Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018
Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.
Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear Quartet, Röyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.
Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.
Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.
Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.
”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa”, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.
Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.
Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.
Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG