Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tuska Open Air 2015”

Loudness (jp), My Own Ghost (lu) @ Rock Club Nova Chmelnice, Praha, Tsekki 29.07.2018

Japanin heviveteraanit Loudness, yksi koko rockfriikkiyshistoriani tärkeimmistä bändeistä, minimissäänkin mainitun heavyn saralla, soittaa Prahan Chmelnicen kaupunginosan rokkiklubilla. Asiaan on suhtauduttava. Lipun ostaminen tapahtuu naurettavan helposti Tsekin Ticketmasterin kautta ja Prahan ääritoimiva joukkoliikenne hoitaa loput, Chmelnice sijaitsee keskustasta itään noin puolen tunnin raitiotiematkan päässä. Ja tietenkin, sivistys-Euroopassa kun ollaan, soittoajat on suunniteltu niin että perustsekki menee seuraavana aamuna töihin, ja että piskuinen klubiyleisö ehtii soiton päätyttyä viimeiseen sporaan kohti keskustaa.

Luxemburgilainen lämppäri, useammankin keikan ajan Loudnessia pitkin Keski-Eurooppaa seurannut ja seuraava My Own Ghost, soittaa jo omaa settiään, kun saavun paikalle (illan on avannut paikallisbändi Metalcraft). Rock Club Nova Chmelnice on betonirakennuksen toisessa kerroksessa, ja on ehtinyt lämmetä näillä helteillä melkoiseksi tandooriksi, ilta sujuu heavykansalta niinsanotusti perse vaahdossa. Onneksi takabaarin ystävällisten rouvien laskema Urquell-tuoppi maksaa vain kokonaiset euro yhdeksänkymmentä. Kyllä, Suomessahan ei sillä hinnalla saa kuin pahan mielen. Baarin bissetynnyritkin tosin kärsivät kuumuudesta, ja Tsekin juotavasta kullasta puolet on lämmintä vaahtoa, mutta eipä ole hinnalla todellakaan pilattu tätä hommaa. Hieno maa, hieno kaupunki, hieno kulttuuri.

Klubi vetää ehkä nelisensataa päätä, tänään liput ovat liikkuneet hitaanlaisesti, paikalla on kapasiteetista kenties puolet. Mutta se ei meininkiä haittaa, luxemburgilaiset saavat jo lämpimän vastaanoton, muutenkin kuin helletermein. My Own Ghost kiertää erittäin ahkerasti Eurooppaa ja varsinkin female fronted rock-tapahtumissa. Se female on solisti Julie Rodesch, jolla kieltämättä on viehättävästi nasaali laulusoundi, mutta joka tänään uhkaa monin paikoin hukkua keppimiesten vallin taakse, kun tiskillä potikat on Loudnessin asennossa. Ja varsinkin illan pääbändin rummut on niissä kireyksissä, että vaikka myös sekvensserin hoitava Michael Stein yrittää kuinka helläkätisesti takoa, jää Rodeschin kaunis laulu silti vääjämättä alle. Mutta bändillä on ihan mainioita biisejä ja se soittaa anteeksipyytelemättömän kolmevarttisen kokonaan omaa materiaalia. Suomi mainittu, bändin ekan albumin (2015) julkaisi härmäläinen Secret Entertainment ja kakkoslevyn vuonna 2016 tuotti Hiili Hiilesmaa. Silti bändin keikkahistoria ei ainakaan äkkiseltään näytä sisältäneen vetoja Suomessa. Kiertuekumppaneina My Own Ghostilla ovat olleet mm. Alter Bridge sekä Turus-Tarja. Ja jo kerran aiemmin myös Loudness.

Aivan gathering-tai anathemamaisiin isouksiin ei My Own Ghostin musiikki samantyyppisistä yrityksistä huolimatta nouse. Bändin soitto on paikoin voimapoppia, paikoin progressiivista tunnelmaraskastelua. Persoonallisen muistijäljen bändi kaikesta huolimatta jättää, eikä vähiten rennon esiintymisensä ansiosta.

Tauolla on aikaa imeä Urquell-vaahtoa ja seurata Loudnessin lavarakentelua, millä pieteetillä rundin paikkorumpali Ryuichi Nishida säätää kaiken kuntoon ja juuri oikein käden ulottuville. Kitarateknikollakin pukkaa ihan aikuisten hikeä, vaikka kyllä nyt japaninmies kuumaan on saanut tottua. Mainittu teknikko roudaa lavalle vain yhden kitaran. Kyllä, tämä on Loudness, tämä keskittyy perusasioihin. Loudnessin vuonna 1981 perustanut kitarajumala Akira Takasaki soittaa koko keikan yhdellä kitaralla läpi, ja polkee laskujeni mukaan vain kolmea pedaalia. Kaikki lähtee näillä, mitään lapsellista määrää customkeppejä ja lattia-arsenaalia ei tarvita. Ja kun Akira Takasaki soittaa soolon, se on jokaisessa biisissä, joka kerta, Tapaus. Tänään Tapaus tapahtuu 16 kertaa. En ole kitarasoolomiehiä, vihaan tiluttelua ja otelautarunkkua, mutta ehkä vain Eddie Van Halenin ohella ja rinnalla yhtäläisesti diggailemani Takasaki kun soittaa soolon, sanoinkin jo, se on tapaus. Salamannopeat käynnit vibrakammella, jokaisen soolon lyhyt mutta ytimekäs dramaturgia ja ennenkaikkea Akiran selittämättömän komea, tunnusomainen ”ukkossoundi” ovat kaikki sekä kuulemisen, että näkemisen arvoisia asioita. Ja varsinkin tänään, kun stadionbändi soittaa pienellä ja perspisellä Prahan laitakaupungin klubilla, kaikki tapahtuu puolentoista metrin päässä. Niin myös Takasakin taituruus. Tätä olen odottanut. Kesän 2015 Tuskassa edellisen kerran näkemäni Loudness on elämänsä vedossa, uusi ”Rise To Glory” on nimeään myöten paluualbumi, vaikka bändi ei koskaan minnekään poistunutkaan. Se on paluu bändin kunnian päiviin, biisimateriaaliltaan ja asenteeltaan, tämän ikäiset rockherrat tekevät jo mitä tahtovat.

Tuskan 2015 nimmarisessioissa, kun solisti Minoru Niiharan kanssa heitin pikkupuheet, mies lupasi tuoda Loudnessin pian takaisin, mutta lienee tarkoittanut enemmänkin Eurooppaa yleensä, kuin sen raukempia rockrajoja. Siksi olikin huikeaa, että Loudnessin ja omat askelmerkit sattuivat samaan päivään Tsekkeihin. Edellisen kerran pelkästään tässä samaisessa klubissa bändi oli soittanut aika päivälleen vuotta aiemmin, kannatus on vahvaa manner-Euroopassa edelleen. Nyt eurorundi käsitti 10 vetoa, joihin sisältyi mm. Slovenian Tolminin Metaldays-festari, ja yksi veto myös Ruotsissa, kuinka ollakkaan.

Uuden albumin taustanauha ”8118” pärähtää soimaan ja bändi astelee Club Novan pikkuiselle lavalle. Eturivissä on, kuinka olla, pari naispuolista ultrafania Japanista saakka, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö seuraisi koko euroturneeta alusta loppuun, sillä tuttuudella bändi kuittaa kasvot eturivistä. Toiselle naisista basisti Masayoshi Yamashita käy varhain heittämässä plektran, eikä ole syytä epäillä, etteikö näin olisi joka keikalla. Japanilaisten pärähtelyä asioihin ja asioiden vierustoihin ei voi kuin ihailla, pääosin. Basisti Yamashita ja solisti Niihara ovat hekin olleet mukana perustamisvuodesta 1981 lähtien, eli tämäkin vielä, että Loudness kiertää näin kunniakkaalla kokoonpanolla. Oli myös 12 vuoden välirikko, jolloin Niihara ei bändissä laulanut, mutta menneet on menneitä ja nyt kaikki elekieli Niiharan ja bändijohtaja Takasakin välillä vaikuttaa erittäin veljelliseltä. Jopa niin, että kun Minoru vahingossa hellepäissään spiikkaa väärän biisin, asia kuitataan Takasakin kautta, kaikki hyvin.

Uuden albumin parilla raidalla lähdetään napakasti liikkeelle, ”Soul On Fire” ja aivan mahtavasti laukkaava ”I’m Still Alive”, joka jälkimmäinen biisi alleviivaa tuoreen platan jo mainittuakin asennemaailmaa. Kakkosbiisin jälkeen Yamashita heittää plektran myös kohti eturivin tsekkiläisiä, keski-ikään jo syvemmälle ehtineitä rock-karpaaseja. Plektra lentää tummalle ja valottomalle lattialle, eikä rokujen ikänäkö ihan riitä nyt tähän hommaan. Yamashitalta pettää pokka ja basisti hakeekin Marshallin nupinpäällyskiposta aimo kasan plektroja ja antaa ne herrashesseleille suoraan kunkin käteen. Mahtavaa meininkiä.

Minoru Niiharassa Loudnessilla on ihan helposti koko heavyn historian sympaattisin laulusolisti. Kaverin (ilmeisimmin) synnynnäinen lonkkavika pelkästään nostaa pisteitä, samoin itselle tuttu, mutta varmasti monelle käsittämätön englannin aksentti. Alun keikkaa pahasti helteestä huurtuvat nopeat esiintymislasit eivät sympatiasta ole nekään pois, päinvastoin. Ensin tuntuu, että Niihara ei näe ilman laseja, että nyt mennään huurupiiloa pakon edestä, mutta sitten mies luovuttaa, on liian kuuma, ja selviää että lasit olivatkin ihan vaan rekvisiittaosastoa.

Loudnessilla on pokkaa soittaa jo kolmantena yksi kaikkein isoimmista hiteistään, vuoden 1985 ”Thunder In The East”-albumin avausraita ”Crazy Nights”, albumin jolla iso läpilyönti lännessä viimeistään tapahtui. Kaikkiaan bändillä on takanaan jo lähes 30 albumia, joten valinnanvaraa on, tai olisi. Tosin katalogissa on myös parikymmentä albumia, joilta ei nykykeikoilla kuulla mitään. On myös ne seitsemän pitkäsoittoa, joilla Niihara ei laulanut, ja nekin on vaivutettu settilistatermein unholaan.

Akira Takasaki aloittaa ”Heavy Chainsin”, iso kasarihitti sekin, häkellyttävän komealla ulvotuksella, samanhenkiseen kitaraoutroon biisi myös päättyy. Koko keikan upein veto uhkaa olla ”The Sun Will Rise Again” samannimiseltä albumilta (2014). Mutta hetikohta tuleekin uuden levyn ”Until I See The Light”, ja päätöksenteko on vaikeaa. Ennen ”This Lonely Heart”-vetoa Minoru Niihara selittää tunteikkaasti, miksi tällä eurorundilla soittaa paikkokannuttaja Ryuichi Nishida. Bändissä vuodesta 2009 vaikuttanut Masayki Suzuki sai tammikuussa sydänkohtauksen ja toipuu siitä kotonaan Tokiossa. Mutta Nishida hoitaa homman erinomaisesti, varsinkin jantterin kihinäistä peltityöskentelyä on ilo seurata. Eikä kyse olekaan mistään hanttipaukuttajasta, Nishida on soittanut esimerkiksi jo joitain vuosia Japanissa asuneen ex-Megadeth-kitaristi Marty Friedmanin bändissä, ja jos nyt jossain niin siellä pitää polkea nopeasti, ja nopeammin.

”Massive Tornado” on tuoreen levyn thrashrymistelyosastoa, ja sen aikana pitääkin hakea illan viimeinen pilsneri. Instrumentaali ”Kama Sutra” (kyllä vaan) suo Niiharalle pikku hengähdystauon, nimittäin jos perspiroi alalattia, niin pakko on lavallakin olla aivan dystooppisen kuuma. Bändin ensimmäisen ison albumin ”Disillusion” (1984) hittiraita ”Crazy Doctor” aloittaa loppuli’un. Loudness ei soita tunnetusti encoreita. Tälläkin Euroopan rundilla vain Belgian Westerlon Het Debuut-klubilla kahdeksan iltaa aiemmin oli niin kova meininki, että bändi heltyi yhteen encoreen. Eikä se todellakaan tarkoita, etteikö Prahan vedolla olisi kova meno ja meininki, Loudness on vain tiukka periaatteen bändi. Soitetaan mieluummin hyviä keikkoja kuin encoreita. Hikinen, intensiivinen keikka päättyy varhaisalbumi ”The Law of Devil’s Landin” (1983) raitaan ”In The Mirror” ja perinteisistä perinteisin show’n päättäjä on ”Hurricane Eyes”-albumilta löytyvä napakka ”S.D.I.”  Näin siis: https://www.setlist.fm/setlist/loudness/2018/klub-nova-chmelnice-prague-czech-republic-53eb17fd.html

Uusi levy on uuden alku, Loudnessilla on vielä paljon soittovuosia jäljellä. Se ei ole koskaan sekoillut rock’n’rollin lieveilmiöiden kanssa, ainakaan liikaa. Takasakin biisikynä on edelleen terävä, ja sama leimaa tuorettakin ”Rise To Glory”-albumia, mikä aina on leimannut Takasakin kirjoitustyötä, tehdään mitä tahdotaan, genreistä ja jopa ankaristakin kritiikeistä viis. Sillä samuraiasenteella heavy metallin yojimbo on johdattanut miehistönsä läpi suosion alamaiden ja lajityyppien epämuodikkuuksien, ja nyt Loudness on uransa ehkä kovimmassa iskussa. Se ei ole enää nuori, mutta ei nuoruus ole mikään itseisarvo. Sattuminen Tsekkeihin samalle illalle Loudnessin kanssa, nähdä Akira Takasakin soittavan veret seisauttavan suvereenilla tavallaan sähkökitaraa puolentoista metrin päässä ja koko vedon napakka laatu sinänsä, takasivat, sanonko….sanon, vuoden tähän asti tärkeimmän keikan. Domo arigato gozaimasu Akira-san. Loudness, thunder from the East. KG

Extreme (us), Accept (ger), Masterplan (ger), Stratovarius, Stargazery, All Rise @ Radio City South Park, Tampere 05.06.2015

Toista kertaa Tampereen Eteläpuistossa järjestetty South Park-festivaali on ottanut komeasti paikkansa Suomen festarikartalla, ja täyttää ansiokkaasti sitä aukkoa, joka muinoin samoilla rannoilla järjestetyltä Sauna Open Airilta jäi. Saunaan en koskaan ehtinyt, mutta South Park tuli korkatuksi nyt kakkoskesänään.

Viime vuonna South Park avasi historiansa komeasti tuomalla Skid Rown, tämän vuoden kuumiksi täkyiksi hankittiin Def Leppard ja harvinainen vieras edes lähikulmilla, Extreme. Ennakolta rohkeilta ja hiukan riskialttiiltakin kuulostaneet päävierasvalinnat kannattivat. Viime vuoden yleisömäärät lyötiin, ja homman jo tiedotettiinkin jatkuvan ensi kesänä. Ajankohtakin on sopiva, Helsingin Tuska Openiin on riittävä muutaman viikon kaula ja yhtäaikaisuus Sweden Rockin kanssa saattaa tuottaa jatkossakin harvinaisempaa herkkua nähtäväksi.

Oman festariperjantaini avaajana, telttalavalla koko tapahtuman korkannut kotimainen Kodittomat jäi nähkääs näkemättä, toimi saksalainen power metal-osaaja Masterplan, ja hyvin toimikin. Bändin kansainvälisellä miehistöllä oli suorastaan hauskaa, mukavuuslipun alla seilattu melodinen tunteroinen avasi festivaalin erittäin hyvissä fiiliksissä. Kuultiin peräti seitsemän biisiä bändin esikoisalbumilta ”Masterplan” (2003). Aivan oikein niin, platta nauttii nimittäin kovaa arvostusta omilla listoillani, ja tulee valituksi harva se kysely sadan parhaimman heavylevyn joukkoon edelleen. Albumi on power metallin yksi kulmakivistä, jolta ei täyteraitoja löydy. South Parkin setissä bändi hanskasi komeimmin ”Soulburnin”, upeasti Dion hengessä rullaavan keskitempoisen, ja ”Kind Hearted Lightin” kohti setin loppupäätä.

Masterplan syntyi vuonna 2001, kun kitaristi Roland Grapow sai Helloweenista kenkää. Tuntuu, että Helloweenista poispotkitut tai lähteneet ovat pelkästään jalostaneet omia lajityyppejään, eli ei niissä eroissa varsinaisesti kovin traagisesti ole käynyt. Lähdöt ovat myös pitäneet Helloweenin terävänä ja uusiutuvana, siitä tuonnempana lisää.

Masterplanin alkuhämärästä on mukana enää Grapow, maailmanluokan kitaristi, joka tekee juuri sitä, mitä kitaristin bändissä kuuluukin. Eli soittaa sähkökitaraa. Poissa lesous ja jumaluus. Soolot pysyvät kurissa ja draaman kaaressa, niillä on alku, ne käyvät jossain ja loppuvat ennenkuin alkavat yhtään kyllästyttää. Sellainenhan hyvä soolo on, vai mitä Slash? Masterplanin nykyinen solisti Rick Altzi epäilytti paperilla, mutta hienosti mies hommansa hoiti, joskaan ääni ei ehkä tänään ollut aivan kestävimmillään. Altzihan muistetaan paitsi At Vance-yhtyeestä, myös kuuden vuoden stintistään kotoisen Thunderstonen nokilla. Basistikseen Grapow on onnistunut kaappaamaan yhden metallimaailman parhaista, Jari Kainulaisen (ex-Stratovarius, ex-Evergrey) tumma ja taidokas kurmootus on jotain, mitä voisi katsella ja kuunnella pitkäänkin. Vielä kun kannuissa vaikuttaa tsekkismies Martin Skaroupka, joka paukuttaa myös Cradle of Filthissa, on Masterplanilla miehistöasiat kunnossa. Viimeisimmältä albumilta ”Novum Initium” (2013) kuultu hittiraita”Keep Your Dream Alive” osoitti, ettei Grapowin sävelkynä ainakaan merkittävästi tylsymässä ole. Mukavasti kerääntyi Masterplanin vedon aikana jo saksaheavyentusiaistia lavan eteen, vaikka ymmärrettävästi suuri massa antoi vielä odottaa itseään. Masterplanin positiivinen nykäisy kantoi pitkälle ja toimi komeana avaajana henkilökohtaisille South Parkeilleni. Lisäpisteet tiskille, että Alex Mackenrottin kiipparitkin saatiin kuulumaan, ja Alexille itselleen, että lavajuomana toimi nykyään yhä harvemmin nähty ja lavajuomana tänä päivänä käsittämättömän aliarvostettu Jack Daniel’s.

Siirtymä telttalavan puolelle, jossa sielläkään ei vielä voinut tungusta puhua. Tampereen Tesomalta ponnistava All Rise soitti oman settinsä yritteliäästi, mutta juurikaan muistijälkiä jättämättä. Näiden iltapäivän kotimaisten soittoslotti voisi minun makuuni olla kaikkien järjestään puoli tuntia, ei yhtään enempää. Puolessa tunnissa jos ei pysty vakuuttamaan, millä logiikalla se tapahtuu seuraavan varttisen aikana?

South Parkin lavasijoittelu on mainio. Perjantaikin oli suorastaan myrskyinen päivä, tuulinen nyt minimissäänkin, mutta blosis ei päässyt päälavan soundia tai rakenteita haittaamaan lainkaan. Ja koska päälava on päivän auringonkiertoon suurinpiirtein sivuttain, ei bändien tarvitse esiintyä masentavassa myötävalossa, eikä jengin tulla kokoajan tillatuksi silmään. Telttalavan anniskelualueelta näkee päälavan, jos haluaa, ja sateen lauantaille sattuessa moni halusikin.

Takaisin päälavan eteen, tsekkaamaan Stratovariuksen alkukesän kunto. Sehän ei huono ollut, eikä se ole tällä miehistöllä kyllä koskaan ollut. Stratovarius on elämänsä vedossa, luomisvoimissaan ja kokoonpanossaan. Tasaisin väliajoin syntyy laadukas tai jopa kivenkova albumi, bändi hioutuu yhteen ja keikoilla rentous on sana joka tulee ensimmäisenä mieleen. Bändi soitti hittipitoisen setin ja sellainenhan se useimmiten on, minkä festarituntisessa ehtii toimittaa. Homma tutusti käyntiin ”Speed of Light’lla”, nykysetin vanhimmalla rallilla. Perään ”Eagleheart”, yksi kaikkien aikojen kovimmista power metal-raidoista ikinä. Kolmas veto ”Deep Unknown” sai luvan edustaa Straton progeosastoa. Setin kovin veto oli kuitenkin tänään ”Black Diamond”, joka kirvoitti jo huudontapaistakin kasvavalta heavykansalta. Jens Johanssonin tutulla cembalointrolla alkava biisi oli pitkään biisi, jonka aina skippasin bändin tuotannossa, mutta sittemmin siitä on kasvanut komea keikanhuipennus, jolla on aina hyvä mitata illan tämminki, ihan viimeistään. Kymmenen biisin kompakti setti päättyi tutusti ”Hunting High and Low’lla”. Bändi on hirvittävässä tikissä ja uransa parhaalla miehityksellä, sen voi huoletta tsekata milloin ja missä tahansa, seuraavan kerran jo parin viikon päästä Tuskassa, kun bändi soittaa vuoden 1997 ”Visions”-albuminsa kannesta kanteen. Onhan se nähtävä ja kuultava.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Ehdin jo luulla, että seuraavana telttalavalla soittava tamperelais-oululainen Stargazery sai kaiken sen tungoksen aikaan, mutta kyse olikin juontajakaksikon Silvennoinen/Kahilainen omasta ”megashowsta”, jossa kuultiin ne Speedy ja Saku-duon kaksi tv:stä tuttua hittibiisiä. Eikä siinä, ainoa vain että se tv:stä tuttuus alkaa olla jo hyvin taaksejäänyttä elämää. Jengillä näytti kuitenkin olevan hauskaa ja tunnetut korahteluhokemat kaikuivat ympäri juhlakenttää.

Stargazeryn onneksi teltta oli jo valmiiksi täynnä, ja moni jäikin niille sijoilleen. Pitkään on tämä orkesteri pitänyt nähdä, kannatti odottaa. Kolmevarttinen komeaa power metallia, biisejä jotka kelpaisivat pidemmällekin päässeille kilpaveljille, ja ennenkaikkea ja kaiken kruununa Jari Tiuran huikea ääni, joka vieläpä tänään oli huippuiskussa. Tiura on helposti yksi sympaattisimpia hahmoja, jonka ikinä olen metallilavoilla nähnyt, kerrassaan valloittava nokkamies. Tiurahan muistetaan oman bändinsä ohella vuoden pestistään Michael Schenker Groupissa (2006-7), ja viimeksi olinkin kuullut Tiuran laulua maestron vieraana Tampereen Klubilla, kun Schenker tuotatti näytille muutenkin aikamoisen superkokoonpanonsa huhtikuussa 2013. Superbändeistä kuulee aina länkytettävän, mutta suomimetallin saralla Stargazery on eittämättä sellainen, miehistön taustalta ja nykyisyydestä löytyy vaikkapa nyt vain Burning Point, Sarcofagus, Charon, Kalmah, Ghost Machinery ja NNS. Ja kaikki tuohan kuuluu soitosta, Pete Ahonen on näiden biisien mittainen kitaristi ja pystyy myös toimittamaan tummat stemmat Tiuralle. Erittäin kova orkesteri, tsekatkaa nämä. Eivät soita kaikissa kissanristiäisissä, mutta olkaa paikalla kun. Uusi albumi ”Stars Aligned” on kova kokonaisuus sekin. Yleisön tunnelmista aisti, että aika moni tänään löysi Stargazeryn, siihen malliin hymyiltiin ja nyökkäiltiin. Suomessa ja Saksassa puristetaan maailman paras power metal ja tamperelaisella Stargazerylla on näppinsä sillä linjastolla. Komea veto. Palaan asiaan.

Jotain oli pielessä telttalavan soundissa kumpanakin päivänä, ei erityisen pahasti, mutta väliin häiritsevästi kuitenkin. Jos välispiikeistä on hankalaa saada selvää, ei voi laulusoundikaan olla hyvä. Ja se on toki näiden tiurojen ja muiden luikauttaessa aika sääli. Kokonaissoundi teltassa oli maallikon korvaan ok, mutta erittäin kohdillaan vain lyhyinä pätkinä.

Jos mittaili huppareiden selkämyksiä ja t-paitojen tekstejä, oli lauantain Helloween festareiden odotetuin vieras. Merchandisemittarilla siis. Ja toiseksi odotetuin oli Motörhead, joka ei edes esiintynyt. Mutta kun mitattiin täpinää lavan edessä, oli se odotetuin monelle Accept, alias meille kaikille tärkeä Assept, jo vuodesta 1976. Solingenin salamapartio suorasuuntasi tunnin ja vartin kovimpia hittejään, hyvillä soundeilla, kovalla volyymilla ja iloisella ilmeellä. Vankeja ei otettu, asemasotaan ei hetkeksikään hyydytty. Armoton veto, valitettavasti omalta kohdalta vasta ensimmäinen (kyllä, miettikää, 2015), mutta näillä näkymin ei viimeinen. Tuli tuossa kehua retosteltua taannoin U.D.O:n Nosturin keikkaa: https://keikkaguru.wordpress.com/2015/05/11/u-d-o-ger-sister-sin-swe-garagedays-aut-nosturi-helsinki-10-05-2015/   Mutta kyllä on sanottava, että tämähän nyt vasta oli kova veto, mitä tulee Accept-mytologiaan ja näihin iskusäveliin. Useita Accept-keikkojakin nähnyt tosifanisto tuntui tykkäävään, lavan edessä alkoi olla tunkua ja yhteislaulukin lähti. Yleisön naisvaltaisuus pisti tässä kohtaa silmään, ehkä illan pääaktillakin oli asian kanssa jotain tekemistä, mutta kun Tuskassa on jotenkin tottunut aika karpaasiin yleisöön, South Parkissa hameväkeä oli selvästi muutenkin enemmän kuin yleensä. Accept veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/accept/2015/etelapuisto-tampere-finland-3c9f1b7.html

Kärkeen siis diskreetisti pari Mark Tornillon solistiaikaista biisiä, ettei pelkästään mene vanhojen muisteluksi. Tornillo on erittäin kova laulu-ja showmies, ja osoittaa todeksi vanhan toden, ettei sota kaipaa yhtä miestä. Jos Acceptin sota kaipaa yhtä miestä, se on kitaristi Wolf Hoffmann, mutta Hoffmann ei ole menossa minnekään. Olihan siinä jotain kummallista, kun Tornillo laulatti yleisöllä ”Stalingradia” Suomen suvessa. Ei niin että lämpötilojen ero Tampereen ja piiritetyn neuvostokaupungin välillä ainakaan tänään olisi ollut kovin merkittävä, mutta välillä nämä laulatusbiisit saavat kyllä koomisia kuvioita aikaan. Toisaalta, ”Balls to the Wall…”  Setin puolivälissä Mark Tornillo kävi stagen sivustalla ja avustava lavajamppari avasi tälle jääkylmän Karjalan. Kerrankin jotain, että saattoi olla kotimaastaan hetken ylpeä.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Murkinatauon takia jätin näkemättä Teräsbetonin, mutta ennenkaikkea siksi, että en ikinä ole tajunnut tämän orkesterin pointtia, en koskaan kuulunut kohderyhmään, ja olipa bändi myös oudoin valinta päivän rosteriin. Teris veti kyllä teltan piukkaan, joten oma yleisönsä sille on. Toisaalta, oli oltava ajoissa päälavan edessä, niin edessä kuin ilman kyynärpäitä pääsee. Olihan South Parkin perjantain odotettu päävieras itse funkmetallin keksijä Extreme.

Erittäin lähellä oli, etteikö Extreme vetänyt vuoden 2015 kovinta keikkaa tähän mennessä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna ja hetken sulateltuna, vetihän se. Ei tällaista intensiteettiä näe joka päivä, joka vuodesta puhumattakaan. Laulaja Gary Cherone hyppi, pomppi, juoksi, nyrkkeili ja tempoi ympäri lavaa hirvittävissä energioissa, suorastaan väkivaltaisesti. Homma oli silti kontrollissa koko ajan, vaikka välillä olin varma, että kohtaa sattuu Garya leukaan. Lavanedustan rouvat, 90-luvun alun teinitytöt, yltyivät käsittämättömiin tanssimuuveihin, jengi otti tilaa itselleen, koko Eteläpuisto tuntui vellovan hirvittävän grooven kourissa. Nuoriso vääntelehti itseään outoihin asentoihin, vaikka ei ollut edes syntynyt 1990, pois se heistä. Nuno Bettencourt kitarassa ja ennenkaikkea Pat Badger bassossa, saivat aikaan senmaailmaisen alakerran jynkytyksen, että maa tärisi lavan edustalla. Muutenkin Extreme soitti todella kovaa, tuntui että lähtee amalgamit hampaista.

Miljoonan tonnin juna rysähti liikkeelle ”Decadence Dancella”, eikä sitä oikeastaan pystynyt mikään pysäyttämään. Klassikkoalbumista ”Pornograffiti” bändi soitti yli puolet, onhan se kiertänyt juuri nyt soittamassa kyseistä plattaa nimenomaan alusta loppuun läpi. Muutakin haluttiin tänään tarjota suomalaisille, siksi harvinainen herkku keikka näillä saloilla oli. Cherone ja Bettencourt vannoivat moneen kertaan kumpikin, että bändi palaa Suomeen, sen verran kovan menon järjesti South Parkin innostunut yleisö. Orkesteri ei ollut tältä territoriolta uskaltanut selvästikään toivoa liikoja, se oli itsekin yllättynyt bileiden laadusta. Hyvä South Park, ja hyvä me, nyt nämä saadaan takaisinkin. Toivottavasti.

Vain keikan keskikohdan akustinen suvanto, kun Bostonin valkoinen apassi Nuno Bettencourt istui pallille teräskielinen sylissään, antoi groovehirviön hetkeksi hengähtää. Pitkähkö instrumentaaliflamencofunk alle, joka ei sekään onnistunut käymään tylsäksi. Monenlaista kepinheiluttajaa on tullut keikoilla nähtyä, mutta kun näki Nuno Bettencourtin, tajusi taas miksi sähkökitara keksittiin. Akustinen osio jatkui, Nuno kutsui ystävänsä Garyn messiin ja nyt tiesi, että kohta kastuu kentällä muukin kuin silmäkulma, ”More Than Words”.  Pitkä ja harras versio, yleisökin sai tilaisuutensa laulaa mukana, ja käytti sen. Edes tunnelmapalaa ja hituria Cherone ei malttanut istua aloillaan, käsittämättömän elastinen amerikankärtsy, hämähäkkimies, joka näytti South Parkin perjantain päätteeksi, mistä rocktähdet on tehty. Ei ihme, että veljekset Van Halen rekrysivät juuri Cheronen bändinsä nokille, kun Sammy Hagarin tinki tuli täyteen. Ääntä riittää, ja kuntoa. Paljon tuotakin päätöstä itkettiin ja poteroista arvosteltiin, mutta Cherone ja Van Halen saivat yhdessä aikaan mainion, mutta toki aliarvostetun, albumin. Eikä samainen orkesteri ole mainittaviin mainetekoihin yltänyt David Lee Rothin palattuakaan. Ongelma makaa muualla kuin solistiosastolla.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Aivan keikan alun räjähtävän väkivaltaiseen intensiteettiin ei Extreme enää setin lopulla päässyt, mutta Vuoden Keikan tittelin se olikin jo ehtinyt ansaita. Silti, groovemonsteri eli ja hengitti loppuun asti kierroksilla, joille monilla ei ole mitään pääsyä. Vaihtelua funkpaahtoon toi countrybiisi ”Take Us Alive”. Keikka päättyi ”Hole Hearted’iin”, ja kuinka olla, siihen minkä takia aika moni oli paikalle tullut, ”Get The Funk Out”. Sen jälkeen ei voi enää soittaa muuta, yleisö toki vaati lisää, ja bändi kävikin muutamaan otteeseen vielä kiittelemässä porukkaa uskomattomasta iltapuhteesta, sillä yhdessähän nämä tehdään.

Käsittämättömän kova veto. Tähän oli enemmän kuin hyvä päättää South Parkin perjantai. Ensimmäisen päivän perusteella kaikki mainiosti. Jonottaa ei tarvinnut, käytännössä minnekään, henkilökunta oli ystävällistä ja päälavan soundit kunnossa. Lauantaina lisää. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: