Hellsinki Metal Festival: Eluveitie (ch), Triptykon performs Celtic Frost (ch), Horna, Orly (fr), Cyan Kicks, Kalmah, Sepulchral Curse, Mispyrming (is), Numento, Assemble The Chariots @ Nordis, Helsinki 08.08.2026
Hellsinki Metal Festivalin lauantai, monessakin mielessä tapahtuman pääpäivä, avasi porttinsa klo 13. Sen verran isoin odotuksin piti asioihin itsekin suhtautua että oikein Nordiksen lähikortteleissa joutui sisäänoton starttia odottelemaan. Sitä paremmat olikin sitten tennistossunsijat, kun festivaalipäivän avasi 02-lavalla maailmanluokan deathcorebändi pääkaupunkiseudulta, Assemble The Chariots. Aika kovat kierrosajat ATC latasikin noin 40-minuuttisessaan, nokkamies Onni Holmström teki työtä saadakseen yleisön hereille, ja saikin. Päivän ensimmäistä pittiä viriteltiin, kun ATC latasi teknistä ja melodista deathcoreaan aurinkoiseen alkuiltapäivään. Bändin toissavuotinen albumi ”Unyielding Night” on todella tykki kokonaisuus, tämän lajityypin (toistan itseäni) maailmanluokkaa. Eikä ihme että orkka on kiertänyt laajalti jo ulkomaillakin, mm. Calibanin kanssa. Isoa läpimurtoa sympaattiselle ryhmälle ei oikeastaan isommin voi toivoa. Syvästi henkilökohtaisessa musacornerissakin ahkerasti soittamaltani esikoisalbumilta kuultiin monta täpäkkää raitaa, jollain tapaa tykeimmin lähtivät ”Admorean Monolith” ja ”Evermurk”. Keikka sisälsi myös ilahduttavan yllärin, kun bändi soitti ekaa kertaa ikinä livetilanteessa, edellispäivänä julkaisemansa tuoreen sinkkubiisin ”Discover The Power”. Vetäisyyn saatiin vieraaksi sinkullakin laulava, nykyisin Dreamtalessa vaikuttava Nitte Valo. Lisää maailmanlaatua lauteille. Assemble The Chariots osoitti kiitollisuuttaan ison festarin haastavasta avausslotista soittamalla äärikovan ja intensiivisen keikan Nämä kannattaa ottaa häivetutkan ruudulle, jos sinfoninen deathcore on lähelläkään sydäntä, ja oikeastaan vaikka ei olisikaan. Itselle on alkanut viime vuosina olemaan, ja niinpä ATC vetäisikin yhden parhaista genren keikoista, mitä omille öögille on tähän mennessä sattunut. Palaamme asiaan.
Siirtymä 20 metriä vasempaan, eli 01-lavan edustalle. Oman osuutensa päälavan lauantaikorkkaajana aloitteli helsinkiläinen Numento, joka soitti symbolisestikin tärkeän slotin. Tällä kohtaa ohjelmaa piti nimittäin alunperin vetää yhdysvaltalaisen Il Ninon, mutta festivaaliorganisaatio teki todella tärkeän päätöksen pudottaa bändi ajoissa pois rosterista. Il Nino nimittäin ei suostu vieläkään vetäytymään Venäjän keikkamarkkinoilta, vaan suunnittelee sinne paluuta ensi vuonnakin. Venäläiset fanit on kuulemma Il Ninolle niin tärkeitä, että muiden menettäminen tai uusien saaminen ei sen rinnalla kiinnosta. Ja mukavahan se on viihdyttää Moskovassa maailmalta silmänsä sulkenutta possea, jonka veljet ja isät tappaa Ukrainassa lapsia. Yhtäkaikki, Numento hoiti saamansa kolmevarttisen slotin ansiokkaasti. Yhtyeen laulaja Katri Hiovain on sanalla sanoen sensaatiomainen, en ymmärrä miksi tämmöisestä ei ole kohistu enempää, tai koko ajan kohista. Nimittäin jo vain, Hiovain yltää perättäisissä fraaseissa alhaalta viemäreiden pimeyksistä ylös kuulaisiin korkeuksiin. Uskomaton solisti Numentolla, ja toki muukin miehistörekry kunnossa. Erityisesti pisti silmään Hiovainin ohella basisti Johnny Grindsin basismi, jantterihan soittaa myös tärkeässä käymäläslambändissä Putrid Defecation.
Sanottava on, että Numenton materiaalia ennalta melko huonosti tuntevana, setin kohokohta oli uusin biisi, kesäkuussa julkaistu ”One with The Void”, johon Katri Hiovain sai yleisöltäkin kertsiapua. Ja hyväähän se vain tietää, jos tuorein biisi kuulostaa parhaalta. Biisiin kuulemma kuvattiin keikalta musavideotakin. Solistiaan lukuunottamatta Numenton kaltaisia bändejä on maailmassa muitakin, mutta laulajansa ja tämän useissakin biiseissä soittama kantele pelkästään riittävät tuottamaan Numentolle sisäkaarteen verran matkaetua.
Ripeästi sisälavalle, jäähallin syvyyksiin katsomaan kun turkulainen Sepulchral Curse kurmootti erinomaisen 45-minuuttisen perinnetietoista, mutta persoonallista death metalliaan. Ja lajityypissä, missä on lähes mahdoton olla persoonallinen ja keksiä pyörää uudestaan, oma ote on arvokas asia. Jotain on mennyt oikein jo vuodesta 2013. Omassa kotoisassa musacornerissa bändin viimevuotinen kolmosalbumi ”Crimson Moon Evocations” on soinut ns. tuelta, ja onneksi siltä nytkin kuultiin monta vetoa.
Tämä bändi on pitänyt nähdä niin kauan, kuin se omalla tutkalla on ollut. Toki tämmöinen kvintetti pitäisi nähdä jossain Lepakkomiehessä, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa, uusintaa joka tapauksessa odotellessa. Solisti Kari Kankaanpäällä (ei pidä sekoittaa muihin karikankaanpäihin) on toimiva alakertainen soundi ja kitarapartio Riihimäki/Luukka ajaa mahtavasti vasenta kaistaa vuorovedoin. Välispiikeissä saimme kuulla, että Kankaanpäällä oli hääpäivä päällänsä, ja rumpali Johannes Rantalalla tasan kuukauden ikäinen vauva kotona. Joten, missä muuallakaan miehet voivat olla, kuin pyyhkimässä Stadissa dödöä. Tuoreimman pitkärieskan biiseistä ainakin nimeltään ajankohtainen ”Wildfires” jysäytti setin mainiosti käyntiin, ja varsinkin setin päättänyt ”House of The Black Moon” tempoilivat erityisen jyhkeästi. Ja mitä nyt tulee muuten festareiden soittoslottien pituuteen noin yleisemminkin, ei ainoastaan Hellsinki Metal Festivalilla–niin kyllähän se on sanottava, että aika monen orkesterin kohdalla puoli tuntia riittäisi enemmän kuin hyvin tuomaan bändistä parhaan esanssin esiin. Pitkiä eeppisiä black metal-raitoja jyystäville puolestaan 45 minuuttia voisi olla tehokkaampi, kuin se joskus ylipitkä ja monotoninen puolitoista tuntia. Omat headline-keikat on materiaalin ja tuotannon esittelyä varten, festarivedot on bändistä ja sen tärkeydestä/yhä olemassaolosta muistuttamista varten. Muitakin mieliä saa olla, ei siinä. Mutta että, Sepulchral Curse kyllä selätti kolmevarttisensa aivan mainiosti, ei siinä(kään).
Päälavalla iltapäivää jatkoi islantilainen Mispyrming (sellaista p:tä ei löydy omasta kannettavasta höyrykoneestä, millä voisi laatia semmoisen p:n, millä islantilainen bändin typoaa, joten mennään ilman). Islanti on varsin outo maa, asukkaita 390 000, ja silti sieltä tulee yksi maailman kovimmista black metal-skeneistä. Eli noin joka kymmenes islantilainen soittaa maailmanluokan bläkkisbändissä. Ne muut kasvattaa lampaita, istuu eduskunnassa, leipoo, hieroo ja auraa teitä. Ja kun omassa maassa ei voi loputtomiin jyystää, ei ole paikkoja eikä yleisöjä, on tietysti jokainen ulkomaan keikoille päässyt bändi tilaisuudessa todistaa olevansa ulkomaan keikkojen arvoinen. Siksi minkä tahansa islantilaisen bändin voi aina käydä tsiigaamassa, aina on keskittynyttä laatua luvassa. Niin nytkin. Mispyrming (”kaltoinkohtelu”) perustettiin Reykjavikissa vuonna 2013, ja se on julkaissut kolme täyspitkää studioalbumia tähän mennessä. Se on myös lyönyt hynttyyt yhteen Behemothin Nergalin kanssa ja soittanut/soittaa valikoidun nipun festarikeikkoja tulkiten läpi Behiksen esikoisalbumin ”Sventevith” kannesta kanteen. Niin myös Hellsingissä, eli Mispyrmingillä oli siis samana päivänä kaksi vetoa. Bändin päiväveto tuli yyteröityä hieman enemmän takalinjoilta, ja kyllähän jannut ankaran laadukkaasti lohkoivat menemään. Mutta kovasti jälleen, varsinkin näin livetilanteessa biisit, temmoista puhumattakaan, muistuttivat toisiaan. Ilmiö oli sama kuin edellispäivän New Yorkin inkkareilla, että bändi on alallaan todella kova ja tyly, mutta keikka käy pian tylsäksi. Varsinkin aurinkoisessa myötäpaisteessa ja keskellä päivää. Black metal on hämäryyksien musiikkia.
Ja hyvä niin, että Mispyrming kävi tylsäksi, suoritin aivan intuitiolla ja persetuntumalla poikkeaman ennakkosuunnitelmasta ja häivyin jäähallin hämyyn, ja vaikutuin. Lavalla oli vasta viime vuonna Cult of Occultin ja Delugen kollektiivisille raunioille perustettu ranskalainen blackened-sludge/ post-hardcore-yhtye Orly. Bändi on kotoisin tosin Lyonista, ei Orlysta. Ryhmä pitää meininkinsä myhkäisenä, edes soittajien oikeat nimet eivät ole julkisia. Mutta musa ja toimitus toimi. Yleensä kun puhutaan post-hardcoresta, niin meikämannerheimolla kilahtaa liikkuvat taakse, mutta Orlyn kolmevarttinen oli ihan pakko yyberöidä alusta loppuun. Orly voisi olla periaatteessa myös instrumentaalibändi, oli vaikea määritellä paljonko nimettömän solistin ranskankielinen corehuuto toi ilmaisuun lisää, mutta toi kyllä setin edetessä yhä enemmän, ja paljastui lopulta yhdeksi instrumentiksi muiden joukossa. Joista nimettömän rumpalin hallikaikuisa doomsnare sai kunnian olla päivän massiivisimman kuuloinen soitin. Orly jynkkäsi hieman samantapaista mustaa sludgea kuin vaikkapa belgialainen Amenra, mutta hiukka kevyemmllä kädellä, ja nyt ei kannata ymmärtää ”kevyempää” väärin. Tässäpä bändi, joka pitää ottaa bandcamp-seurantaan. Ja tuokaa nämä nyt pian omalle klubivedolle, joku?
Kun Kalmah julkaisi vuonna 2000 esikoisalbuminsa ”Swamplord”, jouduin diggailemaan aikamoisen paljon. Bändi kulki Sentencedin ja Bodomin jäljillä, mutta raahusti silti tyylikkäästi omia aapojaan, lettojaan ja rämeitään. Bändi onnistui alusta asti monessa, eikä vähiten Suoherra-visualismissaan. Kolmosalbumin ”Swampsong” jälkeen lakkasin seuraamasta orkesterin vaellusta, vain oikeastaan siksi, että oli niin paljon muutakin seurattavaa. Mutta pitkään oli siis tämäkin rykmentti ollut nähtävien listoilla. Kun Orly piti kuulla viimeiseen kitarankiertoon asti, oli Kalmahin veto jo hyvässä vauhdissa ja tietenkin lavan edusta piukassa kuin turvenuijalla lyöty. Joten näkymäksi kauan odotetusta Kalmahista jäi miksausteltan takaseinä ja puolikas screeniä ja kitaristi-laulaja Pekka Kokon kuva. Ei näin nähdä Kalmahia, mutta itsepähän missasin mm. viimeisimmän Tavastian keikan ja monta muuta. Iski miniskaalan masis ja oli pakko peruuttaa VIP-alueelle (joka täällä on tietenkin asianmukaisesti RIP, ja Wackenin malliin koristeltu hirttosilmukoin, kalloin ja alan härmäkkein), ja nakata kylmä keskikeijo keuhkoputken suuntaan. Tosin RIP-alueelta ei enää nähnyt kakkoslavaa, sen peitti mainittu miksausteltta, ykköslavalle alueelta olikin ihan suora näkymä. Eli mainittavampi otanta Kalmahista jäi ensikertaan, pitäkää äijät bändi pystyssä. Ja miksette pitäisi.
Takaisin jääkiekkokellariin, missä tapahtui jotain, mitä ei mistään hinnasta saanut menettää. Oli saatava parhaat tennistossunsijat. Horna piti nähdä eturivistä. Sitä kun black metal-diggari näkee viikon välein Beheritin ja Hornan, niin vaikea on enää valittaa. Horna tykitti äärimmäisen kovaäänisen, mutta soundillisesti erittäin kasassa pysyneen setin, joka soitti tuoretta ”Nyx-hymnejä yölle” albumia (heittämällä yksi Hornan parhaista) kolmen Hymnin verran ja keitti sekaan klassisempaa takakataloogia. Josta puheen ollen, kaikki ”Nyxin” ulkopuoliset viisi biisiä olivat Hornan kaikkein klassisimmilta albumeilta. Itselleni ehkä keskeisimmältä, ”Kohti yhdeksän nousua” kuultiin tietenkin setin päättänyt, ja monesti päättävä, ”Örkkivuorilta”. Jos Hornalla olisi hittejä, tämä olisi hitti. Olin paikalla, kun Horna kaahasi ”Kuoleva lupaus”, joka oli tullut kuulluksi tähän mennessä vain muutamasti coveroituna. Komeimmin kulki ehkäpä kuitenkin synkkä ”Kuolleiden tähtien yönä”. Ennen jokaista hymnia, Spellgoth muistutti meitä Hornan toiminnan ytimessä olevasta ajattelusta, ja sillä tavalla tuli kehottaneeksi jokaista meistä ihan itsekin ajattelemaan. Edes joskus. Lähietäisyydeltä todistettu Shatraugin kitarointi oli tyylikkäintä ja taitavinta lähietäisyydeltä todistettua kitarointia miesmuistiin. Nyt kun Hornakin on nähtynä, niin kotimaisten artistien pakko nähdä-listalla ei totuuden nimissä enää montaa nimeä ole.
Hornan näkemisen hinta, jonka heittämällä ja mielellään maksoi, oli se, että Paradise Lost jäi näkemättä päälavalla. Toki bändi oli nähty muinoin Vaasan Rockperryssa, mutta keikasta ei jäänyt oikein muuta mieleen kuin Nick Holmesin jatkuva brittinirnetys olosuhteista, joten uusintaa oli ihminen kaivannut. Mutta tuleehan noita. Hornan jälkeen ei ihan suorilta pystynyt näkemään mitään muuta, piti sulatella kuulemaansa ja reipas puoli tuntia menikin ihan haahuillessa. Samalla kun varmisteli pikku hiljaa hyviä jalansijoja päälavan seuraavaa vetoa varten, saattoi sivusilmällä ja sivukorvakäytävällä havainnoida 02-lavalla meuhkannutta Cyan Kicksia. Tämä on ollut rockjournalismin lemmikkibändi viime aikoina, eikä se välttämättä tarkoita muuta, kuin että kaikkina aikoina rockjournalisteilla on omat lemmikkinsä, ja monasti rockjournalistit vieläpä matkivat toisiaan, mitä tulee lemmikeihin. Varsinkin settinsä loppua kohden Kickseillä oli ihan hyviäkin melodioita, ja esiintyminen energistä. Mutta ihmetellä piti, mitä nämä tekee metallifestareilla, eikä tämä ole edes ainoa kerta. Kaikesta ei kuitenkaan tarvitse pitää. Horna esimerkiksi on hieno bändi, minusta.
Mies musta pipamyssy päässään ja silmät mustiksi maalattuina, asteli päälavalle kitara kädessään. Thomas Gabriel Fischer AKA Tom G. Warrior inda house ja iltapuhteen nimi Triptykon performs Celtic Frost. Ei tullut mieleenkään rynniä kesken tuntisen ja varttisen mihinkään, niin tärkeän asian äärellä oltiin. Joillain aiemmilla festareilla Tom on soittanut sekaisin nykybändinsä Triptykonin tuotantoa ja sekoiltellut siihen Celtic Frostia. Nyt Hellsinki Metal Festival oli pyytänyt thrashlegendaa laatimaan pelkän Celtic-setin, ja Tomppa teki työtä käskettyä. Vuodesta 2008 lähtien Thomas on ohjannut Triptykon-orkesteriaan hillittömän tiukaksi metalliryhmäksi, jonka pitkän linjan ytimen muodostavat kanssakitaristi Viktor Santura ja aivan ihastuttava basisti Vanja Slajh. Tahdit takoo Hannes Grossmann. Nyky-Triptykonin tekninen tarkkuus ja asianmukainen raskaus nostivat kuullun Celtic-matskun aivan uusiin sfääreihin ja alleviivasivat sitä, kuinka järjettömän kovia biisejä Fischer teki jo uransa alusta lähtien. Mieshän perusti kulttibändi Hellhammerin vain 19-vuotiaana, ja kulttibändien kulttibändi Celtic Frostin vain kaksi vuotta myöhemmin. Celticin eka EP ”Morbid Tales”, sekä kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa ”To Mega Therion” ja ”Into The Pandemonium” toimivat tiennäyttäjinä ja viitoittajina kokonaiselle sukupolvelle extreme metal-soittajia, ja levyinä jotka toivat avantgarde-elementtejä metalliin. Warrior miehistöineen/naisistoineen soitti näin: https://www.setlist.fm/setlist/triptykon/2026/jaahalli-helsinki-finland-734912dd.html. Eli 12 stygeä klassisinta Celtic Frost-kataloogia, plus harvinaisuutena Wall of Voodoo-cover ”Mexican Radio”, jonka Celtic versioi ”Into The Pandemoniumin”-avausraidaksi. Fischer itsekin kuittasi spiikissään, että tätä ette tule usein kuulemaan. On keikkoja, joilla on aivan hyvä olla paikalla, ja sitten on keikkoja joilla on pakko olla paikalla. Nyt oli kyse jälkimmäisestä, fakta joka oikeastaan kirkastui vasta setin edetessä, Triptykonin ultralaadukkaan tulkinnan myötä.
Että jos, ja kun, Accept oli edellisiltana laiskanpullukka tribuuttibändi itselleen, niin Thomas Fischer ei valinnut sitä tietä. Nöyrästi ja saamastaan vastaanotosta kiitollisena Warrior toimitutti heavyn mytologiaa: ”Into The Crypts of Rays”, ”Sorrows of The Moon” ja maagisen hypnoottinen ”Procreation (of The Wicked)”. Ja kauniiksi lopuksi Stadin elokuiseen haudankylmyyteen pikku hiljaa sukeltaneessa illassa ”Necromantical Screams” ja ”Synagoga Satanae”. Koskaan ei Fischer tuo Celtic Frostia takaisin, mutta nyt pääsi ihminen tunnelmapäissään jo aika likelle.
Mitä tällaisen jälkeen voi katsoa ja kuunnella? Oli kuitenkin yritettävä antaa Triptykonin kanssasveitsiläisille eli folk metallin yhdelle kärkinimistä, Eluveitielle mahku tai mahis. Ja mainiosti Eluveitie saamansa mahkun käyttikin, paikalla tuntui myös olevan aimo joukkio nimenomaan näiden takia paikalle tulleita. Seitsenhenkinen rykmentti mahtui sinänsä hyvin lavalle, mutta eivät lavan valoihin, jossa suhteessa bändille kävi päivän ankeimmin. Väliin soittajat bostailivat puolihämärissä ja odottivat konkreettista valokeilaansa. Myöskään soundillisesti Eluveitien veto ei ollut festivaalin onnistunein, monia bändin käyttämiä speciaali-instrumentteja oli vaikea saada kuulumaan, niinkuin vaikkapa huilut, mandola ja kelttiharppu. Kyllä ne jotenkuten läpi tulivat, mutta bändin ilmaisu olisi tarvinnut niitä enemmän. Myös aivan ihastuttavan, aivan ihastuttavan Lea-Sophie Fischerin viulu ja hurdy curdy olisivat saaneet kuulua paremmin, samoin Fabienne Ernin kelttiharppu. Keikan alulla, bändin liideri, visiönääri ja perustaja Chrigel Glanzmann lauloi muutaman biisin hyvinkin kuolevaisella death metal-staililla, mutta kun isompaan lauluvastuuseen saatiin mezzosopraano Fabienne Erni, alettiin olla pikku hiljaa Eluveitien keikalla. Alkoi mies viihtyä, ja Elvareiden keikka tulikin koettua pikkuyllättäen ihan loppumetreille saakka.
Vielä illan viimeinen siirtymä Taka-Töölön Eiskelleriin, jossa jo aiemmin päivällä nähty Mispyrming aloitti sen saatanallisen paahdon, ja lavalle ponki itsensä valkoiseksi kalkinnut Puolan karaktääri Nergal. Piti oikein muistuttaa itseään, että nyt Mispyrming paahtaa aivan saatanallista kyytiä nimenomaan alkuaikojen Behemothia vuodelta 1995, eikä omaa matskuaan. Ennen mainittua vuotta Behemoth oli julkaissut viisi demoa, ja polku ahdasmielis-katolilaisen Puolan ykkösrienaajana oli vasta alussa. Muutaman biisin ajan Mispyrmingin kaahotusta pystyi seuraamaan, merkittävän turnaus/viikko/elämänväsymyksen kouriessa jo miestä, ja siinä ihmetellessä ehti myös pohtia paria asiaa. Että miksi a) Nergal ei soita Behemothin albumiklassikkoa Behemothin kanssa, ja b) ketä ihmeessä tuolla tiskin takana on, kun tämmöinenkin saatanaton suihkuvirtaus saadaan kuulostamaan tässä liiterissä näin hyvältä ja ennenkaikkea musiikilta. Molemmat kyssärit varmastikin vastausta vaille jää. Niinkuin jäivät näkemättömiksi illan jäljelle jääneestä ohjelmistosta Opeth ja The Kovenant, mikä ei nyt niin hirveästi kuitenkaan harmittanut.
Oli poistuttava Nordenskiöldinkadun premisseistä Hämeen multiin elpymään kädet rinnan päällä, kiitollisena siitä, että eteläisemmässäkin Suomessa on vihdoin taas helposti saavutettavissa oleva äärilaadukas ja mietitysti organisoitu metallifestivaali, jonne on käytännöllisesti katsoen pakko palata. Mahtavaa, Hellsinki Metal Festival. Jatkakaa. KG