Depeche Mode (uk) @ Hartwall Areena, Helsinki 15.12.2013
Loputtomalta tuntuneen ja kovin kosteaksi kääntyneen pikkujouluviikon päätteeksi oli odotettavissa yksi kuluvan keikkavuoden ennalta tärkeimmistä illoista. Ja sen nähtyäni voinkin todeta, että pikku (etenkin kesäisistä) aallonpohjista huolimatta, kyllä tästä kuulkaa vielä kova keikkavuosi saadaan. Tai on jo saatu. Monta todella kovaa ja isoa nimeä on tähänkin herran vuoteen mahtunut, mutta kun vielä sai pikkujoululahjaksi legendasbändi Depeche Moden, niin alkaa olla piakkoin livevuosi 2013 kovassa ja näyttävästi käärityssä paketissa.
Aika monia tärkeitä bändejä joutuu joskus odottamaan kovinkin kauan nähtäväkseen. Kyse ei välttämättä ole siitä, etteikö orkesteri vierailisi omalla pelialueella. Joskus syyt voivat olla todella typeriäkin. Vaikkakin esimerkiksi Depeche Mode on ollut itselleni tärkeä bändi jo hamalta 80-luvulta, nyt vasta natsasi. Ensimmäisen Suomen keikan menetin asumalla ulkomailla, toisen olemalla töissä, mutta bändin kolmanteen vierailuun 2006 olin peräti ajoissa hankkinut ennakot. Menin kuitenkin ahneuttani ja typeryyttäni ottamaan kyseiselle päivälle umpiturhia työtehtäviä, vaikka ei olisi ollut pakko. Samaa virhettä en tosin nykyään enää tekisi, eihän juuri mikään ole niin tärkeää kuin käydä keikoilla. Myös DM:n edellinen veto 2010 jäi näkemättä, joten tämä Delta Machine Tourin Helsingin ilta oli sanalla sanoen aika odotettu. Ja mahtavasti lunastui.
Illan lämppäriksi oli valikoitunut Mute Recordsin katalogista brittiläinen Big Deal, johon en ollut edes vaivautunut ennakolta tutustumaan. Tiesin nimittäin käytännön tasolla varmasti, että bändi jää näkemättä. Hartwall Areena on onnistuneena iltana, onnistuneilta sijoilta koettuna ihan ok konserttipaikka, mutta kokemani mukaan se ei ole kertaakaan kohdellut lämmittelevää artistia hyvin. Kommentoikaa ihmeessä, jos itse koette toisin. Kun on nähnyt muurahaisen kokoisen Melrosen avaavan peliä Guns’n’Rosesille, joka aloittaa oman shownsa kaksi tuntia myöhemmin, tai sekavan sirinän jota kutsutaan Backyard Babiesiksi, niin Hartwallin lämppäysslotit ovat yksinkertaisesti lakanneet huvittamasta. Ja kyllähän Areenan soundejakin joutuu joka kerta erikseen jännittämään. On ollut puuroa ja huttua takavuosina, joskus kohtuullisen hyviäkin, artistista kovin paljon riippuen.
Tänään kuitenkin, tästä on hyvä vihdoin päästä asiaan, kuulin parassoundisimman keikkani ikinä Hartwall Areenan hornankattilassa. Kuinka ollakaan, lavalla oli niitä toimittamassa yksi koko pop/rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, Depeche Mode. Sattumaa tuskin. Jo alun introksi ja pikku soundcheckiksi ajettu technobiitti todisti, että tänään tulee saamaan ns. sanoista selvää. Eikä tarvinnut turvautua korvatulppiin, niinkuin täällä niin monesti, kun istutaan kylkimyyryä artistiin ja liian kovaa ajettu sihinä ja kihinä ruuvaa toisesta korvasta sisään ja ulostuloaukosta pois. Kuulaasti tuli, eikä bändin huipputekninen video-ja valoshow mainittua kuulautta latistanut. Tämmöisiä konsertti-iltoja lisää, kiitos paljon!
Keikka startattiin niillä kahdella raidalla, joilla myös tuore ”Delta Machine”-albumi käynnistyy, eli ensin komean duranduransävyinen ”Welcome to My World” (kuin avausbiisiksi luotu), ja sitten ”Angel”. Muitakin äänenpainoja olen kuullut, mutta tämänvuotinen uutuusalbumi todistaa, että DM:lla on vielä paljon annettavaa. Kyse ei ole mistään jäähypiipaasta, vaan pääosin biiseistä, jotka eivät klassikoiden rinnalla häpeile. Ei bändien uusi materiaali ole aina automaattisesti paskaa. Se on uutta materiaalia.
Kovin suotuisalla jalalla liikkeellä ollut yleisö heräsi kautta lehtereiden viimeistään kolmanteen biisiin eli klassikkoon ”Walking in My Shoes”. Tämä ja vaikkapa loppupuolella kuultu ”Personal Jesus” osoittivat, että kun alkuperäisartisti näkemyksellisesti tuuttaa menemään, niin ei haittaa vaikka mainitutkin biisit on kuullut miljoona tai miljardi kertaa kaiken maailman kissanristimäyhteyksissä ja mitä kamalampina versioina, karaokesta radioon, kaatopaikalta miestenvessaan. Jälkimmäisenäkin mainittu ralli oikein ottaa nykyään päästä, kun joku taas jossain keksii sen soittaa. Mutta DM puhalsi umpikuluneisiinkin klassikoihin tuoreen hengen. Se on kuulkaa ammattitaitoa se.
Oman iltani kohokohta oli olla niinkin alussa kuin neljännessä biisissä, nimittäin sikäli komeasti lähti yksi itselleni tärkeimmistä eli ”Playing the Angel”-albumin ”Precious”. Lisäpisteitä rekallinen biisin liikuttavasta videokuvituksesta. Tässä kohtaa tuntui muutenkin, että Depeche Mode oli viimeistään onnistunut lämmittämään omat lauteensa itselleen. Martin Gorelta alettiin kuulla näkemyksellisiä kitarakuvioita ja Dave Gahan oli saanut lihakset lämpimiksi. Bändin kolmas kivijalka, alkuperäiskiipparisti Andrew Fletcher on ottanut roolinsa vähäilmeisenä omana itsenään. Nyky-DM:n ovat jo pitkään täydentäneet konserttikuntoon Peter Gordeno koskettimissa ja aika ajoin bassossa, sekä tämän vuoden jykevimmät iskut toimittanut rumpali Christian Eigner. Takarivi tärisi. Dave Gahanin ääni on kunnossa, ja ilmeisesti koko mieskin suhteellisen hyvässä. Vuodet heroiinin kanssa näkyvät, mutta onneksemme myös kuuluvat. Laululla on painoarvoa, sanottava on koettua ja nähtyä. Try walking in Dave’s shoes! Ahdistaa edes yrittää katsoa näitä TV:n loputtomia mukalahjakkuusohjelmia, kenelläkään kun ei tunnu olevan mitään käsitystä eletyn elämän vaikutuksista ilmaisuun. Tai kokemuksen, tai iän. Tai paljon minkään.
Ja vaikka Depskut ovat yhdessäkin nähneet monet alamäet, ei pelkät päihdekierteet, vaan myös musiikilliset spiraalit, tulee silti veljeyden ja keskinäisen arvonannon fiilis lavalta läpi. Osoituksena myös tästä, Martin Gore tulkitsee meille peräti kolme biisiä vain Gordenon piano tukenaan. Eli tämä on se keikkojen ”akustinen” osuus. Uudella albumilla vierastamani ”Slow” osoittautuu upeaksi lauluksi Goren laajalla äänellään tulkitsemana, mutta vielä selkäruotoonmenevämmin riipii ”But Not Tonight”. Järjettömän komea ja tunteikas veto. Yleisö osoittaa viimeistään tässä vaiheessa, että tänään koostutaan faneista ja aidolla asialla olevista, ei tuhansista firmalippulaisista, jotka usein kansoittavat Areenan lehtereitä. Tai jättävät lipun saatuaan peräti kansoittamatta (ja lippu menee hukille).
Jotenkin hittiraita ”Black Celebration” tuntuu tänään lähes renkutukselta, siksi kovaan sarjaan se joutuu, ja tämä antaa lisätodistusta myös uuden albumin laadusta. Mainitun ”Black Celebration”-albumin soundit lähinnä karmaisevat itseäni tänäpäivänä ja siksi tuon periodin tavaraan ei juurikaan tule kajottua kotioloissa, mutta silti tälle nykyiselle raskaskätiselle ja jykevälle DM:lle sovitettu ”Question of Time” soi lähes tunnistamattoman jyhkeästi.
Areenaan saapuneet tanssijalat alkoivat viimeistään isosti vipattamaan ”Enjoy the Silencen” kohdalla. Omasta näkökulmastani, alakatsomosta 109, keikkaa pystyi seuraamaan aivan mainiosti vaikka omaa tanssijalkaa ei niin kovasti vipattanutkaan. Kiitos Areenan avaruuden ja suht hyvien nousukulmien, aina jotain näkee, vaikka posse edessä nousisikin joraamaan. Ja passaahan sitä jorata, ei sillä. Kuten jo totesin, ehkä jopa ennakkopelkäämäni ”Personal Jesus” lähti suorastaan psykedeelisen hitaasti liikkeelle, mutta kasvoi sitten kolossaaliseksi luennaksi eittämättömästä, mutta puhkitahkotusta klassikosta.
Sitten hengähdystauko, eli bändi ei ikinä väittänytkään minkään olevan ”our last song tonight” tai ”we leave you with this”-jargoniin ei ollut syytä. Depeche Moden tapauksessa tietää täsmälleen mitä soitetaan, riittää kun tsekkaa edellisen konsertin settilistan. Näin huipputekninen show ajetaan tarkasti läpi joka ilta, yleisön plakaattitoiveille tai improille ei ole oikein paikkoja. Silti, kaikesta teknisyydestään ja tarkkuudestaan huolimatta show eli ja hengitti. Dave Gahan onnistui antamaan vaikutelman, kuin juuri tämä setti soitettaisiin läpi peräti ensimmäistä kertaa juuri tälläisenään.
Toki niitä viittä lopun biisiä voi myös kutsua encoreiksi, jos haluaa. Jälleen kaksin Gore ja Gordeno aloittavat, nyt vuorossa upea kasariosuma ”Shake the Disease” kovimpaan ytimeensä riisuttuna. Jopa ”Just Can’t Get Enough”, setin vanhin biisi, kohoaa alkuperäisen yksinkertaisesta syntikkarillumareistään paljon isommaksi, suorastaan teokseksi, kun nykyinen raskassoundinen DM paiskoo menemään, nyt koko bändin voimalla. Orkesterin koko paketti on sikäli visuaalinen, että välillä unohtaa kokonaan seurata itse hesseleitä lavalla, kun huomiota vie taustascreenin videot ja katosta alas laskeutuva räkkihässäkkä pyörivine valoineen. Mutta ei ainakaan voi sanoa, etteikö suolaiselle lipunhinnalle yritettäisi tarjota vastinetta.
Ilta päättyy komeaan ”Never Let Me Down Again”iin. Bändi kumartaa muutaman kerran kiitokseksi ja poistuu. Hallin valot syttyvät, homma on paketissa. Areenalta purkautuu tyytyväisen oloista jengiä. Tihkusade ei haittaa, Depeche Mode on nyt vihdoin nähtynä, eikä oikeastaan hetkenkään ajan tarvinnut olla pettynyt. Ja se on paljon kuulkaa sanottu Hartwall Areenalta kovahkon keikkavuoden loppumetreillä. Ja ennenkaikkea bändistä, jota ehti odottaa uskollisesti yli 20 vuotta. KG