Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Queen”

Guns N’ Roses (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 01.07.2017

Kitaraikoni Slash jätti Guns N’ Rosesin lokakuussa 1996, rumpali Matt Sorum huhtikuussa 1997, ja viimeisenä niittinä basisti Duff McKagan elokuussa -97. Tuolloin kyseisellä nimellä operoinut, jo nimensä lähtemättömästi rockin historiakirjojen sivuille vain viidellä albumilla jättänyt bändi, olisi pitänyt ehdottomasti kuopata. Tai vähintäinkin olisi ehkä kannattanut heittää Kalifornian hiekkaa arkulle ja aloittaa puhtaalta pöydältä, kukin muusikko omillaan. Mutta Axl Rose, bändin tarkkaan ottaen ainoa jäljelle jäänyt perustajajäsen, ikonisen falsettinen solisti ja kieltämättä korvaamattoman kova hittien kirjoittaja, päätti jatkaa. Rosen rinnalla jatkoi tuolloin ja jatkaa vieläkin uskollisesti, vuoden 1991 käsittämättömän kovasta ”Use Your Illusion”-albumikaksikosta lähtien mukana ollut kosketinsoittaja Dizzy Reed. Bassoon tuli Replacements-yhtyeestä tuttu Tommy Stinson, yksi niistä pienistä bonussyistä, miksi aikoinaan itsekin antauduin näkemään tuon aikakauden (Axl Rose’s) Guns N’ Rosesin Hartwall Areenalla Helsingissä heinäkuussa 2006. Toki ajatuksena oli ylipäätään nähdä jonkinlainen GnR-inkarnaatio, minkäänlaiseen klassisen kokoonpanon paluuseen ei kukaan kai enää koskaan uskonut. Varsinkin, kun avainjäsenten kommentit asiasta olivat mediassa kuin mediassa osastoa ”not in this lifetime”, sikäli pahasti päästettiin haavat märkimään vuosina 96-97. Ja vaikka Rose kokosikin ympärilleen ihan asiallisia muusikoita pitkin uutta vuosituhatta, ja vaikka 10 vuoden hilloamisen jälkeen saatiinkin ihan laadukas kuudes albumi vihdoin ulos (”Chinese Democracy”, 2006), niin ei bändi ollut mikään Guns N’ Roses, ollaan nyt ihan rehellisiä. Hartwallin keikasta jäi umpipaskoine soundeineen aika aamuinen maku suuhun, joten seuraavan Suomen vierailun jätinkin suosiolla väliin.

Mutta jotain tapahtui isosti kulissien takana vuodesta 2015 alkaen, ja reunion jonka piti tapahtua ”not in this lifetime”, alkoikin hahmottua. Ovi alkoi käydä bändissä, Twitteri huhuilla, lehdistö pohtia ja spekuloida, ja lopulta viime vuoden puolella Guns N’ Rosesin ”klassisen kokoonpanon”, tai siitä 3/5:n paluu oli totta. Suomessakin kovasti mainostettiin klassisen kokoonpanon paluuta, mutta muistetaan nyt että Gunnarit ei koskaan ole ollut trio, joten kyllä siitä klassisesta kokoonpanosta edelleen puuttuu perustajakitaristi Izzy Stradlin, koko bändin isä, ja rumpali Steven Adler. Asia ei mainostamalla miksikään muutu, mutta hienoa toki näinkin, että Axl, Slash ja Duff vihdoin saatiin samoille lavoille. Sotakirveet on haastattelujen mukaan haudattu, bändi lyö kiertueellaan tuloutusennätyksiä, rahaa tulee ovesta ja ikkunasta, ja takaportaan jehut puhuvat jopa uusien biisien demottamisesta. Huhumylly seuraavasta albumista jauhaa kuumana, vedonlyöntitoimistojen takahuoneissa hieroutuu käsistä nahat. Paluukiertue nimettiinkin sitten mitä osuvimmin ”Not In This Lifetime World Touriksi”, olihan kyseessä jotain, minkä ei pitänyt tapahtua. Paluu toki osoittaa senkin, että minkään, lukekaa huuliltani, minkään bändin hajoamista ei juurikaan kannata jäädä itkemään. Lopulta ne aina tulevat takaisin kuin zombielaumat pajukosta, ei toki Beatles, eikä kuolleita kukaan voi herättää, mutta melkein kaikki ne muut. Mukaan messiin ja remmiin jäivät 2000-luvun muusikoista rumpali Frank Ferrer (joka kannuttaa muuten myös The Psychedelic Furs-yhtyeessä), jo mainittu tärkeä osanen GnR-mytologiaa, eli kosketinsoittaja Dizzy Reed (bändissä siis jo vuodesta 1990, eli osa klassista kokoonpanoa, joskin epävirallisesti) ja viime vuonna mukaan rekrytty Melissa Reese (alakerran botnet, samplet ja taustalaulu), sekä jo vuodesta 2002 mukana ollut kitaristi Richard Fortus.

GnR-433x250

Suomi oli onnekas löytäessään itsensä kiertuekartalta, tämänkokoinen sirkus ei pysähdy joka kylällä. Ja koska Olympiastadion on edelleen rempassa, vuoteen 2019 asti, oli ainoa kuviteltavissa oleva paikka bändin soittaa, Hämeenlinnaan 2014 valmistunut Kantolan Tapahtumapuisto. Kaksi isoa konserttia täällä olikin jo ehditty koeponnistaa, ensin AC/DC ja sitten viime kesän Iron Maiden. Näin hämeenlinnalaisena keikkabloggarina joutuu jotenkin joka kesä, vähän tahtomattaankin jännittämään aivan perseettömän paljon sitä, että miten kotikaupunki tänä vuonna handlaa tiedottamisen ja järjestelyt, miten valtava ihmismassa viihtyy ja levittää sanaa. En tiedä, miten Kantolan tapahtumat onkin tullut otettua niin valtavan henkilökohtaisesti, enhän minä niitä kuitenkaan järjestä. Jokatapauksessa kyseessä on alueella budjaavan rokkifriikin melkoinen kesän kohokohta, ellei vähintäinkin yksi niistä.

Saavun Kantolan porteille keikkaseurueeni kanssa noin kello 19.40. On otettu neuvoa-antavat Raatihuoneenkadun viihtyisässä Oluthuone Birgerissä (suosittelen). Niin että ei tarvitse sitten alueella jonottaa yhtään mitään, eikä maksaa mistään liian lämpimästä tai kalliista. Näillä näppäimistöillä on määrä aloittaa illan kakkoslämppärin, brittiläisen The Darknessin. Se ehtiikin aloittaa, kun jumitamme turvatarkastusjonossa noin vartin. Oma vika, porukkaa tulee tänne piikkeinä, ajoissa tulijat eivät jonota. Jumittamisen syykin selviää. Noin joka kahdeskymmenes on niin naamat, lärvit, jurrissa tai turvoksissa jo näin alkuehtoosta, että eivät tahdo selvitä omin jaloin turvatarkastuksesta läpi, tai ymmärtää henkilökunnan pitkämielisesti lausumia yksinkertaisia avainsanoja kuten ”reppu”, ”litra”, ”avaa”, ”ei” ja ”ole hyvä”. Ei ihme että jonoutuu. Toinen osastonsa on selfiekeppiensä kanssa säätäjät, että mikä siinä on kun ei saa ihminen selfiekeppiä ottaa konserttiin, tai retkituolia, tai muovipussillista kaljaa tai litran viinapulloa.  Järjestävä taho ei voi sille mitään, että jengi saapuu portille ryppäinä, eikä sille että asiallisista ennakkoinfoista huolimatta jonkun on aina yritettävä säätää jotain sisäänkuulumatonta kamaa sisään. Ilolla katselenkin siinä jonottaessani roskiksesta pullojen joukosta esiin tökkääviä selfiekeppejä. Oikein. Järjestäjällä ei myöskään voi olla porteilla käytössään minkäänlaista urposkanneria, se on toistaiseksi scifiä, kaikki kalliin lipun maksaneet, joiden omat jalat portillaolohetken kantavat, on päästettävä sisään. Pakko on toki sanoa, että ruumiintarkastuksissa Live Nationilla on hiottavaa, melkein mitä tahansa saa portista läpi, kun vähän näkee vaivaa. Toivotaan, että asia korjaantuu, ennenkuin joku kuolee.

The Darkness louhii omaa settiään läpi karmaisevilla soundeilla (Michael Monroe on soittanut oman osuutensa jo aiemmin), vähillä heille suoduilla valoilla ja vaikuttaa että bändi itsekin tajuaa asiain surullisen tilan. Solisti Justin Hawkins puhelee pitkiä pätkiä mikrofoniin, sen sijaan että piiskaisi bändiään vimmaiseen ja kaikille lisänälkää jättävään lämppärikeikkaan. Mietin, miksi tällaisia slotteja edes kannattaa kiertää soittamassa. Bändi on jo aika tunnettu omillaankin, niillä on Queenissäkin soittava toisen polven (Rufus Tiger) Taylor kannuissa, ja muutama hyvä glambiisi. Miksi tuhlata motivaatiotaan Suomen suvessa? Nämä pitää toki nähdä jossain, mutta ei täällä.

Sitten alkaa odotus. Guns N’ Roses on tunnetusti yksi fanejaan epäkunnioittavimmin kohtelevista bändeistä, mitä tulee keikkojen aloittamiseen aikataulussa, tai edes säädyllisessä ajassa. Aiemmin päivällä on kuulemma ilmoitustauluilla kerrottu bändin aloittavan klo 21.00, kun aiempi ilmoittelu on luvannut 20.45. Mutta Gunnarit on bändi, jonka tapauksessa järjestäjän ilmoituksella ei ole merkitystä. Axl Rose, johon myöhästelyongelmat käsittääkseni pelkästään henkilöityvät, tulee lavalle kun haluaa, ihan sama mitä kello on. Tällä kertaa, kiltimmänkin version mukaan, odottelua kertyy kuitenkin minimissäänkin 38 minuuttia, meille alkuperäistä aikataulua otaksuneille naksua vaille tunti. Aika kitkeränkinviiltävää kommenttia ehtii lähimaastosta jo kuulua, kun jengi kuivin suin odottelee herraa bändeineen lavalle. Viimein alkaa Colt-revolveri paukkua taustan ledseinän videokuvassa, ja sehän paukkuu. Pelkään pahinta, että ne ovat kuulleet Suomen täyttävän 100, ja nyt odotellaan että revolveri paukahtaa sata kertaa. Ei sentään, ajan myötä legendaariseksi muodostunut ”Looney Tunes”-tunnari käynnistää vihdoin show’n kello 21.45.

Ensimmäinen biisi ”It’s So Easy” menee tutkaillessa, että kuka mihinkäkin asettuu. Bändiin ei sen aikana saa pienintäkään näköyhteyttä. Tuntisen odottelun aikana suoraan eteemme on asettunut kaksi ja puolimetrinen jäbä ja muutama muu hiukan lyhyempi, kuikkimiseksi menee tässä kohtaa. Keikan edetessä näkymä hiukan avautuu, ja viimeisen kolmanneksen näen peräti hyvin, kun pääsen kipuamaan kaksi senttimetriä korkemmalle merenpinnan yläpuolelle, mellakka-aidan kynnykselle. Kaikki lasketaan. Myöhäistä rypistää, mutta miksi Kantolan nurmea ei tehty nousevaksi? Se nousee ihan hiukan reunoja kohti hyvällä mielikuvituksella, mutta niin vähän että kun ihmiset eivät (vielä) ole kaikki täsmälleen tasapituisia, ei nousu käytännössä auta.

Tässä illassa hyvää on se, että tuolloisen bändin yhdessä alusta loppuun kirjoittamalta ”Appetite For Destruction”-albumilta (1987) soitetaan peräti kahdeksan raitaa. Niistä heti kakkosena kuullaan ”Mr.Brownstone”, jossa miksaustiski asettuu niille tämmingeille, millä se jatkaa oikeastaan loppuun saakka. Se tämminki on tänään ok, siitäkin kuuluu jälkinillitystä, mutta jos kaikesta lähtee nirnettämään, niin eipä hei loputon suo. Soundi on tänään ok, vähiten se on sitä Axl Rosen laulun suhteen, mutta siitä ei mene kyllä epäkrediitit valitettavasti tiskille. Rose ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja, legendaarinen toki, sitä ei kiistä kukaan. Nyt tuntuu että miehen repertuaariin on jäänyt jäljelle vain loputon oman kasarifalsettinsa matkiminen. Äänialasta ei ainakaan enää voi puhua. Aika syö meitä kaikkia, Axl ei enää taivu siihen tuttuun lantioliikkeeseen, kaikki yritykset sinne suuntaan ovat toki sympaattisia, mutta myös hyvin surullisia. Koko iltaa leimaa ajatus, että tämän bändin kulta-aika meni jo, yöjuna porhalsi ohi niinä vuosina kun Axl väkisin pyöritti omaa versiotaan ja taikinoi yhtä ainokaista albumia kasaan 10 herran vuotta. Rosen pönäkkä olemus ja paikoin hengästynyt laulu tulevat läpi ihan tänne sadan metrin päähänkin (siltä etäisyys lavalle ainakin tuntuu).

Chinese Democracy”-albumilta kuullaan kolme raitaa, niistä oma suosikkini ”This I Love” onnistuu menemään jotenkin ihan ohi, jonkun edessäolevan niskaa yyteröidessä, toista suosikkia ”Madagascar” ei kuulla lainkaan ja platan nimibiisikin livahtaa läpilukuna ohi heti setin alkupäässä. Se kolmas levyltä kuultu biisi on ”Better”, joka ei jätä alkeellisintakaan muistijälkeä. Arvostettavaa sinänsä, että Duff ja Slash ovat ottaneet kiekon tunnollisesti haltuunsa, vaikka eivät liity siihen rahdunkaan vertaa. ”Welcome To The Jungle” käynnistää keikan vasta kunnolla, ja itsellekin tulee hetkellisesti aika hyvä nostalgiafiilis, kun samaan silmälliseen samalta lavalta hetkeksi sattuu Axl Rose, Slash ja Duff McKagan. Vaikka kaksi onkin joukosta poissa, on täällä juuri tänään oltava, menee miten menee. Sitäpaitsi, istupa 28 kilometrin päässä himan terassilla ja mieti, siellä ne soittaa, mutta en jaksanut mennä. Ei niin. Tietenkin täällä ollaan ja tietenkin tämä on tärkeää, vaikka muitakin fiiliksiä illan aikana kupolissa käy.

Ensimmäinen ihan oikea huippuhetki koittaa, kun Richard Fortus ulvottaa ”Estrangedin” komeaan alkuun. Muutenkin mies saa illan aikana ilahduttavasti soolotilaa ja osoittautuu todella kovaksi keppimieheksi. Ja tämä on toki paljon sanottu, vaikkakaan en ole ylipitkien soolojen ystävä, niin on kuitenkin selvää, että Slash on yksi maailman kovimmista kitaristeista, laji kuin laji. Omintakeinen tyyli ja jäätävän viileä toimittaminen. Fortus täydentää Gunnareiden kitaraosaston niin kovaan lyöntiin, ettei niitä muita bändissä vaikuttaneita osaa edes kaivata kuin ihan paikoin. ”Estrangedin” alkaessa pukkaa ulkomusiikillista jännää kahden metrin päässä, kun joku tuopposen tai kaksi liikaa nauttinut heavylähimmäinen kaivaa boxereistaan kiigelin esiin ja alkaa pokkana kuselle. Hetken jopa luulen, että nyt tulee kakka, mutta ei sentään. Luoja paratkoon, mitä jengiä ja millä agendalla. Kukaan ei onneksi kastu, heavyjamppa saa jatkaa hampaat suussaan, mutta on siinä suhteessa pelkästään jengin pitkämielisyyden varassa. Joku vinkkaa järjestysmiehille ja osoittaa kusikeijon väkijoukosta, mutta mitään ei tapahdu. Pakko sanoa, että omaan lipunhintaani kyllä kuuluu, että jos muiden kintuille alkaa joku urpo laatia virtsaa, niin ulos pitäisi lentää nuorisokeihään lailla.

Live and Let Dien” soidessa lavakuva screeneillä muuttuu mustavalkoiseksi. Lavan tapahtumat tulevat ihan asiallisesti kuvatuiksi, niin että keikkaa pystyy varsin takaakin jollain tapaa käsittämään. Bändin oma videokuvasto takaseinällä on lähinnä markan digitaalisaastetta, ”Rocket Queenin” eri asennoissa köyrivät luurangot ehkä jopa ihan läämintä sellaista. Kantolan tapahtuma on tälläkin kertaa Live Nationin puolelta paremmin järkätty, kuin vaikkapa Kaisaniemen ja Hietaniemen jamboreet yhteensä, ja tämä on nyt todella paljon sanottu, tiedän. Mutta hidas on Live Nation oppimaan, pakko sanoa. Kyllä ne palautelaput kannattaa ihan oikeasti lukaista joku ilta tuossa talvella läpi. Korkeampi lava? Sama juttu kuin Kaisaniemessä, tai Hietsussa, yksi neljäsosa lipun ostaneista tunnistaa bändin, muut takaavat takalinjoilla kassavirtaa. Ei hyvä.

Mainittu ”Rocket Queen” lähtee ihan ok, mutta seuraava hyvä hetki on Duffyn (ja nyt ei puhuta Duffy Terävästä) laulama The Damned-cover ”New Rose”. Miten on mahdollista, että ainakin (ja vain) omasta näkökulmastani bändi suoriutuu jotenkin rennoimmin ja parhaiten covereista? Tämä ei edes ole alleviivatusti dissi, vaan huomio, että välillä on kuin lavalla olisi taitava coverbändi, joka kuulostaa yllättävän paljon Gunnareilta, solistia myöten. Henki ja palo on poissa, bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Syrjäänvetäytyvä ja afronsa alla piilotteleva Slash ei ole sitä koskaan kantanut, eikä se Axl Rosen pönäköityville hartioillekaan valitettavasti mahdu. Se karisma siis. Ja silti, jos asiaa tuntemattomana joutuisin nimeämään Kanta-Hämeen kesäyöhön luukuttavan bändin, se olisi Slash feat. Axl Rose and Duff McKagan’s Guns N’ Roses. On toki pikkusykähdyttävää nähdä ydintrio lavalla yhdessä vuosikymmenten jälkeen, mutta illan isosykähdyttävin hetki on, kun Richard Fortus ja Slash ulvottavat lavan ylälauteella rinta rinnan Pink Floyd-klassikkoa ”Wish You Were Here”. Siinä kohtaavat bändin kaksi aikakautta, ja hetken uskoo että kaikki sotakirveet on riittävän monen jalan syvyydessä.

Slash ja Axl eivät varsinaisesti kaulaile keikan aikan, niinkuin rokkitähdillä on joskus tapana, useinkin. Duff ja Axl viihtyvät lähempänä toisiaan, Slashin ja Axlin etäisyyttä lavalla ei voi olla huomaamatta. Työpaikkana GnR on taatusti ajoittain vaikea, mutta Dizzy on toisaalta viihtynyt 27 vuotta. Varsinainen rock’n’rollin riemu ei tule lavalta läpi, vaikkakin Axl vetää ihan hyvällä asenteella. Lavan positiivisin hahmo on kuitenkin Fortus.

Illan ehkä komein laulettu veto tai perinteinen biisi, on ”Coma”, jos sallitte, Slashin ja Axlin yhdessä kirjoittama. Se ei kanna hittibiisin paineita, vaan soi rennonkomeana pitkänä puolivälin suvantona. Hieno veto. Biisin jälkeen Axl esittelee lyhyesti ja lakonisesti bändin, ja menee sitten lavan taakse vetämään henkeä. Slash aloittaa soolo-osuuden, joka pysyy ihan malttimitoissa. Sen ensimmäinen osa on ilmeinen tribuutti Chuck Berrylle ankkakävelyineen ja johnnybegoodtunnelmineen, mutta jälkimmäinen osio räjäyttää illan pankin, ainakin omilta conversensijoiltani kuultuna. Nino Rotan ”Speak Softly Love”, eli rakkausteema Kummisetä-elokuvasta ulvottaa kesäiltaan niin upeasti, että harvoin kuulee. Ja jälleen on kyse coverista, kun kulkee komeimmin. Kyseessähän on siis sama biisi, jonka Hämeenlinnan Suuri Suuri Mies Fredi lauloi aikoinaan isoksi hitiksi ”Puhu hiljaa rakkaudesta”. Jumankauta juu, Slash kaikista maailman kitaristeista luukuttaa Fredin hittiä Hämeenlinnassa, tietämättä itsekkään millä maaperällä luukuttaa. Samaan aikaan lavakameramies nappaa Slashista takaapäin komean herooisen kuvan, mies ja Gibson kirkkaissa valoissa hämäläistä koivikkoa vasten. Säteet myöhäiseen iltaan. Keikan yksi upeimmista hetkistä. Olin paikalla. Slash on kova. Kun Slash palaa soolobändeineen Härmään, aion suhtautua.

Omalta kohdalta alkaa keikan loppuliuku, joka sykähdyttää yhä harvemmin. ”Out Ta Get Me” on tässä seurassa turha rymistely, lopun varsinaista settiä upein veto on, kuinka ollakaan, ”November Rain”. Yksi koko rockhistorian hienoimmista lauluista, todellista talenttia ja neroutta osoittava biisi, tulee viimeistään todistaneeksi että—ehkä tämä ei koskaan olekaan ollut mikään maailman kovin rokkikone, mikään hard rockin E Street Band, vaan aika kuolevainen bändi, joka onnistui tekemään kolme mieletöntä ja aivan järkyttävän hyvin tuotettua albumia. Niiden nimiä ei nyt tarvitse kerrata. Illasta toiseen tällä kiertueella bändi soittaa myös Chris Cornell-tribuutin ”Black Hole Sun”, joka sekin tuntuu jotenkin omituisen turhalta, niin paljon kuin arvostankin Cornell-tribuuttia. Kerran tai kaksi heti kuolinuutisen jälkeen, mutta joka ilta koko kiertueen…

Knockin’ on Heaven’s Door” lähtee hyvillä tehoilla, mutta kyse on myös biisistä jota ei saa millään pilalle. Kappaleen sovitus ja tuotanto aikoinaan levyllä oli jotain, mikä räjäytti tajunnan, voiko tämmöistäkin tehdä, bändin oma ”Up Around The Bend”. Vaikka biisi kulkeekin hyvin, ei voi välttyä avainsanalta ”läpiluenta”. Varsinainen setti päättyy tutusti ”Nightrainiin”, kuten nykyään aina. Pian pitää mennä, ettei jää massan jalkoihin, mutta ”Don’t Cry” on vielä kuultava. Kyseinen biisi kolme viidesosaa klassisen Gunnari-kokoonpanon ajamana, tärkeää olla todistamassa. Matkalla portille soi AC/DC-klassikko ”Whole Lotta Rosie”, joka kuullaan siis näille hehtaareille jo toista kertaa livenä. Matkalla Kantolan teollisuusalueen läpi, kuuluu etäisesti ”Patience”, itselle yksi tärkeimmistä biiseistä aikoinaan, mutta henkilökohtainen konserttihygienia vaatii poistumista ajoissa. Vaikka tunnetusti Tapahtumapuisto tyhjeneekin häkellyttävän nopeasti. Encoreissa kuullaan vielä The Who’ta ja tietenkin ”Paradise City”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2017/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-3be4c084.html

Paljon on luvassa puhetta ja parranpauketta taas tapahtuman järkkäilyistä. Ikävä kieltämättä tuli viime kesän Maiden-konserttia, jossa yleisöä oli reilut 20 000 henkeä, ja alueella ihanan väljää, ja mahtavat näkyvyydet. Kantolan kapasiteetti ei ole 55 000 ihmistä, mutta ongelma on se, että joku jossain luulee niin. Monesti, tai monasti, kuulee myös ihmeteltävän, että miksi ulkomailla massatapahtumat sujuvat kuin rasvattu. Aina. Onko kukaan koskaan miettinyt, mikä ulkomaisen ja kotimaisen massatapahtuman yksi ihan keskeisistä eroavaisuuksista on? Yleisö. Ulkomailla ulkomainen yleisö, täällä kotimainen, kotimaisesti toimiva ja käyttäytyvä yleisö. Ja jos vaikka koko Kantolankin lentokentän kokoinen nurmi olisi yhtä anniskelualuetta, niin häiriöt vähenisivät, juominen vähenisi ja kaikilla olisi kivempaa, ynnä rennompaa. Tämä on yksi keskeisimmistä asioista, kun puhutaan ulkomaan massatapahtumien sujuvuudesta, muutaman keskikeikyän tai napanderin takia ei tarvitse ahtautua karja-aitaukseen. Ehkä jonain päivänä meilläkään ei enää tarvitse. KG

Queen+Adam Lambert (uk/us), Suzanne Vega (us), Electric Pyramid (uk) @ Park Live, Kaisaniemi, Helsinki 03.06.2016

Queen Helsingissä kesällä 2016? Kyllä, 42 vuoden tauon jälkeen. Queen esiintyi Kulttuuritalolla 25.11.1974, klassisella kokoonpanollaan luonnollisestikin. Tuosta kokoonpanosta umpilegendaarinen laulaja ja bändin ikoninen nokkahahmo Freddie Mercury  poistui tunnetusti keskuudestamme syksyllä 1991, ja basisti John Deacon eläköityi musahommista 1997. Kysymys aika monilla huulilla on ollut, oliko bändin perustajakaksikko Roger Taylorilla (rummut ja laulu) ja Brian Maylla (kitara ja laulu) oikeutta jatkaa bändiä, ainakaan samalla nimellä?

Asia ansaitsee ehkä pikku pohdinnan. May ja Taylor ovat soittaneet yhdessä vuodesta 1968, joka on näitä jäsenyyskeskusteluja aika paljon pidempi kaari tehdä ylipäätään ihan mitä tahansa. Kun miesten tuolloisen Smile-bändin muut jäsenet lähtivät omille teilleen vuonna 1970, Freddie Mercury ehdotti itse itseään uudeksi laulajaksi. Samalla bändin nimi vaihtui Queeniksi. John Deacon tuli bassoon vasta seuraavana vuonna, eikä siis ollut Queenin perustajajäsen, jos tarkkoja ollaan. Ja kannattaa olla. Sekä Taylor, että May ovat olleet olennainen osa Queenin biisinkirjoitushistoriaa (Mercuryn ohella toki), ja bändi nimenomaan oli neljän vahvan muusikon kokoonpano. Nyt tuosta kokoonpanosta on yhä jäljellä puolet, joka on vuonna 1970 perustetulle bändille tänä päivänä puolet enemmän kuin monelle muulle. Kiertäähän tuolla nimittäin porukoita ilman yhtään alkuperäisjäsentäkin. Olisiko Mayn ja Taylorin pitänyt lakata soittamasta itse kirjoittamiaan biisejä, kun Mercury kuoli? Jos, niin miksi ihmeessä? Haudata bändi ja sen nimi vuonna 1997, vaikka yhä puolet soittajista oli jäljellä, ja halukkaana tien päälle?

Myönnän olleeni skeptinen itsekin, enkä alunperin ollut edes tulossa koko tapahtumaan. Mutta neljän biisin jälkeen, Kaisaniemen Park Live-tapahtuman alkaessa hämärtyä iltaan, on selvää että Queen voi yhä olla olemassa. Ja että se on edelleen ankara keikkakone. Ja että nyt ollaan vuoden tähän asti kovimman livekokemuksen äärellä. Miten ihmeessä näin?

Keikka käynnistyy vartin ilmoitettua aiemmin, ja hyvä niin, Kaisaniemen sepeli ehtii tulla tutuksi, vaikka tänäänkin olen sentään skipannut tapahtuman kaksi ensimmäistä lämppäriä. Pelin avaa ”One Vision” vuodelta 1985, kolmantena kuultava ”Seven Seas of Rhye” antaa jo enemmän osviittaa, mitä tänään tuleman pitää. Mutta vasta viidentenä stygenä kuultava ”Another One Bites The Dust” lähtee niin, että tänä iltana ei enää paluuta ole. Toistan itseäni, mutta jo tämän takia kannattaa olla paikalla. Roger Taylorin rummut ja Neil Faircloughin basso jynkyttävät niin, että rapisee markka-aikaiset amalgaamit hampaista. Nyt lähtee, nyt lunastuu. Ja on tullut aika sanoa se ääneen, jo viitisen vuotta Mayn ja Taylorin solistikumppanina toiminut Adam Lambert on nerokas valinta Queenin nokille. Laulettavaksi kirjoitettuja biisejä on jonkun pakko laulaa, turha näitä on kiertää esittämässä instrumentaaleina. Miksei siis yhtä hyvin Adam Lambert? Jannulla riittää tähän hommaan ääni ja vimma, teatraalinen ja itseironinen keekoilu sujuu, joten miksi ei? Queen kokeili myös viiden vuoden stintin entisen Free/Bad Comapany-solisti Paul Rogersin kanssa, ja tekaisi paluualbuminkin. Ja huomatkaa, ja huomaammekin, bändin nimi ei missään lue muodossa Queen, vaan aina Queen+Adam Lambert. Samaa muotoa käytettiin jo Rogersin kaudella, kyse on featuring-solistista. Kukaan ei yritäkään korvata korvaamatonta.

Adam Lambert pitää pienen, mutta kauniin kiitospuheen saamastaan tuesta bändin solistina. Ja toteaa, että ”Freddie Mercureita oli vain yksi”. Ja sitten lähtee ”Killer Queen”, kuukautta ennen edellistä Suomen vetoa julkaistu sinkkuhitti lokakuulta 1974. Lambertin kiitossanojen ja tämän nykäisyn jälkeen ei itselläni ole Queenin nykymuodosta tai oikeutuksista kysyttävää. Kuullaan ”Fat Bottomed Girls”, joka kaikista soitetuista superhiteistä huolimatta uhkaa ehdottomasti olla yksi illan kovimmista vedoista. Ellei jopa ole, superhittien haaste on nimittäin siinä, että niitä on soitettu puolitoista biljoonaa kertaa karaokebaareista taksin takapenkkeihin, ja aika harvaan on enää mitenkään mahdollista suhtautua.

Esimerkiksi kaikesta energiastaan huolimatta ”Don’t Stop Me Now” tuntuu hiukan läpiluennalta. Mutta Brian Mayn laulama ja akustisella kitarallaan säestämä ”Love of My Life” ei todellakaan tunnu siltä. Brian istahtaa eteentyöntyvälle catwalkille hetkeksi jutustelemaan, sympaattinen herrasmies harmaantuneine ruuhkatukkineen. Brian muistelee olleensa Helsingissä kerran aiemmin, ja ihmettelee minne kaikki tuo aika on vierinyt. Yksi käsi minun näkösektorillani nousee, kun Brian kysyy, että kuka oli Kultsalla silloin. May tulkitsee ”Love of My Lifen” tunteella, omistaa sen Freddien muistolle. Tiukkaan pakkautunut 25 000-päinen yleisö elää mukana, tässähän uhkaa tulla tippa öögaan. Samaa teemaa jatkaen solistivuoron ottaa Roger Taylor, ”These Are The Days of Our Lives”. Viiltävää, komeaa.

Suljen itse alussa aloittamani bändin olemassaolon oikeutuskeskustelun lopullisesti, toteamalla pari asiaa. Ensinnäkin Mayn ja Taylorin solistiosuudet ovat tänään illan tavallaan vahvinta antia, ne jatkavat Lambertin osuutta aivan keskeisellä tavalla. Ja muistuttavat siitä, että kultakauden Queen oli aina neliääninen bändi oopperamaisine sovituksineen. Toisaalta, bändin takalinjoilla soittaa perkussioita (myös The Darkness-yhtyeessä musisoiva) Taylorin poika Rufus Tiger Taylor. Joka istuu myös isänsä rumpupatteriston taakse niinä hetkinä kun Rogerilla on asiaa lavan etuosaan. Elämä siis jatkuu jo toisessa Queen-polvessa. Ja kolmaalta, Queenin kosketinsoittimissa on edelleen bändille vuodesta 1984 uskollisena pysytellyt Spike Edney. Toisin sanoen, Edney on ollut mukana kaikessa toiminnassa The Works-kiertueesta alkaen. Amen.

Seuraavaksi Roger Taylorille rakennetaan toinen rumpusetti catwalkille, ja isä ja poika soittavat sinänsä aika turhan rumputaistelun. Joka osoittaa vain oikeastaan sen, että omena ei puusta kovin kauas putoa, mutta sehän olikin jo tuttua monilta muiltakin keikoilta. Tottakai illan pääsolisti tarvitsee aikaa hengähtää ja käydä läpi kaarderoobiaan, mutta on nämä turhia tämmöiset battlet. Superturha on myös Brian Mayn hirvittävän pitkä kitarasooloilu kohti setin loppua, upeinta tällä kohtaa onkin taustan lediseinän avaruuskuvasto. Sekä tietenkin tässä vaiheessa jo aika kovassa lennossa oleva valoshow. Ilma on sakeana laseria, May nousee riserilla rumpujen takaa monen metrin korkeuteen. Hauska temppu KISSin keikalla, mutta täällä ei. ”Tie Your Mother Down” pääsee vihdoin liikkeelle, Lambertilla on kierroksessa viides asukokonaisuus. Tämä kuuluu kuvioon. ”Bohemian Rhapsody” ei maailman yhtenä puhkisoitetuimmista kappaleista tahdo ensin tuntua enää oikein miltään, mutta taustan seinällä pyörivät otokset bändin historiasta, Queenin massiivinen kokonaissoundi ja yltyvä valoshow takaavat, että juuri tässä kannattaa nyt olla. Varsinainen setti päättyy ”Radio Ga Gaan”.

Encoreita halutaan suomalaiskansalliseen tapaan aika vaisusti, mutta bändi palaa silti, ja vetäisee lyhyehkön version ”We Will Rock You”-ikihitistä, jonka pilaamiseksi jääkiekkoileva kansainyhteisö on tehnyt Nobelin arvoista työtä,  ja perään vielä ”We Are The Champions”. Juuri näin, me ollaan sankareita kaikki, jotka jaksoimme uskoa että Queen yhä voi elää ja olla olemassa vuonna 2016. Toistan itseäni, kyllä se voi. Illan settilista, olkaa hyvä: http://www.setlist.fm/setlist/queen-adam-lambert/2016/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-33fed42d.html

Oman Park Live-tapahtumailtani avaa brittiläinen Electric Pyramid kolmevarttisella slotillaan, olen ihan vartavasten jättänyt näkemättä kotimaiset lämppärit, Kasmirin ja Temple Ballsin. Ensin mainittua ei vain ylipäätään kiinnosta nähdä. Oululainen Temple Balls taas on julkaissut niin kovan sinkkuraidan ”Six Ways To Sunday”, että se pitää pian hoitaa nähdyksi jossain muualla. Temple Balls on kovissa nousuissa ja sinkkuraidan kaltaisilla biiseillä rajat ovat kaukana, minimissäänkin yhtä kaukana kuin vaikkapa Santa Cruzilla ja Reckless Lovella, silti vertaamatta paras. Nelihenkinen Electric Pyramid on itselleni ennalta täysi tuntemattomuus, mutta niin vain löydän itseni tuijottamasta läpi koko keikan. Bändillä on hallussaan koko brittirockin perintö The Skidseista Oasikseen, Simple Mindsien kautta. Mutta se ryydittää ilmaisuaan letkeästi pitkin kuumaa highwayta rullaavalla amerikanrockilla. Erittäin mielenkiintoinen uusi tuttavuus, joka jonkun pitää hoitaa omalle keikalleen takaisin Suomeen pian. Tuore sinkkujulkaisu ”1989” antaa hyvän kuvan bändin musiikista: http://electricpyramid.com 
Ennen illan pääshow’ta esiintyy vielä puoliakustisesti Suzanne Vega, kyllä. Aika outoon väliin on upea New Yorkin lauluntekijä laitettu. Jotenkin Vegan pienimuotoiset laulut ovat nyt ihan väärässä paikassa. Mainiosti kuitenkin paljon nähnyt ja esiintynyt ammatti-ihminen slottinsa hoitaa, mutta jättää sen selvästikin biisin tai kaksi annettua aikaa lyhyemmäksi. Silti, vuoden 1987 maailmanlaajuinen radiohitti ”Luka” lähtee todella herkästi, ja ympärilläni ankarasti puliseva jengikin malttaa hetken kuunnella. Lopun ”Tom’s Dinerin” aikana Suzanne lainaa salaa Queenille rakennettua catwalkia.

Alussa tapahtumaa tuntuu, että tämähän on todella mainiosti järkätty. Kerrankin joku on laittanut persettä penkkiin ja pohtinut, mihin Kaisaniemen kentällä mikäkin kannattaa laittaa. Ja onnistunut siinä aika hyvin. Asioiden sijoittelu on hyvää. Ruokakojut eivät ruuhkauta itse aluetta, ja baarin juottokarsina ulottuu asiallisen pitkälle kohti lavaa. Toisaalta, screenit ovat auttamatta liian pieniä takarivin mitään nähdä, ja hei, kuunnelkaa tarkkaan: kun artisti soittaa lavalla, sulkekaa mainokset pyörimästä screeneiltä! Ihan tosi. Lavasoundi on tänään suorastaan erinomainen, eikä siihen onneksi nousussa oleva tuulikaan ehdi tarttua. Jokainen, joka ei tämän kokoiseen tapahtumaan tule ajoissa, voi syyttää huonosta näkyvyydestä vain itseään. Mutta silti, kysymys kuuluu, mikä on Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti? Onko se kuitenkin lähempänä olla 15 000 kuin 25 000? Ja jos tällaiseen tapahtumaan myytäisiin vain 15 000 lippua, niin mikä on silloin peruslipun hinta, onko kenelläkään enää varaa olla paikalla? Ikuisia kysymyksiä, joihin tuskin yhtä oikeaa vastausta on. KG

P.S. Keskustelu konsertin järjestelyistä käy kuumana somessa. Positiivisimmin kirjoittavat ne, jotka kuulostavat olleen noin 7000 etummaisen joukossa, miksausteltan etupuolella. Se on käytännöllisesti katsoen alue, jolta tämäntyyppiset keikat kannattaa katsoa, tai jolta ylipäätään mitään näkee. Hiukan miksaustelttaa taaksepäin vetämällä tuohon väliin voisi saada 10 000 ihmistä, varsinkin jos lava olisi sijoitettu toisin. Palaamme siis siihen faktaan, että Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti ei juuri 10 000:tta ylitä. Ja totta on, että miksausteltan takana olisi pitänyt olla screeni, ja että lavan sivustascreenit olivat liian pienet ja liian matalalla. Ja totta on myös, että lava ylipäätään oli liian matala. Sensijaan, jokainen joka valittaa huonosta soundista, on todennäköisesti ollut todella huonosti sijoittunut. Soundit lavan ja tiskin välissä olivat erinomaiset.

Itse olin arviolta 5000 lähimmän joukossa. Bändi on silloinkin jo väistämättä 30-40 metrin päässä, mutta näkymä oli kuitenkin kohtuullinen. Tuon paikan pidin käytännössä kolme ja puoli tuntia, sen tyyppisen lisähinnan joutuu kohtuullisesta näkyvyydestä omilla jalkapohjillaan maksamaan. Heinäkuussa Kaisaniemessä nähdään Black Sabbath, jännäksi menee miten hommat on silloin hallussa, väkeä ei oletettavasti ainakaan vähempää ole. Mutta sanomattakin pitäisi olla selvää, että jos konserttivieras on pääbändin aloittaessa bajamajassa tai jonottamassa viidettä lämmintä Fostersia, niin keikkakokemuksen voi käytännössä unohtaa. Järjestävä taho vastaa asioiden sijoittelusta ja sujuvuudesta, mutta ei koskaan asiakkaan omasta ajankäytöstä. KG

 

Sparks (us) @ Tavastia, Helsinki 07.10.2012

On ollut muutamaan otteeseen puhetta tästä, että jotkut bändit tai artistit ovat yksinkertaisesti tuomittu katoamaan harmaaseen massaan, rockhistorian hämäriin, joko tylsyyttään, uransa lyhyyttä, epäinnovatiivisuuttaan tai laiskuttaan. Nyt oli Tavastian lavalla bändi (tai oikeammin sen ydinduo), joka on sekä jättänyt valtavan jäljen rock’n’rollin historiaan, että ollut vaikuttajana monille jotka niinikään ovat jättäneet ison jäljen myöhemmin. Mutta myös duo, joka yhä jatkaa elinvoimaisena, ahkerana ja uudistuvana. Voiko rocktaiteilijalta enempää vaatia 41 vuoden ja 21 albumin jälkeen? Tai olisiko voinut näinkään paljoa? Sparkseilta on voinut, ja voi jatkossa.

Sparks on yhtäkuin veljekset Ron ja Russell Mael. Veljekset perustivat Sparksit Los Angelesissa 1971, tai ehkä pitäisi sanoa, alkoivat olla Sparks. Pääosan uraansa yhtye on ollut yhtye, soittajia laatuhaitarin terävästä päästä on tullut ja mennyt, mutta veljekset ovat tämän tarinan kova ja luova ydin. Takana on siis 21 pitkäsoittoa, musikaaleja, elokuvasävellysprojekteja (mm. Tsui Harkin ja Tim Burtonin kanssa), oopperaa ja vaikka mitä. Veljesten elokuvakoulutus UCLA:ssa tuntuu järisyttävän visuaalisina lyriikoina, tarinallisina biiseinä ja rakkautena teatraalisuuteen. Heinäkuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta Sparksien esikoisalbumin julkaisusta, ja sen kunniaksi Ron (koskettimet) ja Russell (laulu) jalkautuivat Euroopan-kiertueelle soittamaan duona keskeisimpiä lauluja koko pitkän uransa varrelta. Homman nimi on ”Two hands, one mouth”, eli se minimi mitä tarvitaan näiden biisien esittämiseen. Bändi oli jätetty kotiin, viimeksihän Sparks oli Tavastialla bändinä parisen vuotta sitten. Silloin en itse ollut paikalla, johon on kai oltava joku hyvä syy (tai pakkohan niitä on olla useampiakin).

Tavastialla tunnelma oli odottava. Odotusta latisti vain hitusen se fakta, että eteispalvelumaksu oli noussut 3 euroon. Jengi purnasi ja kuiskaili, mutta maksoi kiltisti. Siihenhän hinnankorotukset perustuvatkin, maksajan kiltteyteen.  Yritän itse nykyään selvitä Tavastialta yhdellä juomalla per keikka, hinnat ovat sitä luokkaa, ja varsinkin nyt kun narikkaan menee jo kolme euroa. Ja kun juomat kallistuvat seuraavan kerran, alan käydä mestoilla kuivin suin. Harvoin muuten näkee Tavastialla näin keski-iän ylittänyttä (tai sitä vahvasti elävää) poppoota kuin tänään. Useimmiten kyseinen ikähaitari tarkoittaa kuitenkin musiikillisesti jotain erittäin hyvää.

Sivupolulta pääpolulle. Kuulin sivukorvalla, ja aika usein Tavastialla ei edes tarvitse käyttää sivukorvaa vaan pääkorva riittää, varsinkin kun rokkipoliisit innostuu, että jengi kaipasi itseasiassa bändikeikkaa ja yhtyeellisiä sovituksia biiseistä. Hyvä niinkin, mutta itse en jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Keikka oli täydellisen mittainen, alkoi ajoissa ja asiallisen aikaisin, loppui juuri kun se olisi voinut muuttua tylsäksi. Ja mikä tärkeintä siis, minusta Ronin ja Russellin idea nimenomaan toimi, riisua Sparks-biisit kovimpaan ytimeensä ja osoittaa kuinka maailmanluokan ralleista on kyse. Säveltäkää perässä vaikkapa ”Sherlock Holmes” tai ”Dick Around”. Esimerkiksi ensinmainitun bändisovitus levyllä (albumilta ”Angst in my pants”, 1982) toimii itselleni huomattavasti nyt kuultua löysemmin, ja nähdä vanheneva Russell Mael tulkitsemassa näitä absurdinkauniita sanoja…viiltävyyden laatu ja määrä. Sparks on kuin riisuttu versio Queenista, ei köyhän miehen Queen, mutta ehkä ajattelevan. Biisirakenteisuus on samaa; operettimaista, musikaalipoljentoista. Queen aloitti levytysuransa vain vuotta Sparksien jälkeen, ja kuka on kuunnellut ketäkin, vain miehet itse voivat kertoa.

Itselleni keikan huippuhetket olivat ”When do I get to sing My Way” ja mainittu ”Sherlock Holmes”. Näissä ehkä huikeimmin tuli esiin laulumies-Russell Mael, äänialaa riittää ja ääni on edelleen huippukunnossa. Mutta osaapa mies olla myös melkoinen showtirehtööri, ukkelihan voisi helppoja rooleja itsekin tanssia säveltämissään lavateoksissa. Ja kaiken perustana Ron Maelin umpilegendaarinen eleettömyys, välillä epäilee jopa, onko mies enää elossa. Ja yhtäkkiä äijä vetää hymyssä suin lavan edessä elokuvamusikaalin kultakautiset tanssiaskeleet, ja jopa puhuu! Tässä on Sparks-ydin, kaikki on mahdollista, kaikki on yllättävää, ja se tehdään mitä tahdotaan. Ei se, mitä odotetaan. Huima veto rockhistorian tärkeimmältä veljesparilta (kyllä, muistan veljekset Van Halen tämän sanoessani). Ensimmäinen Sparks-keikkani, mutta ei viimeiseni, jos suodaan.

Nämä kuultiin tänään Tavastialla: http://www.setlist.fm/setlist/sparks/2012/tavastia-helsinki-finland-3bdd3014.html (Kiitos biisilistasta Welmu!)

Keikkaguru suosittelee, jos Sparks on jäänyt levyltä vähemmän tutuksi, tarttumaan bändin viimeisimpään levytteeseen. Se on vuonna 2009 julkaistu, Sveriges Radion’in tilaustyö, rockooppera tai musikaali ”The Seduction of Ingmar Bergman”. Siinä tulee yhteen se kaikki, miksi Sparks on merkittävä. Levy kertoo ehjän tarinan, absurdein kääntein, siitä miten Ingmar Bergman kutsuttiin Hollywoodiin ohjaamaan komediaa, ja miten sitten kävikään. Kannattaa ottaa aika ja rauha, mukava takanoja ja lasillinen suosikkinapanderia, tähän levyyn tutustuminen palkitsee. Jos siis Sparks-absurdismi uppoaa noin muuten, ja miksei vaikka ei uppoaisikaan. Nähdään keikoilla. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: