Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “T.T.Oksala”

Loud Crowd @ Seurahuone, Viiala 13.08.2016

Loud Crowd perustettiin Akaan Viialassa vuonna 1986. Siellä se lopullisesti myös kuopattiin, elokuussa 2016. Varsinaisesti vuonna 1991 pillit pussiin laittanut bändi halusi soittaa vielä yhden keikan. Vihoviimeisen pistokokoontumisen edesmenneen ystävän, roudarin, ja suurimman fanin muistolle.

Loud Crowd oli aikansa bändilapsi; vaaleata farkkua, tiukuutta, hörhelöä, pantterikuosia, pinkkiä, ruuhkatukkaa. Se syntyi viimeisellä mahdollisella hetkellä voidakseen olla Loud Crowd. Kovia juttuja Suomessa olivat Dio, Iron Maiden, Twisted Sister ja Van Halen. Mutta myös Judas Priest, Ynkkä Malmsten ja jopa Dokken, joiden suuntaan Loud Crowdin musiikki selkeimmin kumarsi. Muutaman vuoden päästä tulisi kuolonmetalli, mörinä, black ja doom, tukkahevin valtakausi olisi auttamatta ohi. Mutta Viialan jantterit ehtivät lyhyessä ajassa paljon. Vuonna 1987 pukkasi jo ulos omakustannesinkkua, ”Goodheart” nimeltään. Singlen painos oli 300 kappaletta, ja nykyään rieskasta saa maksaa ihan suolaisia hintoja. Jo seuraavana vuonna ilmestyi ainoaksi jäänyt täyspitkä ”Guardians”, jolle tuottajaksi saatiin Taikuri itse, T.T.Oksala. Samaisena vuonna ”Goodheart” julkaistiin ihan oikeana sinkkuna, Pokon Epe Helenius oli ottanut bändin ripeässä tahdissa talliinsa, omakustannesinkun kuultuaan, niinkuin tuohon aikaan monesti tapana oli. Pokolla toki oli tapana myös keräillä bändejä rosteriinsa, ei niinkään markkinoida tai konseptoida niitä.

Vielä yksi sinkku ehdittiin julkaista 1991, ”Stormwind”, ja kakkosalbuminkin nauhoitukset aloittaa, mutta sitten bändin toiminta liukeni linjaerimielisyyksiin. Sittemmin, nauhoja säästelläkseen, JJ-Studioitten Juuso Nordlund joutui jyräämään demoasteella olleen levyn ikuisiin kadoksiin. Viimeinen keikka soitettiin uuden vuoden aattona 1991.

Erikoista Loud Crowdissa oli aikoinaan muutama asia. Ensinnäkin se ponnisti paikkakunnalta, josta kukaan ei juuri koskaan ollut kuullutkaan. Ellei sattunut olemaan viilojen suurkuluttaja, tai asumaan lähellä. Viialan bändihistoria oli valtakunnallisesti olematon. Toisaalta, valtaosa bändistä oli aloittaessaan aivan häkellyttävän junioreita. Soolokitaristi Pex Siltala ja laulaja Jari Parikka olivat muita vanhempia, mutta basisti Jycä Sirainen, rytmikitaristi Jami Katajisto ja rumpali Mirka ”Leka” Rantanen olivat osastoa 14-17 ikävuotta. Ja kolmaalta, heavybändejä ei ihan hirvittävää kattausta Suomessa vielä ollut. Oulun Riff Raff, Kuusamon Zero Nine, Vihannin Gobra, Turun Ironcross ja Nakkilan Judas Priest eli The Oz, sekä tietenkin suomenkielisen hevin pioneeri O.S.S.Y. Joensuusta olivat jo alan veteraaneja, mutta seuraava aalto oli vasta alkamassa. Tarot oli juuri julkaissut esikoisalbumin, ja Tarottien ”Wings of Darkness”-esiintyminen pyhässä Levyraadissa pakottikin monessa rintamamiestalossa korvapuustin keuhkoputken puolelle.  Sitten oli tietenkin vaasalainen Wild Force, ja homman raskautumista pohjustaneet A.R.G.National Napalm Syndicate ja Stone, mutta periaatteessa kotimaiset heavybändit olivat vähän kummajaisia vielä, varsinkin pikkupaikoilta ponnistaessaan. Loud Crowdin varhaisia keikkakumppaneita olivat nokialainen Outburst ja ikaalislainen Innocent Exile. Keikkarintama aukesi nopeasti , ja aivan pohjoisessakin riitti vetoja, kun Pexin kautta tuttu Gobra-yhtyeen Tony Reno myi keikkoja niille suunnin.

Suorastaan käsittämättöntä oli Loud Crowdin pääsy Hämeenlinnan Ahveniston ensimmäisen Giants Of Rock-festivaalin lavalle. Viialan kölvien Iso Päivä oli 15.8.1987, siis kun bändiltä oli ulkona vasta itse kustannettu sinkku. Joku jossain uskoi isosti. Giants of Rockin lavalla nähtiin samana päivänä ulkomaanihmeistä Helloween ja Dio. Festaripäivän kuluessa Loud Crowd oli päässyt tapaamaan itseään Ronnie James Dioa, ja saanut vieläpä kyydin Dion keikkabussilla Hämeenlinnan rautatieasemalle. Pikkujätkien takakujien ja välituntien räkärinkien huhuissa Mirka ”Sledgehammer” Rantasta oltiin viemässä Dion rumpaliksi, näin olen kuullut. Nyrkillätapettavien hämmästykseksi Dion rumpaliksi vaihtui kaksi vuotta myöhemmin Simon Wright.

Loud Crowdin hiivuttua Rantasen tie vei yhdeksi Suomen arvostetuimmista kannuttajista. Ensin TunnelVisioniin, sittemmin Timo Tolkin kokoonpanoihin, Thunderstoneen, Kotipeltoon, sekä perustamaansa uraauurtaneeseen Hevisaurukseen. Jycä Sirainen siirtyi suoraan Horsepoweriin, joka on ilmoitellut uudelleen aktivoitumisestaan kuluvana vuonna. Melkein koko Loud Crowd-miehistö on tahoillaan ollut musiikin parissa aktiivista, joku enemmän, joku vähemmän.

Viiala 13.08.2016: Kylillä on hiljaista, ei uskoisi että täällä jossain tehdään tänään suomalaista rockhistoriaa. Loud Crowd soittaa viimeisen keikkansa ikinä. Edellisen pistokokoontumisen bändi oli vetänyt elokuussa 2003, senkin kotiareenalla. Ovelta saa lippuja, vaikka kylillä on kiertänyt huhu, että Seurahuone on loppuunmyyty. Kaikille tulijoille ranneke kiinnitetään vasempaan käteen. Tapahtuman nimi on Vasenkätisten Vestivaali, Viialan vuotuinen suurtapahtuma, muutenhan täällä on rocktermein varsin hiljaista. Loud Crowd ei ole suinkaan illan ainoa vetonaula, vaikkakin monelle meistä  tosin on. Iltaan on kiinnitetty myös Tuomari Nurmio Spuget-yhtyeineen, Jukka Nousiainen ja Saimaa.

Tänään, viimeisen kerran, Loud Crowd-kokoontumisen syy on ystävän poismeno, bändille uskollisen Petterin. Asiasta ei tehdä turhaa numeroa, kaikki paikalla olijat tuntuvat tietävän, miksi koolla ollaan. Hieno tapa kunnioittaa ketä tahansa, on nykäistä kova keikka, laittaa reiluksi tunniksi kaikkensa peliin. Alkunauha soi, kello on tasan 19.00, Crowdille on annettu illan avausslotti. Liiteri vetää 400 henkeä, ihan kaikki eivät vielä ole paikalla, mutta silmämääräisesti suurin osa. Heavyjampat linnoitautuvat eturiviin, valokuvia räpsitään, ja kun Parikka ojentaa kertseissä mikkiä kohti yleisöä, ei lauluavusta ole pulaa, sanat osataan ulkoa. Tätä on odotettu. Kaukaisimmat ovat Pexin spiikin mukaan tulleet yli 500 kilometrin päästä, pohjoissuunnasta on villi veikkaukseni.

Keikka alkaa, kuten alkaa ”Guardians”-albumi, ”Let It Burn”. Soundit on kerralla kunnossa, vaikka tänään ajetaan kovaa. Bändillä on energiat korkealla, se on selvästikin tullut kotiyleisönsä eteen nauttimaan ainutkertaisesta tilaisuudesta, kerran vielä. Yleisö on samantien täysillä mukana, vaikka ilta on nuori ja mökäöljyä on vasta muutama ehtinyt ottaa pohjiksi asti. ”No Way Out” ja ”Beat the Hell Out of Me” rullaavat napakasti, moni biisi lähtee Priestistä muistuttavalla kitaraintrolla liikkeelle, mutta itselle eniten tästä tulee mieleen parhaillaan comebackia virittävä Dokken. Eikä se ole huono asia, koskaan. ”Guardians”-albumi sai varsinkin vuoden 2006 CD-uusinnan kritiikeissä mainintoja kuten ”tasapaksu”, mutta ei tänään tunnu siltä. Suurin osa albumista soitetaan läpi, ja biisit erottuvat toisistaan ihan vaivatta. Moni niistä soveltuisi tänäkin päivänä stadionluokassa kiertäville mammuteille, kuten vaikkapa ”In The Middle of Your Heart”, joka omistetaan Petterin muistolle, tai neljäntenä kuultava ”Wayward Child”. ”Pick Up The Pieces” uhkaa olla setin ärhäköin veto, sen jälkeen eturivin kolmikko vetäytyy lavan taakse vaatteiden vaihtoon, vain kitaristi Jami jää sivustan ovelle fiilistelemään. Nimittäin Mirka Rantanen soittaa rumpusoolon, ja jos kannuttelu kannuttelun vuoksi nyt joskus on oikeutettua ja paikallaan, niin täällä tänään. Viialan Seurahuone ja Sledgehammerin soolo, olen paikalla. Rupeaman päätteeksi Leka heittää kapulat yleisöön, kuin isossa maailmassa, toinen niistä viuhuaa kymmenen sentin päästä ohi. Olen myöhässä, kun en oikein ole kapulankiinniottomiehiä, joku takaani saa sen, ja tuntuu todella tyytyväiseltä. Hienoa näin.

Bändi palaa lavalle aivan järkyttävät kasarikledjut päällään (tai siis Parikka, Jycä ja Pex), ja kieli poskessa. Vanhojen valokuvien perusteella ainakin Parikka on käyttänyt näitä samoja kulta-ajan keikoilla, eikä siinä silloin ole ollut mitään ihmeellistä. Vaalenpunaiset spandexit ja löysä paita, jossa edes aikakauden Meiju Suvas ei olisi näyttänyt hyvältä. Mahtavaa sinänsä, että mies edelleen mahtuu näihin 80-luvun lopun ”vaatteisiin”. Pexin karderoobi taas näyttää siltä, että on vuosi ’85 ja aika mennä tutimaan, mutta ei nyt sentään ihan vielä. Parin biisin jälkeen basisti Jycä heittää kasaritakkinsa yleisöön, kuin isossa maailmassa, ja huikkaa mikkiin: ”muistakaa palauttaa se.”

Muutamien biisien aluksi Jycä huutelee Jamille, millä soinnuilla lähdetään liikkeelle. Jonkun biisin aluksi Jami ihan vilpittömästi toteaakin eturivin väelle, että vielä kun muistaisi miten tää menee. Ultrasympaattista ja mahtavaa, pieni maailma on jo valloitettu lähes 30 vuotta sitten, nyt sitä ei enää tarvitse tehdä. Bändin ilo tarttuu, fiilis vanhassa Seurahuoneen salissa on huikea. Lavalla on silminnähden hikiset oltavat, mutta meininki vain tiukkenee, kun reilun tunnin setti lähenee loppuaan. ”Carry On” on rätväkkä veto, bändin yhteissoitto on aivan hämmentävän kovaa, vaikka käytännössä tällaiset pistomuistelot pannaan kasaan kotiläksyt tekemällä ja yksillä treeneillä, niin ainakin viimeksi 2003. Varsinkin Jyrki Siraisen basso murisee todella komeasti, soitto on rentoa ja vaivatonta, on selvää että mies on pitänyt itsensä vireänä soittohommissa. Varsinainen setti päättyy ekaan sinkkuun, josta kaikki alkoi 1987, ”Goodheart”. Ankara nykäisy, johon Pekka ”Pex” Siltala sipaisee huiman hienon soolon, viimeistä kertaa.

Bändi on käyvinään takahuoneessa, mutta tulee hyvin lyhyen suostuttelun jälkeen vielä takaisin; ”Run ’Till You’re Free” ja koko homman, tiettävästi lopullisesti paketoiva ”Stormwind”. Hienoa, viimeiseksi jääneeseen sinkkuun kaikki loppuu. On keikkoja, joilla on hyvä olla läsnä, ja niitä joilla on tärkeää olla läsnä. Sitten on näitä, joilla pannaan rockhistoriaa pakettiin, eikä ainoastaan paikallista sellaista. Näillä on, kynnelle kyetessään, suorastaan korvaamatonta olla läsnä.

LoudCrowd

Loud Crowdin vedon jälkeen on lähdettävä. Narikasta pitää vielä ostaa ”Guardians”-CD, johon bändi on siponut nimmarinsa. Tuottokin menee hyvälle asialle, Viialan nuorille, joilla ei tänäkään päivänä ole liikaa paikkoja. Ehkä täältä ponkaisee joku valtakunnanluokan bändikin vielä jonain päivänä. KG

LOUD CROWD (1987-1991, 2003, 2016)

Liikkuvat Lapset, Musta Köksä etc. @ Alpon Kesävestari, Loimaa 14.07.2012

Enpä muista olleeni yhtä pienimuotoisessa rocktapahtumassa iäisyyksiin. Muistikuvat jopa Toijalan legendaarisesta Satamarockista 80-luvun lopulta tai Iittalan urheilukentän rannan Äimärockeista ovat muistikuvia massatapahtumista tämän rinnalla. Loimaalla, Suomen Kansas Cityssa, on noin 17 000 asukasta. Silti vain noin kolmisenkymmentä onnistui olemaan paikalla, kun kerrankin edes oletettavasti jotain tapahtuu. Ja vieläpä heistäkin osa järkkäreitä ja muiden bändien jäseniä.

Homman nimi oli Alpon Kesävestari, kyllä ”vestari”, koska näillä murrealueilla ei voi mitään sanoa kunnolla. Joskin uskon, että ”v”-kirjaimen käyttö viittaa myös tapahtuman pienimuotoisuuteen ja kotikutoisuuteen. Se Alpo puolestaan viittaa kuvataiteilija Alpo Jaakolaan (1929-97), jonka muistoa vaalivan ateljeekodin ja patsaspuiston miljöössä tänään rokattiin. Jaakola oli Loimaan Picasso tai Lounais-Hämeen Särestöniemi, hieno ihmisen kuolevaisuuden kuvaaja.

No, Vestarin iltapäivästä jäi varsin vähän kerrottavaa kenellekään. Puoliltapäivin startanneet akustiset aloittajat skippasin kaikki, enkä voi mitenkään käsittää ketä muitakaan siellä on paikalla ollut. Saapuessani  pelialueelle, parkkipaikan reunaan pystytetyn rekkalavan piirissä oli tarkalleen 18 ihmistä. Ensimmäinen bändi Huruluoto soitti koko olemassaolonsa ekan keikan, ja suoriutui yllättävän hyvin. Mutta kaman pienimuotoisuus ja laulajan äänen ohuus hukkui osittain etelätuulen vietäväksi. Kuitenkin, hieno veto säveltää Lauri Viidan runo ”Alfhild”.  Turkulainen Dasputnik oli iloinen yllätys. Itseni toistaminen on jo tavaramerkki, joten mikäs tässä on toistellessa, mutta suomiproge on osaavissa nuorissa käsissä ja voi todella hyvin. Ja avaruusrockillaan myös Dasputnik osoitti jälleen, kuinka tärkeä hahmo suomirockissa on ollut ja on Sakari Kukko. Piirpaukkeen perintö elää. Ja soipa bändi välillä suorastaan kingstonwallistikin. Orkesterilta on viime vuonna ilmestynyt pitkäsoitto ”Cyclokosmia”, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Sitten menikin pari tuntia alle penkin. Turkulainen The Reed Fags dusasi ja dusasi soundcheckiaan, eikä aloittamisesta tahtonut tulla mitään. Bändi muisti spiikeissään koiduttaa kaikki soundiongelmat miksaustiskille, joka ei ole kauhean korrektia, vaikka se totta olisikin. Bändin puolustukseksi, sivustaseuraten tiskin maaston työskentely täytti kyllä kaikki puolukoinnin tunnusmerkit. Vauhtiin päästyään The Reed Fags toimitti energialla ja taidolla collegerockiaan ja brittipoppiaan, ei siinä sinänsä. Mutta fiiliksenhän se valittaminen valitettavasti vei. Vähänpä tiesin vielä poikain soittaessa mitään huonoista fiiliksistä. Tamperelainen Bad Honey sai kolmenvartin(!) treenikämppäsession, tai sitten se otti sen omin luvin. Flayerissa luki ”Bad Honey with Heikki Salo”. Eli kyse on jollain tapaa ex-Miljoonasateen maestron suojattibändistä. Mutta mikä ihmeen ”with”? Tulivatko ne samalla autolla? Salo nähtiin kyllä yleisössä käyskentelemässä (ja myöhemmin iltaklubilla, mutta ei päivälavalla). Nyt on yhden suomirockin kovimmista lauluntekijöistä usko kova näihin kolleihin, mitään pohjaa ei nimittäin ole. Tästä voisi soittaa poskea pitkäänkin, mutta en jaksa. Ensin opetellaan soittamaan, ja myös olemaan bändi, ja sitten vasta huulet törölle ja kieli ulos ja Angus Young-kumara käyttöön. Jooko? Ja jokainen voi kotona kuunnella ”Sweet Child O’Mine” levyltä, levyversiossa se näetsen osataan soittaa ja laulaa. Ja tämä kaikki, ihan totta, kaikella kunnioituksella rockharrastuksen valinneita nuoria kohtaan. Minä jos kukaan komppaan.

Kun aikataulu oli myöhässä, pitkän linjan lauluntekijä Sami Kukka siirrettiin sisätiloihin esiintymään. Mieli oli sikäli huonona edellisestä vedosta, että Kukka ei nyt saanut mahdollisuutta, ei ammattimiehiä voi kuunnella fiiliksettömissä tiloissa. Kävin autossa hengittelemässä ja palasin asiaan Musta Köksä-yhtyeen aloitellessa.

Mustaa Köksää johtaa kitaristi-laulaja Antti Tammela, joka muistetaan perustajajäsenenä 80-ja 90-lukujen vaihteessa vaikuttaneesta Noitalinna Huraa!-yhtyeestä. Noitis oli tärkeä bändi, joka näytti suuntaa pitkälle tulevaisuuteen, antoi luvan olla mahdollisimman pienimuotoinen ja laulaa todella pienistä asioista. Itse ostin kaikki julkaisut heti ilmestyessään ja pidänpä esikoisalbumia ”Hulalalaa” (1986) edelleen yhtenä Suomen rockhistorian tärkeimmistä pitkistä kiekoista. Onnistuin myös kerran näkemään bändin livenä Hämeenlinnan Ämyrockissa. Ja nyt jo siis muutamia vuosia Antti Tammela on Köksän nokilla pitänyt upeasti Noitalinnan perintöä elossa. Setti alkoi nimikkobiisillä ”Musta Köksä”, joka löytyy Noitalinna-albumilta ”Kalan silmä” (1988). Mutta muuta Noitis-matskua ei sitten, onneksi, kuultukaan. Vaan omillaan oltiin ja ollaan. Ihana bändi, jonka toimittamisessa on jotain täysin vastustamatonta. Ei näitä kannata lähettää Roskildeen, mutta rekkalavoilla ja pikkunurkissa bändi on kotonaan. Tsekatkaa ihmeessä.

Illan odotetuin ja ainakin oma todellinen syyni (yhdessä Köksän kanssa) lusia pitkä iltapäivä oli viimeisenä soittanut Liikkuvat Lapset. Bändi juhlistaa 2012 peräti 30-vuotista uraansa. Esikoisalbumi ilmestyi omakustanteena jo 1983, mutta vasta vuoden -85 ”Viettelyksen vaunu” oli se, jolla itse hyppäsin kyytiin. Näin pitkään piti kuitenkin odottaa, että näkisi bändin. Eikä Loimaan pikkuvestari nyt ideaali tapahtuma ollut Lapsien ensinäkemiselle, mutta hyvän keikan ansiosta erittäin kelpo. Liikkuvat Lapset soitti nimittäin työvoittokeikan, oli aluksi piskuinen yleisö sikäli jäässä. Koko homma perustui vahvahkoon biisimateriaaliin ja solisti Tuula Amberlan periksiantamattomaan yrittämiseen. Ja lopulta se palkittiin. Bändi soitti lähes kokonaan vuoden 2011 paluualbuminsa ”Murhe ja melankolia”, haluten varmaankin osoittaa, että menneitä ei pidä liikaa muistella. Vaan että elämä bändinä jatkuu. Silti itselle tärkeimpiä oli kuulla ”Palavat sillat” ja ”Huomenna hän tulee” (1985). Ja vaikka kuulematta jäivätkin ”Viettelyksen vaunu” ja ”Marssi”, niin en valita. Kannatti kuitenkin olla vihdoin paikalla, vaikka tunnelman ja yleisön vähyys, sekä suomalaisen kesäillan jäätävä viileys veivätkin terävimmän fiilksen.

Mutta hei, jos ei ole tuttu, niin kehotan kaivamaan arkistojen aarteistoista Liikkuvien Lasten mainitun albumin ”Viettelyksen vaunu” ja juuri ”Marssin” kaltaisia lauluja. Upea bändi ja tuolloin T.T.Oksalan oivaltavasti tuottama. Suomi oli 80-luvun puolivälissä huikea rockmaa. Kertakaikkiaan huikea. (Ja jäihän sieltä Loimaaltakin lopulta jotain kerrottavaa…).KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: