Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “A.R.G.”

Loud Crowd @ Seurahuone, Viiala 13.08.2016

Loud Crowd perustettiin Akaan Viialassa vuonna 1986. Siellä se lopullisesti myös kuopattiin, elokuussa 2016. Varsinaisesti vuonna 1991 pillit pussiin laittanut bändi halusi soittaa vielä yhden keikan. Vihoviimeisen pistokokoontumisen edesmenneen ystävän, roudarin, ja suurimman fanin muistolle.

Loud Crowd oli aikansa bändilapsi; vaaleata farkkua, tiukuutta, hörhelöä, pantterikuosia, pinkkiä, ruuhkatukkaa. Se syntyi viimeisellä mahdollisella hetkellä voidakseen olla Loud Crowd. Kovia juttuja Suomessa olivat Dio, Iron Maiden, Twisted Sister ja Van Halen. Mutta myös Judas Priest, Ynkkä Malmsten ja jopa Dokken, joiden suuntaan Loud Crowdin musiikki selkeimmin kumarsi. Muutaman vuoden päästä tulisi kuolonmetalli, mörinä, black ja doom, tukkahevin valtakausi olisi auttamatta ohi. Mutta Viialan jantterit ehtivät lyhyessä ajassa paljon. Vuonna 1987 pukkasi jo ulos omakustannesinkkua, ”Goodheart” nimeltään. Singlen painos oli 300 kappaletta, ja nykyään rieskasta saa maksaa ihan suolaisia hintoja. Jo seuraavana vuonna ilmestyi ainoaksi jäänyt täyspitkä ”Guardians”, jolle tuottajaksi saatiin Taikuri itse, T.T.Oksala. Samaisena vuonna ”Goodheart” julkaistiin ihan oikeana sinkkuna, Pokon Epe Helenius oli ottanut bändin ripeässä tahdissa talliinsa, omakustannesinkun kuultuaan, niinkuin tuohon aikaan monesti tapana oli. Pokolla toki oli tapana myös keräillä bändejä rosteriinsa, ei niinkään markkinoida tai konseptoida niitä.

Vielä yksi sinkku ehdittiin julkaista 1991, ”Stormwind”, ja kakkosalbuminkin nauhoitukset aloittaa, mutta sitten bändin toiminta liukeni linjaerimielisyyksiin. Sittemmin, nauhoja säästelläkseen, JJ-Studioitten Juuso Nordlund joutui jyräämään demoasteella olleen levyn ikuisiin kadoksiin. Viimeinen keikka soitettiin uuden vuoden aattona 1991.

Erikoista Loud Crowdissa oli aikoinaan muutama asia. Ensinnäkin se ponnisti paikkakunnalta, josta kukaan ei juuri koskaan ollut kuullutkaan. Ellei sattunut olemaan viilojen suurkuluttaja, tai asumaan lähellä. Viialan bändihistoria oli valtakunnallisesti olematon. Toisaalta, valtaosa bändistä oli aloittaessaan aivan häkellyttävän junioreita. Soolokitaristi Pex Siltala ja laulaja Jari Parikka olivat muita vanhempia, mutta basisti Jycä Sirainen, rytmikitaristi Jami Katajisto ja rumpali Mirka ”Leka” Rantanen olivat osastoa 14-17 ikävuotta. Ja kolmaalta, heavybändejä ei ihan hirvittävää kattausta Suomessa vielä ollut. Oulun Riff Raff, Kuusamon Zero Nine, Vihannin Gobra, Turun Ironcross ja Nakkilan Judas Priest eli The Oz, sekä tietenkin suomenkielisen hevin pioneeri O.S.S.Y. Joensuusta olivat jo alan veteraaneja, mutta seuraava aalto oli vasta alkamassa. Tarot oli juuri julkaissut esikoisalbumin, ja Tarottien ”Wings of Darkness”-esiintyminen pyhässä Levyraadissa pakottikin monessa rintamamiestalossa korvapuustin keuhkoputken puolelle.  Sitten oli tietenkin vaasalainen Wild Force, ja homman raskautumista pohjustaneet A.R.G.National Napalm Syndicate ja Stone, mutta periaatteessa kotimaiset heavybändit olivat vähän kummajaisia vielä, varsinkin pikkupaikoilta ponnistaessaan. Loud Crowdin varhaisia keikkakumppaneita olivat nokialainen Outburst ja ikaalislainen Innocent Exile. Keikkarintama aukesi nopeasti , ja aivan pohjoisessakin riitti vetoja, kun Pexin kautta tuttu Gobra-yhtyeen Tony Reno myi keikkoja niille suunnin.

