Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Nosturi”

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

 

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän…  Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html  KG

 

Cradle of Filth (uk) @ Nosturi, Helsinki 07.03.2018

Cradle of Filth perustettiin Englannin Suffolkissa black metallin kakkosaallon aivan eturivin hetkillä, samana alan kuumana vuotena 1991 kuin vaikkapa Marduk, Enslaved, Burzum, Belphegor ja Behemoth. Ehkä esikoisalbumiaan ”The Principle of Evil Made Flesh (1994) lukuunottamatta, Cradle of Filth ei koskaan ole kuitenkaan täysillä identifioitunut ja ankkuroitunut blackveljistöön, vaan on levy levyltä ajautunut yhä kauemmas alkuaikojen geneerisestä tikkauksesta kohti sinfonisempaa extreme metallia, monimuotoisia sävelteoksia ja, jos sallitte, laajempaa katsantokantaa synkkyyteen. Lisäksi bändin yksinoikeutetun tekstittäjän, solisti ja nokkamies Dani Filthin lyriikat ovat aina ammentaneet kauhuelokuvien ja viktoriaanisen makaaberiuden hurmeisesta sammiosta, Filth ei ole koskaan ollut suoranaisesti Vihtahousulle mitään velkaa. Jos Jack The Ripperin aikaisessa dekadentissa Lontoossa olisi voinut pyörittää sähköistä bändiä, Cradle of Filth olisi ollut se kaikkein kuumottavin friikkisirkus.

Orkesterin kahdestoista studioalbumi ”Cryptoriana: The Seductiveness of Decay” ilmestyi viime vuoden syyskuussa ja sitä promoava maailmankiertue on täydessä iskussa. Rundin neljäskymmenes veto osui tuikitavalliseen keskiviikkoiltaan Helsingin Nosturissa. Ja kyllähän 39 askelta tänne, oli hionut bändin aikamoiseenkin keikkatikkiin, ei voi valittaa. Ja kun yleisökin oli arki-illaksi ihan hyvässä lyönnissä ja liiteri lähestulkoon loppuunmyyty, saatiin aikaiseksi vallan mainio extreme metal-ehtoo.

cradle-of-filth-cryptoriana-the-seductiveness-of-decay-artwork.jpg

Illan isoin pettymys koski taatusti niitä, jotka olivat ostaneet lippunsa varhimmin. Siis jo silloin, kun Portugalin goottimetallilegenda Moonspellin oletettiin, tai suorastaan tiedettiin olevan illan avausaktina. Aikamoinen double-bill 40 eurolla. Sitten jotain tapahtui, ja Moonspell skippasi, tai laitettiin skippaamaan nämä Euroopan takakolkkien keikat. Koskaan emme saa tietää miksi, mutta kun jengi sitten maksoikin neljäkymmentä euroa vain Cradle of Filthista, oli se omiaan nurisuttamaan. Cradle of Filth, sanottakoon se tässä ääneen, teki kaikkensa antaakseen takuukatteen lipun hinnalle. Ja Dani Filth muisti myös pahoitella Moonspellin poissaoloa, mutta näin asiat nyt menivät. Ja Moonspell hoidettakoot pian omalle keikalleen Stadiin.

Comme si, comme sa. Cradle of Filthin taustalakanasta lavan takaseinässä sai jo pelkästään hyvät hyrinät, kun sitä oli aikaa silmäillä tekniikkasäädön vielä kestäessä. Olin itse ainakin odottanut näkeväni bändin aivan lausumattoman monta vuotta. Puhutaan alan erittäin tärkeästä orkesterista, jos kohta muutamankin alan, sen verran hankalaa ja tarpeetonta Cradle of Filhtia on lokeroida. Pelkästään Dani Filthin ääniala ja tapa tulkita ovat jotain poikkeuksellista koko metallimaailmassa. Mies murisee ja vuoroin kirkuu, kuulostaa välillä laulamaan loihenneelta Klonkulta, ja käsittämättömin osuus on se, kun miettiin, kuinka yksikään kurkku maailmassa voi kestää tuota rääkkiä illasta toiseen.

Settilista oli aiemmalta rundilta tutuksi tullut, 13 vetoa ja pois. Alun ”Guilded Cunt” on vuoden 2004 ”Nymphetamine”-albumilla hiukan rymistelyn makuinen, mutta toimi nyt mainiona setin avaajana. Eka biisi menee yleensä soundia ja paikkoja haeskellessa, mutta ei merkittävästi tänään. Viimeistään neljäntenä soineessa tuoreen albumin raidassa ”Heartbreak and Seance” saatiin esimerkiksi kitarakaksikon Marek Smerda ja Richard Shaw soitto erittäin erottelevalle ja miellyttävän kuuloiselle tolalle. Kummankin liidit tulivat vähintäinkin kohtuudella läpi, eikä kulloisenkin komppaajan murjonta syönyt toverin sooloa, mikä valitettavan usein uhkaa tapahtua. Saksalaisessa Masterplanissa neljän vuoden power metal-stintin paukuttanut tsekkirumpali Martin Skaroupka oli (ainakin täällä) tänään laitettu äänieristepleksin taakse kannuttamaan, ja mainiota niin. Saatiin nimittäin myös Lindsay Schoolcraftin koskettimet, ja aivan hillittömän kaunis sopraanolaulu kuulumaan asianmukaisesti läpi. Omaan makuuni Danin monimuotoista toimitusta voisi huomattavsti enemmänkin tukea livetilanteessa Schoolcraftin vokaaleilla.

Eniten omalla kohdalla odottamani ”Beneath The Howling Stars” soitettiin heti kakkosena ja kärsi ehkä naksun tai pari paikastaan näin alulla settiä. Biisin puolivälin valssiväliosa kun on about toiseksi kauneinta metallissa ikinä, ja olisi hyvinkin voinut soida erotellummin ja pidempään. Onneksi levyt ja repeat on keksitty. Alkupäässä settiä ehdottomasti komein ajo oli ”Blackest Magic in Practice”, häkellyttävän upea tango melancolico, joka onneksi on jäänyt settilistaan viimeistä edelliseltä albumilta ”Hammer of The Witches” (2015). Kolmiosainen ”Bathory Aria” kunnioittaa settilistassa paitsi bändin (viimeistäänkin) läpimurtoalbumia ”Cruelty and The Beast vuodelta 1998, mutta myös levyn teeman mukaisesti kreivitär Erzsebet Bathoryn kyseenalaista ja kohtuu hurmeikasta elämäntyötä 1500-luvun Euroopassa, kun ihmisoikeuksien ja alaikäisten koskemattomuuden suhteen ei oltu vielä niin nökönuukia.

On vereen piirretty viiva, soittiko Cradle of Filth viisi encorea, vai jakoiko se settinsä vain kahteen osaan ja piti kahdeksan biisin jälkeen pienen hengitystauon. Todennäköisesti jälkimmäisempää, mutta tulkintakysymys. Eka puoliaika kuitenkin päättyi ensin illan ehdottomasti uljaimpaan kiskaisuun ”The Death of Love”. Bändin kataloogissa suorastaan yllättävän popmainen biisi on sekin teema-albumilta, ”Godspeed of Devil’s Thunder” kertasi ilmestyessään vuonna 2008, 1400-luvulla huseeranneen ranskalaisen paronin, sotamarsalkan ja lievästi ilmaistuna despootin, Gilles de Rais’n tarinaa. Herramme nöyrän palvelijan omallatunnolla lienee hirttosilmukan lopulta päätettyä urakan, ollut eri arvioiden mukaan jopa 140 kidutettua, sekaannuttua ja tapettua lasta, poikia tietenkin suurin osa. Synkkä tarina louhi upeasti koko orkesterin alakertaisella iskuvoimalla, ja kaiken kruunasi kauniin kanadalaisen, Lindsay Schoolcraftin vokaalit. Ensimmäisen puoliajan viimeisenä soi tuoreen albumin raita ”You Will Know the Lion By His Claw”. Cradle of Filthissa on soittanut yli kaksikymmentä vakimuusikkoa livenä, plus studiossa käytetyt kaupan päälle, yhteispääluku on pitkälti yli 40:n. Ovi on siis ollut ahkerassa käytössä, mutta nykyisen kokoonpanon soisi säilyvän jonkinkin aikaa. Bändi on aina kirjoittanut kaikki sävellyksensä käytännössä koko senhetkisellä kokoonpanollaan (lyriikoihin Danilla on aina ollut yksinoikeus), ja pari uutuuskiekon soitettua raitaa todistivat hyvää. Biisit eivät häpeilleet klassikompiensa joukossa.

Bändi antoi odotuttaa itseään relatiivisen kauan, sitten rumpali Skaroupka syöksyi takaisin pleksien taakse ja sai pariinkin otteeseen huiskia taskulampulla miksaustiskin suuntaan, saadakseen taustanauhan pyörimään. Kakkosjakson avannut ”The Promise of Fever” oli näissä biisiseuroissa aikamoisen tylsä nykymetallirymistely, mutta sitä seurannut ”Nymphetamine Fix” polki jälleen sohjot korvista. Yleisö lauloi mukana, nyrkkiä nousi ilmaan. ”Nymphetamine” jäi jollain tapaa loppupuoliskon parhaaksi vedoksi, ehkä paukuista kovimmat olivat jo paukahtaneet ennen taukoa. No jaa, kyllähän koko homman paketoinut bändin nimikkobiisi ”From The Cradle to Enslave” oli toki kuulemisen ja kokemisen arvoinen nykäisy kaikkien näiden odottelun vuosien jälkeen. Miksi nämäkin piti nähdä vasta nyt, onhan bändi Suomessa käynyt harva se kiertue?

Tällä menolla seuraava Cradle-albumi ilmestyy loppuvuodesta 2019 ja taatusti bändi saadaan tänne sitäkin promoamaan. Niin ainakin Dani Filth spiikissään lupasi, että see you next time. Kaikki extreme metal-bändit eivät ikäänny näin laadukkaasti. Se homma on miehen ikään ehtineellä Cradle of Filthillä hanskassa, joten mikä jottei, see you hyvinkin mielellään next time. Sitä ennen laitan ”Beneath The Howling Starsin” repeatille. KG

Borknagar (no), Atena (no), Shade Empire @ Nosturi, Helsinki 29.11.2014

Norjalaisen raskasprogen, avantgardemetallin ja rajoja rikkovan blackin mestaribändi, Bergenissä vuonna 1995 perustettu Borknagar, saatiin Suomeen keikalle urallaan vasta toista kertaa. Ja kun edellisestäkin keikasta oli vierähtänyt jo kymmenisen vuotta, oli luvassa siis herkun harvinaisuutta. Mutta mutta, kohtalo oli puuttunut peliin, ja lavalla nähtiin hiukan alakuloinen ja vajaamiehinen Borknagar. Tapahtui nimittäin niinä päivinä, että vuodesta 2000 lähtien bändissä lauluvastuuta jakanut Ruotsin mies Vintersorg, oli viikkoa aiemmin telonut itsensä sairaalakuntoon. Hiukan epämääräinen uutisointi kertoi jotain pään ja betonilattian kohtaamisesta. Mies toipunee täysin, ja vieläpä suhteellisen nopeasti, mutta pään alueen vammat ovat aina miettimään pistävä asia. Ja kyllä tuo iso huoli bänditoverista näkyi myös Borknagarin esiintymisessä, ilmiselvänä valmistautumattomuutena ja keskittymisen puutteena. Ajatukset olivat osin muualla, ja toisaalta Vintersorgin poissaolo vokaalirintamasta tuntui myös isosti.

Bändi taisteli sankarillisesti läpi 13 biisin kompaktin setin, joka kellotti karvan päälle tunnin encoreineen. Toisaalta, en ollut odottanutkaan mitään puolentoista tunnin päälle. Keikka oli siis varsin kelpo, kun tiesi ja ymmärsi, mistä sen puutteet johtuivat.

Avausbiisi ”The Genuine Pulse” meni vielä hakiessa soundia, ja tuntumaa illlan yleisöön. Soundit kyllä löytyivät, ja yleisön myötäolokin loppua kohden paremmin. Vokaaliosuudetkin hoituivat, vaihtelevin järjestelyin. Välillä lauloi tietenkin basisti ICS Vortex (joka tunnetun ansiokkaasti laulaa myös paitsi omannimisessään bändissä, myös Arcturusissa), välillä bändin livesolismia tukevoittava Athera, tuttu mies Chrome Divisionin ja Susperian riveistä. Apua antoi myös kosketinsoittaja Lazare (bändissä jo vuodesta 1999). Ainakaan Atheran ääni ei tänään ollut kunnossa, mutta näin syksyisin syitä voi olla monia.

Viimeisimmän ”Urd”-albumin (2012) avausraita ”Epochalypse” polki jo sitten tosi komeasti, ja hienoa niin, se omistettiin lasareetissa makaavalle bänditoverille. Omissa korvissani upeimmin soi kuitenkin tänään ”Ad Noctum”, kolmosalbumilta ”The Archaic Course” (1998). Kahden kitaran (Jens Ryland, sekä ainoa alkuperäisjäsen Oystein Brun) voimalla ajava Borknagar oli siinä tänään jotenkin väkevimmillään. Myös siksi ehkä, että loppua kohden keikkaa raskas viikko ja tietty jännittäminen alkoivat vaatia niskalenkkiä. Muutama loppupään biisi vedettiin jo ns. pois kuleksimasta, kuten nyt vaikkapa varsinaisen setin päättänyt ”Universal”. Siihen asti oli kyllä soiton puolesta kaahattu ihan komeasti, ei olisi ollut syytä luovuttaa. Mutta varsinkin Vortex tuntui ottaneen hiukan häppääkin, ja alkoihan tuo sitten pikku hiljaa näkyäkin. Setin päättäneiden ”Frostriden” ja ”Universalin” aikana Atheraa ei näkynyt lavalla lainkaan.

Rumpali Baard Kolstad sai soolotilan keskellä settiä, kun vokaaliosasto otti huilitauon. Bändin tuorein vakkarirekrytointi (2012-) hoitikin homman todella mallikkaasti, yleisön kannustamana. Todella harvoin näkee paikallaolon arvoisia rumpusooloja, mutta nyt oli sellaisen aika. Soolosessio tosin loppui odotettua aiemmin, Baardin pudotettua toisen kapulansa. Hetki ei kuitenkaan ollut millään tavalla nolo, Borknagar osoitti monellakin rintamalla tänään, että kiertävään soittamiseen on mahduttava myös inhimillisyysvara. Se teki oikeastaan illan vedosta, joka oli ensikosketukseni bändiin livenä, aika ainutlaatuisen ja odottamattomalla tavalla laadukkaan. Erityisesti ilahdutti itseäni myös se, että bändin todellinen klassikko, eli esikoisalbumi ”Borknagar” (1996) on edelleen edustettuna livesetissä, itselleni erittäin tärkeä kiekko. Borknagarin osalta siis kaiken kaikkiaan aivan mainio ilta. Vintersorgille pikaista paranemista, uutta levyä odotellessa. Sen ilmestyttyä bändi saadaan toivottavasti hiukan iskuvalmiimpana rykmenttinä takaisinkin suht pian.

Illan avasi hädintuskin parikymppisten kloppien norjalaiskvartetti Atena, joka soitti muodikasta hardcorelta ohuesti haiskahtavaa djenttiään, tai mitä lie. Sekunniksikaan en onnistunut innostumaan, mikä on kohdallani paljon sanottu. Bändi mainostaa olevansa kokeellista metallia. Kannattaisi olla myös käytännössä. Bändi on logostaan ja nimestään lähtien tuomittu hukkumaan nuorten bändien ikuiseen vellomaan, niiden tuhansien joukkoon, jotka saavat kaksi lämppärirundia Euroopassa, ja sitten sammuu motivaatio. Nuorten miesten introvertti huppupääpumppaus on keskimäärin niin haukotuttavaa, että siksi en lakkaa kehumasta Amenran taannoista Supermassiven keikkaa. Siellä tuli ns. sanoma läpi. Toisin sanoen, Norjan Drammenin pikkukaupungin paras bändi on tämänkin jälkeen huikea Myrskog.

Lauteilla nähtiin myös kuopiolainen Shade Empire, joka on levyillä todella kova bändi, ja niiden kautta tulee ansaitsemaan omaakin jatkokuunteluani. Illan veto oli kuitenkin jollain tapaa niin koppava, että itse poistuin eturivin maastosta takalinjoille, odottamaan isompien ja parempien vetoa. Toki bändiä helposti häiritsee, jos yleisö on kylmää, ja sitä on liian vähän. Mutta tapoja suhtautua asiaan on yhtä monia, kuin on kylmiä ja pieniä yleisöjäkin. Silti, esikoisalbumin ”Sinthetic” (2004) raita ”Human Sculpture” kulki todella räyhäkkäästi.

Yleisön vähyydestä puheenollen, missä kaikki olivat? Toki on marraskuu, ja helpointa on linnoittautua himaan pelaamaan sotapelejä ja repimään kosteaa. Mutta jos Borknagar käy kerran 10 vuodessa Suomessa, olettaisi tuvan olevan täynnä. Toisaalta, hyvä ettei ollut, Nosturi on täyteen tungettuna, sekin, varsin piinallinen paikka. Jo mainittukin Arcturus soittaa Nosturissa 7. helmikuuta, oletan silloin väen olevan liikkeellä paremmalla jalalla, ja runsaslukuisempana. Tarkoitus on olla itsekin itseäni edustamassa. KG

Fu Manchu (us), Bloodnstuff (us) @ Nosturi, Helsinki 17.10.2014

Stonerin ja aavikkorockin ystäville, joita meitä olikin paikalla suorastaan täyteen pakattu nosturillinen, lokakuinen perjantaiehtoo oli pelkkää juhlaa. Nimittäin lajityypin ehkäpä juuri se kovin osaaja Fu Manchu saatiin keikalle Helsinkiin. Sekä lämmittelijäkseen kova nousija Minneapolisista, kriitikoiden ympäri maailmaa ylistämä Bloodnstuff.

Soittoajat oli laadittu peräti inhimillisiksi ollakseen perjantai, ja Bloodnstuff aloittikin oman lämppärislottinsa sekunnilleen sovitusti klo 21. Yhden albumin julkaisseen bändin haaste on siinä, että voi käytännössä soittaa mainitun platan läpi jos ehtii, tai valtaosan siitä, jos ei ehdi kokonaan. Ja jos sekaan heittäisikin uuden biisin siltä tulevalta, tärkeältä kakkosalbumilta, ei ketään kiinnostaisi. Joten, yhden albumin julkaissut Bloodnstuff soitti levynsä pääpiirteissään, ja antoi sitten tilaa isommalleen.

Paitsi että, Bloodnstuffin nimetön albumi on erittäin hyvää hard rockia. Se on parasta oikein miesmuistiin siitäkin huolimatta, että jos vaikka Bloodnstuff hiukan epäreilusti laskettaisiin niihin miljooniin bändeihin, jotka vannovat Black Sabbathin perintöön. Siinä genressä tekijää riittää, ja levyä pukkaa kuin sudelta kuraa. Mutta olla hyvä ja tehdä hyviä biisejä, on yhtä hankalaa lajityypissä kuin lajityypissä. Bloodnstuff on hyvä, ja osaa kirjoittaa biisejä. Vertailu Black Sabbathiin on epäreilua siksikin, ettei bändin materiaali ole väsynyttä retrodoomia, vaan jopa brittiläisestä popista paikoin ammentavaa kamaa, yksinkertaisesti hyvää musiikkia.

Mediassa on jaksettu jauhaa, koska median tehtävänä tuntuu nykyään olevan päivittely ja jauhanta, että Bloodnstuffissa on vain kaksi jäsentä. En aio tässä lisäjauhaa asiasta. Kovasti oli hehkutettu ennakkoarvioissa sitä, että miten voi kahdesta jäbästä lähteä näin takuumurea soundi, ja että miten ne sen oikein tekee, että miten Ed Holmberg soittaa basson ja kitaran yhtäaikaa. En tarkalleen tiedä, eikä tarkalleen ottaen edes kiinnosta, se kun ei ole tämän bändin pointti. Rumpali Dylan Gouert takaa tuhdit tahdit, ja kaksi miestä riittää mainiosti. Duokoonpanohan syntyi sattumalta, kun aikoinaan basisti teki ns. oharit. Holmberg ja Gouert tajusivat, ettei jampparia oltu edes välttämättä tarvittu.

Bloodnstuff selvitti lämppärislottinsa, niinkuin ne nyt selvitetään. Nopeasti, asiallisesti, pääbändiä kiitellen, encoreita soittamatta ja soundeista valittamatta. Hyvä pojat. Biisilistaa voi halutessaan tsekata kuuntelemalla bändin, sanoinko jo, mainiota esikoisalbumia. Itse ainakin aion pyörittää sitä vielä näin keikan jälkeenkin. Onko Bloodnstuffista koskaan kiertämään headlinerina Eurooppaa, jää nähtäväksi, mutta nyt duon lämmittelyosuudesta jäi hyvä maku.

Fu Manchun olin nähnyt aika tarkalleen kaksi vuotta aiemmin Tallinnan RockCafessa, jossa bändi soitti rennolla otteella läpi omassa maailmassaan klassikkoalbumin ”The Action Is Go” (1997). Tuosta ensimmäisestä Manchu-keikastani jäi ehkä hiukan suorittava maku aikoinaan, mikä voi johtua toki ihan itsestänikin, sekä albumiklassikkokeikkojen yleisestä luonteesta. Tänään jäi pelkästään hyvä maku.

Fu Manchu oli jalkautunut promoamaan uusinta albumiaan ”Gigantoid”, joka on suoraan sanottuna loistoplatta, jos stonerista tykkää. Koska edellisestä albumista oli kulunut peräti viisi pitkää vuotta, olivat odotukset tietenkin hirmuisen korkealla. Niihin tuore ”Gigantoid” vastaa heittämällä. Ja sikäli ylpeä bändi on itsekin tuotoksestaan, että uutukaiselta kuultiin neljä biisiä. Neljä tai viisi vetoa uudelta kuullaan nimittäin keskimäärin silloin, kun levyyn uskotaan, yksi veto silloin, kun se on jäänyt puolipakolliseksi välityöksi. Ja ei yhtään silloin, kun levy olisi pitänyt jättää tekemättä.

Klassikoilla kuitenkin iskettiin lapikas lattiaan. ”Eatin’ Dust”-albumin (1999) nimiraita sai kunnian aloittaa. Sen soittaminen kärkeen ei estänyt jotakuta kansanosaa toivomasta biisiä mahdollisesti kuultavaksi setin puolivälissä, johon tänään hyvin rennonoloisesti esiintynyt nokkamies Scott Hill: ”me soitettiin se jo”. Jatkoa seurasi ”Hells on Wheelsilla”. Tänään jotenkin poikkeuksellisesti oli niin, että soundit saatiin heti keikan alkajaisiksi sellaiseen kuntoon, millä sitten päästiinkin loppuun asti. Eikä ne huonot olleet, ei sillä, kunhan valitsi paikkansa hyvin. Kolmanella biisillä päästiin käsiksi tuoreeseen albumiin, ”Invaders on My Back” soi komean etukenoisesti ja räyhäkkäästi. Bändi selvästikin nautti saamastaan vastaanotosta, täydestä tuvasta ja Euroopan-rundin päättävästä keikasta kaikin puolin. Ja mikä oli nauttiessa, Fu Manchu oli nimittäin kovassa lyönnissä, Euroopan rundi oli siis tehnyt tehtävänsä. Joskus näkee erittäin kiertueväsyneitä ja kotiin valmiita pumppuja, mutta Fu Manchu vetäisi suorastaan häkellyttävän kovan vedon.

Viimeistään ”Boogie Van”, albumiklassikolta ”King of The Road” (2000), todisti että nyt on orkesterin tahtotila viihdyttämiseen kova. Ja että motivoivaa on päättää tämänkertainen rundi laadukkaaseen vetoon. Kovaa ajettiin, mutta silti Scott Hillin laulusta sai selvää, siitä hatunnosto tiskille, enkä puhu nyt baaritiskistä. Bob Balchin kitarasoolotkin tulivat kuulaasti läpi, ja mies malttoi pitää ne myös kompaktin mittaisina. Vasta aivan encorevaiheessa kuullussa Blue Öyster Cult-coverissa ”Godzilla” luukutti Balch pidempään, mutta toki niin kuuluu tavallaan progemman laidan lainassa tehdäkin. Uuden albumin raidoista parhaiten tänään kulki avausraita ”Dimension Shifter”, vaikka hyvin ne kyllä kulkivat kaikki.

Rumpali Scott Reeder ja basisti Brad Davis takaavat Fu Manchulle tanakat lähdöt telineistä, ja varsinkin Social Distortionissakin lyhyen stintin soittaneen Reederin mäiskimistä katselee ilokseen.

Yksi illan ehdottomasti kovimmista ajoista oli ”Push Button Magic”, mutta jos vain yhden saa valita, niin kyllä se kuitenkin oli komea ja miehekkäästi louhittu ”Laserbl’ast”. Kahden kitaran seinä vyöryi päälle ja hetken liiteri haisi aavikolle ja dieselille. Jos keikasta jotain kritisoitavaa yrittää tiristää, niin olisi se ehkä voinut olla biisin tai kaksi lyhyempi. Toisaalta bändi halusi palkita suomalaisyleisön pidemmällä vedolla, nyt kun kiertue päättyi tänne. Ainakin rouhea ”California Crossing” oli tänään tätä suomiekstraa. Jo mainittu ”Godzilla” soi komeasti ja pitkänä, Davisin ja Balchin stemmahuudoilla ryyditettynä.

Näitä keikkoja, joilla ei tarvitse kuikkia kelloa vähän väliä, on nykyään lopultakin kohtuullisen harvoin. Ja näitä, joiden päätteeksi on heti todettava, että ensi kertaan. Scott Hill vihjaisi, tai oikeastaan lupasi, että bändi palaa Suomeen ensi vuonna, kun ”King of The Road”-albumi tulee rippikouluikään. Jos on totta, että Fu Manchu palaa niinkin pian soittamaan kiekon läpi, aion olla paikalla.

Liiteri oli täynnä ruutupaitaa, ja ihan alkoi tulla hetkittäin nostalginen olo 90-luvun alun suhteen. Hyvät asiat pysyy ja paranee. Onneksi elävä ja laadukas stonerskene kaikkine näine mainioine bändeineen pitää elossa sitä, mikä grungessa aikoinaan oli hyvää ja kannatettavaa. Hienoa, että porukka äänesti jaloillaan Fu Manchun puolesta, ja täytti Nosturin. Nyt bändi saadaan entistä helpommin takaisin. Syksyn mittaan on tulossa myös todella kovan albumin juuri julkaissut ruotsalainen Truckfighters ja hiukan psykedeelisempää laitaa tallaava, kovissa nousuissa oleva yhdysvaltalainen The Golden Grass. Hyvää junttaa siis tulossa lisääkin. Nosturin lauantain perusteella sekä stoner että Fu Manchu voivat hyvin. Ja uusi poika on terve tapaus, laittakaahan kuunteluun. KG

Candlemass (swe) @ Nosturi, Helsinki 17.01.2014

Tukholmassa vuonna 1984 tuomionjakelun aloittanut Candlemass on merkittävin, tärkein ja yhä monella tapaa paras niistä bändeistä, jotka ovat ikäänkuin Black Sabbathin suoria perillisiä. Muutakin mieltä saa olla, itse olen äsken todettua. Candlemass on osin vastuussa jopa nykypäivän doom/sludge/hidastelu/jumittelu-boomista, orkesterin merkityksen myöntävät jopa sen perustamisen jälkeen syntyneet kuhnurit. Toisin sanoen, bändi on aina tilaisuuden tullen nähtävä. Eikä niitä tilaisuuksia välttämättä loputtomiin ole. Bändin perustanut nokkamies, biisintekijä ja basisti Leif Edling on kertonut toissavuotisen ”Psalms for the Deadin” jäävän bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Ajatus oli lopettaa levyttäminen laatukiekkoon, ennenkuin antaa itselleen luvan alkaa rahasta suoltamaan jäähdytettyä kuraa, ja ajatushan on kunniakas toki. Sikälikin, että ”Psalms” on itseasiassa todella kova rieska, eikä häpeile bändin 11 albumin katalogissa. Edling on sittemmin vedellyt hiukan sanojaan takaisin ja jättänyt oven auki levyttämiselle.

Ja hyvä niin. Nyt bändi elää nimittäin uutta tulemista jälleen. Edellisen solistin (amerikanmies Robert Lowe) virherekrytointi on nyt kuin muinainen uni vain, bändin vokalistina jatkaa vanha ystävä ja Edlingin bänditoveri Krux’sta, Mats Leven (ex-Yngwie Malmsteen, Therion yms.). Leven on ajan mittaan laulanut myös demoraitoja Candlemassille ja seurannut yhtyettä läheltä, ja on nyt ikäänkuin otettu kotiin. Levenin edellisiä solisteja rockimpi ja jäbämpi olemus tekee itseasiassa hyvää Massin eturiviin. Ei mene ihan niin synkäksi touhu koko ajan.

Candlemassin kiistaton klassikkoalbumi, vuoden 1988 ”Ancient Dreams” täytti hiljan 25 vuotta, ja sitä juhlistaakseen bändi lähtikin valikoitujen paikkaseutujen kiertueelle, soittamaan levyn läpi. Useamman vedon kertauskuuntelu ”Dreamsiin” todisti, että ei se suotta ole doom metallin keskeisintä kanoniaa. Ei yhtään väliraitaa, lajissaan monipuoliset sovitukset ja levynaikainen solisti Messiah Marcolin laulaa kuin ei huomista olisi.

Nosturin keikka oli ilmoitettu alkamaan erittäin ihmisläheisesti jo klo 21.30, ja vieläpä ilman lämppäriaktia. Hyvä Nosturi. En tiedä taustoja hämmentävän aikaiselle perjantain showajalle, mutta meikä komppaa. Ei Nosturi ole mikään paikka imuuttaa naulaa päähän, nautitaan hyvät keikat pois, ja jos jotakuta naulattaa, niin voi naulita keskustan juottoloissa. Eikä tämmöinen bändi, varsinkaan jotenkin näin albumiklassikkokeikalla, tarvitse lämppäriä.

Soitto päräytettiin käyntiin kymmenisen minuuttia ilmoitetun jälkeen, ja vaikka oli alkuilta, niin asiansa ymmärtävät doomarit olivat paikalle löytäneet. Enemmänkin olisi toki mahtunut. Keikan alkuintroon muutama klassikko (”Under the Oak” ja ”Bewitched”) muistuttamaan muustakin kunniakkaasta menneisyydestä kuin ”Dreams”, sekä pari viimeisimmän levyn raitaa (”Prophet” ja ”Psalms for the Dead”). Hyvillä soundeilla mentiin, eihän toki Nosturissa keskimäärin kauhean luokattomilla mennäkään. Käsittämätöntä että tästäkin pitää olla osapossen kanssa eri mieltä. Monet ovat sanoneet karttavansa Nosturin keikkoja, ”kun siell on niin paskat soundit”. Tä? Silti sama porukka ravaa ihan liekeissä Loosessa ja Tavastialla, eikä paska soundi häiritse yhtään. No, kukin harrastaa tyylillään. Itse luokittelen Nosturin keikkapaikkana lähes kansainväliseen tasoon, ja soundit nyt vähintäinkin ovat monesti erittäin hyvää luokkaa.

Ancient Dreams”-albumi soitettiin siis täten alusta loppuun, niinkuin albumiklassikot kuuluukin (vai mitä Metallican pellet ja Miljoonan Pelle?). Levyn biisilistan voi halukas tarkistaa muualta interwebistä kättä kääntämällä. Muutama, muodikkaasti ilmaistuna ”nosto”, tähän kuitenkin. Albumin nimiraita on yksi koko doomin historian kovimmista levytteistä ja soi tänäänkin todella komeana luentana. Olin nähnyt Candlemassin kerran aiemmin, surullisesti juuri Robert Lowen kaudella (Oulun Jalometallissa 2007) ja pakko on kyllä sanoa, ettei ukko meikäläistä vakuttanut. Jos kohta pitkässä juoksussa itse bändiäkään. Ääntä lähti komeasti Lowestakin, mutta sinä päivänä kun karismaa jaettiin, hemppa ei ollut kulmilla. Mats Leven sen sijaan täyttää pillifarkkunsa ja bootsinsa kuin mies, ja vaikka Messaiah Marcolin onkin Candlemassin uran legendaarisin solisti, ei sellaista sotaa ole vieläkään sodittu, joka olisi yhtä miestä jäänyt kaipaamaan. Ai niin, albumiklassikon tulkinnasta nousi se toinenkin raita yli muiden, ja se oli se, joka sen jo levylläkin tekee, eli eeppisiin mittoihin runottu ”Epistle no.81”.

Vaikka basisti Edling onkin yksi koko metallihistorian tärkeimmistä muusikoista, niin lavalla Candlemass vaikuttaa silti demokratialta. Edlingin ei tarvitse tunkea itseään eturiviin yhtään enempää kuin muidenkaan. Ja kun jaksetaan jaamata siitä, kuka on alkuperäisjäsen ja kuka ei, niin nykykokoonpanossa esim. rytmikitaristi Mappe Björkman on. Ihan aito alkuperäisjäsen vuodelta 1984. Rumpali Lindh ja soolokitaristi Johansson ovat olleet mukana myllerrysten vuodesta 1987, eli kyllä tässä jotenkin erittäin Candlemassista minusta puhutaan.

On mahdotonta nähdä Candlemassin poistuvan vanhalta telakka-alueelta soittamatta pakollista Black Sabbath-medleyta, eikä siinä mitään, historiankirjoitus on aina lähtenyt tosiasioiden tunnustamisesta. Encoreina vielä tuoreimman albumin ”Black as Time” ja tietenkin se kaikkein ilmeisin, mihin Candäri-keikat ovat jo, kuka edes muistaa miten kauan päättyneet, eli ”Solitude”, doom metal-maailmaa hirvittävän pitkälle muokanneelta, ellei peräti doom metallia synnyttäneeltä esikoisalbumilta ”Epicus Doomicus Metallicus”. Vaikkakin valitettavasti, sen biisin aikana olikin hyvä syöksyä pakkaseen, myöhäkyyti ei nimittäin miestä odota, vaikka mies joskus odottaakin myöhäkyytiä. Tämä ei saa jäädä viimeiseksi Candlemass-keikakseni. Ei, hoidan homman niin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: