Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “speed metal”

Annihilator (can), The Generals (swe) @ Klubi, Tampere 05.11.2013

Thrashmetallissa puhutaan ”Big Fourista”, neljästä alan isosta mastodontista. Nuo genren arvostetut suuruudet ovat tietenkin Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer. Valitettavasti minkään näistä orkestereista happi ei ole ollut muutamaan vuoteen enää kovin rikasta. Metallica katsoo parhaaksi kehua ja tributoida itseään joka käänteessä, soittaa albumiklassikoita käänteisessä järjestyksessä, virittää keikkaa Etelämantereelle ja tuottaa paskoja elokuvia itsestään. Slayer ei ole enää koskaan entisensä hämähäkin purtua Jeff Hannemanin hengiltä ja kaiken huippuna Tom Araya ja Anthraxin ukot jalkautuvat häpeälliselle Metal All Stars-rundille (tributoimaan itseään kuinka muuten, ei Dimebag Darellia niinkuin väitetään). Ja Megadeth-nokkamies Mustaine pöyristyttävine ”poliittisine” mielipiteineen on jo ajatteluni ulkopuolella.

Mastodonttien vanavedessä hiihtää järkähtämättömästi liuta hienoja thrashbändejä, jotka keskittyvät olennaiseen, eli soittamiseen, kiertämiseen ja ansiokkaiden uutuuslevyjen tekemiseen. Mainittakkoon näistä työn sankareista nyt vaikka vain Sodom, Destruction, Kreator ja Tampereen Klubilla aivan hillittömän kovan nykäisyn sivaltanut kanadalainen Annihilator.

Ennakoltakin erittäin kovasti odottamani metallipuhteen avasi ruotsalainen kuolon’n’roll-yhtye The Generals.  Åmålin (fucking) pikkukaupungista tamppauksensa aloittanut ryhmä sanallasanoen nukkui onnensa ohi, silloin kun hyviä bändinnimiä jaettiin. Mutta silläkin on päästy ulkomaille keikoille, tehty kaksi albumia tähän mennessä ja saatu niistä ensimmäiseen tuottajaksi itse Tomas Skogsberg, umpilegendaarinen ruotsidödön kummisetä. Kaikesta tästä huolimatta ainakin itselleni The Generals oli tuikiuusi tuttavuus. Mutta ei ollenkaan huono sellainen. Ennen keikkaa piti tutustua bändin kahteen albumiin, joista varsinkin vuoden 2009 esikoinen (se Skogsbergin kätilöimä) ”Stand Up Straight” on varsin mainiota ja perinnetietoista hakkausta, vahvasti Entombedin hengessä. Ja sehän on hyvä henki se.

Ihan mainiosti polki The Generals oman kolmevarttisensa ja kuten keikkaseurani kanssa totesimme, oli kyseessä millä tahansa mittareilla yksi vuoden ansiokkaimmista lämmittelysloteista. Vaikkakin tunnistin Generalsien setissä vain kaksi oikeasti hyvää biisiä, ja vaikkakin bändi luukutti suurimman osan vetoaan säälimättömän paskoilla soundeilla ja vaikkakin se liiskalettinen kiintiödregen soitti eri bändissä kuin muut, niin silti. Jos kohta Entombedin tai Ension tulevaisuus onkin vaakalaudalla (ellei niitä kohta kierrä peräti kaksi), niin ruotsikalmon iskäbändin perintö elää ja voi hyvin.

Jos ei oteta lukuun, että ennen Pukin tuloa näkee vielä ehkäpä Keep of Kalessinin ja Satyriconin, niin kyllähän Annihilatorin keikka edusti jo ennakkoon syksyn odotetuinta metalli-iltamaa. Ja kovista odotuksista huolimatta hyvin kävi.  Yli 2 miljoonaa plattaa tai rieskaa myynyt, thrashin yksi itselleni tärkeimmistä kantabändeistä, hoiti leiviskänsä niinkuin pitää. Eli näytti mistä reiästä kana kusee. Ja hei, kuinka monella bändillä on varaa ladata suurin osa kovimmista hiteistä ensimmäiseen puoleen tuntiin? Tällä on. Jos keikan avaukseksi on varaa vetää ”Alison Hell”, niin kyllähän se luotosta omaan materiaaliin kertoo. Ja siihen ensimmäiseen puoleen tuntiin, hirvittävässä tikissä oleva Annis tai Ansku, lataa myös mm. ”Knight Jumps Queen”, ”Refresh the Demon” ja ”Set the World on Fire”, jonka soidessa olen varma että juuri niin teen, kun keikka on ohi. Väkevästi lähtee. Lapikasta lattiaan. Jeff Waters on elämänsä vedossa, shreddaa menemään ja hikoilee hymy huulilla. Punainen FlyingV ulvoo, ja viittäkybää lähestyvä kanadanmille pyörii kuin papu pimpissä. Mahtava meininki.  Pääosan lauluvastuusta kantava, mutta myös erittäin tiukka komppikitaristi Dave Padden on lunastanut paikkansa Watersin oikeana kätenä.

