Queen+Adam Lambert (uk/us), Suzanne Vega (us), Electric Pyramid (uk) @ Park Live, Kaisaniemi, Helsinki 03.06.2016
Queen Helsingissä kesällä 2016? Kyllä, 42 vuoden tauon jälkeen. Queen esiintyi Kulttuuritalolla 25.11.1974, klassisella kokoonpanollaan luonnollisestikin. Tuosta kokoonpanosta umpilegendaarinen laulaja ja bändin ikoninen nokkahahmo Freddie Mercury poistui tunnetusti keskuudestamme syksyllä 1991, ja basisti John Deacon eläköityi musahommista 1997. Kysymys aika monilla huulilla on ollut, oliko bändin perustajakaksikko Roger Taylorilla (rummut ja laulu) ja Brian Maylla (kitara ja laulu) oikeutta jatkaa bändiä, ainakaan samalla nimellä?
Asia ansaitsee ehkä pikku pohdinnan. May ja Taylor ovat soittaneet yhdessä vuodesta 1968, joka on näitä jäsenyyskeskusteluja aika paljon pidempi kaari tehdä ylipäätään ihan mitä tahansa. Kun miesten tuolloisen Smile-bändin muut jäsenet lähtivät omille teilleen vuonna 1970, Freddie Mercury ehdotti itse itseään uudeksi laulajaksi. Samalla bändin nimi vaihtui Queeniksi. John Deacon tuli bassoon vasta seuraavana vuonna, eikä siis ollut Queenin perustajajäsen, jos tarkkoja ollaan. Ja kannattaa olla. Sekä Taylor, että May ovat olleet olennainen osa Queenin biisinkirjoitushistoriaa (Mercuryn ohella toki), ja bändi nimenomaan oli neljän vahvan muusikon kokoonpano. Nyt tuosta kokoonpanosta on yhä jäljellä puolet, joka on vuonna 1970 perustetulle bändille tänä päivänä puolet enemmän kuin monelle muulle. Kiertäähän tuolla nimittäin porukoita ilman yhtään alkuperäisjäsentäkin. Olisiko Mayn ja Taylorin pitänyt lakata soittamasta itse kirjoittamiaan biisejä, kun Mercury kuoli? Jos, niin miksi ihmeessä? Haudata bändi ja sen nimi vuonna 1997, vaikka yhä puolet soittajista oli jäljellä, ja halukkaana tien päälle?
Myönnän olleeni skeptinen itsekin, enkä alunperin ollut edes tulossa koko tapahtumaan. Mutta neljän biisin jälkeen, Kaisaniemen Park Live-tapahtuman alkaessa hämärtyä iltaan, on selvää että Queen voi yhä olla olemassa. Ja että se on edelleen ankara keikkakone. Ja että nyt ollaan vuoden tähän asti kovimman livekokemuksen äärellä. Miten ihmeessä näin?
Keikka käynnistyy vartin ilmoitettua aiemmin, ja hyvä niin, Kaisaniemen sepeli ehtii tulla tutuksi, vaikka tänäänkin olen sentään skipannut tapahtuman kaksi ensimmäistä lämppäriä. Pelin avaa ”One Vision” vuodelta 1985, kolmantena kuultava ”Seven Seas of Rhye” antaa jo enemmän osviittaa, mitä tänään tuleman pitää. Mutta vasta viidentenä stygenä kuultava ”Another One Bites The Dust” lähtee niin, että tänä iltana ei enää paluuta ole. Toistan itseäni, mutta jo tämän takia kannattaa olla paikalla. Roger Taylorin rummut ja Neil Faircloughin basso jynkyttävät niin, että rapisee markka-aikaiset amalgaamit hampaista. Nyt lähtee, nyt lunastuu. Ja on tullut aika sanoa se ääneen, jo viitisen vuotta Mayn ja Taylorin solistikumppanina toiminut Adam Lambert on nerokas valinta Queenin nokille. Laulettavaksi kirjoitettuja biisejä on jonkun pakko laulaa, turha näitä on kiertää esittämässä instrumentaaleina. Miksei siis yhtä hyvin Adam Lambert? Jannulla riittää tähän hommaan ääni ja vimma, teatraalinen ja itseironinen keekoilu sujuu, joten miksi ei? Queen kokeili myös viiden vuoden stintin entisen Free/Bad Comapany-solisti Paul Rogersin kanssa, ja tekaisi paluualbuminkin. Ja huomatkaa, ja huomaammekin, bändin nimi ei missään lue muodossa Queen, vaan aina Queen+Adam Lambert. Samaa muotoa käytettiin jo Rogersin kaudella, kyse on featuring-solistista. Kukaan ei yritäkään korvata korvaamatonta.
Adam Lambert pitää pienen, mutta kauniin kiitospuheen saamastaan tuesta bändin solistina. Ja toteaa, että ”Freddie Mercureita oli vain yksi”. Ja sitten lähtee ”Killer Queen”, kuukautta ennen edellistä Suomen vetoa julkaistu sinkkuhitti lokakuulta 1974. Lambertin kiitossanojen ja tämän nykäisyn jälkeen ei itselläni ole Queenin nykymuodosta tai oikeutuksista kysyttävää. Kuullaan ”Fat Bottomed Girls”, joka kaikista soitetuista superhiteistä huolimatta uhkaa ehdottomasti olla yksi illan kovimmista vedoista. Ellei jopa ole, superhittien haaste on nimittäin siinä, että niitä on soitettu puolitoista biljoonaa kertaa karaokebaareista taksin takapenkkeihin, ja aika harvaan on enää mitenkään mahdollista suhtautua.
Esimerkiksi kaikesta energiastaan huolimatta ”Don’t Stop Me Now” tuntuu hiukan läpiluennalta. Mutta Brian Mayn laulama ja akustisella kitarallaan säestämä ”Love of My Life” ei todellakaan tunnu siltä. Brian istahtaa eteentyöntyvälle catwalkille hetkeksi jutustelemaan, sympaattinen herrasmies harmaantuneine ruuhkatukkineen. Brian muistelee olleensa Helsingissä kerran aiemmin, ja ihmettelee minne kaikki tuo aika on vierinyt. Yksi käsi minun näkösektorillani nousee, kun Brian kysyy, että kuka oli Kultsalla silloin. May tulkitsee ”Love of My Lifen” tunteella, omistaa sen Freddien muistolle. Tiukkaan pakkautunut 25 000-päinen yleisö elää mukana, tässähän uhkaa tulla tippa öögaan. Samaa teemaa jatkaen solistivuoron ottaa Roger Taylor, ”These Are The Days of Our Lives”. Viiltävää, komeaa.
Suljen itse alussa aloittamani bändin olemassaolon oikeutuskeskustelun lopullisesti, toteamalla pari asiaa. Ensinnäkin Mayn ja Taylorin solistiosuudet ovat tänään illan tavallaan vahvinta antia, ne jatkavat Lambertin osuutta aivan keskeisellä tavalla. Ja muistuttavat siitä, että kultakauden Queen oli aina neliääninen bändi oopperamaisine sovituksineen. Toisaalta, bändin takalinjoilla soittaa perkussioita (myös The Darkness-yhtyeessä musisoiva) Taylorin poika Rufus Tiger Taylor. Joka istuu myös isänsä rumpupatteriston taakse niinä hetkinä kun Rogerilla on asiaa lavan etuosaan. Elämä siis jatkuu jo toisessa Queen-polvessa. Ja kolmaalta, Queenin kosketinsoittimissa on edelleen bändille vuodesta 1984 uskollisena pysytellyt Spike Edney. Toisin sanoen, Edney on ollut mukana kaikessa toiminnassa The Works-kiertueesta alkaen. Amen.
Seuraavaksi Roger Taylorille rakennetaan toinen rumpusetti catwalkille, ja isä ja poika soittavat sinänsä aika turhan rumputaistelun. Joka osoittaa vain oikeastaan sen, että omena ei puusta kovin kauas putoa, mutta sehän olikin jo tuttua monilta muiltakin keikoilta. Tottakai illan pääsolisti tarvitsee aikaa hengähtää ja käydä läpi kaarderoobiaan, mutta on nämä turhia tämmöiset battlet. Superturha on myös Brian Mayn hirvittävän pitkä kitarasooloilu kohti setin loppua, upeinta tällä kohtaa onkin taustan lediseinän avaruuskuvasto. Sekä tietenkin tässä vaiheessa jo aika kovassa lennossa oleva valoshow. Ilma on sakeana laseria, May nousee riserilla rumpujen takaa monen metrin korkeuteen. Hauska temppu KISSin keikalla, mutta täällä ei. ”Tie Your Mother Down” pääsee vihdoin liikkeelle, Lambertilla on kierroksessa viides asukokonaisuus. Tämä kuuluu kuvioon. ”Bohemian Rhapsody” ei maailman yhtenä puhkisoitetuimmista kappaleista tahdo ensin tuntua enää oikein miltään, mutta taustan seinällä pyörivät otokset bändin historiasta, Queenin massiivinen kokonaissoundi ja yltyvä valoshow takaavat, että juuri tässä kannattaa nyt olla. Varsinainen setti päättyy ”Radio Ga Gaan”.
Encoreita halutaan suomalaiskansalliseen tapaan aika vaisusti, mutta bändi palaa silti, ja vetäisee lyhyehkön version ”We Will Rock You”-ikihitistä, jonka pilaamiseksi jääkiekkoileva kansainyhteisö on tehnyt Nobelin arvoista työtä, ja perään vielä ”We Are The Champions”. Juuri näin, me ollaan sankareita kaikki, jotka jaksoimme uskoa että Queen yhä voi elää ja olla olemassa vuonna 2016. Toistan itseäni, kyllä se voi. Illan settilista, olkaa hyvä: http://www.setlist.fm/setlist/queen-adam-lambert/2016/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-33fed42d.html
Alussa tapahtumaa tuntuu, että tämähän on todella mainiosti järkätty. Kerrankin joku on laittanut persettä penkkiin ja pohtinut, mihin Kaisaniemen kentällä mikäkin kannattaa laittaa. Ja onnistunut siinä aika hyvin. Asioiden sijoittelu on hyvää. Ruokakojut eivät ruuhkauta itse aluetta, ja baarin juottokarsina ulottuu asiallisen pitkälle kohti lavaa. Toisaalta, screenit ovat auttamatta liian pieniä takarivin mitään nähdä, ja hei, kuunnelkaa tarkkaan: kun artisti soittaa lavalla, sulkekaa mainokset pyörimästä screeneiltä! Ihan tosi. Lavasoundi on tänään suorastaan erinomainen, eikä siihen onneksi nousussa oleva tuulikaan ehdi tarttua. Jokainen, joka ei tämän kokoiseen tapahtumaan tule ajoissa, voi syyttää huonosta näkyvyydestä vain itseään. Mutta silti, kysymys kuuluu, mikä on Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti? Onko se kuitenkin lähempänä olla 15 000 kuin 25 000? Ja jos tällaiseen tapahtumaan myytäisiin vain 15 000 lippua, niin mikä on silloin peruslipun hinta, onko kenelläkään enää varaa olla paikalla? Ikuisia kysymyksiä, joihin tuskin yhtä oikeaa vastausta on. KG
P.S. Keskustelu konsertin järjestelyistä käy kuumana somessa. Positiivisimmin kirjoittavat ne, jotka kuulostavat olleen noin 7000 etummaisen joukossa, miksausteltan etupuolella. Se on käytännöllisesti katsoen alue, jolta tämäntyyppiset keikat kannattaa katsoa, tai jolta ylipäätään mitään näkee. Hiukan miksaustelttaa taaksepäin vetämällä tuohon väliin voisi saada 10 000 ihmistä, varsinkin jos lava olisi sijoitettu toisin. Palaamme siis siihen faktaan, että Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti ei juuri 10 000:tta ylitä. Ja totta on, että miksausteltan takana olisi pitänyt olla screeni, ja että lavan sivustascreenit olivat liian pienet ja liian matalalla. Ja totta on myös, että lava ylipäätään oli liian matala. Sensijaan, jokainen joka valittaa huonosta soundista, on todennäköisesti ollut todella huonosti sijoittunut. Soundit lavan ja tiskin välissä olivat erinomaiset.
Itse olin arviolta 5000 lähimmän joukossa. Bändi on silloinkin jo väistämättä 30-40 metrin päässä, mutta näkymä oli kuitenkin kohtuullinen. Tuon paikan pidin käytännössä kolme ja puoli tuntia, sen tyyppisen lisähinnan joutuu kohtuullisesta näkyvyydestä omilla jalkapohjillaan maksamaan. Heinäkuussa Kaisaniemessä nähdään Black Sabbath, jännäksi menee miten hommat on silloin hallussa, väkeä ei oletettavasti ainakaan vähempää ole. Mutta sanomattakin pitäisi olla selvää, että jos konserttivieras on pääbändin aloittaessa bajamajassa tai jonottamassa viidettä lämmintä Fostersia, niin keikkakokemuksen voi käytännössä unohtaa. Järjestävä taho vastaa asioiden sijoittelusta ja sujuvuudesta, mutta ei koskaan asiakkaan omasta ajankäytöstä. KG