Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “festival”

Anoushka Shankar (uk/us), Timo Lassy Trio @ Huvilateltta, Helsinki 25.08.2025

Vaikka sitar-virtuoosi Anoushka Shankar aloitti kansainvälisen esiintymisuransa jo vuonna 1995, ja sai ensimmäisen levytysdiilin 16-vuotiaana, ja on omillaankin kehittynyt vuosikymmenien myötä sitaria syvällisesti ymmärtäväksi taiteiljaksi–ei Anoushkasta silti yhäkään puhuta ilman mainintaa kuuluisasta isästään. Vuonna 2012, 92-vuotiaana menehtynyt isä-Ravi oli sitarin soiton todellinen ylikalifi, joka kiersi maailman moneen kertaan 80 vuotta kestäneellä urallaan, ja jonka oppiin monet jonottivat, Beatle-George Harrison heistä kuuluisimpana. Ravi Shankarin tyyli oli klassinen intialainen musiikki ja sitarin rooli siinä, isänsä soittimeen kouluttama ja vihkimä Anoushka on 11 albumin tuotannollaan suunnannut kauemmas, tutkimaan musiikin raja-aitoja ja aidattomuuksia. Anoushkan sitarismia on oman ansiokkaan tuotannon lisäksi kuultu niin Herbie Hancockin, Stingin, kuin Dalai Lamankin levyillä.

Suomessa Anoushka Shankar on nähty useampaan otteeseen, ainakin 2007 Savoy-teatterissa, ja 24.8.2016 Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa, jonne samaiselle lavalle Anoushka bändeineen nyt palasi, lähes päivälleen 9 vuotta edellisen kerran jälkeen. Isä-Ravi muuten esiintyi hänkin jo 70-luvulla Juhlaviikoilla, jotka siihen aikaan olivat toki aika tavalla erimuotoinen tapahtuma. Tällä kertaa Anoushka kiersi ja kiertää juhlistamassa 30-vuotista uraansa, ja kuinka olla, myös Tokoinrannan Huvilateltta juhlistaa tämänkertaisilla Juhlaviikoilla 30-vuotista olemassaoloaan. Arkkitehti Roy Mänttärin yhä erinomaisesti toimiva konsepti pystytettiin ensimmäisen kerran Kallion rantaan kesäksi 1995.

Huvilateltan selvästikin isosti odotetun ja silmämääräisesti erittäin loppuunmyydyn illan avasi kuitenkin suomijazzin kansainvälisesti tämän hetken ehkäpä isoin ja arvostetuin nimi, Timo Lassy trioineen. Lassy oli itselläkin ollut pitkään nähtävien listoilla, ja aikamoinen double-bill sitten ensikosketukseksi ilmenikin, kun Lassy lämmitteli Huvilan lauteet itse sitarvirtuoosi Shankarille. Lassy trioineen (Ville Herrala bassossa ja Jaska Lukkarinen rummuissa) keskittyi 45-minuuttisessaan tänä vuonna We Jazz Recordsin kautta julkaistuun, uunituoreeseen ”Live in Helsinki”-albumiinsa. Ja jos Lassyn mestarillinen soitanta ja näkemys ei ole vielä tuttua tavaraa, tuoreesta livealbumista on itseasiassa iisiä aloittaa. Nytkin livelevyn raidoista soitettiin useampi, ja kylläpä loihti trio hillittömän grooven kalseutuvaan kesäiltaan, kolmen vartin lämmittelyslotti kovasti odotetun maailmantähden edellä kun ei ole pesteistä helpoimpia. Mutta enpä kyllä ihmettele Lassyn menestystä maailmallakaan, puhumme karismaattisesta ja supliikista bändileaderistä, jolla on tunnistettava tyylinsä puhaltaa, ja upeita sävellyksiä.

Lassy aloitti osuutensa esittelemällä trion, ja tarttui sitten ensiksi siihen toiseen soittimeensa, eli huiluun. Pääosan biiseistä mies kuitenkin puhalteli tenorisaksofonia, joka varmaankin pääsoittimekseen mielletään. Pitkänä soitettu, livelevyltäkin löytyvä ”Mountain Man Exit” oli koko keikan ydinteos, siinä kiteytyi Lassyn ultratyylikäs saksofonismi ja säveltäminen. Taustaprojision rakeiset ja haalistuneet visuaalit lento-ja kaukomatkailun luppanimmista päivistä tukivat biisin kerrontaa. Väliin tuntui että Herrala sai ehkä turhankin paljon soolotilaa, ainakaan itse en ole koskaan pitänyt kontrabassoa kummoisenakaan soolosoittimena, ja että toisaalta miljardissa liemessä keitetyn Lukkarisen virtuositeettiä pidettiin vakan alla. Mutta kyllähän ”Mountain Man Exitin” lopussa Lukkarinenkin soolonsa sai. Ja kun päästiin Lassyn hieman vanhempaan biisiin (livelevyltä niinikään löytyvään) ”African Rumbleen”, tarttui Herrala epäjazzisti sähköbassoon ja Lukkarinen pisti kapulat syrjään, ja sitten mentiin. Hurjaa ajoa, Lukkarinen hakkasi rumpujaan paljaaltaan käsipelillä ja soittipa harvinaisena herkkuna vielä ilman kapuloita soolonkin sillä vimmalla, että yksi tomi irtosi kiinnityksistään ja oli loppukeikan ajan pelistä pois. Herrala myötäili sähköbassollaan, ja kaiken yllä Lassyn viileän tyylitelty töräyttely. Pelkästään ”African Rumblen” takia koko iltanakin olisi riittänyt olla paikalla. Mahtava veto. Ja Huvilateltta soi tänäkin iltana erittäin kuulaasti, kummankin bändin kohdalla. Myöhempien aikojen tuuliverkkojen lisääminen Huvilateltan seinustoille on ollut tärkeä veto, nyt kaupungin äänet eivät enää niin vahvasti hiivi telttaan kesken keikkojen, eikä lämppäreiden aikana baarikatoksen puolelta kuulu jumalaton kilinä ja jorina, ainakaan lainkaa niin häiritsevästi kuin joskus takavuosina.

Aika tarkkaan ilmoitetusti klo 20.30 asteli lavalle Anoushka Shankar sitareineen ja istahti korokkeen reunalle soittamaan. Huvilateltta oli tässä vaiheessa ääriään myöten a) täynnä, ja b) odottavassa täpinässä. Ja vaikka Anoushka ensin hetken yksin tunnelmoikin, liittyi pian messiin ladyn mahtava bändi; myös Shankarin nykyisenä tuottajana toimiva Sarathy Korwar rummuissa, Tom Farmer pystybassossa ja ajoittain perkussioissa, sekä huikea Arun Ghosh klarinetissa. Keikan ytimeksi oikeastaan muodostuikin Shankarin sitarsoundin ja Ghoshin klarinetin ainutlaatuinen vuoropuhelu. Klarinetti on soinniltaan helposti tilaa ottava soitin, joka toimiakseen pitää huolella sovittaa ja laittaa oikeaan kontekstiin, mutta oh my ghosh kuinka tyylikkäästi liudan omiakin albumeita julkaissut Ghosh tyylitteli, ottamatta kuitenkaan sointuakaan pois muilta muusikoilta. Nimi mieleen. Illan ohjelmisto ja naksun päälle puolitoista tuntia kellottanut setti perustui pitkälti Anoushka Shankarin kolmen, teemallisen ”Chapter”-mini-albumin sarjaan, joista ensimmäinen, ”Chapter I: Forever, For Now” ilmestyi lokakuussa 2023, kakkososa ”How Dark It Is Before Dawn” huhtikuussa 2024, ja tuorein, trilogian sulkeva ”Chapter III: We Return To Light” tänä vuonna. Pimeyden ja epävarmuuden kautta valoon, siinä mini-LP-trilogian löyhä teema, ja niin myös illan konsertin.

Huvilateltan lavalle oli rakennettu soittokoroke Shankaria varten, ja se toki näytti korokkeelta jolla istutaan lootusasennossa ja heläytetään sitarista sointu silloin, toinen tällöin ja kaikki on äärimmäisen meditatiivista ja hidasta. Mutta ei, Anoushka Shankar on enemmänkin rockmuusikko ja monin paikoin tuli mieleen että sitarin käsittely oli kuin mitä tahansa sähkökitaran soittoa, soundi vain sattuu olemaan hiukka erilainen. Istumalla korokkeen reunalla, Anoushka selvästikin halusi myös olla lähempänä bändiään, ja muutenkin rikkoa sitarin soittoon liittyviä muinaismielikuvia. Anoushka Shankarin bändi oli ihan oikea rockbändi, välillä vedettiin toki jazzimmin, välillä progemmin, ja tarvittaessa raskaammallakin kädellä. ”Chapter”-trilogian biiseistä jollain tapaa upeimmin toimivat kakkoslevyn maaginen ”New Dawn” ja kolmosen ”Hiraeth”, mutta monin kohdin tuntui että viis biisien nimistä ja aihemaailmoistakin, tällaista musisointia ja bändiä voi seurata ihan pelkästään fiilksellä messissä, ja antaa ajatusten virrata muuallekin kuin lavan tapahtumiin.

Yleisön pyytämättäkin, mutta varmasti niin toivoen, Anoushkan piti toki nytkin settilistaan kaivaa ”Chapter”-biisien oheen muutama takakatalogin helmi. Vuoden 2016 ”Land of Gold”-albumin nimiraita olikin yksi setin kohokohtia, samoin heti perään kuultu ”Traces of You”-pitkäsoiton otsikkobiisi vuodelta 2013. Kyseinen albumi on Anoushkan uran keskeisimpiä, sillä kun vieläpä vierailee hänen sisarpuolensa Norah Jones vokaaleissa, ja kun albumin tuotti ja sille ohjelmointeja toimitti itse Nitin Sawhney.

Itse kun en ole oikein väkijoukkojen keskellä istuskelija, piti Shankarin setti tsiigailla seisten Huvilan ylätuhdolta, ja itseasiassa sinne keikka välittyi erittäin mainiosti. Huvilassa kun on ihan oikeasti nouseva katsomo, soundi toimii jokaiseen kuulokuvaan ja istuinsijaan erinomisesti, olet sitten edessä tai takana, ja varsinkin teltan aivan jäätävän tyylikkäät lavavalot nousevat peräti paremmin esiin, mitä kauempaa tapahtumia yyberöi. Ja takatuhdolta pääsee nopeasti pois, kun keikka julistetaan loppukumarruksineen päättyneeksi, ei tarvitse jäädä täyden teltallisen ruuhkauttamaksi.

Anoushka Shankarin varsinainen setti päättyi pariin äärikauniiseen ”Chapter”-raitaan, ”Amrita” ja ”Daybreak”, missään uskollisessa albumijärkässä biisejä ei ainakaan tänään soitettu. Hämärän ja epätietoisuuden kautta uuteen valoon, paitsi että näin upealla keikalla se hämärä ja epätietoisuus jäi siinä välissä kokematta. Shankar otti mainion bändinsä lavan eteen kiittämään kaulakkain, mutta tällä väkimäärällä ja jalkojen tömistelyllä Huvilasta ei nytkään ilman encorea poistuttu. Ja se encore oli tuttuun ja (to)tuttuun tapaan, kaiken illan laadukkuuden kruununa, ja tribuuttina isä Ravi Shankarille, edesmenneen maestron vuoden 1962 ”Improvisations”-albumin kakkosraita ”Fire Night”. Huikea päätösbiisi, jossa Anoushkan sitar soi kuin hieman eritavalla viritetty Stratocaster, muutama satavuotinen sitarsointi ja nykypäivä löivät upeasti kättä, ja itse Ravikin oli läsnä valona ja energiana. KG

Kruder & Dorfmeister play The K&D Sessions live (at), Tuomas Toivonen @ Huvilateltta, Helsinki 17.08.2025

Vuonna 1993 itävaltalainen dj-kaksikko Peter Kruder ja Richard Dorfmeister löivät Wienissä musiikilliset intressinsä ja hynttyynsä yhteen ja perustivat sukunimiään kantaneen duon, joka pian tulisi jäämään elektronisen musiikin tuimimpaan mytologiaan. Jo perustamisvuonna julkaistu esikois-EP ”G-Stoned”herätti huomiota ja säpinää etenkin konemusiikin silloisessa, ja nykyisessä, pääkaupungissa Lontoossa. Varsinkin EP:n päätösraita, hypnoottisesti legendaarista vuoden 1952 Tiomkin/Washington-iskelmäklassikkoa ”High Noon” kierrättänyt ja samplannyt remix herätti ison kiinnostuksen kaksikkoa kohtaan, kun Gilles Peterson oli maailmalle ensisoittanut raidan BBC Worldwide-show’ssaan. Myös pikkulevyn kansi, joka jäljitteli Simon & Garfunkelin ”Bookends”-albumin ulkoasua, osoitti kohti tulevaa. Kruderin ja Dorfmeisterin ura tulisi perustumaan remixaukselle, oman tuotannon ja soololevyjen ohella toki, mutta ennenkaikkea asioiden tyylikkäälle ja viimeisen päälle mietitylle kierrättämiselle.

Duon vuoden 1998 albumiklassikko ”The K&D Sessions” oli iso tapaus ja laittoi oikeastaan uusiksi pitkälti musamaailman ajattelun remixaamisen taiteesta ja laadusta. Julkaisun jälkeen artisteja riitti wieniläisen studion oven takana jonoksi asti kärttämässä remixejä omista biiseistään, mutta Kruder ja Dorfmeister kieltäytyivät kunniasta melkolailla järjestään. Kumpikin on myös duona tekemisen lisäksi julkaissut omaa tuotantoa ja originaalisävellyksiä, Kruder mm. Peace Orchestran nimissä ja Dorfmeister esimerkiksi Tosca-projektillaan. Kun Nokialla meni vielä 2000-luvulla hyvin, se tilasi jotkin lippulaivamalliensa ringtunet herraskaksikolta, ainakin Nokia 8800 Arteen ja Nokia 8800 Sapphire Arteen.

Kruder ja Dorfmeister olivat esiintyneet livenä jo pitkin 90-lukuakin, mutta vuodelle 2025 viriteltiin jotain ainutlaatuista, miesten maailmanmaineeseen lopullisesti nostaneen ”The K&D Sessions”-albumin soittaminen, periaatteessa ainakin, kannesta kanteen. Eikä siinä sinänsä, mutta ei suinkaan dj-tyyliin, vaan täysimittaisen livebändin voimalla. Ja tämänkaltaisen erittäin harvinaisen konserttikokemuksen järkkäsi poikkeamaan Helsinkiin, mikäpä muukaan kuin kaupungin jokaelokuinen Juhlaviikot. Vaikea edes kuvitella että mikään muu taho tai organisaatio olisi tätä keikkakonseptia Suomeen saanut, paikaksi valikoitui onneksi Hakaniemen Tokoinrannan Huvilateltta, ja hyvä niin, esimerkiksi Musiikkitalon massiviisuudessa keikan intiimiys ja intensiteetti olisi mennyt helposti hukille.

Huvilateltassa on elokuisin tullut nähtyä kaikenlaista uniikkia ja laadukasta, mutta kun Kruderin ja Dorfmeisterin puolitoistatuntinen bändiveto oli paketoitu, julistin ihan itse itsekseni parhaan koskaan kokemani Huvila-illan nähdyksi ja kuulluksi, kaikki reunaehdot huomioituna. Laatukokonaisuuteen mukaan laskettuna toki Tuomas Toivosen trion ambient-lämmittelyosuus.

Kruderin ja Dorfmeisterin kiertueella aiemmin soittama settilista oli tietysti ennakkoon pitänyt opiskella ulkoa, ja vaikka ”Sessions”-albumin raitajärjestystä sekoitettu olikin, niin kyllä siltä ne huipuimmat hetket minimissäänkin kuultiin. Kello 20.30 astelivat Wienin herrasmiehet lavan etureunaan, ja kun Dorfmeister tarttui akustiseen kitaraan, tiesi heti että ”Boogie Woogiellahan” tämä alkaa, joskaan albumikokonaisuus ei sillä ala, eli irtiottoja duo itselleen ja meille salli. Eikä kaksikon yhteissävellys (toinen kahdesta albumin orkkisraidasta) edes ole boogie woogie, vaan meditatiivinen, klassisella kitaralla maustettu ambient-avaus keikoille, jonka avauksen aikana muu bändi huomaamatta nytkin hiipi omille paikoilleen. Miehistön nimiä ei tällä kertaa lähdekirjallisuudesta löytynyt, eikä keikan lopun saksa-aksentilla tapahtuneesta esittelystä jäänyt henkilöllisyydet mieleen, mutta todella kovan luokan nelihenkisen orkesterin Kruder ja Dorfmeister olivat tuekseen koonneet: rummut, basso, kiipparit ja perkussiot. Jokainen soittaja sai myös soolotilaa illan edetessä.

Varsinaisesti keikka käynnistyi illan kakkosbiisillä, kun dj-duo asettui tiskiensä taakse lavan takaosaan ja potkittiin käyntiin Roni Sizen ”Heroes”, jonka Kruder aikoinaan remixasi bossa nova-sävyillä pituuteen 6:30, kun alkuperäinen kellotti alle 4 minuuttia. Ja kun siirryttiin drum’n’ bass-mies Alex Reecen alunpitäen julkaisemaan ”Jazz Masteriin”, tarttui Dorfmeister sähkökitaraan, jota soittikin sittemmin useimmissa biiseissä. Ja kun lopulla settiä Dorfmeister esitteli muina multi-instrumentalisteina taidokasta poikkihuilun soittoaan, oli silloin Kruderin vuoro tarttua kitaraan. Alulla settiä varsinkin birminghamilaisen Rockers Hi-Fi:n hitti ”Going Under” polki todella hypnoottisesti ja koko bändi alkoi saada mainiosti lämpöjä ylös viimeistään tässä vaiheessa. Kun ”K&D Sessions”-albumia aikoinaan kaikessa rauhassa synnytettiin, herrat käyttivät noin viikon verran yhden raidan remixiin ja uudelleen muokkaamiseen. Kunnioitettavaa touhua, kun extended CD-paketillakin oli aikoinaan 21 raitaa. Omille kuulokuvasijoille varsinaisen setin raidoista parhaiten toimi manchesteriläisen Lamb-yhtyeen esikoisalbumilta, joka toki omastakin levyhyllystä löytyy, poimittu ja remixattu radiohittiraita vuodelta 1996, ”Trans Fatty Acid”. Kauniisti tuli Lou Rhodesin kuulas laulu Itävällan miesten mixistä ja bändin raskaahkokätisestä toimituksesta läpi. Silmät kiinni ja saattoi kuvitella itsensä Lambin keikalle. Jotka muuten jäivät aina näkemättä, bändihän laittoi pillit pussiin viime vuonna. Niin sanotussa edellisessä elämässä varsinkin Lambin esikoisalbumi soi omalla kohdalla todella ahkerasti, missä ikinä maailmalla henkilökohtainen musacorner kulloinkin sitten sijaitsikaan.

Bomb The Bass-styge ”Bug Powder Dust” jytisi Stadin iltaan uskomattoman komeasti sekin, ovi oli hetken auki hip hopin kultakauden viimeiseen vuoteen 1995. Koko ”The K&D Sessions” albumi kellotti aikoinaan, ja kellottaa muuten edelleen, lähes 127 minuuttia, joten Huvilateltan puolitoistatuntiseen soittoslottiin ei ihan kaikki mahtunut, mutta todella tyylikäs otanta ja valikoima olennaisinta välittämään kuultiin. Olimme paikalla. Helsingin veto oli tällä haavaa Euroopan viimeinen, syyskuun alussa remmi suuntaa Yhdysvaltoihin, mutta palaa loppusyksystä vielä vanhan mantereenkin konserttisaleihin. Jos tielle sattuu, ja nyt jäi näkemättä, suositus on vahvaakin vahvempi, sikäli paljon ja laadulla oli elektronisen rockmusiikin historiaa lauteilla, mennyttä ja vähän nykyisempääkin. Ja vaikka kaikkea ei kuultukaan, ne kiertueelta jo tutuksi tulleet kaksi encorea toki jyskittiin komeasti maaliin, ensin Depeche Mode-raita tärkeältä ”Ultra”-albumilta (1997), eli herrain kimpassa remixaama ”Useless”, ja vielä kaiken kauniiksi lopuksi itävaltalaisen Count Basic-yhtyeen tsipale ”Gotta Jazz”, jonka Kruder aikoinaan nappuloista ja liu’uista väänsi todella tehokkaasti polkevaksi drum’n’ bassiksi. Encoreiden aikana sekä Kruder että Dorfmeister kumpainenkin soittivat sähkökitaroita, ja muutenkin soundi ja meininki oli koko keikan ajan nousujohteinen. Lähes täysi, tai siltä ainakin näyttänyt, Huvila eli ja jorasi mukana niin, että näillä leveyspiireillä harvemmin sunnuntai-iltana näkee. Huvilateltta joustavine materiaaleineen, ja pyöreine-ovaaleine muotoineen soi (nytkin) todella kuulaasti, kuulaammin kuin uskalsi takavuosilta edes muistaa. Toistan itseäni, mutta Helsingin Juhlaviikot on tuonut, ja joka vuosi tuo, niin tanakkaa musiikillistä sivistystä ja harvinaisia keikkoja pääkaupunkiin, että arvostaa ja kiittää pitää. Kuten todettua, Kruderin ja Dorfmeisterinkin konsertti olisi muilta jäänyt tuomatta. Mitähän jännää ensi kesänä tarjoillaan? Eikä festivaali tältäkään vuodelta vielä ohi toki ole.

Huvilan illan avasi kolmevarttisellaan Tuomas Toivonen trioineen, Lucas Growe kontrabassossa ja Jarno Tikka saksofonissa. Itse säveltäjä hoiti koneet ja vokaalit. Esitys oli käytännössä Toivosen ambientin teoksen harvinainen livenä läpisoitto, ja nyt tulee sen teoksen nimi…Valmiina? ”Turhaan erotti kaukonäköinen jumala maat toisistaan merien avulla, jos epäpyhät alukset halkovat tahrimattomiksi tarkoitettuja vesiä”. Mutta uskokaa tai älkää, tuolta Toivosen taidokkaan trion esitys myös kuulosti, minimalistisen taustavisuaalin tukemana. Välillä homma eteni erittäin jalan alle käyvällä tanssibiitillä, välillä suorastaan avantgardeksi antautuen, kun Growe irrotteli kontrabassosta ääniä, joiden emme muistaneet olleen olemassa. Ja kaiken yllä Tikan saksofoni luomassa tunnelmia ja mielikuvia. Valkoisesta kohinasta kaikki alkoi, ja kolmisen varttia myöhemmin valkoiseen kohinaan kaikki kiertyi. Ja kun ambient on livenä kohtuukova laji, että intensiteetti pysyy yllä, trio tulkitsi teoksen erittäin mainiosti läpi. Pitkäniminen levytys löytyy nyt myös suoratoistopalveluista. Kovalle ambient-harrastajalle ja uuden musiikin etsijälle lähtee musacornerista jälleen lämmin suositus. Ja muutenkin oli ilo nähdä Toivonen vihdoin lavalla, miehen tekemiset varsinkin Giant Robotin nokilla jo vuodesta 1996 ovat erittäin tärkeä osa suomirockin electrompaa laitaa. KG

Puntala Rock 2025: Rat Cage (uk), Sanctus Iuda (pl), Nao (de), Ruidosa Immundicia (at), Diskelmä, Ien, Putkipommi, Flags of Unity, Hero Dishonest, Kismet, Disappoint @ Puntala, Lempäälä 25.07.2025

Tässähän ei enää ihan mikään rippikouluskloddi ole itse kukaan, mutta niin vaan piti aika kauan maapallon lisälitistyä napojen kohdilta, ennenkuin meikämannerheim pääsi korkkaamaan Lempäälän legendaarisen DIY-punk-festivaalin, elikkäs Puntala Rockin. Monasti ihmiselämässä oli ollut mielessä mennä, mutta aina oli ns. jäänyt. Tänä vuonna Puntalan line-up ei sisältänyt mitään pakko-nähdä bändejä (vaikka sellainen ihan hyvin olisi voinut olla lauantain päättänyt Newtown Neurotics), mutta onneksi Puntalan perjantain keikkaseurana toiminut Keikkaseura sai houkuteltua messiin ja meininkiin, ja niinpä neitsyyden (jos sallitte) vieneestä Puntalasta muodostuikin varsin positiivinen ja henkevä kokemus. Niin positiivinen ja henkevä, että taas piti ihmetellä, miksi kesti näin kauan, ja että miksipä ei laatisi tästä jokakesäistä traditiota itselleen, niin kauan kuin viimeiset polvet elikkäs lonkat festarinurmia-ja mutia kestää. Eli, Del Monte-mies sanoo ”kyllä”.

Ensimmäinen asia, mikä a) hämmästytti, ja b) kummastutti pientä kulkijaa oli se, että Puntala ei myy perjantaille päivälippua, eli jos omalle kohdalle onnistuu vain perjantai, pitää silti ostaa kahden päivän lippu. Silti, lauantaille myydään päivälippua, jolloin näkee puolet enemmän bändejä 20 euroa halvemmalla. Ihan ei omat lyhyen logiikan opintopisteet tämän ymmärtämiseen riittäneet, mutta näin on ollut aina, ja kun omalle kohdalle vain perjantai oli mahdollinen, niin turvat kiinni ja kukkaro auki. Toinen hämmentävä asia oli, ja on, se että Puntalaan saa viedä omat janojuomat, kunhan ei vie lasipulloissa. Kukaan ei portilla pullojen valmistusmateriaalia tosin tsekkaa, joten DIY ja vastuu on jokaisella itsellään. Kolmas hämmennyksen aihe oli kaiken pienuus ja plutuisuus, kannentiiviste-ja vaihdelaatikkovikainen Subaru maaseututien varteen parkkiin, ja alle 10 minuutissa olet jo yyteröimässä ekaa bändiä. Oma, tärkeä Lempäälän S-Marketin muovipussi kainalossa, keskikilj..kaljaa puolillaan messiin, ja portista heittämällä sisään. Ja pakkohan Puntalaan on ottaa omat evulit, niin kauan kuin tässä sääntöyhteiskunnassa se on mahdollista. Ja vielä kun sattui olemaan oma ja syvästi henkilökohtainen syntymäpäivä, eipä sitä ihminen olisi hellepäivälle paljonkaan parempaa päätöstä voinut kuvitella.

Puntalassa on kaksi lavaa, Mökkilava, ja alle minuutin katkokävelyn päässä Nurmilava. Siinä välissä noin 15 asiakaspaikan terassi ja yksi safkateltta, josta kokolihaa, kebabia ja siankylkeä on turha kysellä. Ja hyvä niin. Bändit soittavat minuuttiaikataululla vuorotellen kummallakin lavalla, ja vaikka tapahtuman henki on punk, minuuttiaikataulu pitää. Tänä vuonna, ja miksei mahdollisesti muinakin vuosina, kaikki ehdottomasti tärkeämpi tapahtui pienemmällä Mökkilavalla.

Illan avanneen, ja Möksälavan korkanneen jyväskyläläisen Disappoint-yhtyeen vedosta tuli nähtyä noin 12 minuutin otanta, mutta oleellinen ehti mainiosti välittyä. Onko Jyväskylästä koskaan tullut yhtään huonoa bändiä? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono? Jos ei, vastaus on ”ei”. Disappoint jyysti illan ankarassa ja helteisessä myötävalossa erittäin tummanpuhuvaa raakapunkiaan ja d-beatiaan vimmalla, joka jäi kättelyssä mieleen. Viimevuotinen EP ”Peace..Achieved By War” välittää oleellisimman niille, jotka eivät nytkään päässeet paikalle. Nämä pitää nähdä uudestaan Lepakkomiehessä, jos missään.

Alkuillasta Puntalassa ajellaan puolen tunnin slotteja, ja monelle alkuillan bändille siinäkin on 10 minuuttia liikaa. Loppuehtoosta toimitetaan jo 40-minuuttisia settejä, joissa on mahku vähän välispiikata pidempään, ja luoda katsetta koko uran varrelle. Ja tässä on Puntalan yksi hienouksista, jos joku bändi ei ihan iske, kaikki on ohi parissakymmenessä minuutissa, eikä encoreja soitella. Ei tarvitse nukahtaa tuhatvuotiseen ikiuneen, kun joku von Amorphis Brothers laatii musiikillista hiukkaskiihdytintä tai suhteellisuusteoriaa kaksi tuntia kasaan. Soitetaan, ja pois.

Päälavan korkkaamiskunnian sai tänä suvena kvartetti nimeltään Kismet. Jos joku keksii miksi, ottakaa yhteyttä apinaan, kiinnostelee kovasti. Puoli tuntia sinänsä sympaattista, mutta niin huojuvaa oletettuihin muniin puhaltelua, että oli pakko kuluttaa aikaa jollain muulla metodilla ja käydä tsekkaamassa merkkaritelttaa, joka Puntalassa toki on tuplasti isompi kuin ruokatarjonta. Merchandisepisteen tyylikkäin t-paita oli se, jossa Muumipeikko hakkaa vasaralla hakaristiä paskaksi. Maailmojen sota.

Mökkilavalla nuori oululainen Putkipommi yllätti edestäpäin. ”Sattuneesta” syystä nuoren orkesterin solisti Atte oli estynyt, mutta kitaristi Osku paikkasi oman toimen ohella niin mainiosti, että kukaan ei jäänyt ketään kaipaamaan. Ja Putkipommi soittikin Puntala-perjantain ehdottoman työvoiton. Bändin Bandcamp-sivulta löytyy digi-LP ”Tuhottu tulevaisuus”, ja siihen kannattaa ihan oikeastikin tutustua. Putkipommi todistaa, yhtenä muista, mutta myös yhtenä etevimmistä, että miksi Kaaos (1980-2005) oli niin järjettömän merkittävä bändi, maailmankinlaajuisesti. Oulun jannut jatkaa siitä, mihin Kaaos jäi. Laittakaapa soimaan vaikkapa ”Miksi” tai mainiosti keikalla polkenut ”Politiikka”. Putkiksen vedolla viritettiin ensimmäistä maltillista lavanedustan kirnuakin.

Jo vuonna 1999 aloittaneen Hero Dishonestin olin nähnyt kerrattain aiemmin, Oulun Tukikohdassa mainiolla ja energisellä vedolla joskus kauan sitten. Nyt vain ei päälavan mitalta oikein lähtenyt. Kaikesta ei aina tarvitse digata, ja bändi itsekin tuntui olevan vähän läpikävelykeikalla, joten maailmaakin ahkerasti kiertävä ja mainetta nauttiva Hero Dishonest, ensi kertaan. Puntalaa 2025 kuvaa hyvin se, että Hero Dishonest oli avausillan toiseksi iäkkäin bändi. Ihan ei oltu nykykustannustasoilla saatu punkin legendaosastoa paikalle, tai sitä mitä siitä nyt on jäljellä. Tiedän, että Sex Pistols tulee Poriin, ja tiedän, että meidellä oli lippu sinne, mutta ei nyt puhuta siitä miksi en pääse paikalle.

Mökkilavalla seuraavaksi, erikoisella tavalla itsensä nimennyt helsinkiläinen Ien-yhtye toimitti mainion, mutta biisimatskultaan valitettavasti monotoniseksi kääntyneen puolituntisensa Killing Joken ja Siouxie Siouxin hengessä, eli vahvasti post-punk oli homman nimi. Kertakaikkiaan ihastuttavasti esiintyneen solistinsa Alisan kanssa bändi voi yltää jälkipunkskeneissä pidemmällekin, minkä näyttää vain aika. Nämä voisi illan kotimaisista nähdä uudelleenkin.

Tamperelainen, vasemmistosti julistava Flags of Unity voisi olla genreissään kova bändi, sillä on kuitenkin historiaa takanaan jo aika pitkälti. Mustaksi maalattu banjo, joka saatiin jopa päälavan relatiivisen keskeneräisillä soundeilla kuulumaan, oli ilahduttava lisä, mutta jos yhteissoitto (syystä tai ketään kiinnostamattomasta syystä) ei toimi, puolisen tuntia ei riitä todistamaan mitään. Flags Of Unity on antifasistinen ska/punk-bändi, ja hyvä niin, harvahan tässä nyt varsinaisesti fasistinen haluaa olla, ja jos haluaa, niin Puntalasta ei soittoslotti irronne. Tahtoo sanoa, ja sanonkin, illan bändeistä ne, jotka julistivat yhtään mitään, olivat ylivoimaisesti mielenkiintoisimpia. Ottamatta julistamiselta mitään pois. Tiedän, että Puntalassa on tapana julistaa, mutta jokainen sivistynyt ihminen tietää jo, että Palestiinassa on menossa kansanmurha, ja Ukrainassa hieman eri tavalla etenevä vastaava. Pakko antaa Flags of Unitylle jossain toinenkin mahku tai mahdollisuus, olette kuitenkin erittäin hyvällä asialla.

Maukas hamppuburgeri safkateltalta äänihuulien läpi, ja lyhyt siirtymä takaisin Mökkilavalle, jossa itävaltalainen Ruidosa Immundicia päätti 24-minuuttisessaan, että vankeja ei oteta, eikä vaihdeta (jos sallitte). Ankaraa hardcorepyyhintää multikansainvälisellä miehistöllä. Solisti Carolina ei ollut yhtään punk (mitä ikinä sekään on koskaan ollut, ja ainakaan tänä päivänä enää on), tämän ladyn voisi yhyttää ennemmin jostain Wienin lähiöstä hiekkalaatikon reunalta, mutta niin vain lähti rouvalta väkevästi julistava hoocee Lempäälän iltaan. Sanaakaan en saanut selvää tai ymmärtänyt, mutta tajusin että asiaa oli, ja siksi Ruidosa Immundician jäätävän vakuuttava veto oli yksi illan kovimmista, mutta myös poliittisimmista. Ei se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.

Oman esikois-Puntalan illassa yksi havainto oli ylitse muiden, ulkomaan bändit soittivat ja asennoituivat kotimaamme yrittäjät ainakin jossain määrin suohon. Anteeksi nyt vaan. Niin ei tarvitsisi automaattisesti olla, ulkomaalaisuus ei ole itseisarvo tietenkään, mutta jos bändi tulee Euroopan toiselta puolelta, niin todennäköisemmin se ei lässytä helteen rankkuudesta mikrofoniin, ja todennäköisemmin se käyttää joka fucking arvokkaan sekunnin soittaakseen punk-musiikkia niin kovalla raivolla, kuin kunakin iltana suinkin lähtee. Vaikka päälavalla soittanut, ja kovastikin arvostettu Diskelmä veti aivan sinänsä raivokkaan setin, itävaltalaisten ajon jälkeen se ei tuntunut juuri miltään. Diskelmä on kova bändi, ja sen veto oli laadukas, mutta itävaltalaisten kaahaus oli vastikään ollut vieläkin laadukkaampi.

Saksalainen Nao todisti juuri sitä samaa seuraavaksi Mökkilavalla, että ei kandee Härmägeddoniin asti tulla jäähdyttelemään. Naolla on solistinokillaan kovasti nuoren (onneksi ei vanhan) Nina Hagenin mieleen tuova Morgana, ainakin nyt noin 7,5 metrin päästä yytsittynä. Naon hardcoreajo oli yksi ehdottomasti illan kovimmista seteistä. Bremen on Saksan punkeimpia kaupunkeja, ja sieltä tulee myös Nao.

Nurmilavalla, jota ei ole nimetty Paavo Nurmen, vaan nurmen mukaan, jatkoi puolalainen Sanctus Iuda. Bialystokissa herran vuonna 1995 perustettuna sillä oli kunnia olla illan veteraanein bändi, joka viettää pitkähköjä hiljaiselon aikoja, ja taas kokontuu yhteen soittamaan. Puolapunkin harvinaisempaa herkkua siis. Sanctus Iudalla oli välispiikeissään paljon asiaa, mm. Palestiinasta, mutta sillä oli myös aivan jäätävän kovia biisejä. Bialystokin vennaskond toimittikin yhden illan parhaista vedoista, ja päälavan parassoundisen. Bändi julkaisi splitin vuonna 1997 hämeenlinnalaisen, jo edesmenneen Sharpeville-yhtyeen kanssa, ja tuolta splitiltä kuultiin ymmärtääkseni ”Wolny Wybor, Wolne Zycie”, joka polkikin todella mainiosti setin loppuliu’ussa. Jäi mieleen, kun bändi koki dissata vasiten spiikissään toki sinänsä raskaspompöösiä Katolisen kirkon paavi-instituutiota. Ja miksipä ettei, onhan siinä dissattavaa siinäkin paljon, mutta esimerkiksi edellinen ja edesmennyt paavi teki rauhan ja solidaarisuuden eteen enemmän näkyvää työtä kuin yksikään puolalainen never-heard punkbändi nyt, tai tyyliin ikinä.

Oli melkein odotettavissa, kun ilta pimeni ja Lempäälän marketin harmaa muovipussi tyhjeni, että illan henkilökohtaisesti odotetuin bändi, Britannian Sheffieldistä paikalle hoidettu Rat Cage saisi jäädä illan päättäjäisbändiksi. Ja niin sitten kävikin. Rat Cage oli myös se illan bändeistä, jonka tuotantoa olin kahlannut suurimmalla mielenkiinnolla ennakkoon läpi. Ja kannatti. Ja aina kannattaa, Iso-Britannia on aina ollut, ja tulee aina olemaan maailman tärkein rockmaa, josta ei tänne asti lähetetä keikalle juurikaan muuta kuin pelkkää laatua. Lempäälän pimenevässä ehtoossa Rat Cage nakutti kaikki ennakko-odotukset täyttäneen 40-minuuttisen. Tuokaa nämä jonnekin, Vastavirralle, Looseen, Torveen, Lepikseen, olen paikalla. Dischargen perintö elää, brittiläinen punk voi hyvin. Epäilevämpi tuomas voi laittaa soimaan vaikka toissavuotisen ”Live in Sundeland”-liven, kuule ja ihmettele.

Rat Cagen jälkeen kotimaisen Puhelinseksin slotti Nurmilavalla tuntui lähinnä epäreilulta, ja silkasta kunnioituksesta kaikkia kohtaan, oli seurattava vierestä laatikko-ja kannentiivistevikaisen Subarun käynnistyminen, ja poistuttava kohti Kanta-Hämettä. Ensi kesään, Suomen suvaitsevaisin ja rennoin festivaali, Puntala Rock. KG

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa muutamin pikku katkoksin jo vuodesta 1974 järjestetty Ämyrock on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva ilmainen rockfestivaali. Hurjaa vuotta 1979 lukuunottamatta, ystävällisesti tuttavallisesti vain Ämy, on ollut aina yksipäiväinen, alkukesän sopivaksi katsotun lauantain rockjuhla. Muutamana vuonna järkättiin myös kaksi Ämy-päivää erillään pitkin kesää; kaikesta tästä menneisyydestä kiinnostuneelle rockfriikille löytyy kattava historiikki täältä: https://amyrock.fi/menneet-rockit/ Ämy ei ole siis koskaan veloittanut sisäänpääsystä mitään, ja kaikki tuotanto on hoidettu aina talkoovoimin. Yhdistyspohjilta kun mennään, välillä festari on kyykähtänyt vapaaehtoisvoimien väsähtämiseen, ja vuoden 2019 jälkeen tapahtumaa kyrväytti toki myös panepidemia. Mutta niin vain löytyi uusi purske innokkaita vapaaehtoisia Ämyä sen 50-vuotisjuhlien kunniaksi järkkäämään, ja siitä tässä kohtaa valtavan korkea kuvitteellisen hatun nosto. Hämeenlinna ja maailma tarvitsevat Ämyä, wanhanajan yhteisöllisyyttä, rauhaa ja trakkautta. Tarkkoja tosin jos ollaan, ja onhan tässä tullut pääosin tavaksi olla, niin eka Ämy järkättiin kesällä 1974 vasta elokuussa, joten hiukka etuajassa mentiin juhlavastaanoton suhteen. Mutta ei se mitään, Ämy ja kesäkuun maksimissaan puolimaat on se perinteisin combo. Ekassa Ämyssä nähtiin muuten Harmaa Aavistus, Henrik, Stone Free, Leo Freemanin ja kumppaneiden Waterloo, sekä Muumipeikko, joka sekin lienee nimestään huolimatta tässä tapauksessa ollut bändi.

Juhlavuodeksi 2024 saatiin jalkeille kahdeksan bändin kokooma, sitä suuruusluokkaahan line-up on takavuosinakin ollut, joskus on toki menty toisellekin kymmenelle. Ja olipa takavuosien Ämyissä muutamia eestiläisiäkin bändejä mukana (Kosmikud, Röövel Ööbik, JMKE etc.), kyse oli suorastaan pikku perinteestä antaa keikkamahku veljeskansa’n’bändeille, ja suoda tilaisuus päästä vähän Suomeen tuulettumaan. Odottaa sopi, että tänä kesänä olisi nähty jonkinlaista katsausta Ämyn historiaan, ja mukana olisi ollut joku takavuosien veteraani, mutta ei. Nykyhommilla mentiin, nyt oli keskittyminen saada festari takaisin jaloilleen, ehkä monipuolisemman kattauksen aika on myöhemmin. Mainittuinakin takavuosina oli tapa, että tasan kello 12.00 Kari Peitsamo kulloisinekin kokoonpanoineen, tai yksin, korkkaa Ämyn. Olihan kovasti Karia muistuttava hahmo aikoinaan päätynyt Ämyn logoksikin asti. Vain logo on Peitsamosta jäljellä, Ämy kuten niin moni muukin kieltäytyi ottamasta pahasti radikalisoitunutta Karia enää esiintymään, ja hyvä niin. Aika aikaa kutakin.

Pari ensimmäistä nuoriso-orkesteria jouduin henkilökohtaisesti skippaamaan, kun alkukesän superlauantai sisälsi paljon muutakin ohjelmaa. Tunnustan, piti tyttären kanssa käydä Kikattavan Kakkiaisen keikalla. Siellä se veti Kakkelberg taustanauhojen päälle Hämeenlinnan torin lavalla kaikki hitit ja muutaman tarkoin valikoidun ja kohdeyleisöönsä uponneen coverin.

Eka nähty ämybändi oli helsinkiläinen nuorten naisten The Dedes, josta on pääkaupungissa kuulemma kohistu. Muutama hyvä biisi, joista parhaat rohkeasti setin alkuun, mutta ei kaikista maailman bändeistä jää niin hirveästi (ainakaan joka otannalla) jälkipolville kerrottavaa. Ja se oli nyt, myöntääkseni hiukan puolella korvalla ja silmällä aistittuna, The Dedesin kohtalo. Bändi on levyillä itseasiassa ihan kovassa lyönnissä, mahdollisesti livenäkin lähitulevaisuudessa yhä kovemmassa.

Paikallisväriä kuultiin jo kakkosena, kun nelikymmenminuuttisensa kouhasi läpi hämeenlinnalainen, vuonna 2003 perustettu Hevikorolla. Ruotsalaistyyppisen melodisen punkin, NoFX:n ja huumorhöysteisen perinneramoilun riemukas sekoitus, bändi jossa alunperin kaikki olivat entisiä rumpaleita, ja yksi luonnollisesti nykyisinkin. Erittäin hyvillä energioilla ajettu setti, ja häkellyttävän hyvillä soundeilla. Kutsun sitä ämysoundiksi, kun soittopaikkana on historiallinen, vuonna 1911 valmistunut laululava, ja rummut on täten tungettu ison puisen ikäänkuin laatikon perille. Kaikki muu rakentuu tanakan, mutta pehmeän rumpusoundin ympärille. Ja Hämeenlinnassa valmistetuilla maineikkailla KUMUn pannuilla kun mentiin, ei se ainakaan pehmeästä miellyttävyydestä pois ollut. Ärhäkimmin ja muistettavimmin Hevikorolla kaasutteli paikallishuumoriraitansa ”Tää on Hämpton”, sekä tietenkin kauniiksi lopuksi suoratoistohittinsä ”19 ilmaista kaljaa”. Jos kuulkaa joku genre voi suomirockissa oikeinkin hyvin aina ja vaan, niin se on Ramopunk. Hevikorolla taisi sitäpaisti kerätä lavan maastoon koko päivän isoimman kuulijakertymän.

Seuraavana laululavan hopeoi omalla kohdalla eniten ennakkoon odottamani 20 000 Hz, ryhmä joka on pitänyt nähdä siitä lähtien, kun heitä ja heistä, ekaa kertaa kuulin. Kahdella kosketinkioskilla, äärijynkyllä bassolla ja viehättävän sukupuolen laululla operoiva kvartetti on niitä harvoja tapauksia viimeaikain härmärockissa, jota olisi suonut hehkutettavan enemmänkin. Sen toisen avaruussointisen kiippariaseman takana on itse Risto (Ylihärsilä), mutta bändin primus motor lienee kuitenkin Carl Blood. Alias Kalle Hurme, Toijalan miehiä alunperin, jonka soittohistoria ulottuu jo 80-luvun puolimaihin Aki Sirkesalon järjettömän kovaan ja omaääniseen Naamiot-yhtyeeseen, joka selvisi finaaleihin asti Rock-SM-kisoissa superkovana kilpailuvuonna 1984. Naamiot ei koskaan päässyt levyttämään, mitä henkilökohtaisesti pidän edelleen yhtenä suomirockin historian epäreiluimmista tapahtumasarjoista. Sirkesalo päätyi sittemmin erittäin menestyksekkäälle soolouralle, mutta parhaat ja näkemyksellisimmät biisit oli siihen mennessä jo tehty.

20 000 Hz pukeutuu lavalla täyshopeaan ja soittaa jonkinlaista avaruuskaikuista syntsapoppia, tällainen bändi olisi saattanut voida eksisteerata tarujen Neuvostoliitossa. Sen parhaimpina aikoina, nythän tunnetusti ei ole ne ajat. Ämyn iltapäivässä Carl Blood jynkkäsi niin, että basso värjäytyi hurmeesta punaiseksi, Ristolta kuultiin muutama kiero kiipparisoolo, Tiina Vanhapellon koskettimet soivat ihastuttavan retrosti ja kakun kirsikoi Sanna Silverin kuulas laulu. Bändillä on allaan kaksi pitkäsoittoa, joiden kummankin matskua kuultiin tasaisesti. Kuulluista ”Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö” ja vaikkapa ”Särkyneen sydämen oireyhtymä” kuvastavat mainiosti bändin tuotantoa. Joukkio ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei myöskään ole tyrkysti päälleliimattua. Lopulla settiä Blood lasketti bändin vielä Naamiot-aikaiseen biisilöytöön, bändin esikoisalbumiltakin löytyvään, vanhaan ja kirjoittajansa aikakaudelle tyypilliseen Sirkesalo-raitaan ”Kaupungin kireimmät housut”. 20 000 Hz oli silminnähden onnellinen bändi saatuaan tilaisuuden soittaa legendaarisessa Ämyssa. Ja vastaanottokin oli kesäehtoossa todella hyvä. Win win.

Nopea siirtymä Kaupunginpuiston lehvästön kätköistä löytyville saksalaisromanttisen mallin mukaisille 1800-luvun feikkilinnoituksen raunioille, joiden suojaan oli kätketty Ämyn sivulava. Tai siis muutama matto nurmelle ja katos sateen varalle. Täällä koko päivän oli viihdyttänyt dj, mutta raunioilla sai myös kaksi puolen tunnin soittoslottia paikallinen Purple Universe-duo. Tatuointiartistien Säde Sonck ja Janne Lahti rakkaustarinasta-ja huumasta syntynyt Purple Universe saa koko ajan lisää varmuutta otteisiinsa, edellisen kerran olin nähnyt pariskunnan viime vuonna Atomirotan lämppärinä. Nyt napakka puolituntinen täyttyi toinen toistaan laadukkaammista omista biiseistä, Sonck tutusti laulussa ja saksofonissa, Lahti kiippareissa, koneissa ja kitarassa. Vielä kun välispiikit hieman entisestään lyhenevät, keikkastaminaa kertyy lisää ja tunnettuvuutta tulee Kanta-Härmän ulkopuolellakin, käsissämme on kansainvälisen tason timanki. Kuunnelkaapa vaikka bändin keikkojen vakisulkija ”Shine”, maailmanluokan kamaa. Olinpa aistivinani raunioiden kätköissä suorastaan kulttisuosiota nauttivan, tai pian sellaisen saavuttavan duon ympärille kehittynyttä pöhinää tai pössistä. Eikä joka päivä näe kuitenkaan jääkiekon maailmanmestaria soittolavoilla, joten tilaisuudet kannattaa käyttää.

Purple Universen vielä lopetellessa, laululavalla meuhkasi jo snadilainen rock-sensaatio, jos minulta kysytään, Rokets. Nähtyäni nämä Bar Loosen klitsussa lämmittelemässä alavireistä Supersuckersia tässä taannoin, julistin bändin Suomen kovimmaksi viime vuosien tulokkaaksi ja yhdeksi kovimmista Härmägeddonia kiertävistä livebändeistä. Ämyn tehokkaasti tampanneen 35-minuuttisen jälkeen en väitä edelleenkään mitään muuta. Rokets on niin ärhäkkä viisikko, että näillä selkosilla harvoin törmää. Rokets tuuttaa jonkinlaista äärimelodista action rockia, soittaen monet alan ylikanonisoidut ruotsalaiset oman genrensä suohon, mutta maustaa tamppootaan southern rockilla ja hyppysellisellä 70-lukulaista perinneheavya. Bändin ilme on retro, mutta pelkällä retroilulla ei pötkitä kovin pitkälle, eikä se kanna näin tiukkoihin keikkoihin asti. Rokets hallitsee instrumenttinsa kovassakin kaahauksessa. Muutamat uudet biisit myös todistivat, että kakkosalbumista saattaa tulla vielä esikoistakin (”Free Ride”, 2022) kovempi. Mainitun platan ”Night Time” erottui tänään joukosta. Hiukan oli laskettu Roketsien soittoslotti yläkanttiin, tämä bändi kun on kuumimillaan sen todella perspiraatioisen puoli tuntia ja hiukka rapiat. Nyt aikaa oli varattu peräti tunti ja siitä noin 40 minuuttia sai asiain tilaa itsekin ihmetellyt bändi täytettyä. Jälkimmäisenä encorena kuultiin ehkä tanakin ikinä todistamani ”Tallahassee Lassie”. Täällä hässi Lassie, mutta Roketsit voi sen sijaan todistaa jatkossa esmees Helsingin Jytäkesä Go-Go:ssa 26.7. Suvilahdessa. Ole siellä, tai ole neliö.

Kun rouduutauko kahden viimeisen bändin välillä oli olletinkin venyvä peräti 50-minuuttiseksi ja kun suomalaisen kesäillan jäätävä kalmankoura alkoi kylmiä kylkiä, oli päätös skipata päätösbändi Roctum ja laittaa Conversea toisen eteen, melko tai erittäin helppo. Paikallishämeenlinnalainen huumoripunkmetallihybridi Roctum saa tilaisuuden myöhemmin. Lupaan. Varttitunti on hyvä vaihtoaika kahden bändin välillä, ellei seuraavaksi soittavalla ole lavalla kymmenmetristä pumpattavaa barbaraa tai kahtasataa kannua napalmia. Ämyssä ei ole. Vaan eipä siinä, näin tällä kertaa, ja mieli täynnä iloa ja huojentumista piti raahautua himaan. Ämy on takaisin, Ämy on yhä täällä. Ämyn paluu onnistui. Toivottavasti ensi kesänä jälleen. KG

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Metsatöll (est), Idisi (rus), 7 Stout Clan @ Hämeen Keskiaikafestivaali, Linnanpuisto, Hämeenlinna 17.08.2018

Edellisestä otannasta eestiläisen Metsatöllin keikkakuntoon oli kulunut jo peräti kuusi vuotta, mutta kun Hämeen Keskiaikafestivaali (joka täksi vuodeksi oli muuttanut nimensä siis markkinoista festivaaliksi) tarjoaa mahdollisuutta nähdä bändin peräti kotikaupungissa, on tietenkin oltava paikalla. Ja toki luvassa on festivaalin musiikkitarjonnassa muutakin mielenkiintoista, ainakin paperilla.

Metsatöll on yksi parhaista eestiläisistä bändeistä ikinä, ja käsityskykyni rajoissa myös kaikkien aikojen eniten myynyt edelleen, tai ainakin kärkikahinoissa. Se ammentaa melodiansa ja lyriikkansa maansa muinaisuudesta ja mytologiasta. Bändi soittaa pitkälti alkuaikojensa kokoonpanossa, Markus Teeäär (kitara ja laulu) ja Lauri Öunapuu (perinneinstrumentit) täysin alkuperäisinä jäseninään vuodelta 1999. Basisti Kuriraivo Piirsalu liittyi mukaan jo seuraavana vuonna. Miehet kannujen takana ovat vaihtuneet, pitkäaikaisin rumpali Marko Atso jätti bändin viime vuonna, uusi mies Tonis Noevere on lunastanut paikkansa mainiosti, ainakin Hämeenlinnan keikan perusteella. Ja hei, olenko se vain minä, mutta onko bändissä nyt kaikin puolin parempi fiilis? Ainakin tunnelma yleisön suuntaan näytti erittäin hyvältä,  joskus takavuosien useammallakin keikalla aistittavissa ollut nihkeys loistaa poissaolollaan. Tiedän sikäli mistä puhun, että olin ennen Keskiaikafestivaalien vetoa nähnyt virallisesti kahdeksan Metsatöll-keikkaa ja muutaman vielä lavan takaa siihen päälle. Oli todella hieno fiilis nähdä näin hyväntuulinen ja veljellinen Metsatöll kotinurkkien lauteilla. Sitäpaitsi, keikka oli samantien yksi parhaista bändiltä näkemistäni. Rentous, vapautuneisuus, rutiini, taituruus; siinä Metsatöllia tänä päivänä leimaavia avainsanoja. Eikä siinä kaikki, yhdeksän nähtyä keikkaa takaavat orkesterille edelleen jatkuvan ykkössijan useimmin näkemänäni ulkomaan bändinä.

Metsatöll aloittaa todella tymäkasti muutamalla lyhennetyllä biisiversiolla, ikäänkuin esitelläkseen itseään ja soundiaan myös ensikertalaisille, joita taatusti tämäntapaisen festarin yleisö paljonkin sisältää. Alueella on illan aikana liikkunut hämmentävän vähän väkeä, paljon takavuosia niukemmin, mutta Töllin aloittaessa lavanedusta tiivistyy, ja aikaiseksi saadaan kuin saadaankin kunnon kinkerit. Bändi soittaa Linnanpuiston ulkolavalla ja soundi onkin kertakaikkisen mainio. Metsatöll soittaa aina todella kovaa, ja aika monta otantaa bändistä onkin itsellä Tallinnan RockCafen betonipylväiköstä, missä lujaa luukutettu folk metalli ei välttämättä aina ole kuulostanut täydellisen timantilta. Mutta nyt kuulostaa. Laurin ja Markuksen vuorolaulu tulee komeasti läpi, kummankin ominainen soundi myös. Ja ennenkaikkea, Laurin säkkipilli, kantele, jouhikko ja muut perinnesoittimet saadaan esille arvoisellaan tavalla, sillä ilman niitä ja eestinkielistä runouttaan Metsatöll ei olisi edes olemassa, tai se olisi yksi kymmenestätuhannesta tylsästä alan louhijasta.

Metsatöll.

Alulla keikkaa tehokkaimmin tamppaavat ”Metslase Veri” ja ”Must Hunt”, kumpikin bändin viimeisimmältä studioalbumilta ”Karjajuht” (2014). Tämäkin on ilahduttavaa, tuoreehkot biisit ovat välittömiä keikkaklassikoita jo pian synnyttyään, biisikynä ei ole tylsymään päin. ”Karjajuhtin jälkeen ilmestyi kokoelma vuonna 2016, ja nehän ovat aina välitilinpäätöksiä, sitten vaihtui rumpali. Ja nyt näyttää bändillä olevan uusi smurgula katapultissa, tuoreet tervat airoissa. Seuraavalta studiolevyltä on helppo odottaa aikamoisen hyvää.

Markus ja Lauri spiikkaavat kumpikin erinomaisella suomen kielellä, ja lauluvastuukin jakaantuu nyt takavuosia enemmän herrojen kesken. Moniin biiseihin stemmalaulu lähtee peräti koko bändin voimin. Suomelle omistettu ”Kivine Maa” herättää yleisönkin jo viimeistään, vastaanotto pimenevässä elokuun illassa on mainio. Keskiaikaleirin savut, kärtsättävän sian, nuotioiden ja taottavan raudan dunkkikset risteilevät ilmatilassa, lavan taustalla kohoaa iltavalaistu keskiaikainen linna; kyllä täällä halutessaan tunnelmaan pääsee.

Perinnesoittimia hallinnoivan Laurin tulkitsema ”Saaremaa Vägimees” on nykysetin vanhin biisi, vuoden 2004 esikoisalbumilta ”Hiiekoda”. Eestin kieltä jonkin verran, jos ei nyt tohdi sanoa osaavana, mutta relatiivisen paljon ymmärtävänä, Metsatöllin tekstien seuraaminen on keskimäärin helpompaa kuin keskivertokeskiaikakansalaiselle. Silti, jokin bändin tavassa toimittaa on sellaista, että sanoma tulee läpi, väitän, vaikka ei tajuaisi sanaakaan. Välispiikit auttavat toki. Metsatöllia on vuosien mittaan taatusti painostettu ryhtymään geneeriseksi thrash metal-juntaksi ja vaihtamaan kielensä enkuksi, mutta muun muassa siksi, ettei se ole suostunut, arvostan bändiä todella paljon. Ja voin nähdä bändin keikan milloin tahansa, missä tahansa, semminkään kun se ei vaikuta soittavan huonoja vetoja.

Vastikään kymmenen vuotta täyttäneeltä ”Iivakivi”-albumilta soi hiljattain ohjelmistoon kaivettu ”Veelind”, ja hyvä niin, se tuo asiallista vaihtelua nykysettiin. ”Ulg”-albumin (2011) jälkeinen ärhäkkä thrash metal-vaihe tuntuu olevan bändin tyylihistoriassa ohimennyt, itse näin sillä kaudella toki muutaman todella raivokkaan keikan, mutta kyllä juurilleen uskollinen, folkimpi Metsatöll on kuitenkin se oikeampi. Eestin susi ulvoo edelleen, ja jos joku väittäisi, että elämänsä kunnossa, allekirjoittaisin.

Tuoreimman albumin täsmäiskuisin raita on tänään ”Torrede Kohtudes”, mutta koko mainion, rennon ja energisen Tölli-illan kruunaa kuitenkin oma ehdoton suosikkini, ensimmäisenä encorena kuultava, viiltävän kauniisti kansanmusiikkipoljentoinen ”Minu Kodu”. Suorastaan yllättävän pitkään bändi saa luvan soittaa, vaikka lava ja soitto suuntaa itsensä kaupunkiin päin, ja lähikortteleiden asujaimistossa taatusti joku asukasyhdistysaktiivi jo a) narskuttaa proteesejaan, ja b) laatii vielä bändin soittaessa tekstaria Kaupunkiuutisiin, miten kaikki yhteisöllisyys, viihtyminen ja laadukkuus pitää siirtää Linnanpuistosta pois. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Keskiaikafestivaali ei siis enää ole markkinat, vaan vähemmän rahvaanomainen festivaali. Mutta mitäpä, jos nimenvaihdoksen myötä mietittäisiin myös uudistuksia konseptiin. Tai muistettaisiin vaikka ensi vuonna myös markkinoida tapahtumaa, ennenkuin se kuihtuu keskiaikaharrastajien keskinäiseksi pikku piirien larppailuksi. Jos väki katoaa, tai ei ymmärrä tulla, myyjät ja esiintyjät kaikkoavat ja tapahtuma kuihtuu. Ja vaikkapa vain, koska kaikella nykytietämyksellä Metsatöllin keikka on ainoa Suomessa koko kuluvana vuonna, olisi tapahtuman tiedottamiseen kannattanut käyttää muutakin metodia, kuin ihmisten luontaista uteliaisuutta.

Venäläinen, neljän nuorehkon naisen kollektiivi, moskovalainen Idisi soittaa instrumentaalista muinaisfolkiaan kahden sylirummun, säkkipillin ja nimeämättömäksi jäävän…niin, pillin säestyksellä. Rapia puoli tuntia on toisiaan muistuttavia biisejä aivan riittävästi, vaikka sanottava on, että Idisin setti on varsin viihdyttävä. Hyvää vaihtelua esitykseen tuo Finntroll-cover, joka sekin vedetään instrumentaalina. Kansa vaatii Idisiltä pari encoreakin, siksi hyvin Venäjän eteeristen valkyrioiden keski-ja myöhempienkin aikojen folkmelodiat käyvät kantahämäläisen jalaston alle. Sitäpaitsi, korkealle nousee hattu aina, kun joku on opetellut laadukkaasti soittamaan säkkipilliä. Itse kerran vempeleen äänentuottoa kokeilleena voin todeta, että jos pihinä kuuluu äänentuottajan klyyvarista, tai alempaa ja taaempaa, joku ei ole oikein.

Idisi.

Kotimainen kelttipunkbändi 7 Stout Clan soittaa, no jalkain alle niinikään mahdollisesti kovastikin käyvää…no, kelttipunkkia. Mutta olepa näissä lajityypeissä persoonallinen, niin ei olekaan enää ihan helppoa. Bändillä on omiakin biisejä, joista ”Bastards Clap Your Hands” nostattaa kiltin helmat korkeimmalle, mutta silti Hämeenlinnan keskiaikaan painuvassa illassa coverit soivat parhaiten, niinkuin nyt se pakollinen Pogues-veto, tosi komea tulkinta. Myös 1800-luvun irlantilaisen folk-klassikon ”Mrs.McGrath” ottaminen ohjelmistoon on erittäin arvostettavaa, mutta kun kerran on kuullut tämän livenä Bruce Springsteenin ja Seger Sessions Bandin toimittamana, ei voi olla takaraivonsa mustassa laatikossa haluamattaankin vertailematta, mikä ei tokikaan tee oikeutta kenellekkään. KG

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Hollywood Vampires (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 10.06.2018

The Hollywood Vampires oli Alice Cooperin 70-luvun Los Angelesissa perustama rokkistarojen juopottelukerho, jonka toimintaidea yksinkertaisuudessaan oli, että muut kerholaiset pitää voittajan pystyä juomaan pöydän alle. Useimmiten viimeinen mies tuolilla oli klubin presidentti itse, Alice Cooper. Pöydän alta löytyi illasta riippuen vaikkapa Keith Moon, Harry Nilsson, Joe Walsh, John Belushi, Marc Bolan, John Lennon tai Ringo Starr. Juonnin tukikohtana toimi legendaarinen LA:n rocktähtien hengailumesta Rainbow Bar and Grill. Vuonna 2015 Alice Cooper perusti bändin, superbändin (kerrankin ihan oikeasti) jos haluatte, kunnioittamaan klubin nimeä ja monin osin jo viimeiset ryyppynsä nielleitä jäseniä. Cooper kutsui mukaan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn, ja näyttelijänuransa ohella salaa kovaksi kitaransoittajaksi hioutuneen Johnny Deppin. Samainen ydinkolmikko nähtiin nyt myös Helsingin Kaisaniemessä.

Transylvanian hyytävä tuuli ulvoo, pimeyden prinssi Christopher Lee lausuu haudan takaa Bram Stokerin kirjoittamista lauseista myyttisimmän: ”Listen to Them, the Children of the Night. What music they make!” Alkunauha sammuu ja lavalle harppoo kieltämättä aikamoisen melkoinen joukko kovia muusikoita. Mikään keikka, joka alkaa Christopher Leen äänellä tai Stokerin sanoin yön lapsista, ei voi olla huono. Sanotaan se nyt, tuo hetki oli merkittävä, harvoin bändin tulo lavalle tuntuu yhtä isosti, ja väitän olevani paitsi kaikkea muuta kuin teinityttö, ja kaikkea muuta kuin kerran vuodessa Hesaan matkustava satunnaiskeikkailija, jolle keskeisintä on nähdä kuka tahansa filmitähti kuinka monen tahansa sadan metrin päästä. Silti. Nähdä ensimmäistä kertaa Alice Cooper elävänä (kyllä, Alicehan tiettävästi elää vielä), todistaa Joe Perryn kitaransoittoa, kun Aerosmith on aina ja toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ja myös olla paikalla, kun mainstreammaailman yksi monipuolisimmista miesnäyttelijöistä osoittautuu kovaksi kitaristiksi ja oman toimen ohella ihan oikeaksi rockmuusikoksi.

Tästä keikasta on paukutettu partaa sittemmin. Moni oikea rocktoimittaja meni siihen lankaan, että suhtautui Hollywood Vampiresien konseptiin, ja nähtyyn keikkaan, erittäin nihkeästi. Tajuamatta toki, että kymmenet muut rocktoimittajatkin suhtautuvat nihkeästi. Jäi hiukan tuo persoonallinen ote puuttumaan. Ruotsissa Aftonbladetin jantteri julisti rockin tyyliin kuolleen Tukholman Gröna Lundin keikan jälkeen. Ok, ole hyvä, tunne itsesi vapaaksi herättämään se henkiin. Ei se vaadi muuta kuin opetella soittamaan ja tekemään omia biisejä, tai taitavia tulkintoja muiden tekemistä. Olemalla Aftonbladetin tai Soundin tai Kodin Kuvalehden soittotaidoton rocktoimittaja, rock’n’roll ei kyllä pysy hengissä. Ensinnäkin, tehkää kotiläksynne. Missään ei luvattu, että Johnny Depp olisi bändin liideri, se on alusta lähtien ollut idean isä, Cooper. Toisaalta, jos jonkun huoli Johnny Deppin kunnosta Twitterissä jaettuna häiritsee, pysykää pois Twitteristä. Suunnatkaa huolenne muualle, vaikkapa laadukkaaseen rockjournalismiin nyt ihan alkajaisiksi.

Mikä keskeisintä, Hollywood Vampires soitti erittäin tyylikkään, kompaktin ja laadukkaan keikan. Harvoin on niin, että kun keikka päättyy, tulee tunne, nytkö jo? Todella harvoin. Kaikki iltapäivän ja alkuillan lämppärit piti tänään skipata, tai tänäänkin, ei Kaisaniemen sora nyt niin hyvältä tunnu tennarin alla että täällä ihan oikeasti jaksaisi bostailla jopa kahdeksaa tuntia. Priority-lippu takasi hyvän näkyvyyden pääbändiin, vaikkakin erikoislipun muut lisähyvikkeet jäivät tänään pitkälti käyttämättä. Mutta se on sanottava, että niin huonosti Kaisaniemen pesiskenttä rockhommiin taipuu, että jos tänne ikinä enää tarvitsee tulla, niin priority-tai VIP-lipulla. Suosittelen. Lavalla olevat hahmot tunnistaa paljaalla silmällä, ja kun jengi on jo maksanut itsensä toipilaaksi VIP-lipusta, se ei enää välttämättä automaattisesti dokaa milleniaalista seivästä läpi pään.

Hollywood Vampiresilta on ulkona yksi pitkäsoitto, ja toinen tulee ulos näillä näppäimistöillä, ellei ole juuri tullut. Ensimmäinen levy sisältää paljon lainabiisejä, mutta kyse on esimerkiksi siitä, että Keith Moon oli Cooperin juomakerhon miehiä, ja siksi bändi kunnioittaa soittamalla The Who’ta. Minulle coverbändi on sitä, että Rautaruukin insinöörit soittaa sisävesilaivan nurkassa nopeet lasit nokilla, maripaita farkkuihin tungettuna Creedencea katse koko ajan otelaudassa, kieli mölkyten suussa. Välispiikeissä puhutaan grillaamisesta ja muksuista. Tämä on Hollywood Vampires, joka soittaa monia lainabiisejä, mutta myös useita omia, monet niistä Johnny Deppin kynästä lähtöisin, ei Aftonbladetin toimittajan. Hollywood Vampires on montaa muuta ulkona tuolla pyörivää rokkibändiä väkevämpi rokkibändi, ok?

Omalla tuotannolla keikka myös pärähti käyntiin, ”I Want My Now” ja ”Raise The Dead”. Ensimmäinen cover tämänhetkisessä settilistassa on ollut illasta toiseen Spirit-yhtyeen ”I Got a Line on You”. Tässä kohdin kokonaissointi oli asettunut viimeistään kohdilleen, kosketinsoittimet saivat omaa tilaa, kolmen kitaran yhteissoitto toimi ja kaikki oli muutenkin hyvin. Kolmatta kitaraa soittaa tällä hetkellä Tommy Henriksen, tuttu mies Alice Cooperin bändistä, mutta onpa jampalla taustallaan myös vaikkapa saksalainen Warlock, tämä hemmo luukuttaa vuoden 1987 klassikkoalbumilla ”Triumph and Agony”. Myös tämän rundin rumpali Glen Sobel soittaa Cooperin bändissä, aiemminhan Vampires-kannujen takana on nähty mm. Guns’n Rosesin Matt Sorum, ja onpa Duff McKagankin ollut taannottain osa kokoonpanoa.

Neljäntenä kuullussa Love-yhtyeen isossa hitissä ”7 and 7 Is” Chris Wysen botneinen jynkkybasso pääsi oikeuksiinsa. Muutenkin tämä Ozzy Osbournen bändissäkin soittanut muusikko oli lavan näkyvimpiä hahmoja, ja yksi koko illan huippuhetkistä olikin, kun Wyse lauloi karhealla äänellään Motörhead-klassikon ”Ace of Spades”. Ja hei, kuunnelkaa tarkkaan, Hollywood Vampires soitti parhaan koskaan livenä kuulemani ”Ace of Spadesin”. Lemmy ei omilla otannoillani tähän koskaan pystynyt, ja maakuntien rantakasinoiden cowboyt eivät myöskään ole yltäneet ihan samaan. Kolmen kitaran seinä, Wysen rouhea tulkinta ja Sobelin rumputuli takasivat upean ajon klassikkobiisistä. Kitaristikolmikon itseoikeutettu liideri oli toki Joe Perry, joka soitti useimmat ja pisimmät soolot, mutta sanoa pitää, että Les Pauliaan tyylikkään alhaalla roikottanut Depp osoittautui varsin päteväksi kitaristiksi hänkin, ja nykäisi mm. itse kirjoittamaansa ”As Bad As I Am”-biisiin mallikkaan soolon, jota Perry saumattomasti jatkoi.

Yleisön reaktioista päätellen yksi illan odotetuimmista vedoista oli Cooperin itseoikeutetusti tulkitsema varhaishittinsä ”I’m Eighteen”. Vaikkakin Alice Cooper onkin Hollywood Vampiresien pääsolisti ja showmies, ”vampire who never died”, kuten kauhurockveteraani itsensä esitteli, saivat myös Perry ja Depp laulutilaa. Perry tulkitsi kahdesta kuullusta Aerosmith-biisistä ehkä sen hiukan heikommin toimineen, eli ”Combinationin”. Kahdesta parempi, ja hyvinkin komea veto, oli Cooperin laulama ”Sweet Emotion”. Koko keikan huippuhetki oli vääjäämättä Johnny Deppin tummalla puhelaulullaan, elokuvista kovin tutulla äänellään tulkitsema Jim Carrollin turhankin unohdettu upea punk-klassikko ”People Who Died”, johon Deppin tueksi stemmalaulut lähtivät minimissäänkin neliäänisesti. Vuoden kovimpia vetoja tähän mennessä. Pelkästään tämän yhden biisin takia, ymmärrättehän…

Johnny Deppin kynäilemässä ”Bushwackersissa Chris Wyse tarttui sähköiseen pystybassoon, Alice Cooper kertoi biisin tulevan bändin kolmosalbumille, joten pikapuoliin pillit pussiin pistävästä miljonäärien harrasteryhmästä ei siinäkään mielessä ole kyse. Ja mikäpäs se siinä, Cooperilla on jossain määrin kuitenkin viimeiset vuodet takoa kuumia rautoja (kunnes selviää, ettei mies kuole koskaan), Deppillä halu tehdä muutakin kuin näytellä Hollywoodin happanevassa ilmapiirissä ja Perryllekin hommat natsaa, kun Aerosmithin jäähyväiskiertueelle jalkautumisestakaan nyt ei ole tullut toistaiseksi länkytystä kummempaa.

Johnny Depp astui jälleen laulumikin taakse ja lähti komea, jäätävän hieno tulkinta David Bowien ”Heroes”-klassikosta. Samalla hetkellä lavan vasemmalla puolella iltapilviin muodostui laskevan auringon alakulmainen taivasten valtakunta, komea valoilmiö, joka liukeni pois samalla kun biisi sammui. Ehkä Bowie oli hetken läsnä, jos nyt kukaan ikinä pystyy olemaan. Bluesstandardi ”Train Kept A-Rollin” on settilistassa ehkä ainoa pieni myönnytys sinne kuolevaisten coverbändien tanhuville, eikä sinänsä liity käsittääkseni alkuperäiseen vampyyrimytologiaan, jossa juotiin fiunaa ja sammuttiin, osa jengistä ihan lopullisestikin. Bluesklasari kuitenkin toimi mainiona bändin esittelybiisinä, ja kuinka ihanan lakonisesti sekin tehtiin, vaikka lavalla nyt kuitenkin oli Aftonbla…maailman edelleenkin yksi kuumimmista filmistarboista. Encoreita tällä kokoonpanolla on ollut tapana soittaa vain yksi, ja ilmiselvän itseoikeutetusti se on ollut, ja oli, Alice Cooperin suurin hitti, jonka osaa ulkoa koko maapallo, ”School’s Out”. Illassa oli todella paljon hyvää, mutta mainiota kerrassaan oli myös se, että se pakollinen Michael Monroen lavalleottaminen tapahtui vasta tässä klassikkoencoressa, jota Makkonen on itsekin soittanut keikoillaan. Muutamaan kertosäehuutoon Michael osallistui ja onneksi huuliharppu pysyi takahuoneessa, mahtavinta oli kuitenkin nähdä Monroe lopun kaulailuissa Johnny Deppin, Joe Perryn ja Alice Cooperin kanssa. Siinä kiteytyi jollain tapaa rockhistoriaa ja hyvää fiilistä taas aika tuhti annos kotiinviemisiksi.

Hollywood Vampires oli hyvä, se soitti hyvän keikan, sanoinko jo. Hollywood Vampires on, kliseeseen sortuen, enemmän kuin osiensa summa, se on tihentynyttä rockhistoriaa, se on kaukana sille joidenkin tahojen lyömän miljonäärien harrastecoverpumppu-leiman yläpuolella. KG

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

180609_southparkla-36

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon.  Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

180609_southparkla-15

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

180609_southparkla-29

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

 

Post Navigation