Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Cyndi Lauper”

How To Dress Well (us), Breakdown Valentine (us) @ The Independent, San Francisco, US 26.08.2013

Olin oikein etukäteen koto-Suomessa päättänyt löytää itseni How To Dress Wellin keikalta, sen verran mielenkiintoiselta kuulosti taiteilija Tom Krellin lavapersoona. Krell on 29-vuotias filosofian opiskelija, video-ja kuvataiteilija, ja vuodesta 2009 alkaen myös levyttävä lauluntekijä. Takana miehellä on kaksi pitkäsoittoa, ”Love Remains” (2010) ja ”Total Loss” (2012), mutta jo ennen näitä julkaisuja Krell oli jaellut musiikkiaan ilmaisten netti-EPiden muodossa. Albumeista ensimmäinen koostuukin käytännössä kyseisten EP-julkaisujen parhaista raidoista. Molemmat pitkikset on läpisuitsutettu useissa medioissa, mm. Pitchfork Media ja Spin Magazine antoivat esikoiselle isoa nostetta.

How To Dress Well on siis periaatteessa Krell itse, mutta tänään mentiin triomuodossa, lavalla kanssaan olivat pianisti ja tietokonesekvenssit toisella kädellä hoitanut viulusti. Taustan kankaalla pyörivät Krellin omat videot ja valokuvakollaasit. Viimevuotisen ”Total Loss”-albumin perusteella kaverin show’lta oli lupa odottaa paljon. Krell nimittäin aivan pokkana hehkutti menemään levyn ilmestyessä, että se on tribuutti Janet Jacksonin ”The Velvet Rope”-albumille, ja siitä suuren innoituksensa saanut. Moni taiteen vakavampaa laitaa dallaava ei uskaltaisi moisia nimiä mainita, mutta Krell tuntuu muutenkin tekevän asioita varsin pitkälti omaehtoisesti ja kyselemättä. Tuore albumi on siis mielenkiintoinen keitos ambienteja sävyjä sisältävää nykysoulia. Väliin heitellään äänikuvia ja jopa runoja. Ja kyllähän Krellillä äänialaakin riittää, tulkinta on melkoisen kasassa. Kahteen mikrofoniin erikseen ja yhtäaikaa tulkinnutta Krelliä jännitti selvästikin paljon, olihan tupa varsin turvoksissa miehen aloittaessa, ja jonkinlaisella henkisellä kotikentälläänkin häiskä tänään esiintyi.

Toisen biisin alkaessa saliin levisi makea, tuore ja täyteläinen ruohon dunkkis, johon Krell: ”No niin, täällähän alkaa haista pikku hiljaa San Franciscolta.”  Taustan videotaide otti yliotteen musiikista vain yhdessä huikeassa pätkässä, jossa Christopher Walkenin näköinen äijä maalaa itsensä jollain massalla Slipknot-henkiseksi kauhuklovniksi. Voimakkaita kuvia Krell kyllä tekee, se on sanottava. Mutta mutta. Itse keikka kääntyi nopeasti tylsäksi, kuolevaiseksi R&B:ksi ja kun biisien livesovitukset sisälsivät monia hitaan hiphopin ratkaisuja myös, tuli tunne että tähän nyt pystyy (Krellin huimaa ääntä lukuunottamatta) melko moni, ja että tämmöistä kuulee ihan liikaa Aleksanterinkadun rättikaupoissa ja Kampin kahviloissa. Kuolevaisuus oli hetken nimi. Kertauskuuntelu ”Total Loss”-albumiin kertoo toista, musiikki on levyllä tuhannesti mielenkiintoisempaa, ei voi mitään. Että jos niinikään taiteen moniottelijan Yoko Onon taannoista Helsingin keikkaa kritisoitiin siitä, ettei se antanut juuri mitään, niin nyt kävi vähän samoin. Varsinkin, kun ennakko-odotukset oli kannettu Suomesta saakka. Vaikka hetkittäin How To Dress Well kolkutteli jopa ovia, joissa luki Spiritualized (ja tämä on nyt meitsiltä paljon sanottu), niin kiinni pysyivät.

Illan keikkapaikkana toimi erittäin miellyttävä klubituttavuus The Independent, selvästikin entinen kultakauden elokuvateatteri vielä tunnistettavalla Art Nouveau-kosketuksella. Paikassa on tilava lava, komeisiin valoihin on panostettu ja sutjakkaasti palvelevasta baarista saa häppää joka janoon. Ei niin että ketään kiinnostaisi, mutta pärähdettyä on tullut amerikkalaisiin ale-oluihin. Suomessa vain valikoima on hintelä, mutta hinnat ei. Independentin sisääntulokäytävässä oli kokoelma valokuvia täällä esiintyneistä viime vuosilta, ja niistä löytyi mm. Erasure, John Legend ja M.I.A, eli illan artistit olivat kyllä ihan linjassa. Arvioisin Independentin kapasiteetiksi noin 400 henkeä. Loppukesän keikoista mainostettiin mm. Cody ChestnuTTia ja Spin Doctorsia.

Illan avasi tänään mainio sanfranciscolainen syntikkapoptrio Breakdown Valentine. Mainiosti nimetty trio on oikeasti duo, mutta tänään erittäin matalalta pallilta paukuttaneella, Ramones-kuontalonsa kätköihin hukkuneella rumpalilla vahvistettuna. Breakdown Valentine on yhtä kuin tosielämän pariskunta Allen Davis (kitara, laulu ja sekvensserit) ja Olivia Barchard (laulu ja koskettimet). Välillä mieleen nousi aliarvostettu Happy Mondays, mutta ennenkaikkea Human League. Sikäli perinnetietoista oli Valentinen syntsapop, mutta kuitenkin niin omaa, että jos ennustaa saa, niin näilläkin nuorilla on tulevaisuutensa. Varsinkin nimittäin erittäin komea päätösbiisi ”Surrender” oli jo sitä luokkaa, että jos nämä eivät pääse tätä levyttämään, niin vääryys on huutava. Stadionkamaa, komea biisi. Yleisön sytytti kuitenkin vahvimmin Berlin-cover ”Take My Breath Away”. Ja vaikka tämänkokoinen kokoonpano olisikin pitänyt saada kuulostamaan tänään paljon paremmalta ja kirkaammalta, ja vaikka näiden olisikin pitänyt soittaa tänään puolet hiljempaa, niin potentiaalia se ei poista. Jos kiinnostusta ja hermoja riittää, kannattaa tsekata, kuinka komeana coverina lähtee Cyndi Lauperin ”All Through The Night”: https://soundcloud.com/breakdownvalentine/all-through-the-night.

Pitääkö tässä tosissaan perustaa oma levy-yhtiö? Tä? KG

Francine @ Bar 54, Forssa 16.05.2012

Tiedättehän Forssan? Ystävällismielinen ja kesäisin viehättävä pikkukaupunki Lounais-Hämeen kultaisessa kolmiossa. Paikkaseutu, jolla on Se pellava-ja puuvillahistoria, josta jauhetaan koko ajan joka paikassa. Forssa on, varsinkin jatketulla talvikaudella, yllättävänkin vireä keikkakaupunki. Toiminta keskittyy viikonloppuihin, kotimaisiin artisteihin ja käytännössä kahteen baariin. Ja perustuu varmastikin pääosin kaupungin sijaintiin.

Lahtelainen Francine on jakanut rock’n’rollin ja rockabillyn ilosanomaa jo vuodesta 1987. Kataloogissa on yhdeksän pitkäsoittoa, ja kymmenes työn alla. Alkupään Stray Cats-vaikutteisesta voimabillysta bändi on jalostanut ilmaisuaan moniin suuntiin ja tullut kokeilleeksi myös swingiä, skata ja rätväkkäämpää rock’n’rollia. Ja tullut koulineeksi itsestään erittäin kovan, ja suositun, keikkakoneen. Materiaali on monipuolista, eikä sitä suomibillylle liian tyypillistä muniinpuhaltelua vanhoilla klassikoilla. Skene ei nimittäin sinänsä paljon keikoille houkuttele, mutta Francine onkin räyhäkäs rokkibändi eikä mikään torttupäiden vahakabinetti.

Vasta puolenyön tuolla puolen alkanutta keikkaa pohjusti, ei mikään läyhäinen lämppäri, vaan erittäin asiansa osannut paikan DJ. Harvoin joutuu kehaisemaan tiskijukkaa, mutta nyt on paikka. Maulla ja inhimillisellä volyymillä Stray Catsia, Jerry Leetä, Hanoi Rocksia, Buddy Hollya ja muita tavallisia epäiltyjä.

Itse Francinen veto pärähti käyntiin todellisella standardilla eli Richie Valensin klassikolla ”C’mon let’s go”, ja hyvä niin. Luulot pois jengiltä, kretonki heilumaan ja homman nimi isoilla kirjaimilla taululle. Mutta siinä missä niin moni, liian moni, kotimainen billyryhmä olisi jatkanut iltaa tuhkamunaisella ja miljoonasti kuullulla klassikkokamalla, luotti Francine omiin biiseihin. Ja soitti peräti innokkaasti tulevan albumin kamaa. Ja kun oma materiaali riittää, niin miksi jauhaa klassikoita, billyväki voi kuunneella niitä kotona levyltä. Eikä ole biisilista ainoa asia, minkä kohdalla nousee täältä käsin hattu Francine-triolle. Mainita pitää myös skenelle epätyypillinen taito esiintyä ja ottaa yleisö. Ja se, että ei tarvitse jurottaa. Rock’n’roll on iloinen asia ja kansa maksaa keikoille pääsystä. Orkesteri joka ymmärtää viihdyttää, ja tulee itsekin viihtyneeksi, onnistuu varmimmin.

Francine on tullut tutuksi toki myös muutamista keskeisitä coverbiiseistään, ja olisi voinut sortua uransa varrella olemaan Suomen Baseballs, mutta siinä jälleen yksi ansa mihin tämä mainio rokkikone ei ole sortunut. Mutta pakkohan niitä coverhittejä keikoilla soittaa on, ja näistä lainoista kuultinkin Cyndi Lauperin ”She Bop” ja aivan upea luenta Hanoi Rocks-klassikosta ”Taxi Driver”, joka ei biisinä ole Hanoi-kataloogissa juurikaan renkutusta kummempi, mutta hienon hengen puhalsi puhkisoitettuun stygeen nyt Francine. Hyvä pojat. Se cover, jota itse odottelin koko keigen ajan eli Blondien ”Call me”, jäi lopulta kuulematta.

Mainio puolisentoista tuntinen perusasioiden äärellä. Kehut saa bändin lisäksi myös yleisö. Vaikka vastassa oli seuraavana päivänä Helatorstai ja arkipyhä ja niinmuodoin mökäöljyä kului tavallista iltaa enemmän, homma säilyi iloluontoisena ja siistinä. Osaselitys on lavanedustan yleisön naisvoittoisuus. Francine on selvästikin bändi josta tytöt tykkää. Ja naisvoittoisen yleisön kanssa pärjää aina. Se rockabillykeikoille niin tyypillinen nihilismi, töniminen ja agressio loisti poissaolollaan. Bar 54 kuulosti hyvältä, vaikka sali on niin lyhyt että miksaustiski on jouduttu sijoittamaan sivuun. Tää on viesti teille vorssalaiset, olkaa iloisia, että näin pienessä kaupungissa on kaksikin asiallista keikkapaikkaa (se toinen on pari korttelia syrjemmästä löytyvä aktiivinen Blue Pool).

Ainoat miinuspisteet Francine saa siitä, että keikka ei ollut loppua millään. Bändin isoin hitti ja keikkapäättäjä ”Goodbye Forever” (vuoden 1999 mainiolta The Playmate-albumilta) vedettiin niin loputtomana yleisönlaulatus/rumpusoolo/encore-hässäkkänä että keikkaseuranani ollut ystävä ehti pelkän hässäköinnin aikana pisoaarille, tupakkahuoneeseen ja baaritiskille. Ja palattuuaan ihmetteli, etteikö tämä tosiaan lopu koskaan. Kun kyseinen biisi voisi nimestään lähtien olla osastoa nyrkki naamaan ja pois. Mutta en niuhota, keikka oli loistava ja itseasiassa yksi viimevuosien positiivisimmista, mitä tulee suomalaisiin bändeihin.

Keikkaguru SUOSITTELEE kaivamaan esiin Francinen huimanhienon biisin ”You wanna have it all”. Hurriganesin perintö elää, Remun nykyponnisteluista huolimatta. Ja kyllä Suomen likimain ainoaan kansainväliset mitat täyttävään billyosaajaan kannattaa tutustua laajemminkin. Ja varsinkin livenä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: