Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Circle”

Supermassive Festival @ Tavastia, Semifinal, Kuudes Linja / Helsinki 23.-24.10.2014

Vuonna 2011 aloittanut Supermassive-festivaali on muuttanut kokoaan ja muotoaan lyhyen historiansa ajan, mutta vuoden 2014 editio oli silti massiivisin, laajin ja musiikillisesti kattavin tähän mennessä. Festarin motto ”An Odyssey Through the Underground” toteutuu kyllä kirkkaasti, siksi laajalla skaalalla tänäkin vuonna kuultiin marginaalimusiikkia, outouksia ja hälyä. Alunperin Supermassive oli ankkuroitu toukokuulle, ja vain kahden klubin välille. Nyt lokakuu tuntuu vakiintuneen ajankohdaksi, ja hyvä niin, tapahtuma katkaisee syksyn mukavasti. Ja keikkapaikkojakin on nykyisellään monta, tapahtuma jakautuu Tavastian, Semifinalin, Kuudennen Linjan, Ääniwallin, Cirkuksen ja Korjaamon kesken. Valinnanvaraa siis on. Ja vielä kun kylkeen lyödään kohtuulliset lipunhinnat ja toimivat järjestelyt, voidaan puhua helposti yhdestä vuoden mielenkiintoisimmista festareista.

 

TORSTAI:

Tapahtuman kakkosiltana, eli torstaina, tapahtui vain Semifinalin ja Tavastian kompleksissa, joten paikanvalinnan vaikeutta ei vielä tänään ollut. Ennakkoon kovasti odottamani brittiläinen Bong sai kunnian avata illan. Newcastlessa vuonna 2005 perustettu kvartetti soittaa  psykedeelistä dronea hyvin raskaalla kädellä, voisi tavaraansa toki doom metalliksikin kutsua. Kolmen vartin festarislotti tarkoittaa Bongin tapauksessa, että ehtii soittaa yhden biisin. Tänään se oli kuluvan vuoden tammikuussa ilmestyneen, tuoreimman albumin ”Stoner Rock” kakkosbiisi (niistä kahdesta siis jälkimmäinen) ”Out of the Aeons”. Tätä olinkin salaa toivonut. Kyseessä on nimittäin kova levy. Mainittu, noin 36 minuuttia kestävä raita on ehdottomasti albumin parempi puolisko. Komea dronesaurus, jolla on aikaa nousta takajaloilleen ja tampata lussummat ketoon. Bongin kataloogi käsittää järjettömän määrän julkaisuja, siksikin on jollain tapaa mahtavaa, että tämä brittihituri ehti soittaa vain yhden tsibaleen. Hyvillä soundeilla jyrättiin heti alkuillasta, ja muutenkin Bongin vedosta jäi positiivinen dronemaku.

Bongin vielä ulvottaessa viimeistä sointuaan, syöksy alakerran pikkuruiseen Semifinaliin. Aika täyttä, mutta sopu antaa sijalle, niinhän se on. Alakerran orkesteri oli monelle tatuusti illan odotetuin. Tamperelais-seinäjokelainen Oranssi Pazuzu on julkaissut kolme täyspitkää, ja ollut ensisoinnuistaan lähtien näitä kotimaisia, jotka jossain vaiheessa pitää ehdottomasti nähdä. Eikä ihme, bändi lunasti odotukset mallikkaasti vain puolen tunnin kompaktilla vedollaan. Bändin kamaahan kutsutaan psykedeeliseksi black metalliksi, ja miksei nyt niinkin. Livenä kuitenkin, ainakin tänään, Oranssi Pazuzu oli rätväkkää, tummaa black’n’rollia, kunnon kähinävokaaleilla toki varustettuna. Lauluhan se onkin tällä kombolla, joka lähimmäksi bläkkistä vie. Eturivissä oltiin suorastaan innoissaan, ja orkesterilla vaikuttaakin olevan uskollinen ja armoitettu fanikanta. Itsekin lupaan liittyä siihen, kunhan näen bändin hiukan pidempänä otantana. Hatunnosto äänitiskille, että tällainen tavara saatiin näin hyvin erotelluksi. ”Vino verso” soi tänään erityisen komeasti. Ja ai niin, näillä on esimerkiksi ihan oikeat bassolinjat, ei tarvitse pelkästään jynkyttää, niinkuin liian moni mustisbändi tekee. Bändin viimeisin albumi ilmestyi viime vuonna, otsikolla ”Valonielu”, ja on kertakaikkiaan tsekkaamisen arvoinen, jos on vielä tsekkaamatta. Ja vaikka ei olisikaan.

Takaisin Tavastialle. Siellä Circle (tai kuten illan spessukokoonpanoa kutsuttiin, Circle vs. Circle)  olikin jo ehtinyt startata oman 65-minuuttisensa. Ensialkuun peräti kuuden sähkökitaran ja yhden basson erikoisryhmittymää piti yytsiä vähän aikaa ns. monttu auki. Ja kyllähän Mika Rätön oopperamainen laulu on pitkästä aikaa kuultuna kuulemisen arvoista sekin. Ehkä tälle harvinaiselle erikoiskokoonpanokeikalle oli tullut ladatuksi hiukan liikaakin odotuksia, sillä kävihän se puuduttavaksi noin puolen tunnin kohdalla viimeistään. Bändin melodinen NWoBHM oli kieltämättä komeaa kuultavaa kuuden kitaran seinän kaatuessa päälle, mutta turhan samankaltaisena keikka kuitenkin eteni. Kun ei tämä bändi ole koskaan ollut mikään showryhmä, ei viisi kitaristia nosta show’n astetta yhtään. Aika hyvillä soundeilla tämäkin onnistuttin ajamaan, hamaan kunnialliseen loppuun. Mitään en väitä kuulluista biiseistä, en tunne tapausta niin hyvin. Mutta siltähän tuo kuulosti, kuin oltaisiin oltu vuodessa 1980, ja laitettu samalle lavalle Iron Maiden ja Judas Priest. Ja se on jo todella paljon se.

Samaan aikaan alakerrassa olikin sitten jo todella kova tunku. Lavalle saatiin rapsakaksi puolituntiseksi Six Organs of Admittance, joka on amerikkalaiskitaristi-ja lauluntekijä Ben Chasnyn pääasiallinen musiikillinen inkarnaatio. Jonkinlaista puolipsykedeelistä uusfolkia soittava Chasny vaikuttaa myös muutamassa vinoumabändissä, joista varmaankin tunnetuin on ollut nyt kuivatelakalla makaava Comets On Fire. Kovin lämpimän vastaanoton Chasny sai täpötäydeltä Semmarilta, miestä oli selvästikin odotettu. Itse en oikein ollut ennakkoperehtynyt jamppariin. Minkä yleensä aina pyrin, vakavana alan harrastajana, tekemään, mutta nyt oli jäänyt väliin. Tavaransa oli siis minulle outoa, ja aika oudoksi jäi. Ensin ajattelin, että kaveri soittaa jotenkin jetlagpäissään väärin, mutta ilmeisimmin kaikki oli tahallisuuden taidetta. En kehdannut kysyä keneltäkään, tekeekö se sen tahallaan.

Jos olikin osaltani ollut Bong illan ennakkoon odotetuin bändi, niin illan viimeisen olisi kannattanut sitä olla. Mutta hyvä edes, että jälkikäteen. Belgian telatykkidivisioona, Kortrijkin hitaan toiminnan joukot Amenra, nimittäin lunastivat ns. lentolippunsa. Herramunvereni, miten kova keikka. Olin kotoisessa musacornerissani yrittänyt kuunnella bändiä ennakkoon, mutta jotenkin ei vain levyltä äkkiseltään iskenyt. Mutta livenä iski, bändi roiski kuin kenttähaupitsi ratsuväen sekaan. Bändin viimeisintä täyspitkää ”Mass V” (2012) pidetään modernin, sludgehtavan hardcoren klassikkona. Tämänkin bändin kataloogi on pitkä kuin piinaviikko, ja ken sen läpi kahlaa, niin toista tietää. Mutta Supermassiven illassa, tunnin otantana, bändi soitti nahat päältä. Kitaristien Lennart Bossu ja Mathieu J. Vandekerckhove yhteispeli on saumatonta. Solisti Colin H. Van Eeckhout huusi sieluaan ulos, käytännössä koko keikan ajan, selin yleisöön. Vahva valinta, joka rikottiin vain muutamin lausein kahdessa biisissä. Nihilismin laatu ja määrä. Mahtavaa. Eikä tämän bändin vedossa haitannut edes taustan kankaalle heijastetut elokuvaklipit. Ne tukivat tällä kertaa bändin synkeää sanomaa.

Keikan edetessä solisti Colin otti paidan pois, ja oli ajatellut asian aivan oikein; kannattaa riisua paita vasta, jos sen alla on jotain näytettävää. Jässikällä on koko selän mittainen roomalainen teloituspuu, taidolla laadittuna. Ja vieläpä siis aito asia, ei risti, vaan T:n muotoinen tappopuu, johon useimmiten naulattiin ryövärit pää alaspäin, paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. Sivupolkuisuus. Mutta siis, todella kova veto, sanokaa mitä sanotte. Kun bändi tykitti settinsä lopuksi järisyttävän komean ”Silver Needle, Golden Nail”, jäi Supermassiven torstaista massiivisen hyvä mieli ajella maalle.

 

PERJANTAI:

Supermassive-perjantaini aloitin Kuudennelta Linjalta, sinne kun oli hyvää aikaa ehtiä tsekkaamaan avausartisti, ennen kuin Tavastialla päästäisiin tositoimiin. Tai niin ainakin teoriassa. Joku henkilökunnasta lienee ollut myöhässä, ja ovet Linjalle saatiin auki vasta, kun ekan bändin oli jo määrä aloittaa. Pikku kylmäkin meinasi tulla, minulle ja parillekymmenelle muulle musafriikille, mutta tässä sitä yhä ollaan. Illan avasi free jazz-trio Taco Bells, vieraanaan jouhikkomaestro Pekko Käppi. Ja toden totta, jatsi oli vapaata. Meikäläisen makuun jopa niin vapaata, että kun bändi joutui katkomaan myöhästymisen takia setistään vartin pois, ei se ainakaan mainittua meikäläistä sanottavammin haitannut. Keikka oli lajityypissään erinomainen, vaikkakin siis lyhyt, muusikkous oli kovaa luokkaa. Varsinkin perkussionisti Jaakko Tolvin soitantaa olisi voinut katsella ja kuunnella mainitun vartin pidempäänkin. Myös saksofonisti Sami Pekkolan saappaissa on jo jotain osattava, itseasiassa paljonkin. Mitä tulee Pekko Käppiin, niin pakko on mies nähdä myös omalla vedollaan pikapuoliin, jampparin sooloalbumi ”Rammat jumalat” (2013) on suorastaan huikea matka romunmakuiseen, tomwaitsmäiseen autokorjaamobluesiin, Käpin kansanmusiikkitaustaa unohtamatta.

Olin alunpitäen ollut kovinkin kiinnostunut näkemään Linjalla myös illan pääartistin, saksofonistilegenda Joe McPheen ja Chris Corsanon duon, mutta Tavastian kokonaisuus veti pidemmän korren. Joskus toiste sitten. llta jatkui Semifinalissa, jossa oli vielä tässä vaiheessa varsin väljää.

Paperilla Tornion hardcoreikoni Läjä Äijälän koneduo The Kolmas oli tietenkin näitä pakko nähdä-komboja. No, nyt on nähtynä. Sanotaan vaikka näin, että kyllä Läjän lahjat parhaiten kristallisoituvat pääbändissään Terveet Kädet. Tämänmuotoinen sivuprojekti Läjällä on ollut läjässä jo 70-luvun lopulta lähtien, mutta The Kolmannen keikat ovat varsin harvinaista herkkua. Kaksi miestä, kaksi konetta, setti jaettu viiteen sekvenssiin, jotka lausutaan numeroina mikrofoniin. Mitään oleelllista ei tapahdu uuden numeron alkaessa, en minä ainakaan huomannut. Lopussa vielä Läjä huutaa mikkiin suoraa huutoa. Hohhoijjaa. TK:n keikkaa odotellessa.

Brittiläinen Gnod jatkoi iltaa Tavastian puolella. Salfordin bändi on käsittääkseni jonkinlainen kulttinimi kotiseudullaan, pyörittäessään poikkitaiteellista klubiaan taidekoulun yhteydessä. Ehkä tämä bändi pitäisikin nähdä siellä, nyt jotenkin orkesterin krautrock meni hiukka sivu suun. Kyllä, nokkamies Neil Francis on ihan asialllinen saksofonisti, ja koko bändiltäkin jumitus sujui ihan mallikkaasti. Mutta miksi tuottaa se vasemmanlaidan kitaristi lentokoneella Suomeen asti juomaan kaljaa ja heilumaan? Maapallon sietokyky on jo rajoilla. Kaverin soitanta tai olemus ei tukenut millään tavalla bändin ilmaisua. Siksi Gnod taipuikin liian helposti bändistä ikäänkuin opiskelijakaaokseksi, taideprojektiksi. Musiikki sinänsä oli hyvää hidastelua, mutta jos puhutaan ihan oikeasti krautrockista, ja sen perinnön kannattelemisesta tähän päivään, niin pari bändiä myöhemmin saimme sitä oikeammin kuulla. Mutta jos koskaan eli ikinä eksyn Salfordiin, ja Gnodin taideklubi sattuu kohdalle, annan toisen tilaisuuden.

Seuraavan bändin jätin suosiolla väliin, alakerran Mr.Peter Haydenin, kovasti kehutun kotimaisen. Oli vain aika hengähtää ja avata Gnod-jumia tuopposella, ja kaverismiehen kanssa kuulumisia vaihtaen. Ihan hyvät oli kuulumiset puolin ja toisin, kiitos vaan, toivottavasti myös Haydenin keikka. Olen kuullut paljon hyvää bändistä, ja se tulee saamaan otannan mahdollisimman pian.

Tavastian puolella jatkettiin, ja hyvin jatkettiinkin. Vuonna 2001 perustettu Earthless tulee San Diegosta. Bändi nakkasi meidät aikakoneeseen ja viskasi kauas rockin historiassa taaksepäin, 70-luvun alkuun. Ja luukutti todella kovan vedon, niin kovan, että en ole tähän hetkeen mennessä kyennyt päättämään, kuka veti oman Supermassiveni kovimman kiskaisun. Ehkä nämä, ehkä Amenra. Bändi soittaa 13 vuoden jälkeenkin alkuperäisessä kokoonpanossaan. Rumpali Mario Rubalcaba mätkii sikäli tanakasti, että palvelukset kelpaavat myös Rocket From The Cryptille, ja tänään illan päättäneelle OFF!:lle. Tuntinen kiisi kuin siivillä, ja pääosin tietenkin kitaristi Isaiah Mitchellin ansiosta. Jampan luukuttamisesta tulee kovasti mieleen Steve Morse, mutta vertaamatta paras. Ja vaikka Earthlessin biisit venyvät lyhimmilläänkin varttisiksi, homma ei mene tekniseksi runkkaamiseksi, vaan kyse on koko ajan musiikista, ja vain musiikista. Ei kultaisia Rolexeja, ei Jack Danielsia lavajuomana, vaan upeita biisejä ja taituruutta. Kova veto. Joka sai taas miettimään, että joku ulkona tuolla, on nähnyt aikoinaan Jimi Hendrix Experiencen. Tosin se lohduttaa, että ne ovat nyt, hintana Jimin näkemisestä, vanhoja äijiä.

Semifinalin puolella todistettiin siis, että aitosaksalainen krautrock elää ja voi hyvin. Asialla oli berliiniläinen Camera, kraut nimeään myöten. En tunne bändin materiaalia riittävästi väittääkseni näidenkään kohdalla mitään mistään kuulluista biiseistä. En tiedä, onko se edes tällaisen kaman kyseessä ollen, mikään juttu sinänsä, että onko biisin nimi ”Camel” vai ”Gnortz”. Silti, kolmevarttia naulitsevaa jumitusta, joka ei pitkästyttänyt, vaan velloi eteenpäin ja kehittyi, mutta pienin askelin.

Tässä vaiheessa, katsoessani elämää taaksepäin, olisi pitänyt poistua. Mutta kiusaus nähdä yksi Supermassiven pääbändeistä oli tietenkin liian suuri. Olihan kyseessä punkin superkokoonpano OFF!, nokillaan alkuperäinen Circle Jerks-ja Black Flag-solisti Keith Morris. Ja lisäksi remmissä Red Krossin pitkäaikainen basisti Steven MacDonald, Burning Brides-kitaristi Dimitri Coats ja rummuissa jokunen rivi sitten mainittu, ja tänä iltana jo toisen vetonsa siis soittanut Earthless/Rocket From The Crypt/Hot Snakes-kannuttaja Mario Rubalcaba. Eli legendaa lauteilla.

Ehkä olisi pitänyt olla kovastikin enemmän ja hillittömämmin Morrisin äitibändien fani, jotta tästä olisi saanut riittävästi irti. Mutta jotenkin vain se koko hardcore-manerismi, että yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekunnin teaser biisistä, ja sitten yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekuntia seuraavaa. Ja se iänikuinen kitarankiertoulvotus näiden kiusankappaleiden välitäytteeksi. En tiedä. Kumpa tietäisinkin. Poistuin takavasempaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Morris alkoi lässyttämään, että me ei olla täällä soittamassa Black Flag-biisejä, eikä Circle Jerks-biisejä, vaan OFF!:ia. Hei, mitäs vaikutit kahdessa aika käänteentekevässä punkbändissä? Ja luuletko, tai toivotko, ihan oikeasti, ettei jäbät toisella puolella maapalloa huutelisi toivebiisien nimiä? Huudella saa, pakko ei ole soittaa. Jos ahdistaa, kannattaa jäädä himaan.

Morris on, kuten keikkaseurani mainiosti totesi, Amerikan Pelle Miljoona. Nyt on teknisesti ottaen nähty OFF!, kyllä kai siihen riittää viisi kokonaista biisiä salin puolella, loput puolikasta bändiä baarin puolelta sivusilmäillen, ja se bändin toinen puolikas monitorista. Joskus käy näinkin, aina ei vain jaksa kyetä kiinostumaan tai kiinnostua riittävästi kykenemään.

Comme si, comme ca. Supermassivesta jäi vielä paljon hyvää näkemättäkin, siksi laaja oli tarjonta, ja mahdollisuuteni vain kahteen festaripäivään. Näkemättä jääneistä harmittavat eniten Roedelius ja Fabio Frizzi. Musiikillisesti, ainakin omalta kohdalta, Supermassive jäi erittäin plussan puolelle. Toivottavasti myös taloudellisesti järjestäjän kannalta, tämän soisi jatkuvan, ellei jopa laajenevan. Supermassive on Suomen Roadburn Festival, joka tekee arvokasta työtä meidän hyväksi, joilla ei joka vuosi, tai koskaan, ole mahdollisuutta matkustaa Hollannin Tilburgiin asti jumittamaan. Ja nykyään, kun 90%:lla kotimaisista festareista on samat esiintyjät, on Supermassive todella virkistävä poikkeus, ja aito odysseija halki undergroundin. KG

Yoko Ono & Thurston Moore (us) @ Huvilateltta, Helsinki 18.08.2013

Yoko Ono on maailman tuntemattomin tunnettu taiteilija”, totesi aikoinaan John Lennon-vainaa vaimostaan. Ja oli hyvinkin oikeassa. John on ollut poissa jo 33 vuotta, mutta kyseinen lause on tuskin mahdottomasti menettänyt relevanssiaan. Monille, siis liian monille, kuluvana vuonna jo 80 täyttänyt Yoko Ono on yhä ”se ilkeä beatlesinhajottaja”, Lennonin murhan jälkeen valtavien mustien lasien taakse kätkeytynyt marttyyrileski, outo käsitetaitelija ja toissijainen muusikko. Uskon kaiken aliarvostuksen, jota väistämättä Ono on saanut urallaan kokea, johtuvan pääasiassa yhdestä faktasta. Yoko Ono on äärettömän tinkimätön ja lahjomaton taiteilija. Pitää myös muistaa, että Ono oli sitä jo ennenkuin rakastui rockin puolijumalaan, ja että Yoko Ono on sitä yhä. Taiteilija tinkimättömällä T:llä. Tästä saatiin tunnin mittainen osoitus myös Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa tuikinormaalina elokuun iltana.

Tunnelma Huvilateltalla oli rennon odottava, väki vaikutti itseäni iäkkäämmältä ja varsin naisvaltaiselta. Muutama selkeästi geezerikäinen beatlemaanikkokin oli eksynyt joukkoon, mutta ennenkaikkea silmiin pisti väen vähyys. Paljon jäikin teltan takatuhdoille tilaa vielä, toki Yoko Ono ja kumppaninsa vetävät Helsingissä kaksi iltaa, että ehkäpä se jälkimmäinen oli sitten täydempi. Silkkaa tinkimättömyyttään oli Yoko valinnut tälle taidettaan retrospektiivisesti esittelevälle maailmankiertueelle soittokumppanikseen samanhenkisen rockhistorian ikonihahmon, ex-Sonic Youth-nokkamies Thurston Mooren. Jos parivaljakko tuntui paperilla oudolta, niin ei tuntunut livenä. Ja sikäli tietenkin kombinaatio ainutlaatuiselta kuulosti, mainitulla paperilla, että omakin lippu oli hankittava myyntiintulopäivänä. Olihan lavalla aimo annos oletettavasti paitsi improttua avantgardea, myös silkkaa rockhistoriaa. Triokokoonpanon täydensi, ja komeasti täydensikin, Circle-yhtyeen rumpali Tomi Leppänen.

On todettava, että en ole koskaan kunnolla tutustunut Yoko Onon levytettyyn soolotuotantoon, itselle ehkä Onon kuvataidepuoli on ollut jopa tutumpaa. Voin myös todeta, että en ole koskaan ollut mikään Sonic Youth-fani. Mutta kuten todettua, näiden kahden maailman yhdistäminen kuulosti äärimielenkiintoiselta. Ja kyllähän se sitä sitten olikin.

Show’n alkua odotellessa taustan videoseinillä pyöri Onon kokeellista elokuvaa meditatiivisimmillaan, mustavalkoisessa filmissä vuorotellen kävelevä naisen ja miehen pylly, ahteri, takalisto, perse. Alkunauhana näytettiin lisää kokeellista kamaa taiteilijan filmituotannosta, sen väliin leikattiin pätkiä Yokon uran varrelta, tärkeimpiä performansseja ja rauhanmarsseja; mutta toki myös hetkiä Lennonin kanssa vietetystä ajasta sänkymielenosoituksineen. Viiltävä oli, pakko sanoa, pitkään näytetty kuva Lennonin verisistä silmälaseista pariskunnan yhteisen kodin ikkunalla. Jota ikkunaa piti itsekin käydä tähyämässä New Yorkin matkalla kauan sitten.

Sitten kävelevät lauteille Ono ja Moore, ja valtaosa yleisöstä osoittaa kunnioitusta seisaaltaan. Uskon tämän eleen olleen pääosin Onolle suunnattu… Ensimmäisenä biisinä kuultiin ”It Happened”, joka löytyy Onon sooloalbumilta ”A Story”, vuodelta 1974 (tosin levy julkaistiin vasta 1977). Biisi on kirjoitettu niissä tunnelmissa, kun Onolle ja Lennonille koitti väliaikainen ero, ja John eleli avustajansa Mayn kanssa L.A:ssa. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tuossa avausbiisissä Yoko referoi moniin muihinkin asioihin; Johnin kuolemaan ja koko loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa lyhyeksi jäänyt ilta vaikutti vielä muotoutuvan perinteisemmän rokkikeikan suuntaan. Mutta toista tiedettiin seuraavan numeron aikana, kun Ono päästi itsensä irti huutamaan, ääntelemään ja ynisemään Leppäsen tanakan rumpujyskeen ja Mooren kitaroinnin alle tai päälle, sekaan, miten vaan. Ne jotka olivat tulleet hakemaan kokonaisvaltaisempaa taide-elämystä, saivat sitä. Noin musiikillisesti Ono tunnusti jossain välispiikissään illan annin olleen noise rockia. Enkä väitä vastaan.

Oli aika Thurston Mooren esittää vain todellakin 55-minuuttia kellottaneen show’n välisuvantona pari soolokipaletta. Pienen kielenvaihto-ja virityssession jälkeen kuultiin Sonic Youth-klassikko ”Scizophrenia”, vuoden 1987 ”Sister”-albumin tykki avaaja. Sen Moore hoiti hienosti, vähän niinkuin kuleksimasta, paikalle saapuneille Youth-faneille. Itseä sykähdytti enemmän Mooren uudelle Chelsea Light Moving-kokoonpanolleen kirjoittama ”Frank O’Hara Hit”.

Yoko takaisin lavalle ja viiltävän upea tulkinta ”Don’t worry Kyoko (Mummy’s Only Looking Her Hand in the Snow)”, biisi joka on ikuisesti omistettu Onon tyttärelle, jonka Yokon ex-aviomies mulkkuuspäissään kidnappasi vuosiksi tuntemattomaan lokaatioon. Kyllä, Yoko Ono on nähnyt elämässään paljon. Ja ehkä on juuri siksi niin lahjomaton. Lentää mannerten yli 80-vuotiaana tekemään juuri niinkuin tahtoo. Kuinka monen mummo laulaa ja ynisee joka ilta uudessa kaupungissa omien avantgarderainojensa valossa? Hiljaista on…Ei minunkaan.

Äkkiä vierähtää tuntinen, ja kun ei oikeasta tai perinteisestä rokkikeikasta ollut kyse, ei ollut sitä encorecaan. Onon kaulaan viritettiin Stratocaster, joka kannossa hän sitten lähestyi Moorea. Thurstonin kitara kiersi ja ulvoi. Ja kun taiteilijat syleilivät viimein toisiaan, ulvoivat kitarat omaa syleilyulvontaansa kielet vastakkain. Hetki oli lyhyt ja ennaltaluetuista keikkaraporteista odotettavissa, mutta silti armottoman rockhistoriafriikin silmin maaginen.

Illan muusikkouspisteet menevät koto-Suomeen, ei voi mitään. Käytännössä lähes harjoittelematta rumpali Leppänen näytti että improvisaatio ja heittäytyminen ei tuota ongelmaa. Harvoin saa olla maanmiehestä aidosti ylpeä, mutta nyt. Pakko päästä Circlen keikalle pian.

Olisiko Yoko Ono voinut vetää 67 euron edestä pidemmänkin show’n? Kyllä. Mutta toisaalta, kyse ei ollut keikasta vaan performanssista, ja niiden luonteelle kompaktius sopii, jos nyt jokin. Juhlaviikkojen motto oli jossain vaiheessa: ”Taide kuuluu kaikille”. Ei ole onneksi enää. Ei nimittäin kuulu näillä hinnoilla. Eikä tänään rahalle täyttä vastinetta mielestäni saatu, mutta niinkin joskus käy. Ja pian sekin jo naurattaa. Merry Christmas, war is over.

Vuosien päästä, kun joku rokkifriikki ystävä kysyy: ”Niin, ehditsä ikinä nähdä Yoko Onoo?”, voin ylpeänä vastata, ”joo kyy mä ehdin”. Uskokaa tai älkää sitäpaitsi, mutta Sonic Youth tekee vielä jotain yhdessä ja tulee jossain muodossa takaisin. Yoko Ono ei koskaan poistunut näyttämöltä, laimeita comebackeja ei ole varsinaisesti tarvinnut Onon tehdä. Silkkaa tinkimättömyyttään. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: