Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026
Hellsinki Metal Festival otti Hellsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin ja lähimaaston haltuun ensimmäisen kerran kesällä 2023. Festivaalihan tuli tietämättään tai tietoisesti (käsittääkseni erittäinkin jälkimmäistä), paikkaamaan sitä tarjonnan aukkoa jota jumppasaliheavyyn, djentiin ja metalcoreen luisunut Tuska Open Air ei enää täyttänyt. Siis kunnon metallia laajalti kaikista muista lajityypeistä, paitsi äsken mainituista. Elokuussa 2026 HMF järjestettiin siis neljännen kerran, ja jälleen oli saatu kasaan huikea line-up, aiempien vuosien tapaan. Ja kun tässä myöhäisherännäisyyttä tulee usein harjoitettua, niin nytkin, omalle kohdalle HMF’26 oli ensimmäiseni. Mutta tuskin viimeiseni, sikäli laadukkaasta ylöspanosta, ohjelmistosta ja tunnelmasta puhutaan.
Hellsinki Metal Festivalin esikuvina perustamisvaiheessa olivat Tanskan Copenhell ja Saksan mahtava Wacken Open Air. Jälkimmäisessä kerran olleena voin todeta, että hyvin on festarinpystyttämisopit siirretty Stadiin. Wacken on parhaiten ikinä järjestetty festari missä itse olen ollut, ja häkellyttävintä sen toimivuudessa on, kun ajattelee sessioiden jättiläismäistä skaalaa. Kuten Wackenissa, ulkolavat ovat HMF:lla rinnakkain, ja soitto soi sekunnilleen läpystä vaihtaen kummallakin vuorotellen. Lisäksi Nordiksella palvelee luonnollisestikin kolmantena lavana sisätilan legendaarinen jäähallin lava eli The Nordis. Kolme lavaa takaa 15-17 artistia per päivä, eli lipunhinnallekin alkaa saada katetta, lisäksi alueella on muutakin ohjelmaa, kuten nytkin sisätilan vapaapainishow’t. Hellsinki Metal Festival levittäytyy jäähallin ympäristöön erittäin mietitysti. Lavojen alue on musiikin kuuntelua varten, syöminen ja juominen tapahtuu sivummalla, hallin saniteettipalvelut estävät suomalaiskansallista adrenaliinikusessa kahlaamista, ja muutenkin, kaikkea on sopivasti, eikä mitään ole tungettu mihinkään nurkkaan. Jonoja ei juurikaan synny ja festarin tunnelma on sekin poikkeuksellisen positiivinen.
Ulkomusiikillis-siviiliasiainhoidollisista syistä Metal Festivalin avauspäivä eli perjantai jäi omalta osalta puolikkaaksi, ellei peräti kolmannekseksi päivän tarjonnasta. Mutta paljon hyvää ehti silti, kun toteutti kotona laadittua suunnitelmaa ja tikkasi menemään minuuttiaikataululla. Päälavan, eli 01-lavan avanneet Unleashed ja Carcass jäivät näkemättä, onneksi kumpikin on aiemmin koettu erinomaisilla vedoillaan. Sisäänotto ja turvatarkastukset sujuivat niin sukkelaan ainakin iltaseiskan aikaan, että pyrkimys ja haave nähdä Blackbraid toteutui, ja vieläpä ilman mitään juoksukilpailuja. Päälavan ohi dallatessa Bloodbath lopetteli omaa urakkaansa, ja hyvältä kuulosti. Sitten tukevat conversensijat kakkoslavan asfaltista, ja stagelle syöksyi vuonna 2022 perustettu, Native American black metal-skenen ykkösnyrkki Blackbraid. Bändihän on Jon Kriegerin alias Sgah’gahsowáh’n (Mohawkin kielellä ”Noitahaukka”) visio ja ajattelun ilmentymä. Krieger ei ole edes väittänyt suoraan kuuluvansa mihinkään First Nationiin, eikä pystyne sitä edes todistamaan, mutta se ei ole bändin pointti. Krieger kanavoi musiikissaan ja lyriikoissaan sitä luonnontunnetta-ja uskoa, joka alkuperäiskansoille niillä nurkin ja preerioin on aina ollut itsestäänselvyys, mutta tavallisemmalta asfaltillaseisojalta kenties unohtumaan päin. Meksikossa syntynyt Krieger on nyt laatinut ajatuksiaan järkkään kolmen aivan järjettömän kovan albumin verran, ”Blackbraid I-III”. Henkilökohtaisesti voisin väittää että Blackbraid on yksi tärkeimmistä asioista lähivuosien black metal-maailmassa.
Alkuperäiskansojen kansansoittimien tuominen metallimyllytyksen sekaan ei livenä ole ihan helppoa, eikä Blackbraid sitä edes yritä. Keikka on tunteroinen turpaan-tyyppinen kurmootus äärimelodista skandinaavivaikutteista bläkkistä. Liveveto todistaa kylläkin, että Blackbraid on albumikokonaisuusbändi, tunnin kyntö alkaa käydä monotoniseksi jo puolimaissa, jano hiipii ikeniin, vaikka kuinka kovasti olinkin keikkaa odottanut. Ja vaikka kuinka hienoa olikin todistaa livenä vaikkapa ”The Dying Breath of a Sacred Stag” ja homman laadukasta jatkuvuutta todistava ja takaava, kesäkuussa julkaistu komea ”Celestial Bloodlust”. Mikä tahansa toiminta, joka saattaa ajattelemaan ja tutkimaan Amerikkojen intiaanikansoille aiheutettuja ylisukupolvisia vääryyksiä, on hyvää toimintaa. Blackbraidin veto myös alleviivasi jälleen yhtä HMF:n laatukriteereistä, eli että vaikka kuinka syvältä kynnettiin, niin kaikilla lavoilla soundi oli erinomainen ja erotteleva. Näin erityisesti jäähallin sisälavalla, mestassa joka ei ihan aina maamme livehistoriassa ole valtavan erottelevalta kuulostanut.
Keskikebardi äänihuulien läpi ja siirtymä päälavan takamaastoon, eli aivan siihen viereen. Yhdysvaltalaisen, vuonna 1998 esikoisalbuminsa julkaisseen Black Label Societyn tärkeyttä bändinä en ole ikinä tajunnut. Todennäköisesti, jos ryhmän nokkamies olisi joku muu kuin Zykk Wylde, sitä tärkeyttä tuskin tarvitsisi edes pohtia. Ja kyllä se pohdintaan jäi Hellsinki Metal Festivalinkin vedon jälkeen. Bändin näkeminen kuuluu rockmiehen yleissivistykseen ja oli siksi ollut agendalla jo vuosia. Nyt ei enää ole. BLS on aina sekoittanut ansiokkaasti southern rockia ja perinneheavya, ja soitti nytkin laajalla skaalalla biisejä lähes koko tuotantonsa varrelta. Zakk Wylden lauluääni muistuttaa lähes viiltävällä tavalla miehen edesmenneen työnantajan (muutamin tauoin 1987-2025) Ozzy Osbournen vastaavaa, ja kun Stadin asfaltilla sulki silmänsä/tuijotti kenkiään, saattoi hetken kuvitella lähes olevansa Ozzyn soolokeikalla, jotka jäivät muuten aina näkemättä. Ei ihme että Ozzy soi Wylden olleen oikea kätensä niin pitkään, semminkin kun Wylde osallistui sellaisten superhittien kuin ”No More Tears” kirjoittamiseen. Styge on Black Label Societyn setissä vakiona ja kuultiin nytkin keikan mainiona keskisuvantona, ja anteeksi nyt vaan, huippuhetkenä. Bändin toimitus on niin vahvasti Wylden kitarasankaruuden ympärille rakennettu, että jos ei vasiten ole kitarasankarismiehiä, niin vaikeaa on saada loputtomiin irti. Tottakai, vaikkapa ”The Blessed Hellride” jyski ihan komeasti, mutta kun Wylde ja kakkoskitaristi Dario Lorina (kyllä, Lorina) alkoivat veljellisesti luukuttaa kumpainenkin niskan takana, ja kun hommaa oli jatkettu yli neljä minuuttia, oli aika antikitarasankaruusmiehen valua takavasemmalle.
Nimittäin nähkääs, kakkoslavalla eli 02-lavalla tapahtui jotain varsin merkittävää. Kanadalainen deathlegenda Cryptopsy kärsi ensin jonkinlaisista teknisistä haasteista, ja starttia saatiin hetki odottaa. Mutta kun haasteet oli selätetty, Cryptopsy äesti sellaisen reilun tuntisen, että harvemmin näkee, ainakaan ulkotiloissa ja päivänvalossa. Pilkkua kun viilaa, ei Cryptopsysta hirveästi ole jäljellä. Sen musiikillista ja legendatason perimää pitää yllä ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Flo Mounier. Vaan mikäpäs se siinä, Mounier ei voi mitään sille, että muut ovat menneet. Ja olisiko yhden metallimaailman innovatiivisimmista ja kanonisoiduimmista kannuttajista pitänyt lopettaa, ja perustaa joku keskinkertainen ja puolituntematon ryhmä? Ei, hyvä näin. Matt McGachy on viemäröinyt Cryptopsyn solistivastuussa jo lähes 20 vuotta, kitaristi Christian Donaldson on ollut eturivissä vieläkin pidempään. Sitäpaitsi, Cryptopsy ei tukeudu pelkkään menneeseen, siltä tuli viime vuonna mainio pitkäsoitto ”An Insatiable Violence”, jolta nytkin kuultiin kolme räyhäkästä nyintää, kakkosena ”Until There’s Nothing Left”, sitten ”Dead Eyes Replete” ja koko homman paketoinut päätösbiisi ”Malicious Needs”. Harva legendatason bändi laittaa viimeisimmältään keikkasettiin enemmän kuin yhtä raitaa, mutta siksipä Cryptopsy onkin edelleen relevantti, korkeaoktaaninen kuolonkone.
Mutta toki, kun pannuissa on Flo Mounier, joka laittoi Cryptopsyn kakkosklassikkoalbumilla ”None So Vile” (1996) metallikannutuksen siihenastiset nopeusennätykset superblasteillaan uusiksi, oltiinhan tänne sitä vanhaa matskua tietty myös tultu kuulemaan. Kakkosellaan Cryptopsy viimeistään naulasi itsensä dödöhistoriikkiin, yhdistämällä nopeaa teknisyyttä rujoon brutalismiin tavalla, jota ei oltu kuultu. Tuntisessa setissään Cryptopsy ehti pyyhkiä klasarialbumistaan suurimman osan, 6 biisiä, heti keikan ankarana avauksena ”Slit Your Guts” ja myöhemmin ”Crown of Thorns” huippuhetkinään. Itselle kuitenkin kolmantena ajettu, esikoisalbumi ”Blasphemy Made Flesh”-raita ”Serial Messiah” (1994) oli se yksittäinen tärkein syy olla paikalla, plus tietenkin kuulla ja nähdä Mounierin kannuttavan. Ja olihan Mounierilla ihastuttavin snaresoundi koko festareilla, alan mies. Tämän orkan ääreen voisi jatkossa palata hyvinkin uudestaan, viis alkuperäisjäsenten vähäisestä määrästä.
Vaikka eka festaripäivä vajavaiseksi jäikin, tarkoitus oli ehtiä testaamaan myös sisälava. Ja se onnistui rynnimällä puolikkaksi settiä tsiigaamaan chileläinen Mawiza. Näillä janttereilla on taustaa Mapuche-kansan jälkeläisinä, ja bändi laulaakin uhanalaisella Mapuzungunin kielellä, soittaa jalan alle käypää groove metallia, esiintyy komeammat naamiot päässään kuin Sleep Token konsanaan ja osoittutui muutenkin hyvin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Ja kun lähdetään ilmastoahdistuksen kultakaudella soittamaan maapallon toiselle poskelle, niin on mahtavaa että on agendaa ja sanottavaa, vaikkakaan yleisön mapuzungun taidot ei ehkä ihan riittäneet. Yhtäkaikki, bändi sai jopa Hellsinki Metal Festival-termein poikkeuksellisen suopean vastaanoton. Täällä ei kirnuttu niinkään perinteisessä pitissä, vaan mentiin välillä letkajenkkaa ja piiri pientä. Upea meininki, sekä lavalla että lattialla. Sanoinko jo, jäähalli ei kolissut eikä kihissyt, vaan kuulosti erittäin hyvältä. Täällähän voi alkaa taas käymään.
Päälavalla vanha kunnon, ei, vanha Accept toimi jälleen itse itselleen tribuuttibändinä ja tuli jostain syystä nyt nähdyksi jo neljännen kerran. Varmaan siitä syystä, että bändi on vuodesta toiseen härmäläisfestareidenkin vakiokalustoa. Kertani nähdä Accept oli jo toinen toiseksiviimeisen alkuperäisjäsenen, basisti Peter Baltesin, lähdön jälkeen. Ja eiköhän tämä nyt ollut tässä. Bändi on jotenkin niin suorittavassa vaiheessa uraansa, vaikka sinänsä ihan kelvollisia levyjäkin yhä syntyy. Mutta kun ei kitaristi, ja se ainoa alkuperäisjäsen Wolf Hoffman ollut jonossa kun karismaa jaettiin, niin minkäs teet. Samaiseen jonoon ei vuoronumeroa saanut myöskään solisti Mark Tornillo. Näinä päivinä kannattaakin mennä nuoret U.D.O:n keikalle, miehistössä kun on kaksi alkuperäistä acceptia, ja vaikka Udo ei enää vannotusti soitakaan äitibändin matskua, niin uskoakseni alan fiilikseen pääsee silti aika hyvin, kun Wuppertalin Tankin rinnalla bassottelee Peter Baltes.
Tottahan toki Accept jyski 16-biisistä settilistaansa ammattimiesten ottein läpi, mutta joku valtava hengettömyys tuli läpi, eikä sitä pelastanut iltaa valaisseet pyrot tai ihan sinänsä komea lavan ylöspano. Acceptin aika oli ja meni, jälleen yksi ahneuden tulehduttamista tarinoista rockin historiassa. Montaa muutakin mieltä saa tietysti olla, ei siinä. Ettei mene ihan vinkumiseksi, niin ”Son of a Bitch” lähti napakasti, samoin judaspriestmäisen tanakka ”Pandemic”. Sensijaan, näin löysää ”Princess of The Dawnia” en olisi ikinä halunnut kuulla. Mainituista syistä, ”I’m Rebel” soi jo aidan taakse, kun tossu laittoi toista toisen eteen. Stadista ei edes perjantaina poistuta ihan noin vain säädyllisesti maakuntia kohti, eivätkä kulkupelit odottele. Näin muodoin ranskalainen Carpenter Brut jäi jälleen näkemättä, mutta olihan sen soittoslotti muutenkin jo aika tavattoman öinen. Kaiken siis kaikkiaan, erittäin positiivinen pikailta Hellsinki Metal Festivalia korkaten. Jatkuu ensi numerossa. KG