Daniel Lanois (can) @ Tavastia, Helsinki 11.12.2012
Joulukuu on osoittautunut hiukan nihkeäksi keikkakuukaudeksi, minkä lisäksi palkkatyöt ovat viime päivinä vieneet meikäläistä kuin vuohta valjaissa. Siksi kanadalaisen tuottajaslegenda Daniel Lanoisinkin keikkaan pitää suhtautua näin pikku viiveellä. Lippuhan oli kyseiseen iltaan hankittu jo varhain kesällä, heti myyntiintulopäivänä, mikä kielii keikan merkittävyydestä, jopa koko tänä huikeaksi muodostuneena armon livevuonna 2012. Ja hyvin tuntui kauppa käyneen, ovilippuja sai toki, mutta varsin täynnä liiteri silti oli.
Saavuin Tavastialle kun taustan kankaalla jo pyöri (Lanoisin itsensä tekemiä, näin otaksun) elokuvaklippejä ambientin musiikin tukemana. Lanois siis ikäänkuin lämmitteli itse itseään, olematta kuitenkaan lavalla. Nerokasta. Pelolla nimittäin joutui odottamaan jotakin aivotonta viimehetken kotimaista lämppärikiinnitystä. Onneksi sellaista ei ilmennyt, tämän tason herrrasmiehet ei lämppäreitä tarvitse, tai ainakaan kaipaa.
Keikka alkoi jälleen tasan ilmoitettuun kellonlyömään, Tavastialla(kin) tästä on tullut jo rutiinia ja arvostukseni on iso. Ja vaikka toistankin vakiolukijan silmissä itseäni pahasti, sanon edelleen, että Tavastian eteishenkilökunnan uusi, rento ilme on kyllä todella tärkeä ja viihtyvyyttä huimasti lisännyt asia. Hyvä miehet.
Daniel Lanois on siis Kanadan Quebecistä kotoisin oleva, vastikään 61 täyttänyt muusikko, säveltäjä, multi-instrumentalisti (niinkuin nykyään on muodikasta sanoa) ja tuottaja. Jälkimmäisessä roolissaan mies ei esittelyjä kaipaa, CV on enemmän kuin kunnossa, ja sieltä löytyy mm. U2, Willie Nelson, Emmylou Harris, Brian Eno ja Bob Dylan. Eikä nyt puhuta mistä tahansa välilevyistä, vaan mainittujen artistien taiteellisista merkkipaaluista. Hyvällä syyllä voi esim. sanoa, että syvälle tunnustavan kristillisyyden suohon vajonneen Bob Dylanin uran pelasti, ja kultakantaan palautti, Lanoisin tuottama ”Oh Mercy”-albumi vuonna 1989. Eikä siinä kaikki, kun U2 vielä oli hyvä bändi, eikä ollut sairastunut mammuttitautiin ja hyväntekeväisyyteen, otti bändi uransa isoimman askeleen eteenpäin albumilla ”The Unforgettable Fire” (1984). Omassa soittohistoriassani yksi eniten koskaan edestakaisin sahatuista albumeista, tuotantovastuussa Lanois ja Brian Eno yhdessä, joka yhteistyö sitten jatkui ”The Joshua Treella” 1987. Ja niin edespäin, jolla viittaan siis Lanoisin tuotanto-CV:een, joka enemmän kuin ansiolistaa, muistuttaa taivasosuutta ja vertautuu omasta näkövinkkelistäni vain brittiläisen Steve Lillywhiten vastaavaan.
Niin, se itse keikka. Ensimmäinen kolmannes alusta oli itselleni silkkaa juhlaa. Hesarin Arto Pajukallio käytti illan annista, ja sitäkautta Lanoisin soolotuotannosta, mainiota nimitystä ambient americana. Minulla mieleen nousi varsinkin keikan alkupuolella ihan oma termi progressiivinen americana. Niin tai näin, taidolla ja maulla Lanois yhdistelee albumeiltaan tuttuja äänikuvia rakenteeltaan ydinkoviin biiseihin, ja synnyttää äärettömän mielenkiintoista, hiukan kokeilevampaa juurimusiikkia. Itse olen mestarimme levytettyyn soolokyytiin hypännyt vasta vuoden 1993 albumilla ”For the Beauty of Wynona”, ja ehkä se kaikkein americanoin albumi eli esikoinen ”Acadie” on jäänyt valitettavan huonolle kuuntelulle. Mutta ei jää enää. Setin alkupäässä kuultinkin varsin monta raitaa mainitulta esikoiselta.
Lanoisin trio oli linnoittautunut aivan lavan etureunaan, maestro Les Pauleineen keskellä, rumpaliguru Brian Blade (ex-Steve Earle & The Dukes) sivuttain yleisöön lavan vasemmalla laidalla (meistä katsottuna) ja oikealla basisti Jim Wilson (Mother Superior, ex-Rollins Band). Blade soitti milloin sudeilla, milloin nuijilla ja välillä jopa kyynärpäillään, mutta yhtäkaikki täräytti meikäläisen aikajanalla itsensä nähtyjen rumpaleiden Top 4:een erittäin rennosti ja helposti. Jim Wilson puolestaan meritoitui ennenkaikkea takaamalla upeat stemmalaulut ja tuomalla biiseihin soulmaisia kaikuja. Eikä Daniel Lanois ollut roudannut lavalle miljoonaa kitaraa, vaan selvisi yhdellä. Ja soitti tyylikkäästi, itseään korostamatta.
Minulle Lanoisin soolotuotanto, joka nykyään käsittää 10 albumikokonaisuutta ja pari leffasoundtrackia, ei ole umpituttu, joten haluan settilistan suhteen rehellisesti olla besserwissaamatta eli paremmintietämättä, varsinkin kun tällä erää ei muualtakaan netin syövereistä löytynyt tähän apua. Palaan toki asiaan täydennyksenä, jos pikapuoliin biisilistaa löytyy, onhan KG kuitenkin ennenkaikkea yleisön palvelija.
Yhtäkaikki, nautinnollinen kokonaisuus upeiden amerikanbiisien parissa. Lanoisin lauluissa ei välttämättä bourbon virtaa, eivätkä autot ole nopeita, enemmänkin niissä preeriatuuli ujeltaa kaipaustaan. Miehen bravuurisoitinta eli pedal steelia kuultiin tänään vain parissa biisissä. Sanon onneksi, en ole oikein koskaan ollut pd-miehiä. Hieno keikka ja aika mahtava ukko nähdä vielä tänne keikkavuoden kauniiksi lopuksi (vaikka ei tämä nyt ihan vielä ohi ole). Iltaa ei pystynyt pilaamaan edes se yläparvella takanani nillittänyt tärkeä pikkudirika tai pukumies, jonka vakaa mielipide oli, että minä ja keikkaseurani seisomme väärässä paikassa, koska Herra ei näe. Herraa hyvää kiittäkää, siitä muistutuksesta, että onneksi itse on jo oppinut operoimaan aika rennolla otteella keikkaharrastuksessaan, eikä iltoja enää pilata ihan noin vain. Ja rokkiklubilla saa kyllä seistä. KG