Iggy Pop (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 12.06.2022
Olen kerran ollut äärettömän lähellä törmätä Iggy Popiin, ja päästä jutustelemaan niitänäitä punkin kummisedän kanssa. Nimittäin 9.syyskuuta 2007 Helsingin Hotel Kämpin spa-osaston turkkilaisessa saunassa. Iggy valmistautui eukalyptushöyryissä rentoutuen The Stoogesien viimeiseen Suomen-keikkaan, ja itse rentouduin samaisissa höyryissä miettien, miksi ihmeessä en itse ole menossa kyseiselle keikalle. Muutama kymmenen sekuntia erotti kohtaamisesta, kertoi sattumoisin paikalla ollut, Iggyn ääritimmin hahmon kylpylän pukuhuoneessa bongannut tuttu. Syyskuun 9.päivästä 2007 lähtien olen etsinyt tiilaisuutta nähdä Iggy Popin, mieluiten siinä roolissa mistä mies parhaiten tunnetaan. Rocktähtenä, livenä, keikalla.
Kesäkuun 12.päivänä 2022 koitti tilaisuus, Helsingin Kulttuuritalon permannon kakkosrivillä (kyllä, aikainen ja valveutunut lipunostaja löytyy harva se veto ihan sieltä edestä). Tuskin olin ainoa arvuuttelija, olisiko tämä puolestaan Iggyn soolouran viimeinen keikka Suomessa? Moni merkki Kultsan illassa viittasi jopa siihen, että ei välttämättä. Ensinnäkin, Iggy Pop on virein, energisin, ja tekee mitä tahtoovin 75-vuotias, jonka olen lähes millään elämänalueella bongannut, rocktähdistä puhumattakaan. Lisäksi Iggyn 7-henkinen, ja toki maestroa puolet tai enemmän nuorempi bändi symboloi jotenkin vielä viimeisen uuden alkua, kaikkea ei ole nähty. Semminkin, kun Popin viimeisin studioalbumi ”Free” (2019) edustaa jazz-ja ambientsävyineen kokeilevampaa osastoa, vielä uuden etsintää. Iggyn erittäin kovaan kiertuekokoonpanoon on ”Free”-sessioista saatu mukaan kitaristi Sarah Lipstate, alias Noveller, sekä trumpetisti Leron Thomas.
Kulttuuritalolle, tai kävijöiden kesken Kultsalle, on aina astuttava pikku varauksella. Viime aikoina mestoilla on tullut nähdyksi pelkkää laatua, mutta kuten miljoonasti olen todennut, ei Kultsaa ole rockin soittoon aikoinaan suunniteltu. Iggy Popin keikka-iltana fakta jälleen muistutti itsestään. Paikkahan on legendaarinen, täällähän Iggykin ensimmäisen Suomen vetonsa soitti vuonna 1978. Muutama vuosikymmen on ollut kuitenkin aikaa kehittää Kultsan soundia äänekkäämpääkin soittamista palvelevampaan suuntaan, mutta vähän on tapahtunut. Ymmärrämme historia-arvot jne., mutta yli 60 vuotta sirinää ja kihinää on pitkä aika, monta hukattua mahdollisuutta. Kyllä Iggyn keikalla biisit tunnisti, mutta laulusta ja spiikeistä sai jo huonosti selvää, eikä sokeampi ihminen ehkä edes olisi tiennyt kosketinsoittimien läsnäolosta lavalla. Ja kun 1400 ihmistä ei vaan mahdu jonoon sille kahden metrin levyiselle permannon kaistalle, jolla sali kuulostaa asiallisimmalta, niin noin 1380:n on oltava siltä sivussa. Ja tänäänkin koko permanto olisi mainiosti voinut olla seisomakatsomoa, ei Iggyn fanikunta nyt niin osteoporoottista ole. Päinvastoin, Iggy järkkäsi sellaiset ceccerit, että iso osa jengistä tanssi ja jorasi, jonka toiminnan tiellä ei nyt olleet kuin ne tuolirivit. On myös mainittava, että paitsi soundi, myös turvahenkilöstön toiminta oli beatlemanian ajoilta. Iggy suhtautui muutamaan lavalle nousseeseen amatööristemmalaulajaan erittäin rennosti, henkilökunta ei.
Itse keikka? Pelkkää juhlaa. Valot sammuvat täsmälleen klo 21.00 ja kitaristi Sarah Lipstate aloittaa homman soundscapella, guitarscapella, ”Free”-albumin hengessä, jolla kiekolla toimi Iggyn tärkeänä kumppanina, myös sävellyshommissa. Ensimmäinen koko bändin voimalla höyryttävä biisi on ”New Values”-albumin (1979) ”Five Foot One”. Tänään soitetaan niin isolla volyymilla ja isolla orkalla, että pian on selvää, että näillä soundeilla tullaan pitkälti menemään. Ja toki, jos laittaa kotoisassa musacornerissa soimaan vaikkapa Iggyn ”Live In LA ’73”-platan, niin tämähän kuulostaa hififirman kuunteluhuoneelta, mutta eipä tässä kai kukaan vertailua sinänsä kaipaa. Tuoreimman levyn ”Loves Missing”-tulkinta osoittaa, että Iggy on edelleen erinomaisessa laulukunnossa. Ja kyllähän pomppuisa askel kantaa muutenkin mukavasti lavan laidalta toiselle, Iggy hyppii, nyrkkeilee, poseeraa tutusti ja turvallisesti, välillä mikrofoni jöpöttäen tutusti ja turvallisesti housunkauluksessa. Siinä etumuksella, olikohan se Iggy joka tämän keksi, kun laulumikeistä tuli langattomia? Ainakaan Gene Simmons ei ole tätä temppua yrittänyt omia, vai onko ollut liian kiireinen omimaan niitä muita, mene tiedä? Iggy poseerauksineen on, kuten keikkaseurani kanssa toteammekin yhteen ääneen, yksi karismaattisimmista julkisista henkilöistä, jonka kanssa on samassa tilassa oltu. Ja hei isi, mitä se on se kehopositiivisuus? Käydäänpä Iggy Popin keikalla, helpompi selittää.
Ensimmäinen The Stooges-hitti ”T.V. Eye” räjäyttää pankin. Ikäänkuin Iggy Pop ei olisi tehnyt yhtä rockhistorian uljaimmista ja monipuolisimmista soolourista, mutta ymmärrän toki. Setti jakaantuu tänään(kin) springsteenmäisesti kahteen osaan, tulkintatavasta riippuen Iggy soittaa seitsemän encorea. Ensimmäisen setin melkeinpä komein hetki on (levylläkin) pitkä ja harras ”Mass Production”, Iggyn ekalta omalta albumilta, David Bowien tuottamalta ”The Idiotilta”. Mutta ei voi mitään, oman pankin räjäyttää kuitenkin biisikaksikko ”Lust For Life” ja ”The Passenger”, huomaan itsekin diggailevani iänikuisesti vanhoista biiseistä. Tänään Iggyn kaikki klassikot saavat kuitenkin uutta eloa ison bändin isolla soundilla toimittamana. Jos The Stooges olikin, Iggya lainaten, ”dirty poor band”, tämä ei ole. Illan dramaturgiassa oikeastaan Stooges-hiteistä ”Death Trip” löytää heikoimmin paikkansa, muuten settilista on erittäinkin mietitty, asiaa tukee se, että ”Free”-albumilta soi peräti neljä raitaa. Aika moni tämänikäinen artisti tekee euron jäähdyttelyalbumin viimeisimpänään, ja soittaa siltä pakollista yhtä raitaa puolihäpeillen. Mutta Iggy on ylpeä tuoreimmasta tavarastaan, eihän sitä muuten kannattaisi enää tehdä.
Ensimmäinen setin puolikas päättyy 13 biisin jälkeen Stooges-raitaan ”I Wanna Be Your Dog”, jossa Iggy saa täydeltä kultsalliselta lauluapua oikein olan takaa. Tässä vaiheessa keikkaa on kulunut 57 minuuttia, joten on selvää, että takaisin ne tulee. Tauko on lyhyt, ja se katkaistaan ”Sister Midnightilla”, huomaan diggailevani Iggyn vanhaa tuotantoa. Viimeisimmän levyn ”James Bond” ei voisi enempää olla kuin Sparks-kynästä ja olisi voitu kuulla täällä jo reilu kuukausi sitten. Silkkaa sparkamaisuuttaan ja tavatonta yksinkertaisuuttaan se on hieno paluu Iggyn varhaisuuteen, vaikka tuoreehko biisi onkin, sinne proto punkin aikoihin, kun koko punk-asiaa ei oltu edes keksitty. Ja jos ajat ennen punkia ja Iggyn iso osuus siellä, kiinnostelee enemmänkin, niin eipä vissiin kannata tutustua ”Please, Kill Me”-opukseen. Joka on toki jo ysärillä koottu, mutta kirjasta on asiallisia uuspainoksia ja päivättyjä versioita suomeksikin.
Iggy esittelee bändin, mutta kiitos illan soundin, ei siitä oikein selvää saa. Mutta kahdella kitaralla, kiippareilla ja puhallinsektiolla ryyditettynä bändi käy tänään kuin iso kone, loppua kohden yhä isompi kone. Stooges-hiteistä kuullaan vielä ”I’m Sick Of You” ja jälkimmäisen setin huippuhetki on hieman yllättäen saksalaisen Neu!:n katalogista poimittu krautcover ”Hero”. Ja tottakai, tunti ja 36 minuuttia kellottava huikea myllytys päättyy kuten niin usein, ellei aina: ”Search and Destroy”. Bändi jauhaa ilon kautta isollaan, trumpetti ja vetopasuuna sivaltavat terävästi, tunnelma on enemmän kuin katossa, soundipuolikin haittaa juuri tässä biisissä enää minimaalisen vähän, tämän kuuluukin kuulostaa rujolta, tämä on ”Search and Destroy”. Encoreita ei soiteta, tai tavallaan niitä tuli jo seitsemän. Iggy elää vielä, Iggy palaa vielä. Olipa hyvä Iggy törmäillä näin keikan merkeissä. Niinkauan kuin asiaa hoidetaan tällä tasolla ja tavalla, ei paljon jauhetusta rock’n rollin kuolemasta kannata olla juurikaan huolissaan. KG