Suorastaan käsittämättöntä oli Loud Crowdin pääsy Hämeenlinnan Ahveniston ensimmäisen Giants Of Rock-festivaalin lavalle. Viialan kölvien Iso Päivä oli 15.8.1987, siis kun bändiltä oli ulkona vasta itse kustannettu sinkku. Joku jossain uskoi isosti. Giants of Rockin lavalla nähtiin samana päivänä ulkomaanihmeistä Helloween ja Dio. Festaripäivän kuluessa Loud Crowd oli päässyt tapaamaan itseään Ronnie James Dioa, ja saanut vieläpä kyydin Dion keikkabussilla Hämeenlinnan rautatieasemalle. Pikkujätkien takakujien ja välituntien räkärinkien huhuissa Mirka ”Sledgehammer” Rantasta oltiin viemässä Dion rumpaliksi, näin olen kuullut. Nyrkillätapettavien hämmästykseksi Dion rumpaliksi vaihtui kaksi vuotta myöhemmin Simon Wright.

Loud Crowdin hiivuttua Rantasen tie vei yhdeksi Suomen arvostetuimmista kannuttajista. Ensin TunnelVisioniin, sittemmin Timo Tolkin kokoonpanoihin, Thunderstoneen, Kotipeltoon, sekä perustamaansa uraauurtaneeseen Hevisaurukseen. Jycä Sirainen siirtyi suoraan Horsepoweriin, joka on ilmoitellut uudelleen aktivoitumisestaan kuluvana vuonna. Melkein koko Loud Crowd-miehistö on tahoillaan ollut musiikin parissa aktiivista, joku enemmän, joku vähemmän.

Viiala 13.08.2016: Kylillä on hiljaista, ei uskoisi että täällä jossain tehdään tänään suomalaista rockhistoriaa. Loud Crowd soittaa viimeisen keikkansa ikinä. Edellisen pistokokoontumisen bändi oli vetänyt elokuussa 2003, senkin kotiareenalla. Ovelta saa lippuja, vaikka kylillä on kiertänyt huhu, että Seurahuone on loppuunmyyty. Kaikille tulijoille ranneke kiinnitetään vasempaan käteen. Tapahtuman nimi on Vasenkätisten Vestivaali, Viialan vuotuinen suurtapahtuma, muutenhan täällä on rocktermein varsin hiljaista. Loud Crowd ei ole suinkaan illan ainoa vetonaula, vaikkakin monelle meistä  tosin on. Iltaan on kiinnitetty myös Tuomari Nurmio Spuget-yhtyeineen, Jukka Nousiainen ja Saimaa.

Tänään, viimeisen kerran, Loud Crowd-kokoontumisen syy on ystävän poismeno, bändille uskollisen Petterin. Asiasta ei tehdä turhaa numeroa, kaikki paikalla olijat tuntuvat tietävän, miksi koolla ollaan. Hieno tapa kunnioittaa ketä tahansa, on nykäistä kova keikka, laittaa reiluksi tunniksi kaikkensa peliin. Alkunauha soi, kello on tasan 19.00, Crowdille on annettu illan avausslotti. Liiteri vetää 400 henkeä, ihan kaikki eivät vielä ole paikalla, mutta silmämääräisesti suurin osa. Heavyjampat linnoitautuvat eturiviin, valokuvia räpsitään, ja kun Parikka ojentaa kertseissä mikkiä kohti yleisöä, ei lauluavusta ole pulaa, sanat osataan ulkoa. Tätä on odotettu. Kaukaisimmat ovat Pexin spiikin mukaan tulleet yli 500 kilometrin päästä, pohjoissuunnasta on villi veikkaukseni.

Keikka alkaa, kuten alkaa ”Guardians”-albumi, ”Let It Burn”. Soundit on kerralla kunnossa, vaikka tänään ajetaan kovaa. Bändillä on energiat korkealla, se on selvästikin tullut kotiyleisönsä eteen nauttimaan ainutkertaisesta tilaisuudesta, kerran vielä. Yleisö on samantien täysillä mukana, vaikka ilta on nuori ja mökäöljyä on vasta muutama ehtinyt ottaa pohjiksi asti. ”No Way Out” ja ”Beat the Hell Out of Me” rullaavat napakasti, moni biisi lähtee Priestistä muistuttavalla kitaraintrolla liikkeelle, mutta itselle eniten tästä tulee mieleen parhaillaan comebackia virittävä Dokken. Eikä se ole huono asia, koskaan. ”Guardians”-albumi sai varsinkin vuoden 2006 CD-uusinnan kritiikeissä mainintoja kuten ”tasapaksu”, mutta ei tänään tunnu siltä. Suurin osa albumista soitetaan läpi, ja biisit erottuvat toisistaan ihan vaivatta. Moni niistä soveltuisi tänäkin päivänä stadionluokassa kiertäville mammuteille, kuten vaikkapa ”In The Middle of Your Heart”, joka omistetaan Petterin muistolle, tai neljäntenä kuultava ”Wayward Child”. ”Pick Up The Pieces” uhkaa olla setin ärhäköin veto, sen jälkeen eturivin kolmikko vetäytyy lavan taakse vaatteiden vaihtoon, vain kitaristi Jami jää sivustan ovelle fiilistelemään. Nimittäin Mirka Rantanen soittaa rumpusoolon, ja jos kannuttelu kannuttelun vuoksi nyt joskus on oikeutettua ja paikallaan, niin täällä tänään. Viialan Seurahuone ja Sledgehammerin soolo, olen paikalla. Rupeaman päätteeksi Leka heittää kapulat yleisöön, kuin isossa maailmassa, toinen niistä viuhuaa kymmenen sentin päästä ohi. Olen myöhässä, kun en oikein ole kapulankiinniottomiehiä, joku takaani saa sen, ja tuntuu todella tyytyväiseltä. Hienoa näin.

Bändi palaa lavalle aivan järkyttävät kasarikledjut päällään (tai siis Parikka, Jycä ja Pex), ja kieli poskessa. Vanhojen valokuvien perusteella ainakin Parikka on käyttänyt näitä samoja kulta-ajan keikoilla, eikä siinä silloin ole ollut mitään ihmeellistä. Vaalenpunaiset spandexit ja löysä paita, jossa edes aikakauden Meiju Suvas ei olisi näyttänyt hyvältä. Mahtavaa sinänsä, että mies edelleen mahtuu näihin 80-luvun lopun ”vaatteisiin”. Pexin karderoobi taas näyttää siltä, että on vuosi ’85 ja aika mennä tutimaan, mutta ei nyt sentään ihan vielä. Parin biisin jälkeen basisti Jycä heittää kasaritakkinsa yleisöön, kuin isossa maailmassa, ja huikkaa mikkiin: ”muistakaa palauttaa se.”

Muutamien biisien aluksi Jycä huutelee Jamille, millä soinnuilla lähdetään liikkeelle. Jonkun biisin aluksi Jami ihan vilpittömästi toteaakin eturivin väelle, että vielä kun muistaisi miten tää menee. Ultrasympaattista ja mahtavaa, pieni maailma on jo valloitettu lähes 30 vuotta sitten, nyt sitä ei enää tarvitse tehdä. Bändin ilo tarttuu, fiilis vanhassa Seurahuoneen salissa on huikea. Lavalla on silminnähden hikiset oltavat, mutta meininki vain tiukkenee, kun reilun tunnin setti lähenee loppuaan. ”Carry On” on rätväkkä veto, bändin yhteissoitto on aivan hämmentävän kovaa, vaikka käytännössä tällaiset pistomuistelot pannaan kasaan kotiläksyt tekemällä ja yksillä treeneillä, niin ainakin viimeksi 2003. Varsinkin Jyrki Siraisen basso murisee todella komeasti, soitto on rentoa ja vaivatonta, on selvää että mies on pitänyt itsensä vireänä soittohommissa. Varsinainen setti päättyy ekaan sinkkuun, josta kaikki alkoi 1987, ”Goodheart”. Ankara nykäisy, johon Pekka ”Pex” Siltala sipaisee huiman hienon soolon, viimeistä kertaa.

Bändi on käyvinään takahuoneessa, mutta tulee hyvin lyhyen suostuttelun jälkeen vielä takaisin; ”Run ’Till You’re Free” ja koko homman, tiettävästi lopullisesti paketoiva ”Stormwind”. Hienoa, viimeiseksi jääneeseen sinkkuun kaikki loppuu. On keikkoja, joilla on hyvä olla läsnä, ja niitä joilla on tärkeää olla läsnä. Sitten on näitä, joilla pannaan rockhistoriaa pakettiin, eikä ainoastaan paikallista sellaista. Näillä on, kynnelle kyetessään, suorastaan korvaamatonta olla läsnä.

LoudCrowd

Loud Crowdin vedon jälkeen on lähdettävä. Narikasta pitää vielä ostaa ”Guardians”-CD, johon bändi on siponut nimmarinsa. Tuottokin menee hyvälle asialle, Viialan nuorille, joilla ei tänäkään päivänä ole liikaa paikkoja. Ehkä täältä ponkaisee joku valtakunnanluokan bändikin vielä jonain päivänä. KG

LOUD CROWD (1987-1991, 2003, 2016)

Steelfest Open Air, Hyvinkää 18.05.2012

Oli tullut aika avata festivaalikesä ja urheasti uusi metallitapahtumatulokas, Hyvinkään Steelfest Open Air, olikin sijoittanut itsensä käytännössä lähes puoliväliin toukokuuta. Mikä tilastollisesti onkin varmasti hyvä hahlo avata kesää, mutta sateinen viikko piti ulkoilmatapahtuman vielä melko galsana. Mutta kunnon mättöhän lämmittää aina.

Tapahtuma on kaksipäiväinen, itselläni oli mahdollisuus vain ensimmäiseen ja illan suurimpana houkuttimena tietenkin legenda itse eli Entombed. Siitä kohta lisää. Iltapäivän avanneet kotimaiset Hellboozer Union, Ominous ja Valoton jäivät silkkaa varhaisuuttaan näkemättä, mutta uskonpa menettäneeni varsin vähän. Festivaaliportin ulkopuolella saapujille huuteli jollain kristillisellä ala-agendalla liikkunut miesryhmä. Ehdin vain kuulla, ”siitä portista älkää pojat menkö, siellä odottaa vain itku ja hammasten kiristys”. Mahtavaa, niistähän tänne tultiinkin kuulemaan. Hyvin olivat kristittysmiehet illan bändeistä ja genreistä selvillä.

Portilla kaikki toimi sujuvasti. Lokaatiohan oli Vanha Villatehdas, jonka sisäpihalle oli rakennettu kaksi lavaa ja oheiset. Puitteet siis ihan kunnossa. Ensimmäinen todistettu bändi oli kylän omien karpaasien, vuodesta 1995 blackmetalliaan tikannut Azaghal. Maskit naamalla mentiin ja kovaa ajettiin. Jaksoin yhden miehen seurueeni kanssa noin vartin, sitten järjetön ja monotoninen kaahaaminen sai riittää. Olutteltta kutsui, kuuluihan se kaaos sinnekin. Tämäntyyppisiä livebändejä on maailmassa aika monta, ja Watain, Enthroned ja kumppanit hoitavat tämän niin paljon paremmin. Levyllä Azaghal on aika erilainen ja huomattavasti persoonallisempi orkesteri. Bändin yksi erikoisuus on laulaa (hmmm) sekä englanniksi että suomeksi.

Tässä vaiheessa juomapisteellä oli vielä järkeä käydä, myöhemmin muodostui infernaalisen hitaita jonoja, joille ensi kesäksi yksinkertaisesti on syytä tehdä jotain. On toki hyvää palvelua saada telttaolosuhteissa maksaa pankkikortilla, mutta se hidastaa entuudestaan sitä arpovaa vellomista ja yhdestä juomayksiköstä voi helposti joutua haaveilemaan puolikin tuntia. Toinen juomateltta lisää ensi vuodelle, jookos?

Jos Azaghal olikin pettymys, niin seuraava orkesteri pikkulavalla ei ollut. Kuusamon ikämiehet A.R.G. näytti missä kuukkelilla on munat. Äijäthän ovat ensilevystään lähtien kutsuneet musiikkiaan porometalliksi ja hyvinhän tuo poljentoaan kuvailee. Ei minkäännäköistä anteeksipyytelyä, vaan suoraan päin ja peräti 45 minuuttia niin että biisimateriaali kesti hamaan loppuun. Ilkeää, likaista ja nopeaa thrashmetallia Slayerin hengessä, mutta omalla otteella. Puolen tunnin setti olisi ollut vielä kovempi juttu, mutta bändihän ei slotilleen mitään voi. Jälleen on mainittava hyvät muistot Wacken Open Airista, missä tikataan puolen tunnin settejä ja vain isot nimet saavat tunnin. Joutuu puoleen tuntiin jo vakavasti miettimään mikä edellä mennään. Mutta siis, huikea veto A.R.G:ltä, joka aloitti taipaleensa jo suomirockin suurena vuotena 1985, mutta jäi aina eteläisempien rässääjien varjoon. Tämän bändin kuuluisi kiertää maailmaa ammatikseen, mutta ei se aina mene niin. Kuusamon miesten jyystäessä nähtiin illan ensimmäinen pitti, mutta vielä maltillisesti pyöri noin kymmenen thrash-harrastajan kirnu.

Kuopion Deathchain tuli sivukorvailtua jälleen ruokahuoltopisteestä, ei ollut ennakkokiinnostus sitä luokkaa, että olisi jaksanut raahautua päälavan eteen. Ja illan tärkeälle ykkösnyrkille oli säästettävä energiaansa. Joku toinen kerta sitten Deathchain.

Seuraavan bändin näkemistä olin odottanut vuosia kuin mustaa kuuta nousevaksi, mutta keikan jälkeen pitikin sitten ihmetellä, että miksiköhän? Nyt puhutaan siis Oulun panssarinyrkki Impaled Nazarenesta. Kaikki oli periaatteessa kohdallaan; pikkulavan soundit, kasvava väkimäärä ja tietenkin Impukoiden ollessa kyseessä, myös porukan pukukoodi. Aika harvalla keikalla  näkee jengin joraavan kaasunaamari päässä. Onhan bändin vauhti ja osaaminen aika häkellyttävää tavaraa, mutta se esiintyminen ei oikein tunnu kuuluvan vahvuuksiin. Toisaalta, fanipohja on uskollista ja rutiininomaisempikin salamasota niittää satoaan. Kuultujen joukossa oli mm. vakiokeikkahitti ”Nyrkillä tapettava huora” ja ainakin omalla kotikoneellani lähes päivittäin soiva (älkää kysykö mistä johtuu) mieletön extrememetalliralli ”The Lost Art of Goat Sacrificing”. Ja pitti pyöri. Mutta vähän jätti onton maun. Takaan toki saman tien, että jossain kellariloukossa Väli-Amerikassa kaahattu keikka samalta bändiltä ei taatusti olisi jättänyt. Että onhan näissä ulkoilmahommissakin omat puutteensa.

Pienen odottelun jälkeen nousi lavalle, ainakin omaa musiikkitietoisuuttani ankarasti laajentanut juontajaherra Klaus Flaming  ja kuulutti sen, mitä tänne oltiin ehdottomasti tultu kuulemaan. Vanha kunnon Enska, yksi kaikkien aikojen keskeisimmistä metalliorkestereista eli ruotsalainen Entombed. Ja homman nimi oli puolitoista tuntia turpaan. Ei kovin iso, mutta sitäkin uskollisempi fanijoukko todisti huimaa poljentaa, tuttuja melodisen raskasrock’n’rollin klassikoita kaikilta dödömaaillmaa muuttaneilta avainalbumeilta. Tiedättehän. Ihan on edelleen vedossa L.G.Petrov, ihmisviemäri, ja niinikään alkuperäinen kitaristi  Alex Hellid. Jotain äärettömän keskeistä tapahtui musiikissa 1989, kun demoasteelle jäänyt Nihilist hajosi ja jakautui kahdeksi eli Entombediksi ja Unleashediksi. Ja tässä nyt sen kaaren kesävyyttä todistettiin monttu auki ja nyrkki pystyssä. Ihanaa. Eikä antanut kohdallani odottaa kuin 23 vuotta. Kannatti tosin.

Nopeasti saatiin tyhjennettyä festivaalialue ja kaikkien huulilla oli yksi sana, ”Entombed”. Jeesus-väkikin oli jo mennyt valottomiin koteihinsa ynnäämään päivän saldoa ja jengi valui kohti jatkoklubipaikkaa eli ravintola Pelikenttää. Sen ovella tuli ohikävellessä sen verran poikettua, että kävin kertomassa A.R.G.-kitaristi Jari Kelloniemelle kuinka kovan keikan bändi kuin ohimennen nykäisi. Tämä on parhaimmillaan kahdensuuntaista toimintaa.

Lopuksi. Ihan mallikkaasti tuntui ensimmäinen Steelfest olevan järjestetty ja mietitty. Paitsi se juoma-alue. Mutta profiloitumistahan kannattaa toki pohtia, Hammer Open Air Liedossa hoitaa tätä samaa leiviskää ja osin myös Jalometalli Oulussa. Yksi oma juttu on tietenkin piikkipaikka kesän festarikalenterissa jo toukokuussa.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: