Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “White Lies”

Jason & The Scorchers (us), The Huligans @ Klubi, Tampere 05.09.2012

Minun kantakirjoissani Nashvillessa vuonna 1981 perustettu Jason & The Scorchers on aina ollut yksi maailman parhaista ja tärkeimmistä rokkibändeistä. Ja paiskottuaan jetlagista huolimatta Tampereen Klubilla kovan keikan, 30-vuotisjuhlakiertueensa avaukseksi, Jason & The Scorchers on edelleen yksi maailmani parhaista.

Täsmälleen ilmoitettuun aikaan Klubin punainen esirippu aukeaa ja Jason Ringenberg miehistöineen aloittaa, mopoilutermein ilmaistuna kahva edellä. Piikkipaikalle tietenkin ”Lost Higway” ja Bob Dylan-laina ”Absolutely Sweet Marie”, mitkä muutkaan. Tämähän on taas niinkuin olisi kotiin tullut. Jasonilla yllään pitkä portonpunainen lännentakki, juuri se joka teetettiin ”Shop it Around”-videon liveosuuksien kuvauksiin 1985. Loimi on kestänyt aikaa yhtä jalkaa bändin kanssa.

Ikinuori on sana, jota kannattaa rockmuusikoiden kohdalla käyttää hillitysti ja harkitusti, mutta Jasonin ja toisen alkuperäisjäsenen eli kitaristi Warner E. Hodgesin kohdalla sana muuttuu lihaksi. Jalka nousee herroilla edelleen, ja ilme on iloinen. Harvan bändin näkee vuodesta toiseen vetävän hymy naamalla. Ja varsinkin rundin avauskeikalla, joka saattaisi sisältää jos joitakin jännitteitä. Muutamia vuosia sitten pestattu rytmiryhmä eli basisti Al Collins ja ruotsalaisrumpali Pontus Snibb on ilmiselvästi tuonut, kuten Jasonkin totesi, bändiin nuorekkuutta, iloista ilmettä ja lisää muusikkoutta. Tätä joukkiota on ilo katsella. Olisipa aina omissakin töissä näin kivaa.

Omasta levykokoelmastani todennäköisesti se kaikkein eniten soinut albumi (ellei Big Countryn ”The Crossing”)  on tämän bändin klassikkokiekko ”Lost & Found” (1985). Ja puhkisoiton uhan alla eli vuosia myös kopioni sen seuraajasta, ”Still Standing” (1986). Joten on paljon väitetty vanhalta fanilta, jos vanha fani väittää, että bändin toissavuotinen ”Halcyon Times”-pitkäsoitto ei aivan hirveästi klassikkolevyille kalpene. Kalpenee toki, mutta ei hälyttävästi. Siksi huomaamattomasti keikkasettiin ovat kyseiseltä kiekolta uineet esim. ”Golden Days”, ”Twang Town Blues” ja varsinkin ”Mona Lee”. Mainitulta vuoden 2010 albumilta jäinkin kaipaamaan vain upeaa, ja urheasti klassikkohittien rinnalla pärjäävää ”Beat on the Mountainia”.

Jasonilla ja Scorcherseilla olisi materiaalia vaikka kolmituntisiin keikkoihin, täytebiisejä ei siltikään tarvitsisi soittaa. Mutta toki tällä energian määrällä puolitoista tuntia klubiolosuhteissa mannertenvälisen lennon jälkeen on kiitettävän kohtuullista. Silti, jos haaveksia saa, olisihan ollut mahtavaa kuulla raitoja myös mainiolta ”Thunder & Fire”-rieskalta ja jopa ”Blazing Gracelta”. Mutta ei makiaa pakin täydeltä.

Setti eteni uudehkoa ja vanhaa sekoitellen, ja valtaväestön huudellessa mitä kukakin turhaa kommentointia Jasonin sinänsä hauskoihin turinointeihin. Ja kun länsimaisen keikoillakäyntikäsityksen mukaan ne muutamat encoret on aina pakko soittaa, niin sinnehän ne säästyi taas ne kaikkein kovimmat. Eli omasta levykokoelmastani todennäköisesti kaikkien aikojen eniten soinut biisi (ellei Big Countryn ”Chance”) eli ”I Really Don’t Want to Know”. Jonka aikana, ennenkuin tajuta ehti, akrobaatti, sirkustirehtööri ja maanviljelijä Ringenberg hyppäsi viereeni ja pöydän päälle soittamaan harppusoolon. Edessäni seisoi äkisti alhaalta katsottuna nelisen metriä rockhistoriaa, lasit lentelivät ja tunnelma oli kohtuullisen katossa.

Sitten vielä biisi, jota ilman bändi ei voi poistua minkään klubin alueelta eli ”White Lies” ja homma olikin paketissa. Tältä erää, joita eriä on tultava vielä monta lisää, niin tärkeä bändi on kyseessä. Ei vain itselleni ja monelle muulle paikalla olleelle, vaan myös rockin aikajanalle. Kuinka moni bändi tai muusikko voi sanoa olleensa kehittämässä tai jopa kehittäneensä rockin alalajin tai suuntauksen? Epävirallista ja veteenpiirrettyä tai ei, mutta näiden herrojen tapauksessa alalaji on ns. cowpunk, ja seuraajia on riittänyt. Ollaan kuitenkin sen verran reiluja, että kreditoidaan tähän väliin punkvaikutteiden ymppäämisestä kantriin myös parisen vuotta aiemmin aloittanut Social Distortion.

Jason & The Scorchers todisti taas muutaman asian tärkeyden, kuten että ilman hyvää kitaristia ei pärjää mikään klassisenmuotoinen rockbändi, joukoissa kannattaa olla hyvä ja tyylitajuinen basisti ja että työpaikalla voi myös olla kivaa. Ja ai niin, Klubin lauteet lämmitteli Erik Valkama ja yhtyeensä The Huligans. Vakuuttavaa meininkiä, mutta lämmittelijän osa ei koskaan ole kiitollinen.

Kannattaa kaivaa Jason & The Scorchers-klassikkokiekkojen ohella soittojonoon loistava tuplalive ”Midnight Roads and Stages Seen” (-98), jonka levyn oman kopioni viiltävästi anopin käsivaihteisen riisikupin mankka tai musakone imi, eikä tule koskaan palauttamaan. Ellei pura koko kiesiä. KG

Nämä kuultiin tällä kertaa:

    1. Lost Highway
      (Leon Payne cover)
    2. Absolutely Sweet Marie
      (Bob Dylan cover)
    3. My Heart Stills Stands With You
    4. Getting Nowhere Fast
    5. Golden Days
    6. Thanks for the Ride
    7. Help There’s a Fire
    8. Hot Nights in Georgia
    9. Twang Town Blues
    10. Harvest Moon
    11. If Money Talks
    12. Still Tied
    13. Pray for me Mama (I’m a Gypsy Now)
    14. Better Than This
    15. Shop it Around
    16. Mona Lee
    17. Broken Whiskey Glass
      18.Moonshine Guy/Releasing Celtic Prisoners
      Encore:
    18. I Really Don’t Want to Know
    19. White Lies

Zola Jesus (us) @ Tavastia, Helsinki 01.04.2012

Tässähän kuulkaa synnytellään aivan mieletöntä keikkavuotta. Nyt tulee näytille laatua sitä tahtia että hirvittää, ja juuri kun oli vaahto kuivunut suupielestä tuosta Zombbari-keikasta, niin likitäydelle tavastialliselle ilmestyy Zola Jesus (aka Nika Rosa Danilova).

Zola Jesus  on vasta 22-vuotias ja kantaa nyt jo harteillaan lupausta jostain ihan valtavasta. Tämä tyttö kasvoi venäläistaustaisessa perheessä Wisconsinin takametsissä, vailla nettiä ja TV:tä, vähäisillä kontakteilla muuhun maailmaan. Päätettyään 7-vuotiaana ryhtyä oopperalaulajaksi Nika itseopiskeli ja kouli ääntään vuosikaudet ja kehitti pikkuhiljaa ilmaisuaan nykysuuntaan.

Kun taitelijanimi on sekoitus Jeesus Kristusta ja Emile Zolaa, se kuvannee paitsi omistautumista asialle, myös musiikkiaan sinänsä. Itse lähdin Tavastialle vailla mitään ennakko-odotuksia, olin vain tsekannut Zolan perustiedot ja kuunnellut Spotifysta löytyvät 6 biisiä. Mutta voima ja vimma, jolla Zola keikan toimitti, ei oikein tahdo tulla levyiltä läpi.

Kun Zolan bändi asteli hämärässä lavalle ja taustanauha lähti soimaan erittäin isolla volyymilla, mietin että taasko yksi niistä illoista kun Tavastiaa pitää yrittää soitattaa yltiöpäisen kovaa. Mutta ei. Mies tiskin takana tiesi missä mennään. Enpä ole musiikilla nähnyt ja kuullut tällaista voimaa todella pitkään aikaan.

Jokin biisirakenteissa ja melodioissa muistutti tukusta upeita brittibändejä kuten vaikkapa White Lies  ja ihan ennenkaikkea James ( upea hituri ”Collapse” voisi olla Jamesin kataloogista, miksei myös ”Shivers”). Mutta toki Zolan bändin soitinnus on hiukan erilainen (sekvensseri, sähköviulu ja efektilaitteen läpiajetut perkussiot), eikä musiikit sinänsä täsmää. Lyömäsoittaja takoi punttiatutisuttavat aavetanssit pohjiksi, ja siihen päälle muutamat viulusoolot ja koskettimia. Mutta myös Zola itse on instrumentti, hän ei pelkästään laula, vaan soittaa itseään.

Toinen mielikuva mikä musiikista vahvasti nousi oli Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön tanssit ja laulut, liittyi varmaankin Zolan tapaan liikkua, elehtiä ja artikuloida lauluaan mutta myös sanoitusten tuolle puolelle laajentuviin vokaali(ellei peräti huuto)osuuksiin sekä tanakkaan rumpupoljentoon. Tämä jos mikä on tärkeää amerikkalaisen perimän jatkumoa. Jälkimmäisessä encorebiisissä ”Poor Animal” kun Zola lopuksi  syöksyili ja laukkasi lavalla villiä intiaanitanssiaan, tuli kohtuukokeneelle keikkaratsulle kyyneleet silmiin. Herkun harvinaisuus. Nimittäin kovinkaan usein ei saa todella todistaa tämän tason antaumuksellisuutta, paneutumista ja keskittymistä omaan olemassaoloon lavalla. Tuokaa nyt hyvät järkkääjät tämä tyttö Flow’hon tai syksyllä uudestaan klubille. Ja jos näin, niin hankkikaa lipunne ajoissa. Näistä keikoista puhutaan kaupungilla, yliopistoilla, liikennevaloissa ja seuraava myy loppuun erittäin nopeasti.

Vielä pari asiaa. Tiedättehän indiepoliisin? Se on sellainen uusista tuulista erittäin tietoinen muodikas jäbä joka linnoittautuu lähelle juomapistettä salin takaosaan ja huutaa lähimmän kaverin korvaan koko keikan ajan, millainen oli se ja se esikois-EP ja musavideo ja mikä Björkin keikka oli parempi kuin nyt nähtävä ei-Björkin-keikka. Zolan kuulossa heikäläisiä oli harvinaisen monta ja jouduinkin vaihtamaan varmaan viidesti paikkaa ympäri salia. Mutta tulipa samalla todistetuksi sekin, että joka kolkka kuulosti yhtä hyvältä. Olen pitkään ollut Tavastian soinnin dissaaja (en tokikaan tavan vuoksi vaan kuulokokemusten perusteella), mutta kai se on alettava uskoa että siellä voi kovaakin luukuttaa, kun on tolkun mies tiskin takana. Enkä puhu siis baaritiskistä. Tänään Tavastian peräbaari oli suljettu eli sali oli lyhennetyssä muodossaan. Näin alavatsatuntumalla lyhennetyn salin keikat kuulostavat aina paremmilta, kun soundi ei ”valu” matalaan takatilaan. Vain yksi asia jäikin illasta harmittamaan. Että en käynyt kiittämässä miksaajaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan mihin tahansa osaan Zola Jesuksen tuotantoa, ja vaatimaan äänekkäästi sitä tuttua tai tuntematonta promoottoria uusimaan tämän illan pikapuoliin.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: