillä, kuten kaikilla muillakin tämän rundin keikoilla, eli sekavaa möykkää ollut ”The Queen Is Dead” sai avata illan. Ei koskaan mikään erityinen suosikkini Smiths-katalogissa, mutta artisti valitsee kappaleet, ja hyvä niin. Alusta lähtien oli selvää, että nyt on Morrisseyn takana ja rinnalla todella kova bändi. Ensinnäkin, kitarassa, stemmoissa ja saksofonissa oli koko Morrisseyn soolouran ajan mukana nähty uskollinen Boz Boorer, joka jo vuonna 1978 oli perustamassa yhtä rockabillyrevivalin kantabändeistä, ei enempää eikä vähempää kuin The Polecatsia. Ja hyppäsi tosiaankin Morrisseyn matkaan jo 1991, ollen sen jälkeen myös herramme tärkeä biisinkirjoituskumppani. Yhdessä Jesse Tobiaksen (ansiolistoillaan mm. Alanis Morrisette) kanssa luotu illan kitarointi, oli vallan tyylikästä kuunneltavaa ja katseltavaa, soolotilaa löytyi molemmille. Muusta bändistä huomion kiinnitti myös kosketinsoittaja Gustavo Manzur, joka pariin otteeseen nykäisi akustisella nylonkielisellään muutaman vahvatunnelmaisen espanjasoolon, joista tosin ensimmäinen hukkui täysin yleiseen puuroon.

Morrissey julkaisi 10. sooloalbuminsa heinäkuussa, otsikolla ”World Peace Is None of Your Business”, ja itseasiassa aika kovan levyn julkaisikin. Moni olisi antanut vastoinkäymisten lannistaa, jotka miehemme tapauksessa ovat viime aikoina olleet pääosin terveydellisiä, mutta ei. Eikä antanut Morrissey myöskään illan, tai päivän kunnon, lannistaa. Artistimme oli silminnähden jonkin, veikkaan villisti vilustumista, vaivaama. Mutta eipä tuo illan antiin juurikaan vaikuttanut. Välillä sumutetta kurkkuun, ja taas maistui meno. Aloittelevien artistien kannattaakin muistaa, että ei se meno taatusti joka ilta varsinaisesti maistu, mutta yleisö on silti maksanut lippunsa, väliin aika kalliitkin.

Uudelta levyltä kuultiin peräti yhdeksän vetoa. Mikä fakta, toistan itseäni, kertoo artistin omasta arvonannosta levyä kohtaan. Uutuuden kimppuun päästiin yhdessä Boorerin kanssa kynäillyllä ”I’m Trowing My Arms Around Paris’lla”. Omasta katsantokannastani parhaiten tänään uutukaislevyltä soi kerrassaan komea nimiraita, joka oikeastaan samantien olikin koko oman iltani toimivin veto. Ok, no joo, ”Bullfighter Dies”, mutta se soitettiin kovin lyhyenä versiona. Niinkuin itseasiassa moni muukin biisi sai suorastaan otanta-tyyppisen käsittelyn. Toisena The Smiths-vetona kuultiin ”How Soon Is Now?”, mutta saako sanoa? Saa. Hyvä. Morrisseyn sävelkynä on ollut koko soolokauden niin terävä, siinä avustaneine kynineen, että Smiths-biisit eivät ainkaan tämän illan otannassa päässeet loistamaan. Vaan jäivät suorastaan jalkoihin. Poikkeuksena toki varsinaisen setin päätteeksi pitkänä ja raskaana vedetty ”Meat Is Murder”, jonka Morrissey tulkitsi pääosin selin yleisöön. Haluten tällä ohjata katsettamme taustakankaan videokuviin, ja kyllähän se sinne osuikin, halusi tai ei. Suttuisia ja huojuvia kuvia, mutta niiden ja Smiths-biisin sanoma tuli läpi. Lihan (ja muiden eläinkunnan tuotteiden) tehotuotanto on ollut Morrisseyn hampaissa jo uran alkuajoista, ja vaikka ajan kaari on pitkä, on hämmentävän vähän saatu aikaiseksi. Taide teki tehtävänsä, biisistä tuli aidosti paha olo. Suunnattoman lohduton ja vihainen tykitys koko orkesterin arsenaalilla.

Illan muista huippuhetkistä voisin (muodikkaasti) nostaa uutuuslevyn yhden komeimmista raidoista, ”Earth Is The Loneliest Planet”. Samaisen platan suorastaan ihmisvihainen ”Kick The Bride Down The Isle”, ja vielä jo mainittu ”Bullfighter Dies” soivat tänään jotenkin erityisen hätkähdyttävästi. Joten sanoinko jo, tuore albumi nousi illan aikana kovaan arvoon. Encoreita saatiin kaksi, edellisiltana samoilta lauteilta (kyllä, Morrissey veti kaksi ennakkoon loppuunmyytyä iltaa Helsingissä) vain yksi. Ensin The Smiths-herkistely ”Asleep” ja lopuksi biisi, jota soittamatta Morrissey ei voi poistua kongressikeskuksen premisseistä, eli ”Everyday Is Like Sunday”. Ja kun sattumalta sattui vielä olemaan sunnuntai, kyllähän tämä tuntui. Biisin aikana Morrisseyn omat turvamiehet tekivät vimmalla töitä, hymyssä suin toki, pitääkseen lavallerynnijät kurissa. Kaikki ylös asti päässeet saivat Morriseylta vähintäinkin käden kosketuksen, joten kaikki hyvin. Loppuiskujen aikana taiteilijamme riisti vielä itseltään paidan pois, ja osoitti ettei ikä, tai kamppailut syövän kanssa, ainakaan juuri ylävartalossa näy.

Ilta oli paketissa. Morrissey oli poistunut rakennuksesta, eikä paikalla ollut enää mitään nähtävää. Narikasta tuskallisen hitaasti purkautuvalla jengillä oli kuitenkin silminnähden hyvä fiilis. Morrisseyn fanikanta vaikuttaa olevan mitä uskollisinta ja omistautuneinta luokkaa, siksi piukkana oli Finlandia-talon permannon alalattia. Illan erikoisuutena paikkaa ajatellen nimittäin se, että koko keikka katsottiin seisten. Koko yleisö siis, jos jotain halusi nähdä. Tästä johtuukin mieleeni kysymys; miksi Morrissey nähtiin näin ankeassa paikassa, jota ei edes ole suunniteltu rockin soittamiseen? Miksei vaikkapa kaksi iltaa Circuksessa, jossa koko ala-ja yläkerran kapasiteetti olisi käytössä? Illan upeat valot olisivat toimineet siellä vieläkin paremmin, soundista puhumattakaan. Ymmärrän, että Cirkuksessa oli toki jotain muuta, mutta ajattelussa on vikaa, silloin kun ihan oikeita rockartisteja läiskitään Finlandia-talon lavalle. On aivan sama missä Chuck Berry muistelee kahta sointua, mutta Morrissey olisi kuulunut muualle. Toki, jos hahmomme pysyy kunnossa, ja luomiskynä näin terävänä, tilaisuuksia soittaa muuallakin tulee vielä. KG

Single Post Navigation

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: