Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Radio City South Park Tampere”

Eclipse (swe), One Desire, Brother Firetribe @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2018

Meille, perinnetietoiselle ja laadukkaalle AOR:lle ja melodiselle hard rockille herkistyneille, tarjottiin aikamoista namiskuukkelia Tampereen Pakkahuoneen Rockin’ Scandinavia-illassa kolmen bändin voimin. Illan avasi hiukan yllättäen, ainakin paperilla kahdesta kotimaan bändistä se isompi ja pidemmälle ennättänyt, eli Brother Firetribe.

Suomen kautta aikain viileimmin nimetyltä tennisammattilaiselta nimensä suoraan englanniksi kääntänyt bändi, on varmasti monen aivan turhaan ennakolta leimaama, ”se Nightwishin Emppu Vuorisen kakkosbändi”. Sitäkin Brother Firetribe on, mutta se on myös helposti AOR:n ykkösnyrkistöä koko kansainvälisessäkin skenessä. Heti bändin aloittaessa olikin ikäänkuin selviö, että tänään käydään kisaa siitä, kuka kirjoittaa kovimmat hard rock-styget. Kaikkien kolmen bändin kohdalla sama juttu, settilistan edetessä ei voi kuin ihmetellä, voiko tämän parempaa biisiä enää näiden katalogista löytyä. Ja kun huolella laadituilla biisilistoilla on tapana koveta kohti loppua, oli Pakkahuoneen ilta yhtä melodisen hard rockin juhlaa.

Brother Firetribe aktivoituu aina, kun kitaristi Vuorisen muut kiireet hetkeksi hellittävät. Nightwish on nyt tauolla kaikista tekemisistään, ja nyt oli otollinen aika virittää BF tien päälle. Menneen syksyn ja talven aikana bändi heitti parikymmentä keikkaa sivistys-Euroopassa ja kourallisen Suomessa. Tampereen Rockin’ Scandinavia-ilta oli tällä erää viimeinen, ties kuinka pitkään aikaan. Paikalla siis sikälikin kannatti olla, ja sikälikin, etten ollut aiemmin kumpaakaan illan kotimaisista nähnyt. Rupeaman viimeisen keikan tunnelma huokui koko bändistä, ilon ja pienen haikeuden kautta vedettiin erittäin kova ja Keski-Euroopan vaateliaiden yleisöiden edessä hiottu show. Tänään oli kullekin bändille suotu varsin pitkä slotti, keskimmäisenä vetäneelle One Desire’lle turhankin pitkä, mutta Firetriben veljestön katsaus hittimateriaaliinsa tuntui juuri sopivasti mitoitetulta.

Pakkahuoneen yleisö oli koko illan erittäin positiivisella jalalla liikkeellä, kaikki bändit saivat suorastaan mahtavan vastaanoton, niin myös illan avaaja. Alussa settiä kuultu ”Indelible Heros” sytytti porukat heti, samoin solisti Pekka Heinon hauska ja itseironinen supliikki. Brother Firetribe pitää itsensä hienossa iskussa, vaikka keikkaileekin purskeittain ja harvoin. Jason Flinckin tyylitietoinen bassottelu ja Hannes Pirilän tanakka komppi luovat jykevän perustan BF:n huimalle biisimateriaalille, ja ilolla todettakoon, että kokonaissoinnille erittäin tärkeät kiipparitkin (Tomppa Nikulainen) saatiin hienosti kuulumaan läpi. Muutenkin BF:lla oli kunnia soittaa illan ehdottomasti kuulaimmilla soundeilla, vaikka eivät ne tänään erityisen huonot olleet muillakaan.

Brother Firetriben karvan yli tuntinen setti tiukentui ja koveni eksponentiaalisesti kohti loppua, mutta jos pakko on muutama huippuhetki mainita, niin ”For Better or For Worse” ja esikoisalbumilta ”False Metal” (2006) löytyvä, Van Halenin henkeen polkeva  ”I’m On Fire” kulkivat tänään jyhkeimmin. Varsinkin ja etenkin jälkimmäinen, bensiininkatkuinen Sunset Strip oli hetken auki kaikkien kulkea. Säveltäkää perässä. Vuorisen kitara ulvotti komeasti. Kompaktit soolot kuuluvat vanhastaan tähän lajityyppiin, kultaiset rolexmiehet vartin sooloineen ovat asia erikseen. Arvostin kovasti, että Vuorisen kitarasoolot olivat osa biisiä, eivätkä kyllästyttävällä tavalla osa show’ta.

Rockin Scandinavia

Illan pääesiintyjän, Tukholmassa vuonna 1999 perustetun Eclipsen olin nähnyt kerrattain aiemmin, Tampereen South Park-festivaalilla lyhyellä ja ytimekkäällä telttakeikalla. Tuolloin jo vannotin, että nämä pitää nähdä omalla headline-klubikeikallaan. Kannatti vannoa. Ja kerrankin oikein huolella odotettu orkesteri pystyi vieläpä pistämään pitkään kannettuja odotuksia paremmaksi. Mutta ensin piti todistaa One Desire, superkovissa nousuissa oleva rannikkopohjalaiskvartetti. Ennalta hieman jännitti, olihan One Desirella (joka alunalkaen toimi vain lyhennenimellä OD) takanaan vasta yksi albumi ja rajatusti keikkakokemusta. Mutta mutta. Näillä biiseillä ja ehkäpä vielä tärkeämmin sovituksilla, joista molemmista pääosin vastaa kitaristi-tuottaja Jimmy Westerlund, tällä bändillä on ”kiitotien päässä taivaassa reikä”. Jos Westerlundin kirjoituskynä, ja myös esikoislevyllä kuultava erinomainen amerikanote tuotantotehtävissä säilyvät, bändillä voi olla todellakin loistava lähitulevaisuus. Ensimmäiset kokeilut ulkomaankeikkailuun on hiljattain tehtynä. Ja uusi albumi, joka lienee työn alla, saadaan toivottavasti pihalle ennemmin kuin myöhemmin.

Solisti Andre Linman on merkittävästi miehistynyt teiniaikojensa bändin Sturm und Drangin nokilta. Westerlundhan toimi myös tuon hetken heavysensaation taustapiruna. Linmanin ääni kuulosti muutamassa powerballadissa toimivimmalta, kovin alas sillä ei kannata yrittää, vaan eipä näissä kisoissa mahdottoman usein tarvitsekaan. Keikka oli vielä vähän jäsentymätöntä kouhkaamista hetkittäin, varmasti jännityksellä oli osuutensa. Mutta sympaattisuuden laatu ja määrä, bändi oli pakotettu karvan yli tuntisessa setissään soittamaan käytännössä kaikki biisit, mitkä löytyy. Eikä se ole kompaktille keikalle hyvä lähtökohta, tänään lyhyempi setti olisi toiminut paremmin, mutta jollain reilu tunti piti täyttää. One Desirella on soittoasiat kunnossa, Westerlund on erinomainen kitaristi, eleettömän viileästi ulvoi. Kakkoskitarassa Linman yllätti jykevällä kompillaan, mutta myös yhdellä rapsakalla soololla. Bassossa on yksi maan kovimmista, Cain’s Offeringissakin soittava Jonas Kullberg. Bändin ainoa alkuperäinen vuodelta 2014 on tanakasti kannuttava Ossi Sivula. Oli muuten Sivulan snaresoundi myös yksi illan parhaista asioista. Komeaa jyhmintää, niinkuin olisi heitelty henkilöautoja puolikuivaan betoniseinään.

One Desire ei soittanut illan parasta slottia, mutta sillä on levein tie edessään. Se oli myös illan kolmesta sympatiabändistä kaikkein sympaattisin, hard rockia ilon kautta. Se kärsi myös illan viimeistelemättömimmistä soundeista, mutta pärjäsi silti hyvin. Setin paras osuus oli ehdottomasti komea ”Whenever I’m Dreaming”, ja koko paketin päättänyt ”Buried Alive”.

Eclipse aloitti oman osuutensa reilut kymmenen minuuttia myöhässä, kitarateknikolla ei ollut erityistä kiirettä minnekään. Vaan mitäpä tuota, puolivalmiissa maailmassa. ”Vertigolla” lähdettiin liikeelle. Se myös avaa tuoreimman, viimevuotisen ”Monumentum”-albumin. ”Vertigo” ei ole tämän bändin standardeilla edes mitenkään erityisen kummoinen biisi, komea ralli toki. Mutta saa miettimään, kuinka keskinkertaisella ja läyhäisellä biisimateriaalilla ulkona tuolla niin moni iso bändi on 80-luvulla imuroinut sisään kaiken sen kahisevan, kokaiinivuoret, uima-altaat, irtotissit ja nopeat punaiset autot. Vaikkapa nyt Def Leppard tai Mötley Crue. Legendaarisia bändejä, mutta ohuella biisimateriaalilla. Mielipide on omani, saa olla eri mieltä. Eclipsen jäbät eivät ole miljonäärejä, siitä kertoo se, että ne tulevat Tampereelle pistokeikalle keskellä talvea. Toisaalta Eclipsen kitaristi ei myöskään öljyä ylävartaloaan, koska biist riittää. Maailmanluokan hard rock riittää.

Pakkahuoneen yleisö oli alkutahdeista asti täysillä mukana, näitä oli selvästi odottanut joku muukin. Yleisössä näkyi poikkeuksellisen paljon myös viehättävämmän sukupuolen edustajia laajalla ikähaarukalla. Ja sitäpaitsi, kertaan itseäni. Minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi milloin tahansa käydä tsekkaamassa, sieltä ei kukaan tule tänne asti itseään nolaamaan, ja laatu on aina taattua. Palaan asiaan, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Seitsemäntenä soinut ”Caught Up In The Rush” ei ole ihan joka keikalla rutiininomaisesti settilistassa, mutta kylläpä lähti aivan järjettömällä intensiteetillä huikea ralli. Säveltäkää perässä. Sitä ennen oli jo laulatettu yleisöäkin ”Wake Me Upilla”. Jengi tuntui ainakin etumaastossa osaavan kaikki biist ulkoa. Keikka oli tällä erää ainoa Suomessa, joten kovan ytimen faneja oli tullut taatusti kauempaakin. ”Caught Me Upin” jälkeen notkahti hetkeksi. Ensin turhista turhin rumpusoolo (bändin tuorein jäsen, 2015 alkaen, Philip Crusner). Ja siis nyt puhutaan turhasta rumpusoolosta, jos kohta muitakaan juuri on. Crusner soitti sitäpaitsi levyltä aivan liian kovaa ajetun musiikin päälle, oliko vieläpä iänikuinen ”Carmina Burana”, tämä kaikki oli turhaa.

Solisti Erik Mårtensson, joka paljastui muuten hänkin erittäin kovaksi kitaristiksi tarttui akustiseen sellaiseen ja näin vedettiin yhdessä varsinaisen kitaristin Magnus Henrikssonin kanssa kahdestaan upea ”Killing Me”. En ole mikään levyn sisäpussi ja sanat-mies, en osaa Eclipsen tekstejä ulkoa, mutta eipä Mårtenssonin vahvalla tulkinnalla tarvitsekaan. Sanoma tulee läpi, kaveri on sanalla sanoen vahva esiintyjä. Mutta ei agressiivisen vahva, jolla on pakonomainen tarve pakottaa käsienläpsyttely irti siitä viimeisestäkin pönöttäjästä.

Keikan keskisuvantoa alleviivasi se, että eturivissä alettiin pompotella ilmapalloja. Jostain syystä, en tiedä. Tunnelma laski, Mårtensson kävi sanomassa jotain kitaristi Henrikssonille ja yksi akustinen veto jäi välistä pois. Yleensä tässä välissä on vedetty ”Wide Open”, mutta ei vedetty nyt. Sensijaan ”Battlegrounds” sai toimia toisena puoliakustisena vetona, ja hyvin toimikin. Sitten taas täysi paahto päälle, basisti Magnus Ulfstedt takaisin lavalle ja alakerta kuntoon. Mårtensson spiikkasi ”The Downfall of Edenin” biisiksi, jota bändi tulee soittamaan aina, hamaan loppuunsa saakka. Ja kelpaahan tuota soitella. ”Black Rain” oli illan kaikista kaikkein raskain veto ja tuntui tässä seurassa yhtäkkiä kuolevaiselta rymistelyltä, mutta varmasti kovemman fanin kuulovinkkelistä puoltaa settilistassa paikkaansa. Kuultiin nimeämättömäksi jäänyt instrumentaali, vähän niinkuin Europe vetää nykyään ”Vasastanin” suurin piirtein samoilla kohdin keikkaa. Eikä siinä, Henriksson on eleettömän kova luukuttaja. Silti instrumentaalikin oli hiukan eri maailmasta. Ankaraan loppuliukuun vielä ”Blood Enemies” ja ”Stand On Your Feet”, ilmeisiä Eclipse-hittejä, mutta parhaat biisit kuultiin silti jo alummalla keikkaa. Itse en oikein ole encoresmiehiä, enkä narikassajonottajasmiehiä liioin, joten tällä kertaa skippasin Eclipseltä äänekkäästi vaaditut encoret. Ymmärrykseni mukaan niitä tuli kolme.

Se Suomi-Ruotsi-maaottelu? Kuka kirjoiti kovimmat rallit? Podiumsijoille sivakoivat Firetribe-veljesten käsittämättömän hieno ”I’m On Fire”, One Desire ja ”Whenever I’m Dreaming” ja ei voi mitn, mutta Eclipsen ilmeinen ”Downfall of Eden”. Tuntui kuitenkin jollain tapaa Tampereen illassa, että kaikki voittivat. Eipä vissiin ole skandinaavinen melodinen hard rock hyvissä käsissä ja näkymissä. Ja juuri hiljattain on sitäpaitsi julkistettu kaksi alan merkittävää keikkaa kevätkaudelle, tanskalainen Pretty Maids Helsingin Circukseen maaliskuun alkupuolella ja huhtikuussa Ruotsin H.E.A.T. myös rajatulle maakuntakierrokselle. Kannattaa seurata paikallislehtien ”Huveja”-palstoja. KG

W.A.S.P. (us), Free Spirit @ Pakkahuone, Tampere 11.10.2015

Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Pitkin 1980-luvun menestysvuosiaan Blackie Lawless ja johtamansa W.A.S.P., olivat jatkuvasti PMRC:n (Parents Music Resource Center) hampaissa, ja järjestön ankarimman syynin alla. Jokaisessa W.A.S.P.-julkaisussa oli takuuvarmasti tättähäärien tarra varoittamassa julkeista lyriikoista, toisinsanoen kannustamassa niitä levyn sisäpussi kädessä, sivistyssanakirjan kanssa yytsimään. Syynä haluun pyyhkiä Blackie pois silmistä ja bändikartalta, olivat tietenkin sanoitukset, joissa ”fuck” ja ”animal” oli sijoitettu samaan lauseeseen, mutta myös Blackien äärettömän likaisella tavalla androgyyni hahmo, niveliin kiinnitetyt sirkkelinterät, musavideoiden pitkätissiset pötkylät ja arvuuttelu siitä, mitä bändin kryptisen nimen takaa paljastuukaan. Tuolloin, niinkuin nytkin, fundamentalistit kyllä keksivät pilkun nussittavaksi, ellei se satu valmiiksi olemaan viilattavissa.

Vuonna 2015 Blackie Lawless, raskaspoljentoisen glamin kruunaamaton Musta Köksä, johtaa edelleen W.A.S.P.-yhtyettä, sen ainoana jäljelle jääneenä kultakauden jäsenenä. Enää eivät lappuhaalaritädit liimauta tarroja levynkansiin. Blackie uskoo nykyään Jeesukseen. Voihan toki olla, että Jeesuskin pelimiehenä uskoo Blackiehen, mutta ei vain tee levyjä asiaa ilmentämään.  Tuoreen albumin nimi on ”Golgotha”, ja sen kansitaiteessa ollaan itse asiassa. Kiertuelogossakin on aivan pokkana orjantappurakruunu. Sydän syrjällään piti siis tietyssä mielessä jalkautua periaatteessa hyvinkin rakkaan orkesterin Pakkahuoneen keikalle, itse kun en juuri yhtään usko kristinuskon ja rock’n’rollin kykyyn jouhevalla tavalla yhdistyä. Illan edetessä, kolmas näkemäni W.A.S.P.-veto osoittautuu lopulta kuitenkin parhaaksi kaikista.

Eikä illan eteneminen ”tervetuloa W.A.S.P.:in show’hun, tervetuloa kotiin”-fiiliksiin oikeastaan ota kuin vaivaiset kolme biisiä alusta. Sitten taas loppukeikka onkin pelkkää juhlaa, niinkuin Tampereella päin sanotaan. Homma käynnistyy tutusti ”On Your Knees”-käskytyksellä, kuten aina. Samalla avausbiisi etabloi illan soundit, jotka aluksi masentavat hieman, mutta ihmisellehän tottumus on toinen luonto. Alun biisitrion aikana myös soolokitaristi ja Suomen ystävä Doug Blair tuntuu olevan jotenkin pimennossa, mutta tämäkin homma korjautuu, kun show saadaan kunnolla raiteilleen. Kakkosena kuultava ”Inside The Electric Circus” kärsii ehkä eniten puuroisista soundeista, mutta sen jälkeen kuultavassa The Who-coverissa ”The Real Me”, äänenpaine asettuu illan ihan siedettävälle lopputasolle. Mainittu lainastyge todistaa The Whon parhauden puolesta, mutta myös Blackien covertyylitajun; lopulla settiä kuullaan lisäksi Ray Charlesin ”I Don’t Need No Doctor”. Molemmat raidat ovat jo vakivieraita W.A.S.P.-keikkojen setissä.

Sitten aletaankin päästä itse asiaan, ”L.O.V.E. Machine” rouhii juuri niinkuin kuuluukin, rumasti, likaisesti, waspisti. Omien keikkojeni toivebiisi, joka toki soitetaan aina, ennenkuin kukaan edes ehtii toivoa. Parista asiasta olen Blackien kanssa eri mieltä, tälläkin keikalla. Miksi pyörittää taustan videoscreeneillä pätkiä 80-luvun keikoista, joissa soittaa mm. nuori tukkakuningas Chris Holmes, joka ei ole vaikuttanut bändissä 14 vuoteen. Miksi näyttää pätkiä iänikuisista MTV:n tissivideoista, ja niissä palloilevasta nuoresta itsestään? Yhtä hyvin voisi jättää nostalgian himaan, ja olla ylpeä omista biiseistään pelkästään, ja nykymuotoisesta, ”nuorekkaasta” W.A.S.P:sta. Tämä bändi on sota, joka kaipaa vain yhtä miestä, ja se on Blackie.

Tuoreelta albumilta kuullaan kolme biisiä, niistä ensimmäisenä huikean komea kunkkuraita ”Last Runaway”, biisi joka nostaa W.A.S.P.:in bändinä suorastaan uudelle tasolle, samoin tämän keikan. Bändi on edelleen vahvasti pelissä mukana, julkaistessaan lokakuussa 2015 ”Golgothan” kaltaisen, rautaisen kokonaisuuden. ”Last Runaway” soi komeana, toki waspisti rouhittuna, heartland rock-klassikkona jo syntyessään. Samoin keikan suvantohiturina kuultava ”Miss You” todistaa, että Blackiella on ilmiselvästi uusi vaihde silmässä, eikä tätä bändiä ole mitään syytä telakoida vielä vuosiin. Kovin moni muukin pitkän linjan artisti on aivan hiljattain julkaissut parhaan albuminsa aikoihin, se kertoo vähintäinkin kilpailun kiristymisestä. Kun levyjen myynti on mitä on, keskinkertaista ei kannata pihalle laittaa, ja ruvelle kilpailtuja kiertuemarkkinoitakin on asianmukaisempaa promota vuosikymmenen platta vyön alla. Spotifysta, CD:n kuolemasta ja levymyyntien romahduksesta seuraa paljon hyvääkin.

Vuoden 2009 ”Babylon”-albumilta settilistaan on jäänyt ”Crazy”, johon Doug Blair nykäisee illan ensimmäisen mainitsemiskynnyksen ylittävän soolon. Blair nähtiin bändin riveissä ensimmäistä kertaa jo 1992, kun Chris Holmes sai kesken kiertueen kenkää, mutta vakituisemmin Blair on luukuttanut Blackien rinnalla viimeiset yhdeksän vuotta. Energisesti tänäänkin vetävä basisti Mike Duda on ollut mukana jo häkellyttävät 20 vuotta. Tällä kiertueella rumpupatteristoa miehittää Primal Fearissa ja Annihilatorissa paukuttanut Randy Black, yhdeksän vuoden stintin W.A.S.P.:ssa kannuttaneen Mike Dupken ilmoitettua yllättäen heinäkuussa, että eiköhän tämä ollut tässä.

Varsinaisen setin päättää tänään, niinkuin tällä rundilla tutuksi on tullut, uutuusalbumin nimiraita ”Golgotha”. Tullaan siihen toiseen seikkaan, jota en Blackien kanssa jaa. Taustan videoraidalla ristiinnaulitaan ja ruoskitaan, veri roiskuu, Golgatalle nousee kolme ristiä. Blackie laulaa suoraan Jeesukselle, tässä kohtaa en enää seuraa, vaikka monikaan ultrafani ei tunnu olevan moksiskaan. Komea biisi silti, ei siinä. Doug Blair ulvottaa, kuin kuolisi huomenna. Ensimmäistä encorea bändi antaa odotuttaa kunnioitettavan kauan. Se on ”Chainsaw Charlie” ainakin Blackielle itselleen suunnattoman tärkeältä konseptialbumilta ”The Crimson Idol”. Se soi pitkänä ja eeppisenä, sitten bändi häipyy lavan taakse jälleen.

Kakkosencoreitakin odotellaan tovi, videoscreeneillä palavat kiirastulet. Blackie palaa yksin lavalle, ja soittaa muutaman soinnun ”Wild Childia”, mutta antaa ajokäskyn vasta, kun yleisö huutaa riitävän kovaa. Illan 13 biisin setin päättää tietenkin ”I Wanna Be Somebody”, jota ilman ei poistuta mistään keikkapaikasta.

Jos vaikka Lemmy ei osaakaan lopettaa kunniakkaasti uraansa, uskon että Blackie Lawless osaa, kun aika on. Mutta vielä ei ole. Uusi levy, ja bändin keikkakunto sen todistavat.

Illan ansiokkaan lämppärislotin hoitaa mainio Free Spirit Seinäjoelta, bändi jota näilläkin palstoilla olen ennättänyt kehua retostaa, perustuen orkesterin laatuvetoon viime kesän South Park Festivalilla ( https://keikkaguru.wordpress.com/?s=south+park ). Aivan yhtä kovaan iskuun ei Free Spirit tänään yllä, mutta on tämä kertakaikkiaan laadukas ryhmä. Aika moni biisi näiden kataloogista voisi olla niin ison kansainvälisen hard rock-osaajan sinkkuhittinä, etten kehtaa niin isoja nimiä tässä edes lausua. Parasta on, kun menette itse todistamaan keikkaolosuhteisiin, jos melodinen ja äärilaadukas hard rock sytyttää. Lämmittelyslotti avautuu ehkä kaikkein kovimmalla, ”All The Shades of Darkened Light”-albumin (2014) hittiraidalla ”Nights of Paradise”, kuullaan kotimaisen hard rock-historiassa liian harvan tuntema timantti ”Fever”, komea ”Far Away From Heaven” ja moni muu biisi, joka ansaitsisi isomman huomion. Rock ei ole oikeudenmukaisuuden pisnis, mutta Free Spiritillä olisi silläkin musiikkinsa puolesta paikkansa Los Angelesin alakaupungin kuumien rockluolien säihkeessä. Uskotaan ja toivotaan, että jo vuodesta 2005 jatkunut pitkän tien auraaminen vielä isosti palkitaan. KG

Def Leppard (uk), Helloween (ger), Eclipse (swe), Reckless Love, Amorphis, Santa Cruz, Viikate, Free Spirit, Ranger @ Radio City South Park, Tampere 06.06.2015

Tampereen South Park-festivaalin lauantai, alkuiltapäivä. Väkeä valuu hiljalleen juhla-alueelle, sää sallii. Helsinkiläinen Ranger aloittaa päälavalla, olen jättänyt telttalavan avaajan, Loudgunsin, näkemättä. Ranger takoo kolmevarttisen settinsä läpi perinnetietoista speed metalliaan. En edes muista nähneeni näitä vuotta aiemmin Pentagramin lämppärinä, vaikka yleensä olen kova muistamaan asioita. Niin vähän jäi viime kerrasta muistettavaa. Nyt jää yhtä vähän. Puoli tuntia riittäisi näille alkupään bändeille aivan mainiosti. Ranger on ehkä hauska juttu Stadin kaveriporukoissa viiksineen ja varsilenkkareineen, mutta minua puhuttelee enemmän musiikki, onnistuessaan.

Telttalavalla ikuisuudelta tuntuneet 45 minuuttia myöhemmin Seinäjoen isännät näyttävät, mistä festariesiintymisessä voi olla kyse. En ole koskaan kuullutkaan Free Spirit-nimisestä hardrockpumpusta, mutta niin se vain onnistuu saamaan herkeämättömän mielenkiintoni koko settinsä ajaksi. Aika paljon tulee seurailtua erilaisia skenejä, mutta Free Spirit on päässyt ohi kaikki nämä vuodet; se joko pitää kynttiläänsä huolella vakan alla, tai on jostain muusta syystä erittäin tarkoin pidetty salaisuus. Yhtäkaikki, se ottaa tässä vaiheessa vielä melko pienen yleisönsä, lavan edustalla nyökytellään hyväksyvästi. Kiippareiden ja liidikitaran yhteispeli on hyvin sovitettua, stemmat lähtevät useampiäänisesti, ja biisimateriaalikin on kohtuukunnossa. Ja sitten on tietenkin viimevuotinen videobiisi ”Fever”, näin kovia hard rock-ralleja ei ole tässä maassa kirjoittanut kukaan sitten Tanna Tikkasen, ja tämä on erittäin paljon sanottu. Puolen tunnin vetoon tosin tältäkin bändiltä terävin sanottava mahtuisi. Sami Alho osaa laulaa ja esiintyä, ei tule kiusallista tunnetta tämän bändin kohdalla oikeastaan mistään. Se on näinä päivinä paljon. Alhon laulu ja spiikit kärsivät tosin teltan soundihaasteista, mutta silti koko ryhmältä tyypillisen eteläpohjalaisittain anteeksipyytelemätön, laadukas veto.

Päälavalla Viikate virittyy soittamaan Motörhead-käännöksiään tuoreelta ”Panosvyö”-tribuuttilevyltään. Samalla alkaa sade, ensin tihutellen, mutta sitten Viikatteen setin edetessä ihan isän kädestä. Sade ei kuitenkaan lannista lavanedustan yleisöä, eikä se oikeastaan onnistu sitä koko päivänäkään tekemään.

Moni tribuutti on ideana nerokkaampi, kuin toteutuksena. Niin myös Viikatteen tapauksessa. Toki ”Ainoa” (One Track Mind) soi komeasti, mutta sehän on komea biisi alkujaankin. Levyllä raskaskätinen rautalanka tulee paljon paremmin läpi, kuin lavalla. Toimii taatusti faneille, itse en nyt syty. Sitäpaitsi, Viikate kuuluisi nähdä pikku jalluissa jollain hämyisällä, täyteenahdetulla klubilla, Kouvolassa. Viimeisenä soiva komea ”Kuu kaakon yllä” todistaa bändin oman materiaalin puolesta. Aina ei tietenkään aikatauluasiat natsaa, enkä tiedä miten mikäkin bändi on paikalle ehtinyt, mutta Viikatteen oikeampi paikka olisi ollut teltta ja hiukan myöhemmin soittavan Reckless Loven taas päälava.

Santa Cruz kouhkaa teltassa seuraavaksi Sunset Strip-glamiaan kovalla sykkeellä, mutta syke ei onnistu korvaamaan hyvien biisien puutetta. On niitä bändillä toki muutamia, ne kuullaan aivan setin lopulla, kuten radiohitti ”We are the Ones to Fall”. Olen siinä kohtaa jo matkalla hankkimaan hyviä jalansijoja Amorphista varten päälavan edestä.

Olipa kerran aika, jolloin Amorphis oli minulle käytännöllisesti katsoen maailman kovin bändi. Sen klassikkoalbumi ”Tales from the Thousand Lakes” (1994) oli, ja yhä on, eräs tärkeimmistä levyistä mitä tiedän. Sitä faktaa ei mikään poista. Muutin aikoinaan Lontooseen, ja ainoa CD minkä otin Suomesta mukaan oli ”Tales”. Muita ei tarvittu, muut sai paikan päältä. Sitten orkesterille tapahtui jotain, se lakkasi kiinnostamasta, sen uutukaislevyt eivät väräyttäneet juuri mitään mittareita. Näin muutama vuosi sitten bändin Tallinnassa, ja olin täysin häkeltynyt siitä virkamiesmäisestä toimittamisesta, tultiin duuniin ja lähdettiin duunista. Nyt se on auki, nyt se on kiinni.

South Parkin vedollakaan en voi välttyä virkamiesfiiliksiltä. Tuntuu, että vain solisti Tomi Joutsen ja basisti Niklas Etelävuori esiintyvät elävälle yleisölle. Muut ovat kuin treenikämpällä. Ikäänkuin ei yhtään kiinnostaisi. Kitaristi Koivusaari viihtyy minun makuuni liikaa basistin linjan takana. Esa Holopainen ei esiinny yhtään sen enempää toisessa kitarassa. Joutsen laulaa komeasti, mutta miehen harteilla on tässä bändissä yksinkertaisesti ihan liikaa. Kyse ei edes ole siitä, että innostuisin, jos kuulisin vanhoja biisejä. Ihan sama, jos tämä on toimittamisen tapa. Kolmen viikon päästä Tuskassa bändi soittaa ”Tales”-albumin läpi kannesta kanteen. Aion toki olla paikalla, koska kyse on jostain erittäin tärkestä, mutta jos tunne duunaribändistä pysyy senkin show’n jälkeen, nostan kädet ylös.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Teltan puolella Kuopion Reckless Love vetää tuvan täyteen. Näillä on komeita biisejä. Jos nyt vaikka jokainen sointukulku ei olekaan maailman omaperäisin, niin sellaista sattuu. Reckless Love kärsii myös kaikista telttabändeistä vähiten, mitä tulee laulusoundihaasteisiin. Komeasti soi ”Edge of Our Dreams” ja aivan viimeiseksi säästetty ”Hot”. Olli Hermanin välispiikit lipsuvat välillä jopa äitelän puolelle, mutta sekin kuuluu juttuun. Herman ottaa paidan pois, ja huudosta päätellen täällä kastuu muukin kuin Converse. Sitäpaitsi Pepe on tyylitajuinen kitaristi, ei tarvitse esittää jumalaa, kun on jotain mitä soittaa, eli hyviä biisejä.

Päälavalla tunnelma tihentyy, monelle festarivieraalle on juuri nyt odotetuimman orkesterin aika. Saksalainen Helloween laittoi metallin aikakirjat uusiksi vuonna 1985 esikoisalbumillaan ”Walls of Jericho”. Vuonna 2015 useiden miehistönvaihdosten ja 15 studioalbuminkaan jälkeen bändi ei osoita väsymisen merkkejä, vaan kantaa ylpeänä power metallin suoranaisen keksijäbändin manttelia. Omalla kohdalla kolmas nähty Helloween-veto on jälleen kerran huippulaadukas katsaus takakatalogin parhaimmistoon, ja tuoreimpaan albumiin, joka ilmestyi aivan vastikään, nimellä ”My God Given Right”. Sen nimibiisi toimii tänään yleisönlaulatustarpeisiin. Uudelta levyltä kuullaan myös ”Lost In America”. Aivan häkellyttävän kovan powerrallin ”Waiting For The Thunder” aikana solisti ja showmies Andi Deris katselee Tampereen taivaalle, että tuleeko se, vai ei. Ei tule, sadekin kunnioittaa Helloweenia.

Kaikki kovimmat hitit kuullaan, järjestys vain jää jännitettäväksi. Helloween jopa tekee sen, mitä ei festarisetissä yleensä tehdä, se suo itselleen encoret poistumalla lavalta yksi mies kerrallaan, viiden biisin medleyn päätteeksi. Sacsha Gerstnerin kitara saattaa kollegat lavalta ”Keeper of the Seven Keys’n” soidessa. Pian Gerstner kuitenkin palaa ja aloittaa ”Future Worldin” intron. Porukka on niinsanotusti pähkinöinä. Loppuun vielä yliajalle menevää yleisönlaulatusta sisältävä ”I Want Out”, jota ilman Helloween ei poistu miltään festivaalialueelta. Biisin kuulin itse ensimmäisen kerran livenä Timo Kotipellon vetämänä vuoden 2000 Tuskassa, silloin Gamma Rayn vieraana.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Telttalavalla ruotsalainen, vuonna 1999 perustettu Eclipse osoittaa relevantiksi vanhan lausumani, että en ole onnistunut kautta aikain näkemään livenä kuin yhden sysikuran svedubändin. Eclipse soittaa peräti tuntisen äärilaadukkaita hard rock-ralleja. Solisti Erik Mårtensson kouhkaa mikkitelineensä kanssa kuin villivatussi, yleisössä ihan selvästi tunnetaan biisejä, lauletaan mukana. Itseltä orkesteri on aina mennyt ohi, mutta ei välttämättä mene enää. Takana bändillä on viisi varsinaista täyspitkää, joten laadukasta soitettavaa riittää. Energiatasotkin pysyvät korkealla loppuun asti, Eclipse on yksi koko festivaalin selkeistä voittajista.

On aika ottaa tanakat jalansijat läheltä päälavaa, nyt alkaa jo olla tunkua, tätä on odotettu. Lavalla pitkän, jopa liian pitkän alkunauhan jälkeen itse hard rock-legenda Def Leppard. Bändi laittaa riman korkealle soittamalla taustanauhabiisinä The Who’n ”Won’t Get Fooled Again”, alusta loppuun, kokonaan. Lavalle viritetyt massiiviset ledseinät syttyvät, ja bändi avaa ”Rock Rock (Till You Drop)’lla”. Kuinka muuten. Def Leppard, jota sitäkin todistan nyt ensimmäistä kertaa, takoo läpi hittiputkeaan. Sade roikkuu yhä alempana, ja jossain seitsemäntenä kuultavan ”Rocket’n” aikana alkaa vodaa tulla kuin Esterin perseestä. Osa väestä alkaa valua taaksepäin, anniskeluteltan suojiin, osa peräti pois. Bändi ei häkelly, ja mikäs on ollessa häkeltymättä, eihän lavalle sada. Paljoa ainakaan. Se lataa sydämensä kyllyydestä ja hyvillä fiiliksillä, on tämänkertaisen Euroopan-rundin viimeinen veto. Sheffieldin Van Halen kuulostaa isolta ja komealta, sen visuaalinen paketti on kunnossa. Phil Collenin ja Vivian Campbellin kitarat ulvovat komeasti yhteen, sooloja soitellaan vuorotellen. Joe Elliott on pannut painoa sitten kasarivuosien, mutta kukapa ei. Ääni sitävastoin kähisee edelleen asianmukaisesti.

Joku kuitenkin häiritsee omaa Def-kokemusta, eikä se edes ole yltyvä sade. Keksin vihdoin, yksikätisesti soittava Rick Allen on se juttu. Onnettomuudessa vuonna 1985 vasemman käsivartensa menettänyt rumpali takoo ymmärrettävästi apuvälineineen varsin yksinkertaista biittiä. Mutta kun perinteiset rumpufillit eivät oikein onnistu, eivät ne myöskään johdata säkeistöistä kertseihin tai soolokohtiin. Yhtäkkiä vain ollaan jo soolossa, tai ai jaa tää onkin jo kertosäe. Soitosta tulee jotenkin vaikeasti seurattavaa, varsinkin kun bändi paahtaa aika kovilla volyymeilla. Ja vielä kun on tottumaton olemaan Leppard-show’ssa ja kuuntelemaan Allenin kannutusta, onnistuu soitosta tulemaan outo tunnelma.

Kuva. Jukka Vahter

Kuva. Jukka Vahter

Kaatosade saa otteen, siirryn kaljateltan suojiin, ja väijyn loput varsinaisesta setistä sieltä käsin, vajaalla näkyvyydellä. Phil Collen on ottanut paidan pois, ja ”Let’s Get Rocked”-hitin taustavideossa bändi soittaa nuorina ruuhkatukkina isoilla amerikanareenoilla, kolmekymmentä vuotta takaperin. Setti päättyy, tietenkin, megaluokan menestykseen, ”Pour Some Sugar on Me”, Yhdysvalloissa kultaa myyneeseen sinkkuhittiin vuodelta 1987. Alan hilata itseäni alueelta pois, vaikka tiedän että encoreita tulee vielä kaksi: ”Rock of Ages” ja ”Photograph”. Kuulen ne selvästi festarialueen ulkopuolellekin. Def Leppard nähtynä ja koettuna.

Kaiken kaikkiaan, kesän 2015 festariavaus saa korkeat pisteet. South Park toimii, ja saa nyt siis jatkoakin, kiitos paikalle itsensä hoitaneiden 11 000 kuulijan. Erityispisteet alueen toimivuudesta, oheistoiminta ei ruuhkauta aluetta tai häiritse itse asiaa, eli musiikkia. Ja tietenkin, Leppardin ja Extremen kaltaisten bändien tuontitoiminta kun saa jatkoa ensi kesänäkin, niin hyvä tulee. KG

Extreme (us), Accept (ger), Masterplan (ger), Stratovarius, Stargazery, All Rise @ Radio City South Park, Tampere 05.06.2015

Toista kertaa Tampereen Eteläpuistossa järjestetty South Park-festivaali on ottanut komeasti paikkansa Suomen festarikartalla, ja täyttää ansiokkaasti sitä aukkoa, joka muinoin samoilla rannoilla järjestetyltä Sauna Open Airilta jäi. Saunaan en koskaan ehtinyt, mutta South Park tuli korkatuksi nyt kakkoskesänään.

Viime vuonna South Park avasi historiansa komeasti tuomalla Skid Rown, tämän vuoden kuumiksi täkyiksi hankittiin Def Leppard ja harvinainen vieras edes lähikulmilla, Extreme. Ennakolta rohkeilta ja hiukan riskialttiiltakin kuulostaneet päävierasvalinnat kannattivat. Viime vuoden yleisömäärät lyötiin, ja homman jo tiedotettiinkin jatkuvan ensi kesänä. Ajankohtakin on sopiva, Helsingin Tuska Openiin on riittävä muutaman viikon kaula ja yhtäaikaisuus Sweden Rockin kanssa saattaa tuottaa jatkossakin harvinaisempaa herkkua nähtäväksi.

Oman festariperjantaini avaajana, telttalavalla koko tapahtuman korkannut kotimainen Kodittomat jäi nähkääs näkemättä, toimi saksalainen power metal-osaaja Masterplan, ja hyvin toimikin. Bändin kansainvälisellä miehistöllä oli suorastaan hauskaa, mukavuuslipun alla seilattu melodinen tunteroinen avasi festivaalin erittäin hyvissä fiiliksissä. Kuultiin peräti seitsemän biisiä bändin esikoisalbumilta ”Masterplan” (2003). Aivan oikein niin, platta nauttii nimittäin kovaa arvostusta omilla listoillani, ja tulee valituksi harva se kysely sadan parhaimman heavylevyn joukkoon edelleen. Albumi on power metallin yksi kulmakivistä, jolta ei täyteraitoja löydy. South Parkin setissä bändi hanskasi komeimmin ”Soulburnin”, upeasti Dion hengessä rullaavan keskitempoisen, ja ”Kind Hearted Lightin” kohti setin loppupäätä.

Masterplan syntyi vuonna 2001, kun kitaristi Roland Grapow sai Helloweenista kenkää. Tuntuu, että Helloweenista poispotkitut tai lähteneet ovat pelkästään jalostaneet omia lajityyppejään, eli ei niissä eroissa varsinaisesti kovin traagisesti ole käynyt. Lähdöt ovat myös pitäneet Helloweenin terävänä ja uusiutuvana, siitä tuonnempana lisää.

Masterplanin alkuhämärästä on mukana enää Grapow, maailmanluokan kitaristi, joka tekee juuri sitä, mitä kitaristin bändissä kuuluukin. Eli soittaa sähkökitaraa. Poissa lesous ja jumaluus. Soolot pysyvät kurissa ja draaman kaaressa, niillä on alku, ne käyvät jossain ja loppuvat ennenkuin alkavat yhtään kyllästyttää. Sellainenhan hyvä soolo on, vai mitä Slash? Masterplanin nykyinen solisti Rick Altzi epäilytti paperilla, mutta hienosti mies hommansa hoiti, joskaan ääni ei ehkä tänään ollut aivan kestävimmillään. Altzihan muistetaan paitsi At Vance-yhtyeestä, myös kuuden vuoden stintistään kotoisen Thunderstonen nokilla. Basistikseen Grapow on onnistunut kaappaamaan yhden metallimaailman parhaista, Jari Kainulaisen (ex-Stratovarius, ex-Evergrey) tumma ja taidokas kurmootus on jotain, mitä voisi katsella ja kuunnella pitkäänkin. Vielä kun kannuissa vaikuttaa tsekkismies Martin Skaroupka, joka paukuttaa myös Cradle of Filthissa, on Masterplanilla miehistöasiat kunnossa. Viimeisimmältä albumilta ”Novum Initium” (2013) kuultu hittiraita”Keep Your Dream Alive” osoitti, ettei Grapowin sävelkynä ainakaan merkittävästi tylsymässä ole. Mukavasti kerääntyi Masterplanin vedon aikana jo saksaheavyentusiaistia lavan eteen, vaikka ymmärrettävästi suuri massa antoi vielä odottaa itseään. Masterplanin positiivinen nykäisy kantoi pitkälle ja toimi komeana avaajana henkilökohtaisille South Parkeilleni. Lisäpisteet tiskille, että Alex Mackenrottin kiipparitkin saatiin kuulumaan, ja Alexille itselleen, että lavajuomana toimi nykyään yhä harvemmin nähty ja lavajuomana tänä päivänä käsittämättömän aliarvostettu Jack Daniel’s.

Siirtymä telttalavan puolelle, jossa sielläkään ei vielä voinut tungusta puhua. Tampereen Tesomalta ponnistava All Rise soitti oman settinsä yritteliäästi, mutta juurikaan muistijälkiä jättämättä. Näiden iltapäivän kotimaisten soittoslotti voisi minun makuuni olla kaikkien järjestään puoli tuntia, ei yhtään enempää. Puolessa tunnissa jos ei pysty vakuuttamaan, millä logiikalla se tapahtuu seuraavan varttisen aikana?

South Parkin lavasijoittelu on mainio. Perjantaikin oli suorastaan myrskyinen päivä, tuulinen nyt minimissäänkin, mutta blosis ei päässyt päälavan soundia tai rakenteita haittaamaan lainkaan. Ja koska päälava on päivän auringonkiertoon suurinpiirtein sivuttain, ei bändien tarvitse esiintyä masentavassa myötävalossa, eikä jengin tulla kokoajan tillatuksi silmään. Telttalavan anniskelualueelta näkee päälavan, jos haluaa, ja sateen lauantaille sattuessa moni halusikin.

Takaisin päälavan eteen, tsekkaamaan Stratovariuksen alkukesän kunto. Sehän ei huono ollut, eikä se ole tällä miehistöllä kyllä koskaan ollut. Stratovarius on elämänsä vedossa, luomisvoimissaan ja kokoonpanossaan. Tasaisin väliajoin syntyy laadukas tai jopa kivenkova albumi, bändi hioutuu yhteen ja keikoilla rentous on sana joka tulee ensimmäisenä mieleen. Bändi soitti hittipitoisen setin ja sellainenhan se useimmiten on, minkä festarituntisessa ehtii toimittaa. Homma tutusti käyntiin ”Speed of Light’lla”, nykysetin vanhimmalla rallilla. Perään ”Eagleheart”, yksi kaikkien aikojen kovimmista power metal-raidoista ikinä. Kolmas veto ”Deep Unknown” sai luvan edustaa Straton progeosastoa. Setin kovin veto oli kuitenkin tänään ”Black Diamond”, joka kirvoitti jo huudontapaistakin kasvavalta heavykansalta. Jens Johanssonin tutulla cembalointrolla alkava biisi oli pitkään biisi, jonka aina skippasin bändin tuotannossa, mutta sittemmin siitä on kasvanut komea keikanhuipennus, jolla on aina hyvä mitata illan tämminki, ihan viimeistään. Kymmenen biisin kompakti setti päättyi tutusti ”Hunting High and Low’lla”. Bändi on hirvittävässä tikissä ja uransa parhaalla miehityksellä, sen voi huoletta tsekata milloin ja missä tahansa, seuraavan kerran jo parin viikon päästä Tuskassa, kun bändi soittaa vuoden 1997 ”Visions”-albuminsa kannesta kanteen. Onhan se nähtävä ja kuultava.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Ehdin jo luulla, että seuraavana telttalavalla soittava tamperelais-oululainen Stargazery sai kaiken sen tungoksen aikaan, mutta kyse olikin juontajakaksikon Silvennoinen/Kahilainen omasta ”megashowsta”, jossa kuultiin ne Speedy ja Saku-duon kaksi tv:stä tuttua hittibiisiä. Eikä siinä, ainoa vain että se tv:stä tuttuus alkaa olla jo hyvin taaksejäänyttä elämää. Jengillä näytti kuitenkin olevan hauskaa ja tunnetut korahteluhokemat kaikuivat ympäri juhlakenttää.

Stargazeryn onneksi teltta oli jo valmiiksi täynnä, ja moni jäikin niille sijoilleen. Pitkään on tämä orkesteri pitänyt nähdä, kannatti odottaa. Kolmevarttinen komeaa power metallia, biisejä jotka kelpaisivat pidemmällekin päässeille kilpaveljille, ja ennenkaikkea ja kaiken kruununa Jari Tiuran huikea ääni, joka vieläpä tänään oli huippuiskussa. Tiura on helposti yksi sympaattisimpia hahmoja, jonka ikinä olen metallilavoilla nähnyt, kerrassaan valloittava nokkamies. Tiurahan muistetaan oman bändinsä ohella vuoden pestistään Michael Schenker Groupissa (2006-7), ja viimeksi olinkin kuullut Tiuran laulua maestron vieraana Tampereen Klubilla, kun Schenker tuotatti näytille muutenkin aikamoisen superkokoonpanonsa huhtikuussa 2013. Superbändeistä kuulee aina länkytettävän, mutta suomimetallin saralla Stargazery on eittämättä sellainen, miehistön taustalta ja nykyisyydestä löytyy vaikkapa nyt vain Burning Point, Sarcofagus, Charon, Kalmah, Ghost Machinery ja NNS. Ja kaikki tuohan kuuluu soitosta, Pete Ahonen on näiden biisien mittainen kitaristi ja pystyy myös toimittamaan tummat stemmat Tiuralle. Erittäin kova orkesteri, tsekatkaa nämä. Eivät soita kaikissa kissanristiäisissä, mutta olkaa paikalla kun. Uusi albumi ”Stars Aligned” on kova kokonaisuus sekin. Yleisön tunnelmista aisti, että aika moni tänään löysi Stargazeryn, siihen malliin hymyiltiin ja nyökkäiltiin. Suomessa ja Saksassa puristetaan maailman paras power metal ja tamperelaisella Stargazerylla on näppinsä sillä linjastolla. Komea veto. Palaan asiaan.

Jotain oli pielessä telttalavan soundissa kumpanakin päivänä, ei erityisen pahasti, mutta väliin häiritsevästi kuitenkin. Jos välispiikeistä on hankalaa saada selvää, ei voi laulusoundikaan olla hyvä. Ja se on toki näiden tiurojen ja muiden luikauttaessa aika sääli. Kokonaissoundi teltassa oli maallikon korvaan ok, mutta erittäin kohdillaan vain lyhyinä pätkinä.

Jos mittaili huppareiden selkämyksiä ja t-paitojen tekstejä, oli lauantain Helloween festareiden odotetuin vieras. Merchandisemittarilla siis. Ja toiseksi odotetuin oli Motörhead, joka ei edes esiintynyt. Mutta kun mitattiin täpinää lavan edessä, oli se odotetuin monelle Accept, alias meille kaikille tärkeä Assept, jo vuodesta 1976. Solingenin salamapartio suorasuuntasi tunnin ja vartin kovimpia hittejään, hyvillä soundeilla, kovalla volyymilla ja iloisella ilmeellä. Vankeja ei otettu, asemasotaan ei hetkeksikään hyydytty. Armoton veto, valitettavasti omalta kohdalta vasta ensimmäinen (kyllä, miettikää, 2015), mutta näillä näkymin ei viimeinen. Tuli tuossa kehua retosteltua taannoin U.D.O:n Nosturin keikkaa: https://keikkaguru.wordpress.com/2015/05/11/u-d-o-ger-sister-sin-swe-garagedays-aut-nosturi-helsinki-10-05-2015/   Mutta kyllä on sanottava, että tämähän nyt vasta oli kova veto, mitä tulee Accept-mytologiaan ja näihin iskusäveliin. Useita Accept-keikkojakin nähnyt tosifanisto tuntui tykkäävään, lavan edessä alkoi olla tunkua ja yhteislaulukin lähti. Yleisön naisvaltaisuus pisti tässä kohtaa silmään, ehkä illan pääaktillakin oli asian kanssa jotain tekemistä, mutta kun Tuskassa on jotenkin tottunut aika karpaasiin yleisöön, South Parkissa hameväkeä oli selvästi muutenkin enemmän kuin yleensä. Accept veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/accept/2015/etelapuisto-tampere-finland-3c9f1b7.html

Kärkeen siis diskreetisti pari Mark Tornillon solistiaikaista biisiä, ettei pelkästään mene vanhojen muisteluksi. Tornillo on erittäin kova laulu-ja showmies, ja osoittaa todeksi vanhan toden, ettei sota kaipaa yhtä miestä. Jos Acceptin sota kaipaa yhtä miestä, se on kitaristi Wolf Hoffmann, mutta Hoffmann ei ole menossa minnekään. Olihan siinä jotain kummallista, kun Tornillo laulatti yleisöllä ”Stalingradia” Suomen suvessa. Ei niin että lämpötilojen ero Tampereen ja piiritetyn neuvostokaupungin välillä ainakaan tänään olisi ollut kovin merkittävä, mutta välillä nämä laulatusbiisit saavat kyllä koomisia kuvioita aikaan. Toisaalta, ”Balls to the Wall…”  Setin puolivälissä Mark Tornillo kävi stagen sivustalla ja avustava lavajamppari avasi tälle jääkylmän Karjalan. Kerrankin jotain, että saattoi olla kotimaastaan hetken ylpeä.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Murkinatauon takia jätin näkemättä Teräsbetonin, mutta ennenkaikkea siksi, että en ikinä ole tajunnut tämän orkesterin pointtia, en koskaan kuulunut kohderyhmään, ja olipa bändi myös oudoin valinta päivän rosteriin. Teris veti kyllä teltan piukkaan, joten oma yleisönsä sille on. Toisaalta, oli oltava ajoissa päälavan edessä, niin edessä kuin ilman kyynärpäitä pääsee. Olihan South Parkin perjantain odotettu päävieras itse funkmetallin keksijä Extreme.

Erittäin lähellä oli, etteikö Extreme vetänyt vuoden 2015 kovinta keikkaa tähän mennessä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna ja hetken sulateltuna, vetihän se. Ei tällaista intensiteettiä näe joka päivä, joka vuodesta puhumattakaan. Laulaja Gary Cherone hyppi, pomppi, juoksi, nyrkkeili ja tempoi ympäri lavaa hirvittävissä energioissa, suorastaan väkivaltaisesti. Homma oli silti kontrollissa koko ajan, vaikka välillä olin varma, että kohtaa sattuu Garya leukaan. Lavanedustan rouvat, 90-luvun alun teinitytöt, yltyivät käsittämättömiin tanssimuuveihin, jengi otti tilaa itselleen, koko Eteläpuisto tuntui vellovan hirvittävän grooven kourissa. Nuoriso vääntelehti itseään outoihin asentoihin, vaikka ei ollut edes syntynyt 1990, pois se heistä. Nuno Bettencourt kitarassa ja ennenkaikkea Pat Badger bassossa, saivat aikaan senmaailmaisen alakerran jynkytyksen, että maa tärisi lavan edustalla. Muutenkin Extreme soitti todella kovaa, tuntui että lähtee amalgamit hampaista.

Miljoonan tonnin juna rysähti liikkeelle ”Decadence Dancella”, eikä sitä oikeastaan pystynyt mikään pysäyttämään. Klassikkoalbumista ”Pornograffiti” bändi soitti yli puolet, onhan se kiertänyt juuri nyt soittamassa kyseistä plattaa nimenomaan alusta loppuun läpi. Muutakin haluttiin tänään tarjota suomalaisille, siksi harvinainen herkku keikka näillä saloilla oli. Cherone ja Bettencourt vannoivat moneen kertaan kumpikin, että bändi palaa Suomeen, sen verran kovan menon järjesti South Parkin innostunut yleisö. Orkesteri ei ollut tältä territoriolta uskaltanut selvästikään toivoa liikoja, se oli itsekin yllättynyt bileiden laadusta. Hyvä South Park, ja hyvä me, nyt nämä saadaan takaisinkin. Toivottavasti.

Vain keikan keskikohdan akustinen suvanto, kun Bostonin valkoinen apassi Nuno Bettencourt istui pallille teräskielinen sylissään, antoi groovehirviön hetkeksi hengähtää. Pitkähkö instrumentaaliflamencofunk alle, joka ei sekään onnistunut käymään tylsäksi. Monenlaista kepinheiluttajaa on tullut keikoilla nähtyä, mutta kun näki Nuno Bettencourtin, tajusi taas miksi sähkökitara keksittiin. Akustinen osio jatkui, Nuno kutsui ystävänsä Garyn messiin ja nyt tiesi, että kohta kastuu kentällä muukin kuin silmäkulma, ”More Than Words”.  Pitkä ja harras versio, yleisökin sai tilaisuutensa laulaa mukana, ja käytti sen. Edes tunnelmapalaa ja hituria Cherone ei malttanut istua aloillaan, käsittämättömän elastinen amerikankärtsy, hämähäkkimies, joka näytti South Parkin perjantain päätteeksi, mistä rocktähdet on tehty. Ei ihme, että veljekset Van Halen rekrysivät juuri Cheronen bändinsä nokille, kun Sammy Hagarin tinki tuli täyteen. Ääntä riittää, ja kuntoa. Paljon tuotakin päätöstä itkettiin ja poteroista arvosteltiin, mutta Cherone ja Van Halen saivat yhdessä aikaan mainion, mutta toki aliarvostetun, albumin. Eikä samainen orkesteri ole mainittaviin mainetekoihin yltänyt David Lee Rothin palattuakaan. Ongelma makaa muualla kuin solistiosastolla.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Aivan keikan alun räjähtävän väkivaltaiseen intensiteettiin ei Extreme enää setin lopulla päässyt, mutta Vuoden Keikan tittelin se olikin jo ehtinyt ansaita. Silti, groovemonsteri eli ja hengitti loppuun asti kierroksilla, joille monilla ei ole mitään pääsyä. Vaihtelua funkpaahtoon toi countrybiisi ”Take Us Alive”. Keikka päättyi ”Hole Hearted’iin”, ja kuinka olla, siihen minkä takia aika moni oli paikalle tullut, ”Get The Funk Out”. Sen jälkeen ei voi enää soittaa muuta, yleisö toki vaati lisää, ja bändi kävikin muutamaan otteeseen vielä kiittelemässä porukkaa uskomattomasta iltapuhteesta, sillä yhdessähän nämä tehdään.

Käsittämättömän kova veto. Tähän oli enemmän kuin hyvä päättää South Parkin perjantai. Ensimmäisen päivän perusteella kaikki mainiosti. Jonottaa ei tarvinnut, käytännössä minnekään, henkilökunta oli ystävällistä ja päälavan soundit kunnossa. Lauantaina lisää. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: