Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Metaldays Tolmin”

Loudness (jp), My Own Ghost (lu) @ Rock Club Nova Chmelnice, Praha, Tsekki 29.07.2018

Japanin heviveteraanit Loudness, yksi koko rockfriikkiyshistoriani tärkeimmistä bändeistä, minimissäänkin mainitun heavyn saralla, soittaa Prahan Chmelnicen kaupunginosan rokkiklubilla. Asiaan on suhtauduttava. Lipun ostaminen tapahtuu naurettavan helposti Tsekin Ticketmasterin kautta ja Prahan ääritoimiva joukkoliikenne hoitaa loput, Chmelnice sijaitsee keskustasta itään noin puolen tunnin raitiotiematkan päässä. Ja tietenkin, sivistys-Euroopassa kun ollaan, soittoajat on suunniteltu niin että perustsekki menee seuraavana aamuna töihin, ja että piskuinen klubiyleisö ehtii soiton päätyttyä viimeiseen sporaan kohti keskustaa.

Luxemburgilainen lämppäri, useammankin keikan ajan Loudnessia pitkin Keski-Eurooppaa seurannut ja seuraava My Own Ghost, soittaa jo omaa settiään, kun saavun paikalle (illan on avannut paikallisbändi Metalcraft). Rock Club Nova Chmelnice on betonirakennuksen toisessa kerroksessa, ja on ehtinyt lämmetä näillä helteillä melkoiseksi tandooriksi, ilta sujuu heavykansalta niinsanotusti perse vaahdossa. Onneksi takabaarin ystävällisten rouvien laskema Urquell-tuoppi maksaa vain kokonaiset euro yhdeksänkymmentä. Kyllä, Suomessahan ei sillä hinnalla saa kuin pahan mielen. Baarin bissetynnyritkin tosin kärsivät kuumuudesta, ja Tsekin juotavasta kullasta puolet on lämmintä vaahtoa, mutta eipä ole hinnalla todellakaan pilattu tätä hommaa. Hieno maa, hieno kaupunki, hieno kulttuuri.

Klubi vetää ehkä nelisensataa päätä, tänään liput ovat liikkuneet hitaanlaisesti, paikalla on kapasiteetista kenties puolet. Mutta se ei meininkiä haittaa, luxemburgilaiset saavat jo lämpimän vastaanoton, muutenkin kuin helletermein. My Own Ghost kiertää erittäin ahkerasti Eurooppaa ja varsinkin female fronted rock-tapahtumissa. Se female on solisti Julie Rodesch, jolla kieltämättä on viehättävästi nasaali laulusoundi, mutta joka tänään uhkaa monin paikoin hukkua keppimiesten vallin taakse, kun tiskillä potikat on Loudnessin asennossa. Ja varsinkin illan pääbändin rummut on niissä kireyksissä, että vaikka myös sekvensserin hoitava Michael Stein yrittää kuinka helläkätisesti takoa, jää Rodeschin kaunis laulu silti vääjämättä alle. Mutta bändillä on ihan mainioita biisejä ja se soittaa anteeksipyytelemättömän kolmevarttisen kokonaan omaa materiaalia. Suomi mainittu, bändin ekan albumin (2015) julkaisi härmäläinen Secret Entertainment ja kakkoslevyn vuonna 2016 tuotti Hiili Hiilesmaa. Silti bändin keikkahistoria ei ainakaan äkkiseltään näytä sisältäneen vetoja Suomessa. Kiertuekumppaneina My Own Ghostilla ovat olleet mm. Alter Bridge sekä Turus-Tarja. Ja jo kerran aiemmin myös Loudness.

Aivan gathering-tai anathemamaisiin isouksiin ei My Own Ghostin musiikki samantyyppisistä yrityksistä huolimatta nouse. Bändin soitto on paikoin voimapoppia, paikoin progressiivista tunnelmaraskastelua. Persoonallisen muistijäljen bändi kaikesta huolimatta jättää, eikä vähiten rennon esiintymisensä ansiosta.

Tauolla on aikaa imeä Urquell-vaahtoa ja seurata Loudnessin lavarakentelua, millä pieteetillä rundin paikkorumpali Ryuichi Nishida säätää kaiken kuntoon ja juuri oikein käden ulottuville. Kitarateknikollakin pukkaa ihan aikuisten hikeä, vaikka kyllä nyt japaninmies kuumaan on saanut tottua. Mainittu teknikko roudaa lavalle vain yhden kitaran. Kyllä, tämä on Loudness, tämä keskittyy perusasioihin. Loudnessin vuonna 1981 perustanut kitarajumala Akira Takasaki soittaa koko keikan yhdellä kitaralla läpi, ja polkee laskujeni mukaan vain kolmea pedaalia. Kaikki lähtee näillä, mitään lapsellista määrää customkeppejä ja lattia-arsenaalia ei tarvita. Ja kun Akira Takasaki soittaa soolon, se on jokaisessa biisissä, joka kerta, Tapaus. Tänään Tapaus tapahtuu 16 kertaa. En ole kitarasoolomiehiä, vihaan tiluttelua ja otelautarunkkua, mutta ehkä vain Eddie Van Halenin ohella ja rinnalla yhtäläisesti diggailemani Takasaki kun soittaa soolon, sanoinkin jo, se on tapaus. Salamannopeat käynnit vibrakammella, jokaisen soolon lyhyt mutta ytimekäs dramaturgia ja ennenkaikkea Akiran selittämättömän komea, tunnusomainen ”ukkossoundi” ovat kaikki sekä kuulemisen, että näkemisen arvoisia asioita. Ja varsinkin tänään, kun stadionbändi soittaa pienellä ja perspisellä Prahan laitakaupungin klubilla, kaikki tapahtuu puolentoista metrin päässä. Niin myös Takasakin taituruus. Tätä olen odottanut. Kesän 2015 Tuskassa edellisen kerran näkemäni Loudness on elämänsä vedossa, uusi ”Rise To Glory” on nimeään myöten paluualbumi, vaikka bändi ei koskaan minnekään poistunutkaan. Se on paluu bändin kunnian päiviin, biisimateriaaliltaan ja asenteeltaan, tämän ikäiset rockherrat tekevät jo mitä tahtovat.

Tuskan 2015 nimmarisessioissa, kun solisti Minoru Niiharan kanssa heitin pikkupuheet, mies lupasi tuoda Loudnessin pian takaisin, mutta lienee tarkoittanut enemmänkin Eurooppaa yleensä, kuin sen raukempia rockrajoja. Siksi olikin huikeaa, että Loudnessin ja omat askelmerkit sattuivat samaan päivään Tsekkeihin. Edellisen kerran pelkästään tässä samaisessa klubissa bändi oli soittanut aika päivälleen vuotta aiemmin, kannatus on vahvaa manner-Euroopassa edelleen. Nyt eurorundi käsitti 10 vetoa, joihin sisältyi mm. Slovenian Tolminin Metaldays-festari, ja yksi veto myös Ruotsissa, kuinka ollakkaan.

Uuden albumin taustanauha ”8118” pärähtää soimaan ja bändi astelee Club Novan pikkuiselle lavalle. Eturivissä on, kuinka olla, pari naispuolista ultrafania Japanista saakka, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö seuraisi koko euroturneeta alusta loppuun, sillä tuttuudella bändi kuittaa kasvot eturivistä. Toiselle naisista basisti Masayoshi Yamashita käy varhain heittämässä plektran, eikä ole syytä epäillä, etteikö näin olisi joka keikalla. Japanilaisten pärähtelyä asioihin ja asioiden vierustoihin ei voi kuin ihailla, pääosin. Basisti Yamashita ja solisti Niihara ovat hekin olleet mukana perustamisvuodesta 1981 lähtien, eli tämäkin vielä, että Loudness kiertää näin kunniakkaalla kokoonpanolla. Oli myös 12 vuoden välirikko, jolloin Niihara ei bändissä laulanut, mutta menneet on menneitä ja nyt kaikki elekieli Niiharan ja bändijohtaja Takasakin välillä vaikuttaa erittäin veljelliseltä. Jopa niin, että kun Minoru vahingossa hellepäissään spiikkaa väärän biisin, asia kuitataan Takasakin kautta, kaikki hyvin.

Uuden albumin parilla raidalla lähdetään napakasti liikkeelle, ”Soul On Fire” ja aivan mahtavasti laukkaava ”I’m Still Alive”, joka jälkimmäinen biisi alleviivaa tuoreen platan jo mainittuakin asennemaailmaa. Kakkosbiisin jälkeen Yamashita heittää plektran myös kohti eturivin tsekkiläisiä, keski-ikään jo syvemmälle ehtineitä rock-karpaaseja. Plektra lentää tummalle ja valottomalle lattialle, eikä rokujen ikänäkö ihan riitä nyt tähän hommaan. Yamashitalta pettää pokka ja basisti hakeekin Marshallin nupinpäällyskiposta aimo kasan plektroja ja antaa ne herrashesseleille suoraan kunkin käteen. Mahtavaa meininkiä.

Minoru Niiharassa Loudnessilla on ihan helposti koko heavyn historian sympaattisin laulusolisti. Kaverin (ilmeisimmin) synnynnäinen lonkkavika pelkästään nostaa pisteitä, samoin itselle tuttu, mutta varmasti monelle käsittämätön englannin aksentti. Alun keikkaa pahasti helteestä huurtuvat nopeat esiintymislasit eivät sympatiasta ole nekään pois, päinvastoin. Ensin tuntuu, että Niihara ei näe ilman laseja, että nyt mennään huurupiiloa pakon edestä, mutta sitten mies luovuttaa, on liian kuuma, ja selviää että lasit olivatkin ihan vaan rekvisiittaosastoa.

Loudnessilla on pokkaa soittaa jo kolmantena yksi kaikkein isoimmista hiteistään, vuoden 1985 ”Thunder In The East”-albumin avausraita ”Crazy Nights”, albumin jolla iso läpilyönti lännessä viimeistään tapahtui. Kaikkiaan bändillä on takanaan jo lähes 30 albumia, joten valinnanvaraa on, tai olisi. Tosin katalogissa on myös parikymmentä albumia, joilta ei nykykeikoilla kuulla mitään. On myös ne seitsemän pitkäsoittoa, joilla Niihara ei laulanut, ja nekin on vaivutettu settilistatermein unholaan.

Akira Takasaki aloittaa ”Heavy Chainsin”, iso kasarihitti sekin, häkellyttävän komealla ulvotuksella, samanhenkiseen kitaraoutroon biisi myös päättyy. Koko keikan upein veto uhkaa olla ”The Sun Will Rise Again” samannimiseltä albumilta (2014). Mutta hetikohta tuleekin uuden levyn ”Until I See The Light”, ja päätöksenteko on vaikeaa. Ennen ”This Lonely Heart”-vetoa Minoru Niihara selittää tunteikkaasti, miksi tällä eurorundilla soittaa paikkokannuttaja Ryuichi Nishida. Bändissä vuodesta 2009 vaikuttanut Masayki Suzuki sai tammikuussa sydänkohtauksen ja toipuu siitä kotonaan Tokiossa. Mutta Nishida hoitaa homman erinomaisesti, varsinkin jantterin kihinäistä peltityöskentelyä on ilo seurata. Eikä kyse olekaan mistään hanttipaukuttajasta, Nishida on soittanut esimerkiksi jo joitain vuosia Japanissa asuneen ex-Megadeth-kitaristi Marty Friedmanin bändissä, ja jos nyt jossain niin siellä pitää polkea nopeasti, ja nopeammin.

”Massive Tornado” on tuoreen levyn thrashrymistelyosastoa, ja sen aikana pitääkin hakea illan viimeinen pilsneri. Instrumentaali ”Kama Sutra” (kyllä vaan) suo Niiharalle pikku hengähdystauon, nimittäin jos perspiroi alalattia, niin pakko on lavallakin olla aivan dystooppisen kuuma. Bändin ensimmäisen ison albumin ”Disillusion” (1984) hittiraita ”Crazy Doctor” aloittaa loppuli’un. Loudness ei soita tunnetusti encoreita. Tälläkin Euroopan rundilla vain Belgian Westerlon Het Debuut-klubilla kahdeksan iltaa aiemmin oli niin kova meininki, että bändi heltyi yhteen encoreen. Eikä se todellakaan tarkoita, etteikö Prahan vedolla olisi kova meno ja meininki, Loudness on vain tiukka periaatteen bändi. Soitetaan mieluummin hyviä keikkoja kuin encoreita. Hikinen, intensiivinen keikka päättyy varhaisalbumi ”The Law of Devil’s Landin” (1983) raitaan ”In The Mirror” ja perinteisistä perinteisin show’n päättäjä on ”Hurricane Eyes”-albumilta löytyvä napakka ”S.D.I.”  Näin siis: https://www.setlist.fm/setlist/loudness/2018/klub-nova-chmelnice-prague-czech-republic-53eb17fd.html

Uusi levy on uuden alku, Loudnessilla on vielä paljon soittovuosia jäljellä. Se ei ole koskaan sekoillut rock’n’rollin lieveilmiöiden kanssa, ainakaan liikaa. Takasakin biisikynä on edelleen terävä, ja sama leimaa tuorettakin ”Rise To Glory”-albumia, mikä aina on leimannut Takasakin kirjoitustyötä, tehdään mitä tahdotaan, genreistä ja jopa ankaristakin kritiikeistä viis. Sillä samuraiasenteella heavy metallin yojimbo on johdattanut miehistönsä läpi suosion alamaiden ja lajityyppien epämuodikkuuksien, ja nyt Loudness on uransa ehkä kovimmassa iskussa. Se ei ole enää nuori, mutta ei nuoruus ole mikään itseisarvo. Sattuminen Tsekkeihin samalle illalle Loudnessin kanssa, nähdä Akira Takasakin soittavan veret seisauttavan suvereenilla tavallaan sähkökitaraa puolentoista metrin päässä ja koko vedon napakka laatu sinänsä, takasivat, sanonko….sanon, vuoden tähän asti tärkeimmän keikan. Domo arigato gozaimasu Akira-san. Loudness, thunder from the East. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: