Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Bloodbath”

Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026

Hellsinki Metal Festival otti Hellsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin ja lähimaaston haltuun ensimmäisen kerran kesällä 2023. Festivaalihan tuli tietämättään tai tietoisesti (käsittääkseni erittäinkin jälkimmäistä), paikkaamaan sitä tarjonnan aukkoa jota jumppasaliheavyyn, djentiin ja metalcoreen luisunut Tuska Open Air ei enää täyttänyt. Siis kunnon metallia laajalti kaikista muista lajityypeistä, paitsi äsken mainituista. Elokuussa 2026 HMF järjestettiin siis neljännen kerran, ja jälleen oli saatu kasaan huikea line-up, aiempien vuosien tapaan. Ja kun tässä myöhäisherännäisyyttä tulee usein harjoitettua, niin nytkin, omalle kohdalle HMF’26 oli ensimmäiseni. Mutta tuskin viimeiseni, sikäli laadukkaasta ylöspanosta, ohjelmistosta ja tunnelmasta puhutaan.

Hellsinki Metal Festivalin esikuvina perustamisvaiheessa olivat Tanskan Copenhell ja Saksan mahtava Wacken Open Air. Jälkimmäisessä kerran olleena voin todeta, että hyvin on festarinpystyttämisopit siirretty Stadiin. Wacken on parhaiten ikinä järjestetty festari missä itse olen ollut, ja häkellyttävintä sen toimivuudessa on, kun ajattelee sessioiden jättiläismäistä skaalaa. Kuten Wackenissa, ulkolavat ovat HMF:lla rinnakkain, ja soitto soi sekunnilleen läpystä vaihtaen kummallakin vuorotellen. Lisäksi Nordiksella palvelee luonnollisestikin kolmantena lavana sisätilan legendaarinen jäähallin lava eli The Nordis. Kolme lavaa takaa 15-17 artistia per päivä, eli lipunhinnallekin alkaa saada katetta, lisäksi alueella on muutakin ohjelmaa, kuten nytkin sisätilan vapaapainishow’t. Hellsinki Metal Festival levittäytyy jäähallin ympäristöön erittäin mietitysti. Lavojen alue on musiikin kuuntelua varten, syöminen ja juominen tapahtuu sivummalla, hallin saniteettipalvelut estävät suomalaiskansallista adrenaliinikusessa kahlaamista, ja muutenkin, kaikkea on sopivasti, eikä mitään ole tungettu mihinkään nurkkaan. Jonoja ei juurikaan synny ja festarin tunnelma on sekin poikkeuksellisen positiivinen.

Ulkomusiikillis-siviiliasiainhoidollisista syistä Metal Festivalin avauspäivä eli perjantai jäi omalta osalta puolikkaaksi, ellei peräti kolmannekseksi päivän tarjonnasta. Mutta paljon hyvää ehti silti, kun toteutti kotona laadittua suunnitelmaa ja tikkasi menemään minuuttiaikataululla. Päälavan, eli 01-lavan avanneet Unleashed ja Carcass jäivät näkemättä, onneksi kumpikin on aiemmin koettu erinomaisilla vedoillaan. Sisäänotto ja turvatarkastukset sujuivat niin sukkelaan ainakin iltaseiskan aikaan, että pyrkimys ja haave nähdä Blackbraid toteutui, ja vieläpä ilman mitään juoksukilpailuja. Päälavan ohi dallatessa Bloodbath lopetteli omaa urakkaansa, ja hyvältä kuulosti. Sitten tukevat conversensijat kakkoslavan asfaltista, ja stagelle syöksyi vuonna 2022 perustettu, Native American black metal-skenen ykkösnyrkki Blackbraid. Bändihän on Jon Kriegerin alias Sgah’gahsowáh’n (Mohawkin kielellä ”Noitahaukka”) visio ja ajattelun ilmentymä. Krieger ei ole edes väittänyt suoraan kuuluvansa mihinkään First Nationiin, eikä pystyne sitä edes todistamaan, mutta se ei ole bändin pointti. Krieger kanavoi musiikissaan ja lyriikoissaan sitä luonnontunnetta-ja uskoa, joka alkuperäiskansoille niillä nurkin ja preerioin on aina ollut itsestäänselvyys, mutta tavallisemmalta asfaltillaseisojalta kenties unohtumaan päin. Meksikossa syntynyt Krieger on nyt laatinut ajatuksiaan järkkään kolmen aivan järjettömän kovan albumin verran, ”Blackbraid I-III”. Henkilökohtaisesti voisin väittää että Blackbraid on yksi tärkeimmistä asioista lähivuosien black metal-maailmassa.

Alkuperäiskansojen kansansoittimien tuominen metallimyllytyksen sekaan ei livenä ole ihan helppoa, eikä Blackbraid sitä edes yritä. Keikka on tunteroinen turpaan-tyyppinen kurmootus äärimelodista skandinaavivaikutteista bläkkistä. Liveveto todistaa kylläkin, että Blackbraid on albumikokonaisuusbändi, tunnin kyntö alkaa käydä monotoniseksi jo puolimaissa, jano hiipii ikeniin, vaikka kuinka kovasti olinkin keikkaa odottanut. Ja vaikka kuinka hienoa olikin todistaa livenä vaikkapa ”The Dying Breath of a Sacred Stag” ja homman laadukasta jatkuvuutta todistava ja takaava, kesäkuussa julkaistu komea ”Celestial Bloodlust”. Mikä tahansa toiminta, joka saattaa ajattelemaan ja tutkimaan Amerikkojen intiaanikansoille aiheutettuja ylisukupolvisia vääryyksiä, on hyvää toimintaa. Blackbraidin veto myös alleviivasi jälleen yhtä HMF:n laatukriteereistä, eli että vaikka kuinka syvältä kynnettiin, niin kaikilla lavoilla soundi oli erinomainen ja erotteleva. Näin erityisesti jäähallin sisälavalla, mestassa joka ei ihan aina maamme livehistoriassa ole valtavan erottelevalta kuulostanut.

Keskikebardi äänihuulien läpi ja siirtymä päälavan takamaastoon, eli aivan siihen viereen. Yhdysvaltalaisen, vuonna 1998 esikoisalbuminsa julkaisseen Black Label Societyn tärkeyttä bändinä en ole ikinä tajunnut. Todennäköisesti, jos ryhmän nokkamies olisi joku muu kuin Zykk Wylde, sitä tärkeyttä tuskin tarvitsisi edes pohtia. Ja kyllä se pohdintaan jäi Hellsinki Metal Festivalinkin vedon jälkeen. Bändin näkeminen kuuluu rockmiehen yleissivistykseen ja oli siksi ollut agendalla jo vuosia. Nyt ei enää ole. BLS on aina sekoittanut ansiokkaasti southern rockia ja perinneheavya, ja soitti nytkin laajalla skaalalla biisejä lähes koko tuotantonsa varrelta. Zakk Wylden lauluääni muistuttaa lähes viiltävällä tavalla miehen edesmenneen työnantajan (muutamin tauoin 1987-2025) Ozzy Osbournen vastaavaa, ja kun Stadin asfaltilla sulki silmänsä/tuijotti kenkiään, saattoi hetken kuvitella lähes olevansa Ozzyn soolokeikalla, jotka jäivät muuten aina näkemättä. Ei ihme että Ozzy soi Wylden olleen oikea kätensä niin pitkään, semminkin kun Wylde osallistui sellaisten superhittien kuin ”No More Tears” kirjoittamiseen. Styge on Black Label Societyn setissä vakiona ja kuultiin nytkin keikan mainiona keskisuvantona, ja anteeksi nyt vaan, huippuhetkenä. Bändin toimitus on niin vahvasti Wylden kitarasankaruuden ympärille rakennettu, että jos ei vasiten ole kitarasankarismiehiä, niin vaikeaa on saada loputtomiin irti. Tottakai, vaikkapa ”The Blessed Hellride” jyski ihan komeasti, mutta kun Wylde ja kakkoskitaristi Dario Lorina (kyllä, Lorina) alkoivat veljellisesti luukuttaa kumpainenkin niskan takana, ja kun hommaa oli jatkettu yli neljä minuuttia, oli aika antikitarasankaruusmiehen valua takavasemmalle.

Nimittäin nähkääs, kakkoslavalla eli 02-lavalla tapahtui jotain varsin merkittävää. Kanadalainen deathlegenda Cryptopsy kärsi ensin jonkinlaisista teknisistä haasteista, ja starttia saatiin hetki odottaa. Mutta kun haasteet oli selätetty, Cryptopsy äesti sellaisen reilun tuntisen, että harvemmin näkee, ainakaan ulkotiloissa ja päivänvalossa. Pilkkua kun viilaa, ei Cryptopsysta hirveästi ole jäljellä. Sen musiikillista ja legendatason perimää pitää yllä ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Flo Mounier. Vaan mikäpäs se siinä, Mounier ei voi mitään sille, että muut ovat menneet. Ja olisiko yhden metallimaailman innovatiivisimmista ja kanonisoiduimmista kannuttajista pitänyt lopettaa, ja perustaa joku keskinkertainen ja puolituntematon ryhmä? Ei, hyvä näin. Matt McGachy on viemäröinyt Cryptopsyn solistivastuussa jo lähes 20 vuotta, kitaristi Christian Donaldson on ollut eturivissä vieläkin pidempään. Sitäpaitsi, Cryptopsy ei tukeudu pelkkään menneeseen, siltä tuli viime vuonna mainio pitkäsoitto ”An Insatiable Violence”, jolta nytkin kuultiin kolme räyhäkästä nyintää, kakkosena ”Until There’s Nothing Left”, sitten ”Dead Eyes Replete” ja koko homman paketoinut päätösbiisi ”Malicious Needs”. Harva legendatason bändi laittaa viimeisimmältään keikkasettiin enemmän kuin yhtä raitaa, mutta siksipä Cryptopsy onkin edelleen relevantti, korkeaoktaaninen kuolonkone.

Mutta toki, kun pannuissa on Flo Mounier, joka laittoi Cryptopsyn kakkosklassikkoalbumilla ”None So Vile” (1996) metallikannutuksen siihenastiset nopeusennätykset superblasteillaan uusiksi, oltiinhan tänne sitä vanhaa matskua tietty myös tultu kuulemaan. Kakkosellaan Cryptopsy viimeistään naulasi itsensä dödöhistoriikkiin, yhdistämällä nopeaa teknisyyttä rujoon brutalismiin tavalla, jota ei oltu kuultu. Tuntisessa setissään Cryptopsy ehti pyyhkiä klasarialbumistaan suurimman osan, 6 biisiä, heti keikan ankarana avauksena ”Slit Your Guts” ja myöhemmin ”Crown of Thorns” huippuhetkinään. Itselle kuitenkin kolmantena ajettu, esikoisalbumi ”Blasphemy Made Flesh”-raita ”Serial Messiah” (1994) oli se yksittäinen tärkein syy olla paikalla, plus tietenkin kuulla ja nähdä Mounierin kannuttavan. Ja olihan Mounierilla ihastuttavin snaresoundi koko festareilla, alan mies. Tämän orkan ääreen voisi jatkossa palata hyvinkin uudestaan, viis alkuperäisjäsenten vähäisestä määrästä.

Vaikka eka festaripäivä vajavaiseksi jäikin, tarkoitus oli ehtiä testaamaan myös sisälava. Ja se onnistui rynnimällä puolikkaksi settiä tsiigaamaan chileläinen Mawiza. Näillä janttereilla on taustaa Mapuche-kansan jälkeläisinä, ja bändi laulaakin uhanalaisella Mapuzungunin kielellä, soittaa jalan alle käypää groove metallia, esiintyy komeammat naamiot päässään kuin Sleep Token konsanaan ja osoittutui muutenkin hyvin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Ja kun lähdetään ilmastoahdistuksen kultakaudella soittamaan maapallon toiselle poskelle, niin on mahtavaa että on agendaa ja sanottavaa, vaikkakaan yleisön mapuzungun taidot ei ehkä ihan riittäneet. Yhtäkaikki, bändi sai jopa Hellsinki Metal Festival-termein poikkeuksellisen suopean vastaanoton. Täällä ei kirnuttu niinkään perinteisessä pitissä, vaan mentiin välillä letkajenkkaa ja piiri pientä. Upea meininki, sekä lavalla että lattialla. Sanoinko jo, jäähalli ei kolissut eikä kihissyt, vaan kuulosti erittäin hyvältä. Täällähän voi alkaa taas käymään.

Päälavalla vanha kunnon, ei, vanha Accept toimi jälleen itse itselleen tribuuttibändinä ja tuli jostain syystä nyt nähdyksi jo neljännen kerran. Varmaan siitä syystä, että bändi on vuodesta toiseen härmäläisfestareidenkin vakiokalustoa. Kertani nähdä Accept oli jo toinen toiseksiviimeisen alkuperäisjäsenen, basisti Peter Baltesin, lähdön jälkeen. Ja eiköhän tämä nyt ollut tässä. Bändi on jotenkin niin suorittavassa vaiheessa uraansa, vaikka sinänsä ihan kelvollisia levyjäkin yhä syntyy. Mutta kun ei kitaristi, ja se ainoa alkuperäisjäsen Wolf Hoffman ollut jonossa kun karismaa jaettiin, niin minkäs teet. Samaiseen jonoon ei vuoronumeroa saanut myöskään solisti Mark Tornillo. Näinä päivinä kannattaakin mennä nuoret U.D.O:n keikalle, miehistössä kun on kaksi alkuperäistä acceptia, ja vaikka Udo ei enää vannotusti soitakaan äitibändin matskua, niin uskoakseni alan fiilikseen pääsee silti aika hyvin, kun Wuppertalin Tankin rinnalla bassottelee Peter Baltes.

Tottahan toki Accept jyski 16-biisistä settilistaansa ammattimiesten ottein läpi, mutta joku valtava hengettömyys tuli läpi, eikä sitä pelastanut iltaa valaisseet pyrot tai ihan sinänsä komea lavan ylöspano. Acceptin aika oli ja meni, jälleen yksi ahneuden tulehduttamista tarinoista rockin historiassa. Montaa muutakin mieltä saa tietysti olla, ei siinä. Ettei mene ihan vinkumiseksi, niin ”Son of a Bitch” lähti napakasti, samoin judaspriestmäisen tanakka ”Pandemic”. Sensijaan, näin löysää ”Princess of The Dawnia” en olisi ikinä halunnut kuulla. Mainituista syistä, ”I’m Rebel” soi jo aidan taakse, kun tossu laittoi toista toisen eteen. Stadista ei edes perjantaina poistuta ihan noin vain säädyllisesti maakuntia kohti, eivätkä kulkupelit odottele. Näin muodoin ranskalainen Carpenter Brut jäi jälleen näkemättä, mutta olihan sen soittoslotti muutenkin jo aika tavattoman öinen. Kaiken siis kaikkiaan, erittäin positiivinen pikailta Hellsinki Metal Festivalia korkaten. Jatkuu ensi numerossa. KG

Abbath (no), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe), Amorphis @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Takakataloogissa on mistä valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Post Navigation