Hexis (dk), Askel, Loputon Suo @ Bar Loose, Helsinki 28.04.2025
Tanskalainen, tinkimättömästi hardcorea ja black metallia jo vuodesta 2010 sekoittanut Hexis on tinkimättömistä tinkimättömimmän nokkamiehensä Filip Andersenin visio ja ilmentymä. Bändi on levyttänyt (muutamat livet ja splitit mukaan lukien) hieman yli 100 biisiä, eikä yhdelläkään biiseistä ole nimenä enempää kuin yksi sana. Lisäksi Hexis kiertää todella hexiseen ja hengästyttävään tahtiin, se on soittanut reippaasti toistatuhatta keikkaa, vähintäin 65 eri maassa, eli yli 33%:ssa maailman tunnustetuista valtioista. Bändi on rundannut Indonesiassa, Itä-Timorissa, Mongoliassa, Uzbekistanissa ja lähestulkoon vaikka missä, minne tavallinen satunnainen palkansaaja voi vain haaveilla pääsevänsä. Andersen pitää langat tiukasti omissa käsissä, pyörittää omaa levylafkaa ja buukkaa pääosin keikat itse, myös varmistaakseen, että pääsee aina uusiin kaupunkeihin ja maisemiin. Lisää numeroita; heikkohermoisemmalle sopimaton keikkatahti ja kuukausien rundit jossain maailmanperseessä ovat toki myös taanneet, että Hexiksen henkilökunnan ovi on käynyt kohtuuahkeraan, bändissä on soittanut nykyjantterit mukaanlukien 37 muusikkoa, joka tarkoittaa 2,5 soittajanvaihdosta per toimintavuosi. Kova laji.
Hexis oli ollut omankin nykyblack-häivetutkan ruudulla jo esikoisalbumistaan ”Abalam” (2014) lähtien, mutta ihan kuinka ollaakaan, olin onnistunut missaamaan bändin muutamalla aiemmalla Suomen vierailulla. Nyt, Bar Loosen maanantaiseen Hexis-mökäiltaan oli vihdoin suhtauduttava, semminkin kun lämppäreiksi oli ilmoitettu ja buukattu yhdet omien genrejensä kovimmista kotimaisista.
Illan avasi minuutilleen sovitusti Loputon Suo, lähestulkoon nerokkaalla nimellä itseään paiskonut bläkkisryhmä, joka perustettiin Joensuussa 2014, mutta on sittemmin valuttanut toimintansa pääkaupunkiseudulle. Kvartetilla on allaan neljä julkaisua, joista vuoden 2018 EP ”Portti uuteen” saattaa hyvinkin olla parhaita suomeksi laulettuja black-lyhytsoittoja koskaan. Loputon Suo tarpoo omaa nevaansa ja kahlaa omassa letossaan, sen ei tarvitse, vaikka suomeksi laulaakin, kuulostaa Hornalta. Bändin biisit ovat monin paikoin niin melodisen groovaavia, että ihan hyvin voisi puhua black’n’rollista, ja kuultiinpa Loosen puolituntisessa hetkittäin paitsi doomin makuista toimitusta, myös erittäin mutaisen mustaa bluesia. Sitäpaitsi levytettynä Loputtoman sanoista saa selvää ilman mitään FBI:n miljardin dollarin äänteidenkaivuuohjelmaa. Bändiin tutustumisen voi mainiosti aloittaa myös ”Karjalan ruttotuulet”-liveä (2020) kuunnellen. Loputon Suo aloitti keikkansa nostamalla pystyyn hillittömän, kierrättävän kitaraseinän, joka hetken kuluttua kuin salaa muotoutui bändille ominaiseksi äärimmäisen kauniiksi melodiakuluksi. Basisti-solisti Henri Harellin huuto hukkui tänään kitarawallin alle, joten täyttä varmuttaa ei ole mitä soitettiin, ja mitä jätettiin soittamatta. Mutta kuultiinhan me nyt kuitenkin ”Ääni jään alta”? Ja hei, Loputon Suo ei sanonut sanaakaan, kurmootti vain. Juuri näin, kaikki lukutaitoiset tietää mikä bändi on lavalla. Ja mitä muuta informaatiota pitää lavalta välittää? Ei mitään. Biisien nimiä? Ja mistä biisi kertoo? Ei, soitetaan suoraan vaan. Loputon Suo, arvostan. Sitäpaitsi, näillä on kannuissa Alpo Laitinen, joka paukuttaa myös Putrid Defecationissa, maailmanluokan kakkagrind/käymäläslam/ulostecore-orkesterissa.
Pikku rouduutauon jälkeen, ja tänäpänä Loosessa edettiin peräti etuajassa suhteessa ilmoitettuihin soittoaikoihin, lavalle viritti itsensä tuoreehko helsinkiläinen, erittäin tummaa blackened sludge metallia lapioiva Askel. Stadilaisnelikon puolituntiseen mahtui kunnon sludgetyyliin viisi biisiä, eli harvinaisen monta. Askeleen keskiössä on myös konepohjat ja raskaat ambienssit hoitavan solisti-Ossin kiusattu huuto, ja toisaalta rumpalihenkilöhahmo Miskin tiukka pannutus. Miskin setissä oli muuten ihanimmat rumpusoundit Loosessa sitten marraskuun 2023 ja Supersuckersien Christopher von Streicherin. Askeleen setin päättäneet ”Ruin” (ainoa veto bändin pääjulkaisulta, ”Cycles of Ruin” EP:ltä) ja ”Vermilion” laahasivat väkevimmin, mutta keikka ylipäätään muistutti siitä, että laadukkaan sludgen ääreen pitää muistaa useammin palata livenä. Ja mitä tummempaa, sen parempaa. Ja niin jäätävän geneerinen genre kuin raskas jumi-sludge onkin, niin Askeleen vetoa olisi kuunnellut vaivatta puolet pidempään.
Illan pääbändi Hexis ei antanut odotuttaa itseään yhtään turhaan, kamat lavalle ja hillitön äestys käyntiin. Kolmevarttia blackin makuista nopeaa hardcorea, ilman merkittäviä hengähdystaukoja. Kaksi kertaa Filip Andersen pyysi yleisöä tulemaan lähemmäs lavaa. Läppä joka yleensä ärsyttää orvaskeden nilelle, ei tänään sitä tehnyt. Hardcore on yhteinen asia, tämmöiset bändit tsiigataan ytimestä ja läheltä. Ja olihan se toki Loosen maanantaiyleisö myös melko rajattu, paikalla oli Hexiksen melskatessa ehkä kolmisenkymmentä alan ihmistä, osa vieläpä muista bändeistä. Mutta Hexis ei vankeja ottanut, vaan piiskasi sellaisen shown Loosen mittakaavassa aivan häkellyttävän upeilla soundeilla, että tämmöistä kun paiskoo talvisydännä menemään mongolialaisessa pikkukaupungissa, niin hommaa kertaillaan jurtan nurkassa vielä kolmen sukupolven päästä. Kävi jopa mielessä, että nytkö nämä vetää ankaramman setin kuin Amenra Tavastialla lokakuussa 2014, ja kyllä Hexis kieltämättä lähelle pääsi. Että kun Hexis nyt käy ensin Panamassa, Bhutanissa ja Eritrean maaseuturundilla ja palaa sitten Härmään, niin onhan tuo oltava paikalla. Keikan loppua kohden muutama eturivin fanioletettu tunnisti myllytyksestä settivakioita ja ”hitti”raitoja, itsellä Hexiksen 101-biisisen katalogin tuntemus ei ihan vielä tuohon yllä.
Kiitos Loputon Suo, Askel ja Hexis. Tanskalaiset jatkoivat matkaa Pispalan kautta Ruotsin Österbottenille. Takana oli huima keikka ja ainakin henkilökohtaisesti paras ilta Loosessa koskaan, kaikki reunaehdot huomioiden (soundi, kattaus, tunnelma, kanssayleisö ja mitä näitä nyt on). Täällähän pitää alkaa käymään. KG