Never Neverland” päättää alkupuolen hittiputken. Keikan keskisuvannon ehdottomasti väkevin nyintä on ”Second to None”. Hillitön veto, jonka aikana ei voi olla palauttamatta mieleen maailman ehkä yliarvostetuimman elävän bändin eli Metallican show’ta taannoin helsinkiläisellä sepeliasemalla. Annihilator on jostain syystä tuomittu thrashin mestikseen, mutta osaamisesta, asenteesta tai ennenkaikkea ainakaan biiseistä se ei ole johtunut. Ehkä se on johtunut Kanadasta, mene tiedä, tai alati vaihtuneista kokoonpanoista. Minulle Annihilator pelaa liigaa. Sitäpaitsi näillä on esimerkiksi rumpali, joka osaa soittaa. Jannun nimi on Mike Harshaw, ja jos vaikka en olisikaan rumpusoolojen ystävä, niinkuin en ole, niin tänä iltana sekin toimi. Kaikessa turhuudessaan. Eli että jos jostain syystä rumpusoolo otetaan settilistaan, niin olkoon sitten aika motivoitu.

Annihilatorin eturiviin on vuonna 2010 uinut basisti Al Campuzano, toivottavasti pidemmäksikin aikaa. Nuori jamppari tuo etulinjaan hyvän basismin lisäksi rentoutta ja tiukkaa stemmalaulua.  Uskotaan ja toivotaan, että tämä kokoonpano voisi kestää. Tiedättehän, joskus kun artisti lausuu mikkiin sen puolipakollisen ”see you next time”, niin välillä tulee kiusaannuttava joojoo-olo. Mutta ei tänään. Jos Annihilator on tällaisessä tikissä tai lyönnissä 2013, niin passaa tulla takaisin, vieläpä kun elokuussa julkaistu ”Feast”-albumikin on kohtuullisen ilkeä rässipaketti. Siltä kuultiin tänään peräti kolme raitaa, levylläkin hillittömän kova ”Deadlock”, ”No Way Out” ja ”Smear Campaign”. On hatunnoston arvoista uskoa tuoreimpaan laattaansa niin paljon, että ottaa kiertueelle mukaan kolme biisiä, liian monet kun pikkuhäpeillen soittavat sitä yhtä eli avausraitaa. Jos artisti ei itse usko, kenen tehtävä on uskoa?

Joskus on vain sellaisia keikkoja, ettei keksi oikein mitään kritisoitavaa. Ja puhun nyt nimenomaan Annihilatorin slotista. Jos ainoa miinus on se, ettei yhtä heavyn historian upeimmista balladeista eli ”Phoenix Rising” soitettu kokonaan, vaan osana medleyta, niin voi sanoa Kanadan joukkueen heiluttaneen verkkoa tänään oikein kunnolla. Ja asiasta asian viereen, olenkohan muistanut mainita, että Tampereen Klubi on koluamistani Suomen keikkamestoista ehdottomasti yksi parhaista..

Edellisellä keikalla Tukholman Klubbenilla oli saatu kaksi encorea. Tänään Tampereen Klubbenilla saatiin peräti kolme, joista tärkeimpänä tietenkin koko metallikanonian yksi olennaisimmista eli ”King of the Kill”, jonka aikana paikallisjamppari Timo(ko se oli) sai lavalle noustuaan soittaa komppia itsensä Jeff Watersin punaisella. Onneksi olkoon Timo. Illan päätti ”Phantasmagoria” ja arvotti rässihistorian merkkipaalukiekko ”Never Neverlandin” näin peräti viiden biisin arvoiseksi. Kuluvana vuonna on tullut nähtyä äärikovat vetäisyt Stonelta, Stratovariukselta ja vaikkapa Witchcraftilta (kuinka olla, kaikki nämä vanhan tullikamarin suojissa), mutta nyt taisi käydä niin, kaikki olosuhteet huomioiden, että Kanadan pojat onnistuivat parhaiten viimeistelyssään. Verkko heilahti, lamppu syttyi, numerot oli tylyt. Set the World on Fire!  KG

Stone, Santa Lucia @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 01.03.2013

Pitkin 80-lukua oli muutama sellainen hetki, että kun kuuli tietyn biisin ensimmäistä kertaa radiosta (tai televisiosta), niin maailma ei varttuvalla rokkidiggarilla ollut enää entisensä; muutamia mainitakseni, Smackin ”Criminal”, Peer Guntin ”I don’t wanna be a rock’n’roll star”, sekä marraskuussa 1987, kun Rockradio jyräytti eetteriin Stonen ”Real Delusion”. Onko Suomessakin tällaisia bändejä, voiko suomalainen metallibändi kuulostaa näin hyvältä? Kyllä se voi, ja voi edelleenkin. Stone näytti tietä 80-luvun lopulla, kun suomimetallin kivikaudesta siirryttiin rautakauteen ja opittiin toden teolla käyttämään työkaluja.

Bändiltä julkaistiin helmikuussa boxi, josta kattava on lievä sana. Se sisältää koko tuotannon ja bonukset päälle. Julkaisun kunniaksi pitkin telakka-aikaansa salakeikkoja ja festaripistoja tehnyt thrashlegenda halusi palata vielä kerran, viisi kaupunkia käsittävälle kiertueelle. Ja kuka tietää, vaikka Stone tämän jälkeen saisi levätä rauhassa lopullisesti? Tampereen Pakkahuoneen veto tosin todisti, että sille ei välttämätöntä tarvetta edes ole.

Stonen kiertueen toisen illan (bändi oli ehtinyt jo vetää keikan Tallinnan RockCafessa) avasi nuori joensuulainen Nerve End, joka itseltäni jäi tällä kertaa käytännön tasolla näkemättä. Jonkinlaista progressiivista metallia Nerve End paiskoo, mutta jää tosiaan todistettavaksi joskus toiste. (Todettakoon, että myös Klubilla illan päättänyt A.R.G. jäi tällä erää näkemättä, valitettavasti.) Seuraavaksi Klubin puolella soitti kenties (kuka näistä ikinä tietää, bändit ainakaan ei itse, ja vannomattakin paras) viimeistä keikkaansa koskaan, omalla tavallaan legendaarinen Santa Lucia. Kemin mimmien suomirockin kultaisena vuotena 1984 perustama bändi soitti aikoinaan periaatteessa mielenkiintoista sekoitusta kasarihardrockia, piiskaavaa hardcorea ja thrashia. Esikoisalbumi ”Arktista hysteriaa” ilmestyi Pokon kautta 1990, ja jäi ainokaiseksi. Ja nimenomaan Pokon kautta, bändin talentti olisi vaatinut muutakin kuin pelkän nimen paperiin;  asiallisen tuottajan, sovittajan ja koko homma olisi voitu jollain tapaa konseptoidakin. Mutta, kyllähän Klubin sinänsä energinen vetokin todisti, että Santa Lucialta puuttuivat nimenomaan hyvät biisit. Illan keikalla en kuullut yhtään oikeasti hyvää stygeä, ja keikkaan valmistava kertauskin koskien mainittua ainokaisalbumia, jäi kahden biisin jälkeen pahasti kesken.

Mutta nähtynä on nyt Santa Lucia, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Saattoi tosiaan olla jopa viimeinen mahdollisuus. Klubin äijäpainotteinen yleisö otti bändin todella hyvin vastaan, jonkinlaista kulttisuosiotakin olin eturivin suunnalla aistivinani. Ja kaikki kunnia luciarouville, siitä pioneerityöstä jota ovat tehneet. Nimittäin,kuinka monta täysin mimmiä kotimaista metalliryhmää tuolla nytkään pyörii? Eipä tule mieleen. Naiset ovat itse antautuneet metallissa sen nätin keulakuvan, tai nätin ja flegmaattisen kiipparistin rooliin, ja sen aina saa mitä haluaa.  Santa Lucia soitti viimeisenä Stone-lainan ”No Commands”, ja osoitti viimeistään, että oma materiaali ei ihan välttämättä vertailua kestä.

Ennakkoon hiukan hirvitti tai jännitti nähdä vuoden 2013 Stone, ihan tarkkaan kykenemättä edes selittämään miksi. Ehkä siksi, että samoilla lauteilla olin juuri nähnyt erittäin jäähdyttelevän ehtoopuolen Cannibal Corpsen, ja muutamakin muu jäähdyttelypaluu on tullut vuosien saatossa todistettua. Itselläni jäi, erittäin valitettavasti, Stone nimittäin silloin kultakaudella näkemättä. Mutta, kaikki huoli oli turhaa, kun klo 21.38 Suomen aikaa Stone jysäytti setin käyntiin nimikkobiisillään ”Get Stoned”. Ja painoi seuraavan reilun tuntisen päälle kuin telatykki. Suvantoja ei ollut, eikä niitä ehtinyt kaipaamaan. Ennen keikkaa julkaistulta Tallinnan settilistalta tutut biisit kuultiin, mutta hiukan oli järjestystä modifioitu Tampereen keikalle. Niin omistautunutta on Stonen fanikanta, uusi ja vanha, että bändi oli uskaltanut (ja aivan oikein niin) harjoitella soittokuntoon paljon paljon muutakin kuin ne kaikkein ilmeisimmät. Kuultiin tukku biisejä, joita bändi ei ole vuosiin, tai jopa vuosikymmeniin soittanut livenä, kuten vaikkapa ”Concrete Malformation” ja ”Light Entertainment”. Josta jälkimmäisestä bändi selvisi hienosti, vaikka nokkamies Janne Joutsenniemi muusta ennakkovaroittelikin spiikissään. Ja toisaalta, sellaiset klassikot kuin ”Real Delusion”, voi pokkana soittaa jo setin varhaisvaiheessa.

Aivan ennenkaikkea oli huikeaa todeta, kuinka soolokitaristi Markku Niiranen on säilyttänyt soittovireensä. Taidot on tallella. Myös Airdashissa aikoinaan vaikuttanut Niiranen on skenen kovimpia Suomessa, ja monessa mielessä on sääli, että miestä on nähty Stonen aktiivikauden jälkeen niin harvoin missään. Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan keikkarutiinihan on ihan toista luokkaa, mutta hyvin oli otteensa säilyttänyt myös Pekka Kasari rummuissa (mieshän soitti sittemmin mm. Ajattarassa ja Amorphisin riveissä).

Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, keikka ei jättänyt juurikaan ns. sanan sijaa. Tuli jopa mieleen, kun encoret päättyivät, että muutamankin olisi vielä voinut samoilla pohkeilla kuunnella. Mutta hyvä näin, tunteroinen turpaan ja pois. Kaikki oli tänään kunnossa, soundit, bändillä hyvä fiilis, ja jos jonkinlaista jännitystä olikin, se ei merkittävästi näkynyt. Joutsenniemellä ääni kuosissa, ”Reached Outssa” kuultiin jopa hetki dödömpää tulkintaa. Ja kun sitten varsinaisen setin päätteeksi Stone latasi tulemaan jokaisen 80-luvun lopulla näihin asioihin varttuneen kansallishymnin, tänään jo kertaalleen kuullun ”No Commands”, niin tuli taas muistutetuksi siitä, että on ihan eri asia, jos sallitte, tehdä ruumiita kuin pestä niitä. No commands, no more!

Maailmanluokan thrashia ja speedia, bändiltä jolla olisi ollut kaikki edellytykset aikoinaan isoonkin luokkaan. Mutta entäpä jos Stone olisi lyönyt läpi maailmalla, ja soittaisi nyt ulkona tuolla yhtä väljähtäneenä rahasampona kuin joku Metallica, niin kuka jaksaisi enää välittää? Siksi miljoonasti parempi näin. Stone on hurjassa tikissä, biisit yhä thrashin huippuosaamista, jopa mainitussa maailmanmitassa. Ja ennenkaikkea, Pakkahuoneen veto ei millään muotoa ollut pois siitä innosta millä Stonea diggailin armon vuosina 1985-91. Päinjopavastoin. Lepää rauhassa Stone, jos tämä tulevan kesän jälkeen on tässä. Ja jos ei ole, niin mahtavaa myös niin. Kiitti jäbät. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: