Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tears of a Clown”

Iron Maiden (uk) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 29.06.2016

Viime kesänä Hämeenlinnassa odotettiin, täpinöitiin ja jännitettiin Kantolan uunituoreen tapahtumapuiston avajaismegakonserttia, jonka vieraaksi saatiin itse AC/DC. Neitsyys meni varsin kivuttomasti, ottaen huomioon, että puisto oli koeponnistettu erittäin pienimuotoisilla lämmittelytapahtumilla, ja että lipun lunasti peräti 55 000 ihmistä. Viime kesään verrattuna Iron Maidenin vähintäinkin yhtä odotetusta rockjuhlasta muodostui suorastaan intiimi pikku kesäjuhla, olihan pilettejä myytynä keikkapäivän koittaessa ”vain” 23 000. Edelliseen kesään suhteutettuna Kantolan kentällä oli suorastaan väljää, ja käsinkosketeltavan rento meininki. Kaikki järjestäneet osapuolet selvisivät sanalla sanoen erinomaisesti, kokenut keikkakettu antaa lähes täydet pojot.

Toisin sanoen, tuli todistettua, että Kantolan lentokentän kokoisen nurmen oikea kapasiteetti on maksimissaan 25 000 päätä. Sen jälkeen alkaa ruuhkautua ja käydä epämiellyttäväksi. Nyt näkyvyys lavalle oli hyvä, ja puhun nyt vain itsestäni. Kukaan ei tallonut varpaille, myyntipisteet eivät jonoutuneet, turvatarkastus sujui huumorin siivittämänä ja purkautuminen ulos alueelta tapahtui aivan häkellyttävän nopeasti. Juuri näin, oltiin otettu opiksi ja parannettu. Muu ei tokikaan olisi edes käynyt päinsä. Aina löytyy joku urpo, joka ei erota koivunrunkoon nojaavaa fillaria bajamajan pisoaarista; aina jää siivottomuutta taakse, kun isosti tapahtuu. Mutta näistä ei voi järjestäjiä syyttää, itse tapahtuma sujui tämänkokoiseksi käytännössä täydellisesti, sanoinko jo?

Koko kaupunki oli naksauttanut itsensä Maiden-asentoon yhdeksi päiväksi. Torilla myytiin isoin otsikoin alkomahoolia, Raatihuoneen seinässä roikkui lakana, jossa Maiden-maskotti Eddie yritti lonkeroida luihuja sormiaan kaupungin päättäjiin kiinni. Toivottavasti onnistui. Verkatehtaan takapihalla soi heavycoverit livenä, paikalliset kauppiaat olivat ottaneet paikkakunnalle saapuvan ihmispurskeen tosissaan, ja muutenkin kotikaupungissa oli äärettömän hyvä meininki. Sellainen, jonka soisi olevan aina.

IMG_1083

IMG_1081

IMG_1082

Ai niin, itse keikka. Iron Maiden aloittaa seitsemisen minuuttia yli odotetun, päräyttämällä soimaan jo tutuksi muodostuneen  UFOn ”Doctor, Doctor”, taustanauhalta siis. Sitten syöksyvät roudarit lavalle poistamaan mustat kangashuputukset. Niiden alta paljastuu Maya-intiaanien muinaistemppelin portaikko. Taustan kankaalle on maalattu temppelin yläosa, kätköissä viidakon. Maya-teemaisen ”The Book of Souls”-turneen Suomen veto pärähtää käyntiin. Settilista on aiemmalta kiertueelta tuttu, ja ulkoa opeteltu. Näin tekninen bändi ei soita yleisön toiveita, se suunnittelee dramaturgiansa ja biisilistansa kuukausia etukäteen. Kaikki keikat kellottavat saman, aika tarkalleen kaksi tuntia. Tänään 15 biisiä ja lopetus tasan silloin, kun lama-Suomessa loppuu huvilupa, eli 23.00.

Viime syyskuussa julkaistulta tuoreelta albumilta ”The Book of Souls” kuullaan nimistygen lisäksi neljä muutakin biisiä. Ja hyvä niin, jos promotaan uutta levyä, niin promotaan sitten. Kummoistakaan promoa Maiden ei sinänsä tarvitse, solisti Bruce Dickinson kertoilee bändin juuri vastaanottaneen lavan takana kultalevyt, ja platina on ajan kysymys. Bruce myös muistelee, kuinka Suomi oli aikoinaan aivan ensimmäisiä ulkomaita, joissa Iron Maidenin merkitys hiffattiin. Siksi bändi käykin täällä aina uskollisesti uudestaan, illan keikka on peräti 25:s näillä nurkin. Ja jossain tässä ihmismeressä on jamppareita, jotka ovat nähneet ne kaikki. Arvostan.

Alkuun kuullaan kaksi uutta raitaa. ”If Eternity Should Fail” menee soundiin tottuessa ja edestakaisin lavalla sinkoilevia herrasmiehiä kaukokatseella bongaillessa ja nimetessä. Kakkosena kuultava ”Speed of Light” ei ole Maiden-katalogissa kummoinenkaan raita, se menee muuten vain ohi. Sitten päästään itse asiaan. Dickinson pitää puheen siitä, miten vanhoja ihmisiä on epäkunnioittavaa kutsua vanhoiksi, heitä pitäisikin kutsua ”legacy”-väeksi. Aasinsilta kestää kuin kestääkin, ja kaikille ikääntyneille Maiden-faneille soi komea ”Children of The Damned”. Yksi ehdottomista suosikeistani bändin koko tuotannossa käynnistää keikan varsinaisesti, lämmittelyt on lämmitelty. Janick Gers hippaloi ympäri lavaa kitaroineen kuin ensimmäistä kertaa isolle kirkolle päästetty villiwatussi, jolla on ilmaisutaidon karsikset päällä. Välillä keppi on pään takana, välillä kainalossa. Välillä mennään navajosti, välillä apassisti. Mutta soitto ei kärsi, taitoahan se vaatii tuokin toki. Ja samapa se, millä mies pitää motivaationsa yllä. Muu bändi lienee jo tottunut miehen temppuihin, onpa Gersin juoksentelu otettu osaksi Eddienkin showta, Janick saa purkaa energiaansa juoksentelemalla Eddien jalkojen välistä eestaas.

Bändi soittaa isolla energialla, meininki tuntuu olevan hyvä. Vain Dickinsonin laulusoundin ongelmat kyrsivät koko illan. Aina kun mies yrittää ylös, ja ylemmäs, ääni katoaa. Voi olla, että Brucellakaan ei ole paras ilta, mutta jotain on nyt vialla. Vituttaa suorastaan odottaa, että kohta tulee se hyvä kohta kun Bruce yrittää korkeuksiin, ja mitään ei tule kuulumaan. Aika nimittäin iso miinus kaikenkaikkiaan muuten mahtavaksi osoittautuvalle keikalle.

Uuden levyn biiseistä komeimmin kulkee koomikko Robin Williamsille omistettu ”Tears of a Clown”. Sen kun Niko McBrain lähettää liikkeelle, vedän takaisin aatokseni siitä, kuinka mies on alun biisit mätkinyt jotenkin papparaisesti ja laiskanpulskeasti. Ei mätki enää, ehkä se olin vain minä.

Ennakkoon pelkäämäni ”The Red and The Black” uhkaa olla yksi illan kovimpia vetoja, vaikka levyllä se tuntuu 13 minuutin mitassaan jotenkin puoliturhalta lanaukselta, jolla levylle saadaan lisää pituutta heti. Mutta täällähän tämä toimii, ja varsinkin instrumentaaliosiossaan, missä Maidenin kolmen kitaran seinä näyttää todellisen merkityksensä. Komeaa ajoa, kertakaikkiaan. Kaikki kolme kitaristia saavat soolotilaa illan mittaan, itselle eniten kolisevat bändissä jo vuodesta 1976 luukuttaneen Dave Murrayn vetämät.

Illan ehdottomin ykkösveto, omalta kohdaltani Kantolan nurmea katsottuna ja kuultuna, on väkevä ja synkkä ”The Trooper”. Biisi ei ole koskaan ollut Maiden-soittolistani terävimmässä kärjessä, mutta nyt lähtee niin että takarivi tärisee. Tämän jälkeen ”Powerslave” tuntuu todella turhalta välikkeeltä, liian pitkältä ja aivan liian huonosoundiselta. Pari raitaa lisää uudelta albumilta, jota en itse rankkaa bändin parhaimmistoon. Se on orkesterin uran ensimmäinen tuplastudiolevy, ja siinäpä vissiin yksi sen keskeisimmistä haasteista.

Sitten tulee ”Hallowed Be Thy Name”, yksi koko rockin historian komeimmista biiseistä, ja nerokkaimmista kitarariffeistä. Sen esittelee meille Dave Murray. Tämä on heavy metallin ”Born To Run”, tämän takia pelkästään pitää olla paikalla. Vietän joskus koti-iltoja kuuntelemalla kaikki tämän biisin versiot peräkkäin, jotka Spotifysta voi löytää. Älkää kertoko kenellekkään. Vielä huolella ja pitkään runnottu ”Fear of The Dark”, jota ilman ei ole Maidenin showta. Mieleen nousee parin kuukauden takaa Blaze Bayley (Maiden-solisti 1994-99) vetämässä metrin päässä samaa biisiä tamperelaisessa pubissa. Työnsankaruus. Ja tietenkin ”Iron Maiden”, ja sitten varsinainen setti on paketoitu. Kuusimetrinen Eddie on käynyt keekoilemassa lavalla, Bruce on repinyt siltä pumpun rinnasta paljain käsin, ja muutenkin ollaan oltu kodikkaan, eeppisen Iron Maiden-shown äärellä. Illan kovat lisäpisteet taustakankaan maalauksista, jotka vaihdettiin esirippuina sivuun vetämällä, kuin jossain vanhassa varieteenäytöksessä. Tyylikästä.

On aika encoreiden. Niistä ensimmäisenä kuullaan, kuinka olla, ”Number of The Beast”. Tätä ei soittamalla saa pilalle. Pitkällä  Brucen puheella vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta pohjustuu komea ”Blood Brothers”, nykysetin vakiobiisi Dickinsonin paluulevyltä ”Brave New World” (2000). Koko homman paketoi ”Wasted Years”. Sanooko Bruce ”see you next time”? Ei, Bruce sanoo ”see you again”. Merkitysero on merkittävä. Mutta todennäköistä on kuitenkin, että Iron Maiden tekee vielä yhden studioalbumin ja pari rundia. Kun rumpali Niko jää eläkkeelle, homma on paketissa, jos ennustaa, ja jopa toivoa saa.

Tänä vuonna Kantolan suurtapahtuman lämmittelybändeinä nähtiin Maiden-basisti Steve Harrisin pojan bändi The Raven Age, kotoinen Stratovarius ja ruotsalaiset Sabaton ja Amon Amarth. Näistä vain Sabatonin kuittasin nyt toista kertaa nähdyksi. Saako ehdottaa? Kantolaan kannattaisi jokakesäisen pistekonsertin sijaan kehittää päiväfestaria. Kolme lavaa, tilaa on kyllä, aloitus klo 14, ja illan päätteeksi joku tosi iso nimi. Pikkubändejä ja mammutteja sekaisin. Elvyttäen Hämeenlinnan edesmenneen Giants of Rockin henkeä. Saa käyttää, ei oo pakko.
Ja jos isojen pistekonserttien sarja jatkuu, niin mitä seuraavaksi? Olympiastadion on ensikin kesänä remontissa, etsikkoaika on nyt. Guns’n’Roses? Bruce Springsteen? Metallica? Viimeksi mainitusta liikkuu jo huhuja. Mitä tahansa, mutta lipunmyynnin jonnekin 30 000:n kohdille viimeistään lopettaen. Ensi kesään. KG

U.D.O. (ger), Sister Sin (swe), Garagedays (aut) @ Nosturi, Helsinki 10.05.2015

Juuri ja juuri oli Voitonpäivä ehditty juhlia alta pois, kun heavy metallin kruunaamaton liittokansleri, Wuppertalin telatykki Udo Dirkschneider miehistöineen kävi Helsingin Nosturin pyhäehtoossa esittelemässä hiukan saksalaista johtajuutta. Sitä ennen käytiin kahdenvälinen ruotsalais-itävaltalainen euromatsi, jonka svedut hoitivat tyrmäyksellä ekassa biisissä.

Illan avasi Itävallan Rattenbergistä ponnistava Garagedays. Bändi on ponnistanut sieltä jo vuodesta 2005, ja julkaisi kaksi vuotta sitten edellisen albuminsa, jonka tuotantovastuuseen saatiin itse Primal Fear-mies Ralf Scheepers. Tänään ei ollut Scheepers auttamassa, bändi jyski läpi 40-minuuttisensa junnaavaa euron thrashia, jossain aika tarkkaan U.D.O:n ja Kreatorin jättämien vanavesien ristiloiskeessa, eikä siitä oikeastaan sen enempää. Paitsi että, tokikin on kova paikka soittaa joka ilta puolityhjille saleille ja liian aikaisin. Kovin paikka kuitenkin on, kun ei ole biisejä. Vain vuoden 2011 ”Dark and Cold”-albumin mainio ”Lord of Darkness” erottui tänään joukosta. Ja mikä ihme velvoitti jannut soittamaan yhtään sekuntia yli puolen tunnin?

Sitten tuli vuoroon jo kolmatta kertaa näkemäni ruotsalainen Sister Sin, ja näytti miten lämppärislotti hoidetaan. Tunteella ja ammattitaidolla, kompaktisti 9 biisillä. Ja nimenomaan, taas se tuli sieltä, biisillä. Yhdeksän rätväkkää vetoa ja pois. Bändi voisi vieläkin pidemmälle luottaa solistinsa Liv Jagrellin poveen ja polviin, mutta se tukeutuu sensijaan tasaisenvahvaan materiaaliinsa. (Kuinka ollakaan) Göteborgissa vuonna 2002 kasattu rykmentti eteni viime lokakuussa kuudenteen studioalbumiinsa ”Black Lotus”. Eikä se ole ollenkaan huono kiekko. Varsinkin tänään puolivälissä kompaktia settiä vedetty ”Desert Queen” on todella komea styge, tätä kehtaisi vetää isommillakin areenoilla. Ja niin pitkään kuin nämä soittavat kolmosalbumiltaan ”True Sound of the Underground” (2010) räyhäkkään ”Heading For Hell”, voi nämä tsekata tuskaa tuntematta aina uudelleen ja uudelleen. Maailmanluokan raita. Sympaattinen ja aina yhtä ammattimaisesti vetävä bändi. Päätösbiisin ”End of the Line” aikana, kiertueen viimeisen vedon ja viimeisen biisin rentouttama roudariosasto, alkoi purkaa rumpusettiä Dave Sundbergin alta. Soitto soi silti loppuun asti.

Toisen erätauon päätteeksi verhot aukeavat ja pimeydessä kajahtaa Beastie Boysien ”(You Gotta) Fight For Your Right (To Party)”. Sitten Stalingradin piirityksen kiireisemmältä päivältä kuulostava ääninauha julistaa telan kitinan ja jylyn keskeltä, ”The Tank is back”, ja ääni voi tarkoittaa vain yhtä. Saksalaisen power metallin vanha kettu, mies jota ei ole pilattu pituudella, mutta siunattu ilkeällä äänellä, Udo Dirkschneider kohortteineen. Lava on koristeltu naamioverkoilla, kun ei koskaan tiedä. Uuden albumin rokettiraidalla ”Speeder” lähdetään hyökkäykseen, kuten tällä rundilla on tavaksi tullut. Alusta asti on selvää, että tänään paiskotaan laatusoundeilla, ilon kautta ja viimeiseen hikipisaraan, vaikka yhtä lailla pääbändilläkin rundi loppuu tähän iltaan. Olin nähnyt U.D.O:n viimeksi ”Rev-Raptor”-kiertueella Tallinnassa syksyllä 2011 ja sen jälkeen bändi on kokenut nuorennusleikkauksen. Keikka olikin viime kertaa ehdottomasti energisempi ja monin tavoin muistettavampi. Rummuissa on aivan vastikään joukkoon liittynyt Udon poika Sven Dirkschneider, kitaroissa Suomen Kasperi Heikkinen, sekä Andrey Smirnov, molemmat vuoden 2013 saapumiserää. Basisti Fitty Wienhold on sentään ollut bändissä jo 18 vuotta. Keikkaremmin täydentää koskettimissa Harrison Young. Ja kaikilla tuntuu olevan kivaa, eikä se voi johtua pelkästään päättymässä olevasta turneesta.

Udo ei tuttuun tyyliinsä joraa eikä pompi, mies maastopuvussaan asettuu soolojen ajaksi takariviin. Vain vasen jalka vispaa, kaulassa tutusti tuntolevy ja risti. Kun ei tiedä mille tantereelle jää. Tällä kunnolla ei tosin vielä vuosiin millekään, Udo on vedossa, kovassa, jos ei nyt kohta elämänsä, mutta melkein. Udo johtaa edestä. Ääni on kunnossa, jos se nyt koskaan on sitä perinteisessä mielessä ollut. Mutta ainakin minä allekirjoitan samantien, että Udo on yksi metallin historian kovimmista solisteista, persoonallinen ääni ei ole niissä kisoissa koskaan ollut esteenä.

Tuoreelta ”Decadent”-albumilta kuullaan peräti seitsemän vetoa, niistä setin loppupään uutuuksien trion avaava ”Pain” on klassikko syntyessään, kertakaikkiaan komea ralli. Eikä uutuuksista vanhemmalle materiaalille häviä kuin korkeintaan lätyn nimiraita, joka illan kovassa seurassa uhkaa kuulostaa renkutukselta.

Ei niin etteikö aiemminkin, mutta U.D.O:n kitaraosasto on nyt kunnossa. Smirnov ja pitkään Amberian Dawnissa soittanut Heikkinen jakavat soolovastuun tasapuolisesti, ja udomaisesti soolot pidetään lyhyinä. Joten, jos haluaa osoittaa hallitsevansa soolot, aikaa on vähän. Sen kumpikin käyttää mainiosti. Heikkisellä tuntuu olevan erityisen kivaa, ja varmaa onkin, että kotiyleisön edessä on aivan ainutlaatuista soittaa. Heikkinenhän hoiti taannoin paikkopestin myös Gamma Rayn rundilla.

U.D.O soittaa materiaalia peräti yhdeksältä albumiltaan, perustamisvuoden 1987 ”Animal Housesta” lähtien niitä on kertynyt peräti 14. Keikan rauhoittavana keskisuvantona toimii pari balladia, jotka vedetään kahden akustisen kitaran tukemana. Niistä uutuusalbumin ”Secrets in Paradise” on erittäin komea hituri sekin, mutta ei voi mitenkään pärjätä yhdelle raskasmusiikin historian parhaista balladeista, nimittäin ”Tears of a Clown”, joka keinuu kauniisti hitaan valssin tahdissa Udon ja Youngin kahdestaan aloittamana. Wuppertalin Pieni Suuri Mies osaa olla herkkäkin. Hituriosaston lisäksi illan tyylikkäimpiä vetoja on ”Steelhammer”-albumin raita ”Never Cross My Way”, jonka Udo ja basisti Wienhold yhdessä kirjoittivat. Bändi soittaa rennosti ja komeasti yhteen, illan edetessä koko ajan vain rennommin. Stemmalaulu lähtee välillä viisiäänisesti, bändi soi täyteläisesti ja Nosturin parhailla soundeilla pitkään aikaan. Tässä ollaan nyt laatukeikalla, ei sen kummempaa.

Varsinaisen setin loppuliukuun kolme uutta biisiä, moni ei näin tekisi, mutta Udo tekee. Ja sitten komeaksi lopuksi pari metalklassikkoa, ”Metal Machine” ja ”Metal Eater”. Kaikki kuitenkin tietävät ettei tämä ole tässä. Accept-klasarit soittamatta ja kaikki. Siksi Udo palaa hieman vaatimattomammankin pyynnin jälkeen lavalle suht pian. Yksi oma klassikko ensin kuitenkin, ”Break The Rules”. Kone käy taas tutuilla korkeilla oktaaneilla. Viimeisen ehtoon kunniaksi Helsinki saa peräti viisi encorea. Suut kääntyvät hymyyn, kun Heikkinen lähdettää liikkeelle Acceptin ”I am a Rebel”. Udon palvelusaika Acceptissa jäi yhteensä vain 16 vuoteen, kun soolouralla miehemme on ollut jo melkein puolet pidempään. Silti alkupään urotyöt säilyvät keikkasetissä hamaan loppuun. Kuullaan myös erittäin räjähtävä ”Fast as a Shark” Acceptin alkuhämäristä. Sekä tietenkin pitkään ja hartaasti vedetty, yhteislauluun kirvoittava ”Princess of the Dawn”. Bändi lompsii ansaitulle lomalle vielä tujauttamalla pallit seinään, ”Balls to the Wall”. Aivan mahtavaa. Älä koskaan lopeta Udo. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: