Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “keikka-arvio”

The Tiger Lillies (uk): Edgar Allan Poe’s Haunted Palace @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.11.2024

Lontoossa vuonna 1989 perustettu The Tiger Lillies on toimittanut punkahtavaa brechtiläistä, weimaris-viktoriaanista sideshow’taan ja kolmen miehen friikkisirkustaan nyt jo 35 vuoden ja yli 40:n albumillisen verran. Mukaan mahtuu liuta musikaaliprojekteja ja mykkäelokuvascoreja ja puolitauotonta keikkailua, joka on tuonut kulttisuosiota ihan alusta lähtien nauttineen trion Suomeenkin jo useamman kerran. Viimeksi bändi nähtiin Härmässä GLivelabien loppuunmyydyillä vedoilla ja sitä ennen Helsingin Korjaamolla 2018, jossa itsekin onnistuin todistamaan Lilliesit ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa Tiger Lillies jalkautti Helsingin Savoy-teatteriin kolme esitystä jo vuonna 2017 ensi-iltansa saaneesta makabeerista Edgar Allan Poe-teemaisesta ”The Haunted Palace”-musikaalista, josta tuolloin julkaistiin luonnollisesti samanniminen albumi. Tarina ei täsmälleen kerro, miksi bändi juuri nyt lämmittelee Poe-show’ta, sen enskasta kun ei ole tasavuosia tai vastaavaa, mutta lieneekin niin, että konserttitalot ympäri Eurooppaa ovat kovasti esitystä toivoneet, ja nyt saaneet.

Edgar Allan Poe, kaikkien maailman kauhukirjailijoiden isä, kirjoitti 48-säkeisen runon ”The Haunted Palace” alkuvuodesta 1839. Kauniilla vanhalla englannilla skrivattu allegoria ihmismielen hajoamisesta sai ensijulkaisunsa Baltimore Museum-lehdessä jo saman vuoden huhtikuussa, ja jalostui myös myöhemmin osaksi Poen yhtä kuuluisimmista novelleista, ”The Fall of the House of Usher”. Mainitun runon pohjilta, paljon fiktiota mukaan heittäen ja Poen omasta ääritraagisesta, vain 40-vuotiaana päättyneestä elämäntarinasta poimien on keitetty kasaan nyt nähty esitys, jonka alunperin tilasi ranskalainen Theatre du Volcan Bleu.

Sideshow pääsee alkamaan viitisen minuuttia myöhässä, kun salin lähes loppuunmyynyt väki saadaan käytäviltä säpisemästä omille paikoilleen. Itsellä on istuin kakkosrivillä, eli aitiopaikoilla, Tiger Lillies-keikkoja ei yyberöidä takarivistä. Bändin perustaja ja nokkamies, tunnistettavan falsetto-laulunsa jo nuorena miehenä opetellut Martyn Jacques köpöttää tuttuun jäykkästailiinsa punaisten verhojen takaa ja aloittaa yksin haitarinsa haikealla säestyksellä muunnelman Poen kuuluisasta ”Raven”-runosta, ”Nevermore”. Jossain verhon takana mukaan hiipivät rumpali Budi Butenopin perkussiot ja aivan kuten ”The Haunted Palace”-albumillakin, basisti Adrian Stoutin ulvottama aavemainen theremin. Seuraavaksi esitelläänkin Martin Bassindalen näyttelemä, päänsä kadottanut runoilija Poe ja Jacquesin itsensä esittämän demonihahmo Ravenin sulokas assistentti Doris (myöhemmin myös kaikki muut naisroolit näyttelevä Carolina Pecheny).

Kaiken lähtökohta on klassinen asetelma jossa Poen poetiikka ei tahdo ns. oikein lähteä. Mutta kun demonihahmo kaivaa taskustaan yhä mustempaa ja mustempaa mustetta, alkaa runosuonikin lievästi sanottuna olla paisuvainen ja klassista maailmanluokan kauhustooria alkaa syntya. Sillä hinnalla toki, että Edgar Allan myy sielunsa paholaiselle ja se viimeinen, litran leka mustinta mustetta meneekin sitten jo alamäen ollessa jyrkkää, taiteilijan kurkusta alas. Tarina etenee aika minuutilleen puolitoistatuntisen kestonsa kuin korpin siivillä, kun on loppukumarrusten aika, jää tunne että olisihan näin harvinaista herkkua katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Tiger Lillies soittaa kaikki musikaalin scorealbumin biisit läpi, ja välillä näyttelijät vievät stooria mitä makaabereimpiin suuntiin. Martyn Jacquesin demonihahmon lisäksi, sähköistä pystybassoa thereminin ohella soittava Adrian Stout esittää Poen runoja pilkkaavaa ja kirjailijalle ovea näyttävää lehtikustantajaa. Ja pakko on sanoa, että bändin herrojen lakonisempi tyyli pesee väliin ammattinäyttelijöiden töpöttelyn mennen tullen, vaikka Edgar Allanin hahmon erittäin tahallinen ylilyönniksi vetäminen nyt sinänsä ei tietenkään jää keneltäkään huomaamatta.

Esitystä tukee jälkiviktoriaanisesta maailmasta ponkiva monitasoinen projisointi, joka kaiuttaa myös varhaisten mykkäelokuvien ja Eadweard Muybridgen liikekokeilujen kuvastoa. Kolmella ovella luotu sairas ovi(kauhu)farssi etenee Poen stimulanttihuuruisen elämän haipuvana kuvauksena ja päättyy runoilijan kuumehoureiseen kuolemaan sairaalan vuoteessa. Oikean Poen elämää värittivät pelivelat ja alituinen köyhyys, aliarvostus kirjailijana, vaimon kuolema tuberkuloosiin ja sen jälkeen yhä paremmin ja paremmin maistunut alkoholi. Yhdysvaltain historian ensimmäinen (juuri ja juuri) pelkällä kirjoittamisella toimeentullut taiteilija kuolikin epäselvissä ja selvittämättömiksi jääneissä olosuhteissa, kadulta henkihieverissä löytyneenä, toisen miehen vaatteissa ja ilmeisesti väkivaltaisen muilutuksen shokeeraamana, arvoitukseksi jäänyttä Reynolds-nimeä maanisesti toistellen.

Kun Poe tapaa lavalla edesmenneen äitinsä haamun, Tiger Lillies tunnelmoi scorealbumilta raidan ”Mother” ja kun Poe painostetaan tunnustamaan vaimonsa tuperkkelikuolema murhana, painostaja on nimenomaan Martyn Jacquesin Raven-demoni ja painostus tapahtuu biisiä ”Murder” laulamalla. Mutta perinteinen musikaali ”The Haunted Palace” ei missään mielessä ole, siihen ei Jacquesin tuotannon ja laulujen kieroutuneisuus kertakaikkiaan pysty. Esitys on musiikillista kauhuteatteria, tai näyttelemällä ja visuaaleilla laajenettu Lillies-teemakeikka, miten vaan. Normaaleimmin teatterin ja tanssiteatterin kerrontaa lähestytään vaikuttavassa kohtauksessa, joka alkaa Poen ja tulevan vaimonsa rakastumisella saman sängyn reunalla ujostellen, seuraavassa hetkessä nuorikko jo tekeekin kuolemaa ja yskii lakanat vereen.

Show’n upein hetki on kuitenkin Jacquesin flyygelillä säestämä aavemaisen komea balladi ”Annabel Lee”, joka on myös albumin huippuhetki. Biisi perustuu Poen yhteen tunnetuimmista runoista, samannimiseen tragediaan kauniin naisen kuolemasta. Vaikka Tiger Lilliesien kaanon on häkellyttävä sekoitus vaudevillea, chansonia, mustalaismusiikkia, punkia, oopperaa ja gininhuuruista dark cabaret-meininkiä, bändi on juuri tänään parhaimillaan komeassa hiturissa, tomwaitsmäisessä murhaballadissa. Samaa todistaa myös bändin tuorein, helmikuussa julkaistu albumi, napakasti nimetty ”Lessons in Nihilism”. Silläkin parhaat hetket on nimenomaan kauniita slowareita, tunnelmallisia hitureita. Samainen rieska todistaa myös, että Tiger Lilliesien omintakeinen staili kestää aikaa, bändi on yhä relevantti vuonna 2024. Silti, jos orkesteri ei ole tuttu, saattaisin kehottaa aloittamaan tutustumisen vaikka ihan pokkana vuoden 1994 virallisesta esikoisalbumista ”Births, Marriages and Deaths”. Sieltä kun laittaa soimaan bändin keikkojenkin kestohitin ”Hell”, niin heti selviää mistä on kyse ja missä mennään.

Ja jälleen kaunis balladi, Adrian Stoutin haamuilevalla thereminillä ulisuttaen, ”Baltimore”, kun Poe-musikaali alkaa saada yhä surumielisempiä sävyjä kohti loppuaan. Esitys alkaa sulkeutua myös niin, että instrumentaatio on samankaltainen alussa ja lopussa, thereminin soundia tasapainottaa Jacquesin näppäilemä ukulele ja peräti jazzahtavasti hiippailevat rummut. Erittäin vaikuttava on myös Poen houreisen kuoleman jälkeen kuultava ”Out of Space and Out of Time”. Koko show sulkeutuu kauniiseen, albuminkin päättävään ”Isadoreen”. Martyn Jacques lonkkavikailee lavan eteen tutussa kuolonkasvomaalauksessaan, ja saa vierelleen ensin näyttelijät, ja sitten myös loput Lilliesit. Kestää kauan, ennenkuin Jacques taipuu antamaan luvan kumartaa isosti mukana eläneelle yleisölle. Seuraa myös yksi maestron yksin esittämä encore, ja ainahan sitä voi toivoa, että soita Martyn ”Hell”, mutta ei tietenkään. Ei se nyt kuulu eikä kuuluisi tähän. ”Edgar Allan Poe’s Haunted Palace”-frekshow jatkaa matkaansa ensin Kreikkaan ja sitten Saksaan, Itävaltaan ja Latviaan. Mahtava makaaberi musikaali, ensi kerralla The Tiger Lillies toivottavasti perinteisemmällä bändikeikalla jälleen. KG

Therapy? (uk), Grillijono K.O. @ Olympia, Tampere 18.10.2024

Tampereen Olympian loppuunmyydyssä perjantaisessa rätväkkärockillassa oli kaksi ehdotonta kohokohtaa. Lämppärinä toimivan Grillijono K.O.:n Kekkosen korruptioääniä lasketaan vuonna breznev-alkunauha, ja se, että ilta päättyi muutamaa tuntia myöhemmin. Nykyään tulee harkittua keikoillelähdöt, illat ja mestat, uskokaa tai älkää, kohtuullisenkin huolella. Huteja ja pettymyksiä siis sattuu omalle kohdalle hyvinkin harvoin, ellei jopa erityisen. Nyt sattui. Lippu ”Troublegum”-klassikkoalbuminsa 30-vuotista taivalta juhlivan Therapyn? (jatkossa silkoista viitseliäisyyssyistä ilman kysymysmerkkiä) keikalle oli hankittu helmikuussa, ja toki täpinä ja odotus oli sen mukainen. Olin aiemmin nähnyt Therapyn arviolta 1.25 kertaa. Eli kerran kunnolla Tavastialla marraskuussa 2003, ja samaisessa mestassa kerran aiemmin pelkät encoret(!). Jälkimmäistä selittää se, että tuolloin ungolden days oli melko mahdotonta saada etukäteen tietää tarkkoja soittoaikoja, sekä toki se, että myös huhtikuussa 2002 maailmassa oli juomatonta alkoholia enemmän kuin sen illan keikkaseurani kanssa pystyimme kuluttamaan.

Therapy on pelkästään vuoden 1994 klassikkoalbuminsa takia yksi maailman(i) tärkeimmistä rockbändeistä. Puoltoääniä tulee paljon myös siitä, että trion eturivi on alkuperäiskunnossa, eli Andy Cairns (kitara ja laulu) ja Michael McKeegan (basso ja stemmat). Tiedossa oli olympialaisiin puitteisiin astuessa, että tämä tärkeysbändi tulee soittamaan ”Troublegumin” kaikki biisit, joskin randomjärkässä, joka toki laski etukäteisinnostusta, onhan ”Troublegum” nimenomaan aivan perseettömän kova albumikokonaisuus, biisijärjestystään ja albumin sisäistä dramaturgiaa myöten. Juhlakeikalla oli dramaturgia hukassa, mutta se oli haasteista vähäisimpiä.

Illan avannutta Grillijono K.O.:ta kävi melkein sääliksi. Bändi kouhasi isoilla energioilla ja ilolla tärkeää lämmittelyslottiaan, ja silminnähden kuuli oman soittonsa varsin hyvin, ainakaan mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Rapiat puolen tunnin setti oli kuitenkin ääneenpaineenmittauksen modernia, ja valitettavan arkista historiaa. Mistään muusta kuin kitaroista ei oikein saanut selvää, laulua ja välispiikkejä ei kannata edes mainita. Toki ajatus oli, että tiski on Therapyn asennossa, että kyllä tää tästä illan mittaan ja että tämähän se on lämppäribändin kohtalo niin monasti elämässä. Mutta kun Therapy veti oman settinsä pääosin jugurttipurkkipuhelinleikkimökinovenläpi-soundeilla ja kun Andy Cairns kuulosti monin paikoin joensuulaisen lähiöbaarin karaokeskaban ekalta alkuillan putoajalta, niin kyllä enemmän kuin kerran illan aikana kävi mielessä, että mitä v….a täällä tapahtuu, tai oikeammin jättää tapahtumatta. Therapyn juhlakalulevyllä on niin ikonisia melodioita, että kyllä ne tunnistaa vaikka pää syvällä oksennusämpärissä, mutta ei pelkkä tunnistaminen ja paikallaolo lunasta 8 kuukauden odotusta, eikä lipun hintaa.

Loppuunmyyty Olympia oli toki relatiivisen pähkinöinä, ultrafaneille biisien soittaminen ja tunnistuminen riittää. Nyrkit ilmaan ja koko painolla edelläseisojan päälle, jotta pääsee uimaan eturiviin, oma Therapy-innostus ja oma känni ajaa kaikkien muiden Therapy-innostuksen ja kaikkien muiden kännin tai kännittömyyden edelle. On tullut kehuttua myös vanhan sivistys-Euroopan keikkakulttuuria näillä palstoilla, ja palaan aiheeseen. Ei missään tönitä niin agressiivisesti kuin härmägidionin keikoilla, eikä missään viimeistään keikan kuluessa saavutettu jurri ole niin pyhä kuin täällä. Korostan kuitenkin, että töniminen oli Therapy-illan asioista siedettävimpiä. Olen ollut Olympiassa kerran aiemmin hyväsoundisella keikalla, mutta silloin homman nimi oli funk, ja basso solisluiden korkeudella, ei ollut syytä ajattaa niin saatanan kovilla volyymeilla. Olympia on vanha vaudevillevenue, nämä ei muualla maailmalla soi huonosti, nämä on viihteelle rakennettu alunperin. Olin pitänyt Olympiaa Tampereen johtavana keikkamestana (sijainti, tunnelma, ohjelmisto, henkilökunta, tiedättehän), mutta eiköhän tää nyt ollut pitkälti tässä. Sääli että kaikki tapahtui kovasti odotetun Therapyn kohdalla. Ja tottakai, saa vapaasti digata paskempikinsoundisesta keikasta, ja saa olla niin kova fani, ettei juuri millään lavallaolon lisäksi ole merkitystä, mutta ei ole oma kuppini teetä (just myin oman lippuni pois Big Countryn Kultsan keikalle, koska rumpali Mark katsoi bändin kuolleen altaan pois, ja ilman Markia ei ole Big Countrya. Kiitos BC 1981-2024).

Therapy ei sinänsä tehnyt mitään periaatteessa erityisen huonosti, bändi soitti isolla sykkeellä ja oli silminnähden otettu saamastaan vastaanotosta. Ja jälleen, trio vaikutti itse kuulevansa itseään laadukkaasti, mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Tosiasiassa, kuten yllä totesin, olisihan ”Troublegum” pitänyt soittaa oikeassa järkässä. Ja miettiä sitten se loppu kolme varttia niin, että joku järjellinen keikkadramaturgia olisi säilynyt. Nyt tuntui, että puoliväkisin ponnisteltiin kohti puoltatoista tuntia. Coveroitiin Black Sabbathia, ja totta on, kyllä bändi on levyttänytkin ”Iron Manin”, mutta kenen mielestä sen soittaminen on hauska keikka-anekdootti? Kiitos, kädet voi laskea. Kaiken ajatuksen puutteen ja ajankäytön kruunasi illan synttärisankarin, rumpali Neil Cooperin soolo-osuus. Rumpusoolo, ehkä venäläisen perseensuristimen ohella maailman turhin keksintö, nyt kun Neil Peart, Gene Krupa, John Bonham ja Matti Oiling eivät enää kierrä ulkona tuolla.

Ainoa kysymys siinä majoitukseen palatessa oli, pitääkö släsh kannattaako Olympialle vielä antaa mahdollisuus nousta merikaapelihalli-soundin yläpuolelle, mestassa kun edellä todetustikin on oikeastaan kaikki muut asiat kunnossa, ohjelmisto ehkä jopa ihan ekana. Ja vielä, pitääkö Therapylle antaa uusi mahdollisuus? Jos vain toisen saisi valita, arpa lankeaisi jälkimmäiselle. ”Troublegumin” vuonna 1993 levylle laatineelle bändille. KG

Coitus Int 50 Revival @ Tavastia, Helsinki 07.09.2024

Vuoden 1973 aikana laskettiin suomeksi lauletulle rockmusiikille varsin jykevät peruskivet, kun samana vuonna Hector julkaisi ”Herra Mirandosin”, Dave Lindholmilta imestyi albumi ”Sirkus”, ja ehkäpä ihan ennenkaikkea alettiin liukuvalaa suomirockia betoniin, kun Tampereelta kajahti epäyhtenäis-Suomen levylautasille ja sillivoileipähuoltamoiden jukeboxeihin Coitus Int-yhtyeen esikoisalbumi ”Juice Leskinen & Coitus Int”. Leskisen omin, ja takuuvarman itsetyytyväisin sanoin, mahdottomasti kuitenkaan liioittelematta, ”sillä levyllä oli kaikki suomen kielellä siihen mennessä tehty rock-musiikki”. Eikä siinä kaikki, Coitus Intin alkuperäisjäsenen Mikko Alatalon sanoin, ”Coitus Int toi seksuaalisuuden suomirockiin”. Johan siihen velvoitti nimikin.

Viime vuonna tuli Ojalankin laskuopilla 50 vuotta täyteen Coitus Intin merkkipaalualbumin julkaisusta, ja iloksemme kolme alkuperäistä coitusta päätti juhlistaa asiaa revivalrundin, mutta myös juhla-albumin muodossa. Juhlavuoden puolella heitettiin 14 vetoa, pikkuklubeilta festarilavoille, kysynnän osoittauduttua kovaksi. Tämän vuoden puolella homma jatkui muutamin keikoin, kunnes nyt, missäpä muuallakaan kuin Helsingin alakaupungin Tavastialla oli tullut aika laittaa revivalit pakettiin. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itselläkin avautui mahdollisuus nähdä bändi vielä aivan viime hetkillä. Tavastialle mukaan meininkiin oli saatu alkuperäisjäsenistä paitsi tietenkin Alatalo ja Pena Penninkilampi, mutta myös niinikään perustajajäsen Harri Rinne, joka nykyään budjaa Eestin Hiidenmaalla, eikä osallistunut kaikille juhlaturneen keikoille logistisista syistä. Ja vielä, kun kakkosalbumin ”Per Vers, runoilija” (1974) biiseihin saatiin bassoon itsensä Juuso Nordlund, niin lavalla olikin jäähyväisillan ikimuistettavimpina hetkinä peräti neljä elossa ja hyvässä tikissä olevaa coituslaista. Juice jätti meidät jo 18 vuotta sitten (aika rientää) ja muutama muukin coitus kasvaa jo maitohorsmaa, ja niitä muutamaa muuta elossa olevaa ei enää saatu lavalle. Siksipä apu löytyikin Alatalon lähimaastosta, Coitusta täydennettiin käytännössä koko Hauli Bros.-orkesterilla, jossa Mikon poika Kalle Alatalo soittaa kitaraa. Niinpä Tavastiankin ylälauteella löylyä löi hetkittäin jopa 8-miehinen poppoo.

Ennen osattiin asiat sanoa ytimekkäästi ja suoraan, Coitus Int onnistui paketoimaan peräti 24-biisisen settinsä alle puolentoista tunnin. Silti ilmassa ei ollut kiireen tai rynnimisen tuntua, ja Alatalolla oli jokaisen biisin välissä aikaa muistella Juicea ja muita menneitä, biisien syntyhistoriaa ja taustojen tositarinoita. Laulu lähti bändillä välillä jopa seitsemän äänisesti, ja kun lauteilla oli kahdet kiipparit, perkussioita, akustista kitaraa ja vähän väliä vaihtuvaa basistia, niin homma pysyi mielenkiintoisena koko keikan ajan. Ja vaikka taas oli tullut tuttuun ja to(tuttuun) tapaan opeteltua settilista ulkoa, niin koskaan ei ihan täsmälleen tiennyt, että mitähän ne seuraavaksi keksii. Solistivastuu oli pääosin vanhemman Alatalon, mutta väliin nuoremmankin, ja päälaulajan virkaa toimittivat niinikään myös kakkoskitaristi ja Alatalon ohella bändin nokkamies Juri Lindeman, sekä jotenkin erityislaatuisen ilahduttavasti lauluhommistaan suoriutunut Selkä Pulkkinen, joka toki soitti myös bassoa, milloin Rinne ja Nordlund eivät sitä tehneet. Juicen nuorena opiskelijahintelikkönä intopäissään kirjoittamat seksuaalisten siekailujen kuvaukset kuten ”Tulppaani” tai edes klassinen ”Hengitä sisko” eivät nyt omalle kohdalle kovin hedelmällisesti siementäneet, mutta ilmensivät kyllä todellakin sitä, että eihän näistä tsukupuoliasioista ollut kukaan siihen mennessä näin ronskisti tai rohkeasti kirjoittanut. Että kyllä Juice sitä valtakunnan virallisen häirikön asemaa otti harteilleen ihan alkunallien napsauttelusta asti. Myös aivan mahtavana Coitus-luentana jyrännyt, Juri Lindemanin laulama ”Jeesus pelastaa” jäisi vielä tänäkin päivänä aika monelta kirjoittamatta. Itselle, ja kenties jollekulle muullekin lähestulkoon täydellä Tavastialla upposivat Coitus Intin jäähyväiskeikalla Juicen ja kumppaneiden humoristisimmat styget jotenkin parhaiten. Humoristina Juice oli alusta lähtien nero, vakavampi nerokkuus alkoi kukkia tosissaan jossain Grand Slam-kauden alkupuolella. Muitakin mieliä sopii toki olla.

Tunnustaa pitää, että Juice jäi aina livenä näkemättä. Kuinka ollakaan. Onnittelut tässä yhteydessä niille, jotka näkivät voimiensa päivien Grand Slamin, Suomen E Street Bandin. Kun tsiigaili Tavastialla yhtään ympärilleen, tuli mieleen, että joku näistä on nähnyt alkuperäiskauden Coituksen. Juicen ja Harri Rinteen tekemiset ovat aina olleet kuitenkin omalla kohdalla suomirockin syvää mytologiaa, ja siksi olikin aivan mahtavaa nähdä itsensä, 18 vuotta suuren boheemin poismenon jälkeen, Tavastialla kuulemassa ”Juankoski, Here I Come”, ”Suihke kainaloon”, ”Hän hymyilee kuin lapsi” ja Mikko Alatalon tunteella tulkitsema umpiklassikko ”Per Vers, runoilija”. Olin paikalla, vielä ehti. Letkeästi kulkenut ”Oo! Raili” oli yksi setin kohokohdista niine 7-äänisine stemmoineen, ja hienon dramaturgisen nosteen toi settiin myös orkesterin autokuskin Juha Hildenin upeasti vetämä ”Tango Iloharjulla soi”. Hilden on kyllä tangolaulaja ihan omillaankin, että ei ihme että lähti ihan tyylillä.

Coituksen herkemmästä puolesta, sekin nimittäin oli, parhaiten kulki iäkkäämmän Alatalon tulkitsema, miehen itsensä nuoruuden rakkaudesta kertonut ”Nonamen laulu”. Kun bändin koko iso remmi asteli lavan taakse, kaikki tiesivät että eihän tämä nyt tässä ollut. Oli pari aika keskeistä vielä soittamatta. Encoreissa, jotka kerrankin kannatti soittaa ja odottaa soitettavan, kuultiin ensin rätväkkä ”Elämässä pitää olla runkkua” ja tietenkin kaiken kruunuksi yksi suomirockin vääjäämättömimmistä klassikoista, ”Heinolassa jyrää”. Ensimmäisen olin kuullut Popedan vetona aikoinaan, ja jälkimmäisen kuulemisen suhteen olin luovuttanut jo vuosia sitten. Mutta sieltä se vain tuli, ”Heinolaa” jyräämässä lavalla Alatalo-Penninkilampi-Rinne. Viime vuonna ilmestynyt ”50 Revival”-albumi, jolle nyt nähty remmi lämmitteli käytännössä kaikki kuullut biisit nykysoundeilla uusiksi, ei saanut kaikilta rockmedioilta ylistäviä arvioita. Joku puhui jopa karaokemaisuudesta, ja kyllähän kokenut rocktoimittaja toki karaoken tuntee. Silti, albumi on hieno kunnianosoitus bändiltä itse itselleen, ajan mittaan ehkä vieläkin isommin paikkansa lunastava päivitys, jonka nimenomaan avaa aivan perseettömän kova uusintaveto ”Heinolassa jyrää”. Edelleen. Ja kiitos juhlalevynkin, jää jyrämään, vaikka Coitus Int nyt ilmeisimmin lopullisesti hiljenee. Tavastian ilta oli myös upea muistutus siitä, että me olemme olemassa niin kauan, kuin meidät muistetaan, ja meitä muistellaan. Ja että välillä on hyvä muistaa kallistaa kunnioittava korva heitä kohti, jotka olivat keksimässä suomirockia. Nyt heikäläisiä oli Tavastian mainion iltapuhteen lavalla neljä. Kiitos Coitus Int 1974-2024. Ilman leipää ja punkkua voi selviytyä, mutta kyllä elämässä pitää olla runkkua. KG

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Hämeenlinnan Iittalan asujaiskeskittymä oli otsikoissa viimeksi talvella, kun kylän maineikas lasintekoyhtymä Iittala julkisti uuden logonsa ja sen tekstityypin, josta jälkimmäisestä näki sokeampikin reetta, että kirjasimet oli tylysti pöllitty paikallisen Tuulan Pubin kyltistä. Kukaan ei myöntänyt mitään, semminkin kun kirjasinuudistukseen oli upotettu galaktisia rahasummia. Pöly laskeutui, Iittalan kylä hiljeni päivittäiseen arkeensa. Seuraava mainitsemiskynnyksen ylittänyt tapahtumasarja koittikin sitten kesän päätteeksi, kun ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone ja Sonic Rites-festivaalin taustajehut toteuttivat aidosti nerokkaan ideansa Yöväen Musiikkijuhlista. Jos, ja kun, kerran naapuripitäjä (Valkea)Koskissa on työväelle (keitä ne nykyään on?) omat musajuhlansa, niin olkoon sitten kuntarajan takana yöväelle omansa. Tapahtumasta alettiin heti huhuta pysyväisluonteista, aihepiirinään dark folk, black metal, ambient, post-punk, syntsapop, doom ja muunkintyyppinen vaihtoehtosurina. Ja kun tapahtuman venue on vieläpä erittäin tunnelmallinen, vuonna 1937 valmistunut entinen Kutilan kylän työväentalo, konsepti on enemmän kuin mielenkiintoinen, eikä tapahtuman tsekkaamista ensi kesänä voi kuin suositella. Itsellä ainakin menee early bird-liput ostoon, heti kun myyntiin tulevat.

Kutilan Juhlatalo oli itselle ennestään tuttu erittäin monien vuosien takaa, serkkulikan häistä. Pikkuserkku. Monet häät talossa onkin tanssittu, tuhannet pullakahvit horaistu, ja haitari on haikeasti soinut, mutta rockmusiikin kuuloon ei premisseihin tiettävästi juurikaan aiemmin oltu kokoonnuttu. Ensimmäiset ikinä Yövikset todistivat mestan käyttökelpoisuuden puolesta, ja kun vetoisuus on noin 200 yöväkeläistä, tapahtuma pysyy asiallisen intiiminä, mikäli jatkuu täällä. Iittalan rautatieseisakkeelta dallaa mestoille puoli tuntia, kiesin saa parkkiin ihan viereen, ja Stadista tulijoille järkätään bussikuljetukset.

Kaksipäiväinen happening oli mennä itseltä kokonaan ohi, vaikka entisillä rakkailla kotihoodeilla musisoitiinkin ja vaikka varsinkin perjantaiehtooseen teki kovasti mieli suhtautua. Onneksi vanha toveri hälytti viime hetkillä messiin, ja niinpä sitten mainion lauantaisen rockillan tarjosi Blow Up That Gramophone, kiitän ja arvostan. Perjantaina vanhan hirsitalon lauteilla oli nähty Taneli Jarvan Dark Place, Dragsvik, italialainen Lili Refrain, ranskalainen black metal-orkka Sordide ja kotimainen Arktau Eos.

Lauantaina Juhlatalon piha-alue aukesi myöhäiskesän iltachillailuun klo 17, ja roudaustaukojen aikana yleisöä viihdytti ja kiihdytti legendaarinen DJ Tixa, Kallion Scratch Perry. Musaa laidasta laitaan, ja levottoman kingiä läppää, sekä vanhan kunnon englanninkielen keksimistä uudelleen. Mainittakoot muuten, että Tixa juhliin Sörnäisten Siltasen ilmaisbileissä 18.syyskuuta 40 vuottaan alalla, ja tuo ceccereihin takaisin bändinsä Hevospistoolin. Mainittakoot muuten, osa II, että tuoreet huhut Yöviksen illassa kertoivat Tixan saavan ensi vuoden juhliin kenties ihan oman livekeikan. Millä ylöspanolla, sitä on vuosi aikaa jännittää.

Illan ensimmäinen artisti saapui kitaroineen ja koneineen Joensuusta, Tuukka Tams, alias vain yksinkertaisesti Tams. Mainio illanavauskolmevarttinen yhden miehen orkesterilta, Tams on monituisista yrittäjistä huolimatta ainoita oikeita Gösta Sundqvistin perinnön jatkajia, on se sitten kuinka tarkoituksellista tai alitajuista tahansa, mene tiedä. Tams sekoittaa suomialakuloa ja italodiscoa mielenkiintoisella tavalla, lyriikat pyörivät muutaman avainlauseen ympärillä. Erittäin sääli vain, että niistä avainlauseista ei tahtonut saada mitään selvää. Koneet jyräsivät miehen laulun yli armotta. Muutenkin, ainoa asia mikä jäi oikeastaan yhtään mietityttämään ekoista Yöviksistä, oli soundipolitiikka. Kokopuisen soittomestan pitäisi pystyä kuulostamaan paljon paljon paremmalta. Sanoistahan ei saanut rehellisesti ottaen riittävästi selvää kuin vasta illan viimeisen orkesterin aikaan, ja sillä taas ei niitä sanoja kovin montaa ollut. Illan soundi muuttui artisti artistilta toki erottelevammaksi, mutta paranettavaa jäi. Tamsille tekeekin mieli antaa toinen tilaisuus myöhemmin jossain, siksi hienoja tsibaleita gaiffarin tuotannosta erottui, ajankohtainen ”Elokuu”, ”Surkeat bileet”, ja Tuukan alkukotikonnuille omistettu, kaikki radiohitin ainekset sisältävä ”Kittilä”, joka saikin jo etuparketilla pienimuotoista haltioitumista aikaiseksi.

Seuraavaksi lavalle saatiin 8-henkinen Gasthaus Orkesteri, joka oli jo pitkään pitänyt yytsiä livenä. Bändin alkuperäinen konsepti oli, ja on yhäkin, esittää musiikkia David Lynchin elokuvista, Angelo Badalamentin kynästä lähteneitä, ja muitakin. Homma on sittemmin laajentunut, ja bändi on säveltänyt omiakin biisejä ja tehnyt mm. mykkäelokuvasäestyksiä. Itselle ei Lynchin elokuvat ole oikeastaan ikinä merkinneet yhtään mitään, enkä ole taiteilijan neroutta ymmärtänyt allekirjoittaa, joten isolle bändille sovitetut Twin Peaks-raidat ja niiden hengenheimolaiset soljuivat omalla kohdalla hiukka vasemmasta sisään, ja oikeasta ulos. Korvasta. Erittäin taitavasti sovitettuna ja soitettuna toki, ei kahta sanaa. Ja se Jari Kankareen saksofonisoolohan oli yksinäänkin eräs koko yöväenillan huippuhetkistä. Susanna Tikkasessa orkesterilla on upeaääninen solisti, joka todisti huikeasti pääsevänsä sekä erittäin ylös, että erittäin alas, mutta joku semmoinen kollektiivinen karisma bändiltä puuttuu. Savuisa yökerho, upottava samettinen selkänoja ja pari maailmanluokan geeteetä toimisi kenties puitteina paremmin tämän orkan kohdalla. Aina kun Janne Storm tarttui siihen outoon sello-kitaraansa, meininki terävöityi, ja parhaimmillaan myös Kankareen fonin ja Mari Vuolahden trumpetin yhteissoitto oli komeaa kuultavaa. Parhaiten jäi mieleen setin päättänyt, alkuperäisessä Twin Peaks-sarjassa aikoinaan soinut Muddy Magnolias-cover ”American Woman”, Susanna Tikkanen, paikka on teidän.

Olimme paikalla, kun illan kolmas combo, erittäin 80-lukulaista (ja hyvä niin) post-punkia ja tummaa syntsailua toimittava Tunnit heitti kaikkien aikojen ensimmäisen keikkansa. Ikinä. Ei olisi uskonut. Bändin lavavalmius oli aivan häkellyttävä, vaikka sitä ei oltu koskaan aiemmin missään testattu. Toki Tuntien taustalla on iso pala suomipunkin lähihistoriaa, solisti Kiti Eloranta muistetaan The Splits-yhtyeestä, Matti Reinola on tuttu mm. Kuudes Silmä-orkesterista, kitaristi Aleksi Kohti Tuhoa-bändistä ja Ydinperheestä, jälkimmäisestä myös basisti Vilja. Tunnit ei ihan saanut tuntista soittoslottiaan täyteen, mutta kuultiin sitäkin laadukkaampi 35-minuuttinen. Tuskin nyt kolme sinkkua julkaiseella bändillä kauheasti enempää edes olisi ollut soitettavaa. Mutta mieluummin näin, lyhyestä virsi kaunis. Tuntien herrasoletetut cureilivat lavan hämärissä erittäin perinnepost-punkisti ja jättivät esiintymisen sen suvereenisti hallitsevalle Kiti Elorannalle. Ja jälleen, kiva olisi ollut saada Tuntienkin lyriikoista selkoa. Mutta ensi kertaan. Itseäni toistaen, toistamiseen nämäkin on nähtävä, jos vielä tilaisuuden saan. Sitä ennen, bändin esikoissinkku (2017) ”Pois” kotoisassa musacornerissa soimaan. Täysiä.

Murheenlaakso jatkaa siitä, mihin Jouni Mömmön jo vuonna 1986 perustama Mana Mana, suomenkielisen raskastelun ehkäpä tärkein bändi ikinä, jäi. Näkemyksellisen ja lahjakkaan Mömmön tarina päättyi miehen kaikilla mittareilla ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1991. Alkuperäinen Mana-kitaristi Otra koosti Mömmön arkistoista bändille postuumin kakkosalbumin ”Murheen laakso” (2000), seuraajaksi kotimaisen metallin vääjäämättömälle klassikolle ”Totuus palaa” (1990). Välillä eloonjääneet ja sitä yhä olevat Mana Mana-jäsenet, sekä tuoreemmat vahvistukset ovat soittaneet alkuperäiselläkin nimellä, mutta sittemmin myös otsikolla Murheenlaakso. Ja jopa yllättävän ahkera keikkakone Murhiksesta onkin ajan mittaan sukeutunut. Ja kyllähän bändi ainakin henkilökohtaisilta conversensijoilta yytsittynä ja arvostettuna myös ekojen Yövisten oma ja odotetuin pääesiintyjä oli. Kulunutta sanontaa jos saa käyttää, niin Murheenlaakso takoi ns. tunti turpaan-periaatteella aivan järkyttävän kovan keikan. Lepää edelleen rauhassa Jouni Mömmö, homma toimii ja perintö elää.

Lapikas työväentalon lattiaan ja illan toiseksi parhailla soundeilla homma käyntiin, ”Totuus palaa”. Niin palaa. Ja nimenomaan niin, että todistusvoimaiset biisit olivat nytkin keskiössä, ei esiintyminen. Mennään ja jyhmitään menemään, se riittää. Solisti Kimmo Kuosmasen lakoninen olemus sopii juuri tämän tavaran toimittamiseen kuin nyrkki korvaan. Enkä nyt muista, ainakaan nykykuosisella lähimuistilla, että olisin kuullut näin tanakkaa kolmen kitaran seinämää kenties koskaan. Joskus keppejä on ollut lavalla toistakin kymmentä, mutta silloin ollaan jo erikoisuudentavoittelun puolella. Aivan törkeän hienosti huusi Murheenlaakson kitaravalli, ja aivan ihastuttavan perinteikästä jälkipunkia jyskytettiin, mutta tietenkin sillä persoonallisen mömmöllä kierteellä. Ehkä se olin vain minä, mutta muutamissa biiseissä Murhiksen murhaaminen kuulosti The Cultilta. Ja hyvä niin. Tanakimmin kokonaisvaltaisen tanakassa tamppoossa tamppasivat ”Ketä sä rakastat” ja kuinka olla, legendaarinen ”Maria Magdalena”.

Illan pimetessä juhlapaikan maastoon ja työviksen seinille posautetut Par-kannut alkoivat tuottaa asianmukaista tunnelmaa, ja talon takametsässä saattoi ottaa itsestään asenteellisen black metal-selfien, koivujen väliin sijoitettujen alavalojen ja mallinukketorsojen seassa. Sisällä juhlasalissa illan viimeinen orkesteri ja ensimmäisten Yöväen Musiikkijuhlien päättäjä oli kauan odotettu ja toivottu Kauan. Kitaristi-laulaja Anton Belov perusti Kauan’n Venäjän Chelyabinskissa vuonna 2005 ja on aina ollut oman bändinsä ainoa pysyväisjäsen. Belov pyöritti bändiään pitkään Ukrainasta käsin, sittemmin Tallinnasta, ja nyttemmin Suomesta. Minkäänlaisen vaihtoehtoisuuden esittäminen, levyttäminen tai kannattaminen kun ei ole Venäjällä kovinkaan helppoa, on Belovistakin tullut musiikillinen maanpakolainen. Sikälikin, että Kauan on nimensäkin mukaisesti jo vuoden 2007 esikoisalbumista lähtien levyttänyt suomen kielellä, väliin joskin myös venäjäksi.

Belov aloitti keikan lyhyellä puheella, esittelemällä itsensä ja pitkän, vaikean matkan juuri tälle lavalle ja tähän iltaan. Taiteilija myös totesi, että eka biisi on sitten 40 minuuttia pitkä, että älkää ihmetelkö, ja olis kiva jos ei tarvitsisi teoksen osien välillä taputtaa, hän kyllä kertoo sitten, kun homma on ohi. Ja niin Kauan soitti vuoden 2015 albuminsa ”Sorni Noi” kokonaan läpi, yhtenä taukoamattomana biisinä. Järjettömän komeaa doomin sekaista jälkimetallia pienin folk-maustein. Ja erityisesti, aina kun Helena Dumell tarttui alttoviuluunsa, toivoi ettei tämä biisi loppuisi edes siellä 40 minuutin kohdilla. Jäätävän kauniisti soitettua kaunista musiikkia, eikä mikään ihme että Kauan nauttii maailmanlaajuista kulttisuosiota. Nyt kun Belov pyörittää bändiä Suomesta käsin, toivokaamme että bändi saadaan lavalle hieman useamminkin. Pitkän ja hartaan ”Sorni Noin” loppupuolella eturivin fanitus alkoi saada kuumia muotoja ja Belovin kiipparistivaimo Alina Belova joutui vähän ojentamaan liian innokkaaksi käynyttä doomin ystävää. Liekö jokunen mökäölsäkin vaikuttanut tapahtumain kulkuun, mene ja vieläpä tiedä. Anton uhkasi keskeyttää keikan, jos ei meininki rauhoitu, ja taisipa järjestysmiesosasto saattaa häiriötekijän pihan puolelle. Kauan soitti vielä muutaman omassa maailmassaan lyhyen biisin, mutta itsellä alkoi vuosikausien lähmäinen nukkuminen korjata taas sen verran tuuleentunutta viljaa, että oli pakko poistua Kanta-Hämeen yöhön hieman etuajassa.

Kiitos Sonic Rites, kiitos Blow Up That Gramophone, uskotaan huhuja siitä, että Iittalan Yöväen Musiikkijuhlat ovat tulleet jäädäkseen. Mikä mainio tapa päättää kesä, noin kalenteriteknisesti, vaikka vielä on mambaa jäljellä. KG

Garbage (us), Lucia & The Best Boys (uk) @ Uber Eats Music Hall, Berlin, DE 04.07.2024

Berliinin Friedrichshainin kaupunginosaan rakennettiin vuonna 2008 monitoimiareena, rikastuttamaan kaupungin isomman skaalan viihde-elämää. Usealla nimellä toiminut, 17 000 henkeä vetävä halli on nykyään uuden omistajansa myötä Uber Arena. Sen välittömään vierustaan pykättiin vielä 10 vuotta myöhemmin pienempien tapahtumien vaihtoehtoinen venue, noin 4500-4700 päätä imevä Uber Eats Music Hall, jossa itsellä oli nyt heinäkuisena iltana mahdollisuus ensikatsastaa yksi 1990-luvun menestyksekkäimmistä ja suurimmista rockbändeistä, yhä vuonna 2024 yllättävän relevantti ja eteenpäin porskuttava Garbage. Kun lomamatkan kohde muutamaa viikkoa aiemmin varmistui Berliiniksi, piti tietenkin aloittaa niin maan perseetön arpominen siitä, mitkä tai käytännön tasolla enemmänkin minkä artistin tai bändin voisi nähdä yhdessä maailman eittämättömimmistä livepääkaupungeista. Hirvittävän vatuloinnin jälkeen arpa oli heitetty Garbagelle, se kun bändinä oli toki muutenkin tärkeä nähdä, mutta liittyy myös saumattomasti muistoihin ajalta, jolloin olin onnekas asumaan Lontoossa useamman vuoden. Garbage ei ollut lähellekään tärkein bändi, joka niinä vuosina Londoniumissa jäi näkemättä, mutta yksi satojen muiden merkittävien joukossa. Noiden vuosien virheliikkeitä ja näkemättä jättämisiä paikataan nyt sitten ikääntyvä bändi kerrallaan, sikäli kuin vielä mahdollista.

Uber Eats Music Hallilla piti olla ajoissa, sen kerran kun oikein ulkomaankeikalle pääsi. Sisäänmeno sujui henkeäsalpaavan joustavasti, kukaan ei töninyt, kukaan ei ollut jurrissa eikä edes matkalla sinne, kukaan ei pakottanut jättämään mitään 3 euron narikkaan. Jo tunti ennen ensimmäistäkään soitettua sointia, olin tullut muistuttuneeksi siitä, kuinka sujuva ja upea keikkamaa Saksa on. Kaikki toimii täsmällisesti ja ystävällisellä otteella, ja infoa on saatavissa ajoissa ja riittävästi. Ja mitäpä muutakaan voi todeta, kuin että Uber Eats Music Hallin kaltaista venueta ei Suomessa ole, eikä tule näillä näkymin koskaan olemaan. Paljon henkilökuntaa, väljät tilat, siistit saniteetit, huipputekniikka ja hyvä näkyvyys. Kuulostaako kovinkaan tutulta? Ja paikka oli niin siisti, että lattialta olisi voinut vedellä currywurstit naamioon. Tässähän pitää alkaa ramppaamaan Berliinissä, hyvä ihmiskunnan meining kun ei todellakaan täällä/siellä rajoitu vain keikkaelämään.

Rockillan avasi nuorehko glasgow’lainen indieyrittäjä Lucia & The Best Boys. Käsi ylös, onko Skotlannista ikinä tullut rockmusiikkitermein mitään ylitsepääsemättömän huonoa kuonaa? Aivan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Ja oikea vastaus oli toki ”ei”. Bändi on aloittanut joskus 2016 paikkeilla, ensimmäinen sinkku ilmestyi seuraavana vuonna, ja viime vuoden syyskuussa pukkasi ulos aivan mainion esikoispitkän, ”Burning Castles”. Lucia & The Best Boys on hyvin tyypillinen ajan brittibändi, sen ilmaisussa kuuluu vaikutteet ja brittirockin historia koko laajuudessaan, mutta onko orkesteri kuinka omaperäinen, kysymys jää leijumaan ilmaan. Bändi kuulosti nytkin livenä, paitsi toki levyversiotaan hieman raskaammalta, mutta väliin Killing Jokelta, Simple Mindsilta, Jamesilta, The Bansheesilta ja mitä satoja muita niitä nyt olikaan. Eli perinne on hanskassa ja avainalbumit diggailtuna, mutta biisimateriaali lopultakin on se, joka aina erottaa jyvän akanasta. Lucia & The Best Boys soitti erittäin napakan 25-minuuttisen, 7-biisisen setin. Kattauksesta löytyi kaksi erinomaista popraitaa, joten hyvän prosenttiosuus oli jo varsin korkea. Upean jälkipunkisti jynkännyt kakkosbiisi, albumiraita ”Haunt You Back” ja setin päättänyt, seuraavalle pitkäsoitolle päätyvä ”Perfectly Untrue” soivat erottuvimmin. Mallinakin työskentelevä Lucia Fairfull on bändilleen ihan asiallinen ja laatuisa solisti, bändi soi tänään ensimmäisellä ikinä Berliinin keikallaan hyvin, itseasiassa paljon paremmalta kuulostaen kuin Garbage, ja tosi moni muukin asia oli aivan kohdallaan. Lavan valot olivat siinä asennossa, että ainakin meikämannerheimon hieman rapautuneella kaukonäöllä meni kunnon tovi tajuta, että näillähän on ihan oikea liverumpali siellä takarivin pimeydessä.

Monia nousuissa olevia brittibändejä on tullut nähtyä, mutta jos tässä nyt saa pylvään nokkaan tooga päällä istahtaa ja alkaa oraakkelin lailla besserwissaamaan, niin näistä saattaa kakkosalbumin myötä joku vielä joskus kuullakin. Taannoin tuli esimerkiksi nähtyä Sundara Karma, josta oikein kohisemalla brittimedia kohisi menemään muutaman vuoden, mutta onpahan ollut hiljaista sen maailmanvalloituksen suhteen. Ja vika ei tietenkään ole laadukkaan ja yritteliään bändin, vika on siinä ennenaikaisessa ja väärin kohdistuvassa, pohjattomassa kohinassa.

Lippu nähdä Garbage lämppäreineen Berliinissä kustansi permantopaikalta 51 euroa, ja tapahtumapaikka oli silkkaa maailmanluokkaa. Suomessa Garbage olisi ehkä ilmoitettu Nordiksen Black Boxiin, siirretty ”tuotantoteknisistä syistä” Kulttuuritalolle, ja liput olisi maksaneet alkaen 99 euroa. Berliinissä keikka ei ollut edes loppuunmyyty, vaikka bändin edellisestä vedosta täällä oli peräti viisi vuotta. Edellä kuvailtu ei kerro Garbagen elähtäneestä suosiosta, se on edelleen iso bändi, vaan parista muusta seikasta. Berliinissä on niin paljon tarjontaa, että jos joskus jää joku bändi näkemättä, joka ilta on viidestä kymmeneen merkittävää vaihtoehtoa, ja jos nyt missaa suosikkinsa keikan, voi olla varma, että se tulee loppuvuodesta, ensi kesänä tai seuraavalla rundilla taatusti takaisin. Suomi on keikkamaana paitsi vähän jäykkä ja nihkeä, mutta myös ihan ennenkaikkea tavattoman syrjäinen. Nyt itäisen diktatuurimme täysin sulkeuduttua, ja hyvä toki niin, Suomi on yhä syrjäisempi keikkamaa. Kohoavat kiertuekustannukset ja Härmän kulttuurivihamielinen ilmasto hoitavat loput. Niinkuin Juice lauloi meille, ”Suomi on liian pieni maa”.

Kom sii, kom saa. Olin paikalla ja onnekas, kun monia turbulenttejakin vaiheita urallaan kokenut tärkeä ja merkittävä Garbage, brittiläisin amerikanbändi ehkä ikinä, nykäisi laadukkaan Berliinin nykäisynsä, joka venyi peräti naksua vaille kaksituntiseksi. Sen verran perspiseksi meni saksalaisyleisön keskellä tunnelmointi ja yhteensä semmoinen kolmituntinen samoilla conversensijoilla bostailu, että Garbage-vedossa väistämättä oli ne alavireisemmältäkin tuntuneet hetkensä, mutta pääosin ilta oli popmusiikin juhlaa.

Garbagen kaksituntisen aikana lavalla oli kaksi pääosan saanutta, ja kolme statistia. Illan valodramaturgiakin tuki sitä väittämää, että merkittävin osa bändiä oli ja on, anteeksi nyt vaan, karismaattisen itsetietoinen solisti, The Queen of Scotland, Shirley Manson–sekä tanakasti kannuttanut ja tehokkaasti kihistellyt legendasmies, rumpali Butch Vig. Näin rockhistoriansa tarkkaan tavanneen, ja siihen tavattoman syvälle uponneen friikin näkökulmasta toki yksi paikalle raahautumisen merkittävimpiä syitä olikin, tunnustan, että illan pannuja paukutti Nirvanan ”Nevermindin” ja Smashing Pumpkinsien ”Siamese Dreamin” tuottanut mies. Unohtamatta tietenkään Sonic Youthin ”Dirtia” ja Soul Asylumin ”Let Your Dim Light Shinea”. Että tuota, itselle tärkeämpää oli nähdä ja kuulla Vig kannuttamassa, kuin Manson laulamassa, mutta molemmilla meni ihan hyvin ja kumpikin tuli koettua.

Illan 22-stygeinen settilista noudatti samaa kaavaa, kuin aiemmatkin Euroopan rundin vastaavat, vain yksi pieni muutos biisien järjestyksessä poikkesi aiemmin soitetuista illoista, joista Berliiniä edelsivät Saksan Wiesbaden ja Luxemburgin Luxemburg. Ensimmäinen biisi (”#1 Crush”) meni vielä soundia tunnustellessa, ja kuten aiemmin totesin, jollain tapaa viiltävää olikin, että tänään lämppäri kuulosti paremmalta. Volyymin määrästä ei tänään ollut kyse, paikoin saksalaisyleisö huusi kunnolla innostuessaan bändin yli, eli hieman kovempaakin sali olisi kestänyt luukuttaa. Mansonin laulu ja ennenkaikkea Butch Vigin patteristo oli sikäli myös soundillisesti illan pääosassa, että kun vain yhdessä biisissä ylipäätään kuultiin muistettava ja huomionarvoinen kitarasoolo, niin ihmetellä pitää näin ei-ultra-fanina, että mihin Garbage tarvitsee kahta kitaraa (perustajajäsen Steve Marker, sekä Duke Erikson).

Kakkosbiisin ”Godhead” moneen kertaan kiitollisuuttaan korostanut Shirley Manson omisti illan yleisölle, meille jotka valitsimme miljoonakaupungin illan livetarjonnasta juuri Garbagen, vaikka ajat ovat kovat ja ainakin osalla meistä aiempaa harkitummin laittaa massia tai kalkkania viihteeseen ja keikkoihin. Rohkeasti Garbage soitti isomushittejään pitkin matkaa pois kuljeksimasta, ei ole tarvetta säästää hittikimaraa encoreihin, sen verran alkaa jo olla bändillä peninkulmia takana. Ja maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa myytyä albumia. Niinpä jo kolmantena kuultiinkin ”I Think I’m Paranoid”, joka viimeistään räjäytti nopeasti syttyneen ja keikkaa kovasti odottaneen eurooppalaisyleisön pankin. ”Special”-biisiä spiikatessaan Manson muisteli maanneensa korona-aikaan kuukausikaupalla kotisohvalla pyjama päällä ja todenneensa tuskissaan aviomiehelleen, että haluaa epätoivoisesti Berliiniin! Nyt se odotettu ilta oli vihdoin käsillä, ja kaikki me paikalla olleet olimme special. Biisi kulkikin illan dramaturgiassa erityisellä intensiteetillä ja lämmöllä.

The Men Who Rule The World” omistettiin kaikille sota-ja kriisialueiden lapsille, ja muutenkin Mansonin rauhaa, yhteisöllisyyttä ja syrjimättömyyttä useammassakin kohdassa julistanut illan sana oli ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan. Seuraavana kuullun ”Metal Heartin” aikana bändin sointi hieman muuttui ja biisin loputtua Mansonin korvaan kuului kuisketta takalinjoilta. Butch Vigin snarerumpu oli jollain tapaa hajonnut, mutta mies huikkasi kuitenkin, että jatketaan vaan. Pieni korvinkuultava lisäsuhina snaresoundiin ei edes kuulostanut huonolta, mutta ”Metal Heartin” jälkeen, kun supina ja säpinä takaa ei lakannut, Shirley Manson korvinkuullen menetti hermonsa ja kehotti tekniikkaa ja Vigia kertomaan what a fuck is going on there? Että ei hänellä ole tässä mitään kitaraa, jonka mukavirittämisen taakse piiloutua, jos te vaihdatte snarea, vaan hänen pitää tappaa aikaa ja tarinoida yleisölle. Snare päätettiin vaihtaa, Manson tarinoi. Ja kun rumpu oli vaihdettu, sisuuntunut bändi soitti aivan järjettömän kauniin ja voimallisen ”Run Baby Run”, illan kovin veto, jos yksi olisi pakko valita. Butch Vig ei säästellyt uuttakaan snareaan, vaan polki ”Bleed Like Me”-albumin (2005) raidan vimmatun upealla manchester beatilla. Pelkästään tämän takia, tiedättehän, kannatti olla paikalla.

Seuraava highlight oli platinaa myyneen ”Version 2.0”-albumin (1998) raita, skottikirjailija Janice Gallowayn samannimisestä romaanista nimensä napannut ”The Trick Is To Keep Breathing”. Biisi aloitti keikan hieman rauhallisemman keskisuvannon, jonka samaisen suvannon aikana saksalaisyleisön ote, into ja huomio hieman herpaantui. Merkittävää säpinää ei syntynyt edes kryptoniittihitin ”Stupid Girl” aikana. Omissakin aikakirjoissa tämä biisi tuli aikoinaan kaikista päänaukoista ulos, ja soi kertakaikkiaan aivan liikaa joka paikassa. Mutta nyt, ajan kullitettua muistoja, biisi kuuosti ihan raikkaalta ja jopa tuoreelta. Pieni tunnelman notkahdus päättyi illan ainoaan coveriin, ja keikka ikäänkuin käynnistyi uudestaan, kun Garbage veti Siouxie & The Banshees-klassikon ”Cities In Dust”. Jo toinen kerta alle vuoden sisään kuulla tämä livenä, edellisen kerran Lissabonissa viime syyskuussa itsensä Siouxie Sioux’n tulkitsemana. Shirley Manson alusti biisin kertomalla, miten Siouxie pelasti hänet elämälle, koulukiusatun tytön, jonka ainoa lohtu koulun jälkeen oli kotona odottava Banshees-albumi ”Tinderbox”. Louise-nimistä koulukiusaajaa saamme toki kiittää siitä, että Mansonista tuli tiensä miehisen alan huipulle taistellut rocklaulaja. ”Cities In Dustin” lopulla Duke Erikson soitti oikeastaan illan ainoan järkeenkäyneen kitarasoolon, ja sai taas miettimään, mihin tämä bändi tarvitsee kahta vaivalloisesti kuuluvaa kitaraa. Kolmen vuoden stintin Smashing Pumpkinseissakin soittaneen Ginger Pooleyn basso on asia erikseen, sen alakertaisuus tukee Butch Vigin jymäkkää pannutusta tärkeällä tavalla.

Keikan laadukkaassa loppuliukumassa kuultiin platinahiteistä ”Vow”, ja tietenkin ennenkaikkea maailman neljänneksi upein poplaulu, ”When I Grow Up”. Kirjoitellaas perässä, jos tuntuu että lähtee. Vig kihisytti niin, että veikkasin mieheltä seuraavaksi kyrvähtävän pellit. Varsinaisen setin päättäneeseen isomushittiin ”Push It” Manson ennakkohehkutti saavansa merkittävän vieraan, naisrockin esitaistelijan ja kanssasiskon. Vieras osoittautui olevan kanadalainen Peaches, josta nyt ainakaan itse en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka kohtuu paljon tulee settejä seurailtua. Shirleyn ja Peachesin laulubattle oli hetken viihdyttävää, mutta ei nostanut biisin julistusarvoa tai kohottanut keikkaa varsinaisesti millään tavalla, vaikka styge muuttuikin matkalla Peaches-biisiksi ”Fuck The Pain Awayksi” ja taas takaisin. Bändin esittelyn Manson hoiti lakonisista lakonisimmalla tavalla, ja fiilis jäi, että ei Garbage maailman helpoin duunipaikka välttämättä ole.

Encoreissa kuultiin vielä ”Milk” ja ”Only Happy When It Rains”, jonka jälkimmäisen kiippareiden ääreen siirtynyt Erikson jotenkin epäonnekkaasti joutui aloittamaan kolme kertaa uudestaan, oikeat alkusoinnut ja tempo ei vain tahtonut löytyä. Shirley Manson tulkitsi biisin rumpuraiserilla istuen, ja pian kaikki olikin ohi. Muun bändin jo mentyä viimeisen kerran takahuoneeseen, Butch Vig nousi rumpujen takaa osoittamaan henkilökohtaista kiitollisuuttaan, snare-episodi ja kuningattaren gonahdus tuoreessa muistissa. Mies joka perusti bändin 1993, mies joka kutsui Mansonin kotoa mukaan kun haluttiin naispuolinen vokalisti, mies joka kirjoitti rockin historiaa tuottajana, mies johon grunge yhtenä keskeisimmistä kulminoitui. Yksi hajonnut rumpu ja kolmen minuutin viivästys ei ollut mistään pois. Hieno hetki, Butch Vig kumartelemassa rumpupatterin takana, kun muut olivat jo menneet. KG

Monolith (rs) @ Bar Haukka, Kotka 27.06.2024

Serbialaista stoneria, tai minkään muotoista hard rockia, ei näissä pajukoissa livenä kuule ihan joka päivä. Toimeen ja tilaisuuteen oli siis helppo päätös tarttua, kun sekä Serbian Novi Sadista matkanneen Monolithin, että omatkin matkat osuivat sattumoisin samalle illalle Kotkaan. Samalla avautui mahdollisuus ensikatsastaa kaupungin ainoa oikea rokkiliiteri, nimittäin likilegendaarinen Bar Haukka.

Kun perustaa bändin maassa, joka ei ihan järjettömällä sykkeellä sylje kokoajan maailmaa kiertäviä menestysartisteja, saattaa tulla nimenneeksi bändinsä ei-niin-ainutlaatuisella tavalla. Suoratoistopalvelut tunnistavat maailmalta vaivatta kolmisenkymmentä Monolithia, joten sekaannusta ei voi kokonaan välttää, ja taatusti jokunen asian äärelle eksyjäkin jää eksymättä. Serbialaisen Monolithin musiikki ja tanakka toimittaminen tekevät kovasti käytetylle nimelle onneksi pelkkää kunniaa. Bändi kuulostaa, ainakin levyllä, monoliitilta. Triolla on vyönsä alla yksi kokopitkä viime vuodelta, ”Five Stages of Grief”. Ja kyseiseltä platalta toki valtaosa kuultiin, Haukan rapian tunteroisen kellottaneessa setissä. Kolmantena soitettu, psykedeelisin sävyin hitaasti avautuva kiekon päätösbiisi ”Acceptance” soi komeasti, mutta niin soi oikeastaan koko Monolithin omien biisien repertuaari. Illan setissä tunnelmallisimmin jyräsivät myös ”Denial” ja vaikkapa ”Bargaining”. Vain viisibiisinen esikoisalbumi on vahvaa kamaa, ja todistaa jälleen, että genre kuin genre, niin katsetta tai korvaa kannattaa kallistaa myös rockin itsestäänselvien mahtimaiden ulkopuolelle. Esimerkiksi juurikin Itä-Euroopassa on aina ollut todella kova harrastuneisuus stoneriin, jälkigrungeen ja moniin myöhemmän metallin muotoihin, ja kun jaksaa tutustua, ottaa selvää ja kaivella, on helppo löytää maailmanluokan bändejä. Kaikki eivät koskaan pääse minnekään, mutta piskuisen kotkalaisyleisön edessä Monolithilla oli iso ilta, se soitti ensimmäisen ikinä keikkansa Serbian ulkopuolella, selkosuomeksi viitottuna ensimmäisen ulkomaan vetonsa. Olin paikalla. Bar Haukan nykäisy toimi ikäänkuin treenisessiona kahta päivää myöhemmin koittavalle vedolle Kotkan torilla, ja siinä välipäivänäkin bändi tempaiseen keikan, senkin Kotkassa. Ensimmäinen minirundi ulkomailla, ja kaikki keikat samassa kaupungissa. Arvostan.

Tismalleen kello ennakkoilmoitettu 22.00 bändi nousi Haukan retrosti pojottaviin myötävaloihin, ja tamppasi aivan tehokkaan tuntisen, vaikka ystävällisimminkin laskien yleisöä oli 15 henkeä ja siitäkin osa tyttöystävää ja keikan järkkääjää, kuten aina tämän kokoluokan tapahtumissa. Monella tapaa tällaiset vedot, jossa pikku yleisö pääsee ikäänkuin bändin (laadukkaisiin) treeneihin messiin, ovat hyvinkin palkitsevia. Ja kaikki tämä torstai-illan kunniaksi täysin ilmaiseksi. Myös bändin työn alla olevalta kakkosalbumilta ”Seven Deadly Sins” kuultiin yksi raita, jonka nimi tosin ei jäänyt mieleen. Uusi biisi soi hyvinkin sabbathisti, ja muutenkin livenä Monolithin ote on huomattavasti muinaishardrockimpi, kuin mitä esikoislevyn stonerimpi ote antaa ymmärtää. Sabbathista puheen ollen, aina pitää joka liiterissä olla se yksi pakollinen simarusina, jonka pitää huudella bändille. Ja tulihan sieltä se pakollisen hävettävä ”soittakaa paranoid” myös. Vaan antakaas olla. Kun Monolith oli soittanut aika tarkkaan tunnin, ja koko treenatun oman tuotantonsa läpi, serbijantterit vilkuilivat hetken toisiaan, että mitäs nyt. Ja kyllä, sieltä se lähti, upeasti alkuperäiselle kumartava, retrosoundinen, mutta raskaskätinen ”Paranoid”. Järisyttävän hieno tulkinta. Ja anteeksi nyt vaan kaikki ultraortodoksit sabbathin viettäjät, mutta paras ikinä livenä kuulemani paranoid. Huomioon ottaen myös kaksi itsensä Black Sabbathin tulkintaa aihepiiristä. Kannatti lähteä kauempaakin. Energinen kitaristi Marko Savic ulvotti vielä biisin loppuun aivan jäätävän hienon soolon. Tähän keikan olisi pitänyt luonnollisestikin päättyä, mutta Savic, rumputtaja Nikola Simonovic ja laulaja-basisti Ognjen Beletic eivät ehkä itsekään tajunneet kuinka kova veto oli juuri vedetty, ja soittivat vielä Ozzy-kataloogista hieman sekavan ja puuroisen ”Crazy Trainin”, sekä jamittelutyyppisen session. Joka jälkimmäinen kieltämättä sisälsi muutamia illan ihan parhaita tuokioita, kun lavalla oli hetkittäin Balkanin Govt’Mule. Jamittelutuokion päätteeksi oikeastaan kolmikon soittotaidot saattoi viimeistäänkin niitata yhteen ja niputtaa mappiin ”erinomainen”.

Kotkan keskustan liepeen Bar Haukka osoittautui ihan kelpo rockliiteriksi, mutta miettimään jäi hän, että miten täällä mahdutaan toimimaan loppuunmyytyinä iltoina. Trafiikki ovelta ja baarijono kun katkaisee tilan aika tylysti keskeltä. Pitänee tulla joku tunkuehtoo empiirisesti kokemaan. Lavaratkaisu on Haukassa ihan asiallinen ja toimiva, ja nytkin Monolith toimitti todella hyvillä soundeilla, vaikka äänenpaine mitattiin niin, että yksijäseninen henkilökunta juoksi kahden tiskin välillä, baari-ja miksaus. (Sen Serbian) Monolithin suhteen, pitää jäädä jännittämään bändin kakkosalbumin julkaisupäivää, ja muistaa seurata trion edesottamuksia myös tulevaisuudessa. Soittakaa (jatkossakin) Paranoid! KG

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa muutamin pikku katkoksin jo vuodesta 1974 järjestetty Ämyrock on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva ilmainen rockfestivaali. Hurjaa vuotta 1979 lukuunottamatta, ystävällisesti tuttavallisesti vain Ämy, on ollut aina yksipäiväinen, alkukesän sopivaksi katsotun lauantain rockjuhla. Muutamana vuonna järkättiin myös kaksi Ämy-päivää erillään pitkin kesää; kaikesta tästä menneisyydestä kiinnostuneelle rockfriikille löytyy kattava historiikki täältä: https://amyrock.fi/menneet-rockit/ Ämy ei ole siis koskaan veloittanut sisäänpääsystä mitään, ja kaikki tuotanto on hoidettu aina talkoovoimin. Yhdistyspohjilta kun mennään, välillä festari on kyykähtänyt vapaaehtoisvoimien väsähtämiseen, ja vuoden 2019 jälkeen tapahtumaa kyrväytti toki myös panepidemia. Mutta niin vain löytyi uusi purske innokkaita vapaaehtoisia Ämyä sen 50-vuotisjuhlien kunniaksi järkkäämään, ja siitä tässä kohtaa valtavan korkea kuvitteellisen hatun nosto. Hämeenlinna ja maailma tarvitsevat Ämyä, wanhanajan yhteisöllisyyttä, rauhaa ja trakkautta. Tarkkoja tosin jos ollaan, ja onhan tässä tullut pääosin tavaksi olla, niin eka Ämy järkättiin kesällä 1974 vasta elokuussa, joten hiukka etuajassa mentiin juhlavastaanoton suhteen. Mutta ei se mitään, Ämy ja kesäkuun maksimissaan puolimaat on se perinteisin combo. Ekassa Ämyssä nähtiin muuten Harmaa Aavistus, Henrik, Stone Free, Leo Freemanin ja kumppaneiden Waterloo, sekä Muumipeikko, joka sekin lienee nimestään huolimatta tässä tapauksessa ollut bändi.

Juhlavuodeksi 2024 saatiin jalkeille kahdeksan bändin kokooma, sitä suuruusluokkaahan line-up on takavuosinakin ollut, joskus on toki menty toisellekin kymmenelle. Ja olipa takavuosien Ämyissä muutamia eestiläisiäkin bändejä mukana (Kosmikud, Röövel Ööbik, JMKE etc.), kyse oli suorastaan pikku perinteestä antaa keikkamahku veljeskansa’n’bändeille, ja suoda tilaisuus päästä vähän Suomeen tuulettumaan. Odottaa sopi, että tänä kesänä olisi nähty jonkinlaista katsausta Ämyn historiaan, ja mukana olisi ollut joku takavuosien veteraani, mutta ei. Nykyhommilla mentiin, nyt oli keskittyminen saada festari takaisin jaloilleen, ehkä monipuolisemman kattauksen aika on myöhemmin. Mainittuinakin takavuosina oli tapa, että tasan kello 12.00 Kari Peitsamo kulloisinekin kokoonpanoineen, tai yksin, korkkaa Ämyn. Olihan kovasti Karia muistuttava hahmo aikoinaan päätynyt Ämyn logoksikin asti. Vain logo on Peitsamosta jäljellä, Ämy kuten niin moni muukin kieltäytyi ottamasta pahasti radikalisoitunutta Karia enää esiintymään, ja hyvä niin. Aika aikaa kutakin.

Pari ensimmäistä nuoriso-orkesteria jouduin henkilökohtaisesti skippaamaan, kun alkukesän superlauantai sisälsi paljon muutakin ohjelmaa. Tunnustan, piti tyttären kanssa käydä Kikattavan Kakkiaisen keikalla. Siellä se veti Kakkelberg taustanauhojen päälle Hämeenlinnan torin lavalla kaikki hitit ja muutaman tarkoin valikoidun ja kohdeyleisöönsä uponneen coverin.

Eka nähty ämybändi oli helsinkiläinen nuorten naisten The Dedes, josta on pääkaupungissa kuulemma kohistu. Muutama hyvä biisi, joista parhaat rohkeasti setin alkuun, mutta ei kaikista maailman bändeistä jää niin hirveästi (ainakaan joka otannalla) jälkipolville kerrottavaa. Ja se oli nyt, myöntääkseni hiukan puolella korvalla ja silmällä aistittuna, The Dedesin kohtalo. Bändi on levyillä itseasiassa ihan kovassa lyönnissä, mahdollisesti livenäkin lähitulevaisuudessa yhä kovemmassa.

Paikallisväriä kuultiin jo kakkosena, kun nelikymmenminuuttisensa kouhasi läpi hämeenlinnalainen, vuonna 2003 perustettu Hevikorolla. Ruotsalaistyyppisen melodisen punkin, NoFX:n ja huumorhöysteisen perinneramoilun riemukas sekoitus, bändi jossa alunperin kaikki olivat entisiä rumpaleita, ja yksi luonnollisesti nykyisinkin. Erittäin hyvillä energioilla ajettu setti, ja häkellyttävän hyvillä soundeilla. Kutsun sitä ämysoundiksi, kun soittopaikkana on historiallinen, vuonna 1911 valmistunut laululava, ja rummut on täten tungettu ison puisen ikäänkuin laatikon perille. Kaikki muu rakentuu tanakan, mutta pehmeän rumpusoundin ympärille. Ja Hämeenlinnassa valmistetuilla maineikkailla KUMUn pannuilla kun mentiin, ei se ainakaan pehmeästä miellyttävyydestä pois ollut. Ärhäkimmin ja muistettavimmin Hevikorolla kaasutteli paikallishuumoriraitansa ”Tää on Hämpton”, sekä tietenkin kauniiksi lopuksi suoratoistohittinsä ”19 ilmaista kaljaa”. Jos kuulkaa joku genre voi suomirockissa oikeinkin hyvin aina ja vaan, niin se on Ramopunk. Hevikorolla taisi sitäpaisti kerätä lavan maastoon koko päivän isoimman kuulijakertymän.

Seuraavana laululavan hopeoi omalla kohdalla eniten ennakkoon odottamani 20 000 Hz, ryhmä joka on pitänyt nähdä siitä lähtien, kun heitä ja heistä, ekaa kertaa kuulin. Kahdella kosketinkioskilla, äärijynkyllä bassolla ja viehättävän sukupuolen laululla operoiva kvartetti on niitä harvoja tapauksia viimeaikain härmärockissa, jota olisi suonut hehkutettavan enemmänkin. Sen toisen avaruussointisen kiippariaseman takana on itse Risto (Ylihärsilä), mutta bändin primus motor lienee kuitenkin Carl Blood. Alias Kalle Hurme, Toijalan miehiä alunperin, jonka soittohistoria ulottuu jo 80-luvun puolimaihin Aki Sirkesalon järjettömän kovaan ja omaääniseen Naamiot-yhtyeeseen, joka selvisi finaaleihin asti Rock-SM-kisoissa superkovana kilpailuvuonna 1984. Naamiot ei koskaan päässyt levyttämään, mitä henkilökohtaisesti pidän edelleen yhtenä suomirockin historian epäreiluimmista tapahtumasarjoista. Sirkesalo päätyi sittemmin erittäin menestyksekkäälle soolouralle, mutta parhaat ja näkemyksellisimmät biisit oli siihen mennessä jo tehty.

20 000 Hz pukeutuu lavalla täyshopeaan ja soittaa jonkinlaista avaruuskaikuista syntsapoppia, tällainen bändi olisi saattanut voida eksisteerata tarujen Neuvostoliitossa. Sen parhaimpina aikoina, nythän tunnetusti ei ole ne ajat. Ämyn iltapäivässä Carl Blood jynkkäsi niin, että basso värjäytyi hurmeesta punaiseksi, Ristolta kuultiin muutama kiero kiipparisoolo, Tiina Vanhapellon koskettimet soivat ihastuttavan retrosti ja kakun kirsikoi Sanna Silverin kuulas laulu. Bändillä on allaan kaksi pitkäsoittoa, joiden kummankin matskua kuultiin tasaisesti. Kuulluista ”Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö” ja vaikkapa ”Särkyneen sydämen oireyhtymä” kuvastavat mainiosti bändin tuotantoa. Joukkio ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei myöskään ole tyrkysti päälleliimattua. Lopulla settiä Blood lasketti bändin vielä Naamiot-aikaiseen biisilöytöön, bändin esikoisalbumiltakin löytyvään, vanhaan ja kirjoittajansa aikakaudelle tyypilliseen Sirkesalo-raitaan ”Kaupungin kireimmät housut”. 20 000 Hz oli silminnähden onnellinen bändi saatuaan tilaisuuden soittaa legendaarisessa Ämyssa. Ja vastaanottokin oli kesäehtoossa todella hyvä. Win win.

Nopea siirtymä Kaupunginpuiston lehvästön kätköistä löytyville saksalaisromanttisen mallin mukaisille 1800-luvun feikkilinnoituksen raunioille, joiden suojaan oli kätketty Ämyn sivulava. Tai siis muutama matto nurmelle ja katos sateen varalle. Täällä koko päivän oli viihdyttänyt dj, mutta raunioilla sai myös kaksi puolen tunnin soittoslottia paikallinen Purple Universe-duo. Tatuointiartistien Säde Sonck ja Janne Lahti rakkaustarinasta-ja huumasta syntynyt Purple Universe saa koko ajan lisää varmuutta otteisiinsa, edellisen kerran olin nähnyt pariskunnan viime vuonna Atomirotan lämppärinä. Nyt napakka puolituntinen täyttyi toinen toistaan laadukkaammista omista biiseistä, Sonck tutusti laulussa ja saksofonissa, Lahti kiippareissa, koneissa ja kitarassa. Vielä kun välispiikit hieman entisestään lyhenevät, keikkastaminaa kertyy lisää ja tunnettuvuutta tulee Kanta-Härmän ulkopuolellakin, käsissämme on kansainvälisen tason timanki. Kuunnelkaapa vaikka bändin keikkojen vakisulkija ”Shine”, maailmanluokan kamaa. Olinpa aistivinani raunioiden kätköissä suorastaan kulttisuosiota nauttivan, tai pian sellaisen saavuttavan duon ympärille kehittynyttä pöhinää tai pössistä. Eikä joka päivä näe kuitenkaan jääkiekon maailmanmestaria soittolavoilla, joten tilaisuudet kannattaa käyttää.

Purple Universen vielä lopetellessa, laululavalla meuhkasi jo snadilainen rock-sensaatio, jos minulta kysytään, Rokets. Nähtyäni nämä Bar Loosen klitsussa lämmittelemässä alavireistä Supersuckersia tässä taannoin, julistin bändin Suomen kovimmaksi viime vuosien tulokkaaksi ja yhdeksi kovimmista Härmägeddonia kiertävistä livebändeistä. Ämyn tehokkaasti tampanneen 35-minuuttisen jälkeen en väitä edelleenkään mitään muuta. Rokets on niin ärhäkkä viisikko, että näillä selkosilla harvoin törmää. Rokets tuuttaa jonkinlaista äärimelodista action rockia, soittaen monet alan ylikanonisoidut ruotsalaiset oman genrensä suohon, mutta maustaa tamppootaan southern rockilla ja hyppysellisellä 70-lukulaista perinneheavya. Bändin ilme on retro, mutta pelkällä retroilulla ei pötkitä kovin pitkälle, eikä se kanna näin tiukkoihin keikkoihin asti. Rokets hallitsee instrumenttinsa kovassakin kaahauksessa. Muutamat uudet biisit myös todistivat, että kakkosalbumista saattaa tulla vielä esikoistakin (”Free Ride”, 2022) kovempi. Mainitun platan ”Night Time” erottui tänään joukosta. Hiukan oli laskettu Roketsien soittoslotti yläkanttiin, tämä bändi kun on kuumimillaan sen todella perspiraatioisen puoli tuntia ja hiukka rapiat. Nyt aikaa oli varattu peräti tunti ja siitä noin 40 minuuttia sai asiain tilaa itsekin ihmetellyt bändi täytettyä. Jälkimmäisenä encorena kuultiin ehkä tanakin ikinä todistamani ”Tallahassee Lassie”. Täällä hässi Lassie, mutta Roketsit voi sen sijaan todistaa jatkossa esmees Helsingin Jytäkesä Go-Go:ssa 26.7. Suvilahdessa. Ole siellä, tai ole neliö.

Kun rouduutauko kahden viimeisen bändin välillä oli olletinkin venyvä peräti 50-minuuttiseksi ja kun suomalaisen kesäillan jäätävä kalmankoura alkoi kylmiä kylkiä, oli päätös skipata päätösbändi Roctum ja laittaa Conversea toisen eteen, melko tai erittäin helppo. Paikallishämeenlinnalainen huumoripunkmetallihybridi Roctum saa tilaisuuden myöhemmin. Lupaan. Varttitunti on hyvä vaihtoaika kahden bändin välillä, ellei seuraavaksi soittavalla ole lavalla kymmenmetristä pumpattavaa barbaraa tai kahtasataa kannua napalmia. Ämyssä ei ole. Vaan eipä siinä, näin tällä kertaa, ja mieli täynnä iloa ja huojentumista piti raahautua himaan. Ämy on takaisin, Ämy on yhä täällä. Ämyn paluu onnistui. Toivottavasti ensi kesänä jälleen. KG

Hector ”Herra Mirandos 50v.” @ Verkatehdas, Hämeenlinna 05.04.2024

Hectorin järjestyksessään toinen sooloalbumi ”Herra Mirandos” julkaistiin kesällä 1973. Älpee kipusi nopeasti Suomen levylistan ykköseksi, pysyi kärkipaikalla 18 viikkoa ja listalla ylipäätäänkin yli vuoden. Tuohon aikaan melkomoinen suoritus tsygedeelisempiäkin stygejä sisältäneeltä progressiiviselta folklevyltä, joka edeltäjänsä ”Nostalgian” (1972) tavoin ammensi sanoituksiinsa C.S.Lewisin Narnia-saduista. Ajan kuluessa suomirockin klassikoksi muodostunut kiekko myi timanttia, ja levyn asemasta kertoo myös toissavuonna puristettu uusinta-LP-painos. Tässä on viime vuodet jännitetty, että milloin Hector laittaa lopullisesti hatun naulaan, milloin on viimeisen konsertin aika, mutta yhtä hyvältä on myös samaiset lähivuodet näyttänyt sen suhteen, että ei välttämättä ihan vielä. Viime keväänä Hector teki keikkoja ”Vielä ehtii”-otsikon alla, ja itselläkin oli ilo todistaa Tampere-talon huikeaa vetoa: https://keikkaguru.com/2023/03/12/hector-his-power-band-tampere-talo-11-03-2023/ Vastaanotosta ja loppuunmyydyistä saleista (ehkäpä) innostuneena Hector ajatteli (kenties) itsekin, että vielähän tässä ehtii ja jos tosiaan aikoo ehtiä, niin kannattaa ainakin yrittää. Samoihin aikoihin tuli klassikko ”Herra Mirandosille” herrasmiesmäiset 50 vuotta mittariin, joten mikäpäs se siinä, Heikki jalkautti itsensä ja huiman Power Bandinsa jälleen tien päälle. ”Mirandos”-keikkojen konsepti koeponnistettiin viime joulukuussa kahdella loppuunmyydyllä Tavastian vedolla Helsingissä, sitten äskettäimmin Turun Logomossa, Tampereen Tavara-asemalla ja Järvenpään Aino Areenalla. Ja sitten olikin vuorossa Hämeenlinnan Verkatehtaan veto. Tämän jälkeen herraamme Mirandosta voi kuulla ja kunnioittaa vielä ainakin Tavastialla 22.4.

Verkatehtaan upeasti soiva sali oli onneksi tällä kertaa viritetty hyvinkin rokkiklubia muistuttavaksi establismentiksi, alalattia oli kokonaan seisomakatsomoa ja istuinpaikat oli myyty ainoastaan parville. Oli siis enemmän kuin mahdollista päästä tunnelmaan. Sali ei ollut loppuunmyyty, mutta silmämääräisesti ei siitä myöskään kovin kaukana. ”Herra Mirandosin” avaava prologi, ”Ekhnaton rakastui Aurinkoon” soi levyltä, kun Power Band asteli lavalle. Taustan valoseinällä kumoitti punainen aurinko, ja kun maestro itse saapui mikrofonille, lähti ilta liikkeelle nimibiisi ”Herra Mirandosilla”. Ainakin omalta kohdalta useampikin näistä juhlakalulevyn raidoista tuli livenä kuultua ensimmäistä kertaa, ne kun eivät Hectorin vakiosetin tavaraa ole olleet kuin muutamin poikkeuksin. Hector oli ajan, ja nyt puhutaan 70-luvun alusta, tavan ja hengen mukaisesti maalannut kasvoilleen maskin, vaalea naamaritaulu ja mustat silmänympärykset. Hetken kesti tottua ajatukseen, mutta muutaman laulun jälkeen hatun varjojen alta kuikkiva, tuttuääninen Starman oli jo kuin olisi lavalle aina kuulunut. Kaikkiaan 11-raitaiselta juhlakiekolta soitettiin peräti 9 biisiä ja settilista oli huolella toki kotona ennakkoon yytsimäni. Pakko sanoa, että Power Band, niin huippuunsa hiottu bändi kuin onkin, oli Hectorin normisetin äärellä enemmän kotonaan, enemmän oma itsensä. Ja ehkäpä, ja kyllä, itse mestari myöskin. Siksi alun Mirandos-setti jäi pikkutsaigedeelisine tekoälytaustaprojisointeineen ja 70-lukulaisine sanoituksineen ainakin omalta osalta hiukan anekdootin puolelle ja keikka tavallaan, ja ihan konkreettisestikin käynnistyi uudelleen, kun Hector otti märän pyyhkeen ja takahuoneeseen könyämättä pyyhki naamiomaalit kasvoiltaan. Hieno hetki. Basisti Masa Maijanen sai toimia peilinä ja arvioitsijana, riittääkö jo, onko ok. Ja kun hyväksyntä tuli, Heikki heitti lennonmaisen pyöreät lasit nokille ja ison vaalean lierihatun päähän; ja näytti taas vanhalta karismaattiselta rokkistaralta. ”Mirandos”-setin osalta parhaiten olivat toimineet ne biisit, joita Hectorin setissä on ennenkin kuultu, eli ”Asfalttiprinssi”, sekä, enkä edes yritä voida asialle mitään, yleisöä isosti myötälaulatuttanut ”Lumi teki enkelin eteiseen”. Joka muuten avaa ”Mirandosin” B-posken tai takapuolen, jos kelläkulla semmoinen painos levystä on, että se pitää itse käsin kääntää.

Hector ei ole, eikä nytkään ollut ollenkaan hakoteillä esitellessään bändinsä ”maailman parhaana livebändinä”. Power Band on Suomen The E Street Band, isosointinen stadionvalmiuksilla varusteltu maailmanluokan rokkikone, jonka aivan minimissäänkin kotimaista ylivoimaisuutta en ainakaan itse jaksa kertakaikkiaan lakata hehkuttamasta. Kuten todettua, kun nostalgiasetti oli soitettu ja päästiin Hectorin suoraviivaisemman ja vähemmän folkin hittimatskun pariin, bändi saapui kotiin. Ja biisi biisiltä tutusti ja turvallisesti kone kävi yhä kovemmilla kierroksilla, Hectorin keikkojen vähintäinkin viimeinen kolmannes on aina takuuvarmasti pelkkää juhlaa. Monttu auki pitää ihailla, että mitä täällä taas tapahtuu. Jarmo Nikun ja Jaakko Kiikerin käsittämättömän hieno kahden kitaran vuoropuhelu, Janne Toivosen ja Panu Syrjäsen helsinki horns sivaltaa tarkasti ja pohjalla möyrii Masa Maijasen basso ja Risto Niinikosken iso ja tanakka weinbergilainen komppi. Tutusti kiipparisti ja kippari Pekka Kuorikoski tunnelmoi välillä viululla, ja toimitti yhdessä rumpali Niinikosken kanssa stemmat. Yksi iso muutoskin viimekertaiseen oli, legenda avaruusasemansa takana eli Esa Kotilainen jätti meidät marraskuussa. Nyt ylälauteella Hammondia toimitti paras ja ainoa kuviteltavissa oleva mies Kotilaisen jakkaralle, Pekka Gröhn.

Lähes, mutta ei yhtään yllättäen loppupään settiä komeimpia vetoja oli omaltakin suosikkialbumilta Hectorin katalogista, eli vuoden 1988 ”Varjot ja lakanat”-levyltä löytyvä ”Jos sä tahdot niin”, jota ei ankarakaan radiosoitto tai nuorempien kollegoiden cover-versiot ole onnistuneet lannistamaan. Näkökenttä oli sakeana rouvasfanien matkapuhelimia nahkalärpyttimineen, mutta onneksi tämän ikäpolven diggareilla ei pääosin ole tarvetta videoida iltaa biisikaupalla, vaan muutama hallittu valokuva riittää muistoksi. Power Band soi kenties komeimmin ”Kissojen yössä”, jos nyt pakko olisi yksi valita. Toivottavasti taustan valoseinälle nyt ajettu matsku ei edusta taustan valoseinälle ajettavan matskun laajempaa ja merkittävämpää tulevaisuutta, ja yhtä toivottavasti tämä ensi-innostus tekoälyn kanssa leikkimisestä laantuu. Ei lauluntekijäkään laita ensimmäisiä demojaan ulos, eikä bändi lähde yksillä treeneillä tien päälle.

Hector on välispiikeissään rento huumorimies, ja nyt kun on nähnyt maestron bändeineen kahden vuoden sisään neljästi, alkaa homma olla juttujenkin tuttuudessaan osastoa kuin-kotiin-tulisi. ”Kuunnellaan vaan taivasta”-biisin Hector kertasi syntyneen niissä tunnelmissa, kun häntä kärtettiin takavuosina Kirkon tilaisuuksiin puhumaan. Silloin kun armo tuli muotiin. Eli vähän ennekuin armo meni taas muodista pois. Ja nyt kun muotia on viha, epätotuus, kateus ja väkivalta, olivat maisterin loppusetin loppuliukuman biisit taas, ja edelleen, enemmän kuin pelottavan ajankuvaisia. Että jos edes ”Yhtenä iltana” oltaisiin vaan. Ja että jos ”Palkkasoturia” ei enää tarvittaisikaan saamaan käskyjään sinulta ja minulta. Encoreissa soi sekä Kuorikosken viulu, että Gröhnin harmonikka, ja tunnelma oli aiemmilta keikoilta tutun harras, mutta myös haikea, todettava on. Sillä, vaikka vielä ehtiikin livenä näkemään ja kuulemaan Hectoria, niin kuinka kauan. Encoreosuuden lopuksi tosin Heikin nykypäivään tuoma ja Syyrian ja Ukrainan osalta uudistettuun muotoon sanoittama ”Eurooppa” soi niin äärettömän väkevästi, isosti ja väittävästi, että tuli vain yksi asia mieleen. Että kyllä, vielä ehtii. Ja sitten ensi kerralla, takataan roos. KG

Wilma @ Tavastia, Helsinki 31.01.2024

Helsingissä vuonna 1992 perustettu Wilma oli raikas tuulahdus Suomen silloisessa musaskenessä, jota voimakkaasti kyllästettiin grungella ja pikkuhiljaa mörköytyvällä metallilla, tai sitten ihan vain kohtuu-tai täysin aivottomalla eurodancella ja huumoriräpillä. Erityisesti bändin kakkossinkku ”Lautalla” soi kuulaana ja ilmavana brittipoppina, Hans Anderssonin helskyvän kitaran ja ennenkaikkea Anna Kuoppamäen järjettömän kauniin laulun kelluttamana. Kaksikko vastasi myös biisinkirjoituksesta, eikä Wilmalla homma koskaan kahdeksan vuotisen olemassaolon aikana jäänyt kiinni siitä, etteikö olisi syntynyt toinen toistaan upeampia pophelmiä. Wilma osasi myös uudistua. Jos ekalla levyllä oltiin vielä vähän söpöstelevä poppisbändi, niin homma raskautui albumien mittaan ja yhä enemmän orkesteri vaikuttui kengänkärkiään ja pedaaliboardejaan ihailleista brittiesikuvistaan My Bloody Valentine ja Cocteau Twins. Siteeraan jotakuta kanssakulkijaa, joka jossain mediassa kutsui Wilmaa ”maailman parhaaksi suomenkieliseksi shoegaze-bändiksi”. Sellainen, maailmanluokan suomenkielinen shoegaze-bändi nähtiin myös Tavastialla, kun Wilma soitti järjestyksessään toisen comeback-keikkansa otolliselle yleisölle entisiä popnuoria, ja ilahduttavan silminnähden myös nykyisiä sellaisia.

Idea Wilman paluusta syntyi pari vuotta sitten, kun esikoisalbumin ”Pölyä Kuusta” 30-vuotissynttärit alkoivat lähestyä. Lisäkannustimena toimi bändin neljänneltä albumilta ”Lovestore” löytyvä biisi ”2022”, jonka epäorwellilainen nimi lähestyi sekin lunastumistaan. Plus että bändi kokoontui treenikselle kokeilemaan, ja kivaa oli huomata biisien lähtevän selkäydinnesteestä vaivattomasti soimaan, joten mikään ei estänyt. Oli muuttujia, ja kesti vielä kaksi vuotta, että Wilman paluu lavoille oli totta. Tampereen (19.1.) ja Helsingin klubivetojen jälkeen Wilma nähdään toivottavasti kesän valikoiduilla festareilla, ja studiossakin on kuulemma ”vähän käyty”, eli uutta matskua on ihan järkiperäinen lupa odottaa.

Paluukeikat on nyt soitettu pitkälti vuoden 2000 ”Lovestore”-albumin kokoonpanolla, tuo Wilman neljäs pitkäkiekkohan jäi bändin ensimmäisen elämän viimeiseksi. Eturivissä silloin, ja edelleen Andersson ja Kuoppamäki, bassossa Marko Nyberg (Husky Rescue) ja rummuissa Anssi Sopanen. Paluukokoonpanoa ryydittää kiippareillaan ja taustalaulullaan Mia Keurulainen, jonka poppijonnet muistaa niinikään maanmainiosta (suomi)brittipopbändistä The Pansies. Keurulaisen arvostettavan epäsuomalaisesti kuuluviin saadut koskettimet olivatkin yksi Tavastian vedon keskeiselementtejä, onhan kiipparit aina olleet tärkeässä osassa Wilman musiikkia, mutta varsinkin ”Lovestorea” kohden mukaan tuli garagemaisia ja 60-luvun tyttöbändimäisiäkin elementtejä, onpa moni aikalaishesseli puhunut vuoden 2000 radiohitin ”Siskot” yhteydessä myös Blondiesta.

Tavastian myyttisellä ylälauteella nähtiin rento ja paluusta ja yhdessä soittamisesta jälleen silminnähden nauttinut bändi. Biisit oli harjoiteltu hyvään kuosiin, Anna Kuoppamäen ääni on saanut iän myötä upeaa lisäsyvyyttä ja kaikki oli siis oikeastaan todella hyvin. Wilma jäi, kuinka ollakaan, silloin edellisessä elämässään ja omassakin edelliselämässä valitettavasti näkemättä, mutta olipa mahtavaa löytää itsensä Tavastian hämystä kun vuosimallin 2024 huipputikissä ollut Wilma tuuttasi menemään laatukatalogiaan. Eniten tilaa settilistassa sai, ihan ymmärrettävästi, bändin paras albumi, vuoden 1996 ”Suuri valkea”, jolta kuultiin peräti 7 stygeä. Kolmantena soitettuun ”Talo meren rannalla” mennessä oli illan soundi asettunut ihan asialliselle ja pysyvälle tolalleen, vain Sopasen rummut ajoivat turhaan Kuoppamäen kuulaan ja herkän laulun päälle, vähemmälläkin olisi uskottu että jossain lavan takahämyssä on myös rummut. Tanakkaa toimitusta sinänsä, mutta pikkuisen liian kovaa. Muuten bändi pyyhki varsin hyvässä balanssissa ja ensimmäistä kertaa koekäytössä olleet (vara)ammattilaiskorvatulpat olivat melkein turhat, tai ilmankin olisi pärjäillyt. ”Suuri valkea”-albumin raidoista sykähdyttivät eniten myös ”Pieni kauneus”-herkistely, sekä todella upea ”Todenpuhuja”, joka muutenkin on levyn huippuhetki. Vuoden 1996 kiekko on hiljattain julkaistu vinyylinä, ja voi hyvinkin olla, että tässä joutuu levykaupoille.

Yllättäen Wilma soitti esikoisalbumiltaan vain kaksi biisiä, mutta toki ymmärrettävästi ne kaksi kuultua olivat juuri ne jengin ikisuosikit, bändin kaksi ensimmäistä sinkkua, varsinaisen setin loppupuolella perättäin kuullut ”Lautalla” ja ”Tavara”. Vuoden 1993 ”Claudius”-albumin biisit soljuivat omalla kohdalla jotenkin puoliksi huomaamatta ohi, mutta niinpä kyseinen levy on Wilman diskografiassa jäänytkin ehdottomasti vähimmälle soitolle, noin niinkuin omassa kotoisassa musacornerissa. Muutamissa herkimmissä biiseissä rummut hiljenivät ja tsibaleet etenivät konebiitillä, mikä tuntui raikkaalta ratkaisulta ja paljasti laulujen ytimen jotensakin paremmin.

Varsinaisen setin tokavikana kuultu ”Siskot” sai yleisössä jopa pientä riehakkuutta aikaan, ja tokihan se varsinainen setti päättyi paluuta pohjustaneeseen ”2022”:een. Bändiä vaadittiin varsin tiukasti takaisin ja kokonaisuudessaan noin tunti ja kakskeet kellottaneeseen keikkaan saatiin vielä kaksi encorea. ”Sä et tiedä” oli yllättävä mutta mainio valinta encoreherkistelyksi, sitten koko kaikkeus päättyi ”Kuuhun”. Mahtavaa Wilma, että tulitte takaisin. Jäämme jännittyneinä odottamaan kesän loppuja festarijulkistuksia, ja sitä uutta materiaaliakin.

Tavastialla voi alkaa taas käymään, remontti ja koronatauon pakottama kasvojenkohotus on tehnyt erittäin hyvää. On ystävällinen henkilökunta, ovelta baaristiskeille asti, on hyvä palvelu ja päivittyneet lavavalot. Soundiahan ei sitten tällä(kään) rempalla saatu avitettua kansainväliselle tasolle, mutta onneksi harva varmaankaan sen suhteen pidätti ns. hengitystä. Silti, nyt Kampin rockpyhättöön on taas ihan kiva mennä. KG

Thromdarr, Cerebrum @ Old School Metal Massacre II, Bar Bulldog, Riihimäki 20.01.2024

Vuoden 1989 paikkeilla death metal vyöryi toden teolla Suomeen, ja näissä bändien perustamistsunameissa sai alkunsa myös riihimäkeläinen raskastrio Necrobiosis. Kahta vuotta ja yhtä demoa myöhemmin nimi oli vaihtunut muotoon Thromdarr, ja tyylikin astetta mustemmaksi. Yhdessä niinikään 1989 aloittaneiden Archgoatin ja Beheritin kanssa, Thromdarr on yksi kaikkien aikojen ensimmäisistä black metal-bändeistä Suomessa. Jo Necrobiosisin ajoilta on säilynyt bändikuva, jossa poseerataan corpsepaintit naamalla. Ja eipä vissiin ollut juuri tuo mainittu vuosikymmenten vaihde, kun deathin ja blackin raja oli häilyvä, sitä suomi(kin)metallin erittäin kulta-aikaa. Norja ja Suomi olivat maailman tärkeimmät metallimaat, eikä toisin ole juuri nytkään.

Thromdarr on ollut olemassa keskeytyksettä siis vuodesta 1991, ja mukana on edelleen kunniakkaasti Necrobiosis-veteraaneista Ari Auvinen vokaaleissa ja Mika Kyöstilä kitarassa. Rumpali Lasse Pelkonen oli hänkin mukana jo ihan ekalla demolla ”As a Wind Cries” (1992), basisti Sakari Mustakallio on niinikään 90-luvun saapumiserää, kiipparisti Markus Murola sitten hiukan myöhempää. Thromdarr pysyi aina marginaalissa ja undergroundissa siinä missä edellämainitut aikalaisbändit saivat maailmallakin kulttimainetta ja ovat keikkailleet Etelä-Amerikkaa ja Japania myöten. Vuoteen 1997 mennessä Thromdarr oli julkaissut neljä demoa, joista vuonna 2000 koostettiin esikois-LP ”NorthStorm Arrives”. Vuonna 2011 ilmestyi uutta matskua esitellyt sinänsä mainio, mutta ehkä hiukan pituudestaan kärsinyt albumi ”Electric Hellfire”. Ja mikä merkittävintä, kaksi vuotta takaperin Svart Records teki kulttuuriteon (osaakohan ne muita tehdäkään), julkaisemalla kaikki Thromdarrin demot tuplaälppärinä, oikein vinyylille puristettuna. Väitänpä, että ”Midwinter Frost- Complete Demo Tapes 1990-1997” on alan maailmanluokassakin merkittävä julkaisu, hiomaton musta timantti, joka kestää kuuntelua ja aikaa.

Aktiivisempaan keikkakantaan riihimäkeläiset palasivat muutama vuosi sitten Vantaan Rock Bearin järkkäämässä Finnish Death Metal Maniacs-tapahtumassa, joka on useana vuonna tehnyt todella arvokasta työtä esitellessään suomikuolon ja härmäblackin veteraaneja myös nuoremmille jonneille ja jonnettarille. Joten kun syyspuolella tipahti tieto, että todellinen uugeehelmi Thromdarr on mahdollista nähdä kotikaupungissaan otsikolla Death Metal Massacre pt.2, oli kalenteriin raivattava samantien massacren mentävä menoaukko. Tapahtumien paikkana sai toimia Rixun Matkakeskuksen alakerran Bar Bulldog, jossa tapahtumaketjun part 1 käsittääkseni myös järkättiin. Bar Bulldog on yllättävänkin aktiivinen keikkamesta, usein lauteilla (tai eihän täällä lauteita ole, vaan lattia) nähdään rootshenkisiä, tai jopa iskelmällisempiä artisteja, ja suomirockin tärkeyshahmoja soolona. Mutta esimerkiksi edellinen live-ehtoo oli ollut vahvasti punk. Sijaintihan baarilla on huikea, narikasta kävelee keikan jälkeen junaan alle minuutissa, ja live-vetojen jälkeen ehtii vielä kaikkiin suuntaan, Tampereen, Lahden ja Helsingin. Illan metallikekkereihinkin vaikutti korvakuulolta tulleen possea vähintäinkin Stadin mitalla. Olihan lavalla, tai siis lattialla, legendaosastoa.

Illan yleisön lämmitteli kuitenkin turkulaiskvartetti Cerebrum, kuoloa jo vuodesta 1992. Mutta ei mitä tahansa kuoloa. Bändin vuoden 1994 demo ”Grief” on tätä suomimetallin kätkettyä kultaa, jonka olemassaolosta edelleen turhan harva tietää. Upea pikkulevy, joka sisältää hyvinkin progressiivista otetta, suorastaan jazzin elementtejä ja vertautuu ainakin oman kotoisen musacornerini mytologiassa helposti vaikkapa (toki naksun kevyemmällä otteella soittaneen) Dethronen parhaisiin hetkiin, ja nyt on paljon sanottu. Erittäin asiallinen combo tämäkin, ja tärkeä nähdä, remmissä edelleen mukana kaksi pelimannia jo vuoden 1993 esikoisdemolta, niin, ”Demo #1”.

Kello löi jo, ei viisi, vaan 21.14, kun Cerebrumin taustanauha pyörähti käyntiin vielä täyttymistään odottavalle Bulldogille. Eikä mikä tahansa taustanauha, vaan Dallasin tunnari. Vanhan Dallasin, oliko niitä muita? Tyy tyy tyydytty tyy tyy tyy, tyy tyy tyyttydyy. Ja sitten, lapikas lattiaan ja hiukan vielä tässä alkumetreillä puuroutumaan tupanneella myllytyksellä homma käyntiin, ”Oath of Sinful” ihan ekalta demolta. Arvostan. Tämähän se on aina niin hienoa raskaamman musiikin friikille, kun bändit ajelee näitä ihan varhaisimpia hengentuotteita, ovi on suoraan auki heavyn historiaan ja viileä puhuri käy. Väliin uutta matskua, ”Epitaph”, biisi biisiltä kohenevilla soundeilla, ja sitten ”Grief”-EP:ltä tuttua progejazzdödöä, ”Black Mind Like a Hero”. Tanssilattiallakin alkoi jo tässä vaiheessa ilmetä yksisoluista alkuelämää, joskin meno kiihtyi näin termein vasta kakkosbändin loppusettiä kohden. Crimson Midwinterissakin vaikuttanut solisti/basisti Mikko Suomi johti tyylikkäästi edestä, ei ole niin helppoa kun porukka on vähän kylmää vielä, talon yleisluontoiset valot sammuu vasta kakkosbiisiin ja kun myötäinen par-kannu pojottaa suoraan öögastoon. Kitaristi Vesa-Matti Rauhu laittautui stemma-avuksi uudesta biisistä ”Another Step Closer” lähtien, ja pyyhki muuten ”Darkness In Dream”-raitaan komealla tavalla perinteikkään kuolosoolon, ja jälleen oltiin vuoden 1993 marraskuussa ja ekan demon äärellä. Muutenkin ”Darkness In Dream” oli Cerebrumin setin ehdoton kohokohta. Tuoreempi Cerebrum-tavara osoittautui vanhaa suoraviivaisemmaksi, joskin toki perinteikkäästi jyskääväksi deathiksi, mutta itselle upposivat ne vanhat demostyget ehdottomasti paremmin. Kuinka ollakaan. Tarkalleen 40 minuuttia kellottanut tamppoo päättyi ”Sweet Melodies From The Surging Sea”-eepokseen vuodelta 1994. Olimme nähneet suomideathin alkupään hämyyn. Mutta sen lisäksi Cerebrum on yhä täällä ja elämänsä iskussa, uutta matskua syntyy tiettävästi koko ajan, joten ehkäpä bändi saataisiin vielä tälläkin vuosituhannella levytyskantaan.

Seurasi rontin puolen tunnin rouduutauko, jonka aikana liiteri alkoi ihan tosissaan täyttyä, ja hyvä niin. Sana oli kiirinyt. Tiuku repi täsmälleen 22.37 kun Thromdarr-kiipparisti Murola lähetti tuulen ulvomaan kioskistaan, hyytävää puhurisoundia kuultiin jatkossakin viritystauoilla ja biisien väleissä, blosista rytmittivät kumeat räjähdykset. Tuuli ulvoi, rumpali Pelkonen tunnelmoi pelleillä, ja niin saatiin loppukin bändi piskuiselle lavaa edustavalle lattianosalle. Nelisenkymmentä minuuttia tummaa, mutta ei kitkerää paahtoa, melodista raskasmetallia laadukkaasti lanattuna. Puolimahdotonta lausua hirvittävän paljoa soitettujen biisien nimistä, sen verran huonosti oli ehtinyt niitä varsinaisesti ulkoa opettelemaan ennen tärkeää keikkailtaa, vaikkakin Thromdarrin demokokoelma oli kotoisassa musacornerissa soinut suoratoistona pari viikkoa aivan ns. tuelta. Tämä bändi vain piti nähdä, ja tiedämme toki, että illan settilista oli kattava sekoitus uusvanhaa ja vanhaa. Niin paljon kuin olenkin Thromdarrin demovaiheen diggailija, kuinka ollakaan, niin tehokkaimmin kuitenkin kulkivat ”Electric Hellfire”-albumin pari alkupään raitaa, eli nimibiisi, sekä kertakaikkiaan komeasti äestetty ”Burn For The Eternity”. Bändin livetoimittamisessa on keskiössä tietenkin Auvisen anteeksipyytelemätön tulkinta ja olemus, sanaakaan ei sanottu, yhtään biisiä ei esitelty, yhtään kiitosta ei lausuttu. Mutta Thromdarria kannattelee isosti myös alkuperäiskepittäjä Kyöstilän norjalaishenkinen, upealla tavalla perinnetietoisesti itkevä kitara ja Lasse Pelkosen jyhmimät kannut. Tässähän yksi tämän bändin nerokkuuksista piilee, Pelkonen on myös riihimäkeläisen funeral doom-legendabändin eli Skepticism’in alkuperäinen ja edelleen mukana oleva rumpali. Kun on ollut keksimässä kokonaista genreä, tietää mistä on kyse, Pelkosen raskaskätinen soitto sopii Thromdarriin kuin nyrkki silmään. Nopealla bläkkismiehistöllä on funeral-rumpali, asiallinen heavyn meining. Sitäpaitsi kumpikin illan rumpali teki miehen työn soittaessaan kannujen ja takaseinän väliin ahtautuneena, väliin johon ei ihmissilmä uskonut aikuisen mahtuvan.

Ei voi sanoa, että lavan edessä olisi tänään varsinaisesti kirnu pyörinyt, mutta mukavasti jengi jalkautui Thromdarrin soittaessa lähemmäs. Ja kenties hetkittäin ainakin, bändin näkövinkkelistä, tapahtumat saattoivat muistuttaa oikeaa keikkaa. Tanssilattian iltaa väritti osaltaan yksi niin truesti riivattu eturivin touhufani, että ovimies joutui oikein ottamaan niskaotteen ja muistuttamaan, että solistiin on ihan kohtuullista pitää muutaman sentin etäisyys.

Kun Thromdarrin aika oli täysi, Auvinen poistui takahuoneeseen, sikäli mikäli Bulldogissa sellainen olisi. Muu bändi seurasi pian sanaakaan sanomatta perässä, tyylikäs tapa lopettaa intensiivinen veto, jossa ei muutenkaan turhia länkytelty. Tai siis yhtään mitään. Oli pakko vielä itsekin poiketa merkkaripisteen kautta, onhan se oltava ”Midwinter Frost” omassakin vinyylihyllyssä. Nyt on. Rixun Bulldogiin uskaltaa tarvittaessa jatkossakin jalkautua keikalle, siksi lupaava tunnelma ja jopa soundi oli tänä iltana. Lisää matkakeskusmassacrea, ensi talvena jatkuu, toivottavasti, miksei jo aiemminkin. KG

Post Navigation