Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “Uncategorized”

Tiger Army (us), Relentless @ Klubi, Tampere 04.12.2016

Tampereen Klubilla on yleisön ja lavan väliin viritetty mellakka-aita, oikein virallinen, eikä mitään pikkupoikien tapahtuma-aitaa. Ensimmäinen ajatus on, että toivottavasti tämä ei ole mikään kukkahattuosaston uhkailemalla vaatima pysyväisratkaisu. Vaan että toivottavasti tämä viittaa vain illan pääesiintyjän, kalifornialaisen Tiger Armyn maineeseen hurjana livebändinä. Veikkaan vahvasti jäkimmäistä syytä. Seuraavalla keikallahan tuon sitten näkee. Mellakka-aitaa ei tänään onneksi alkuperäiseen tarkoitukseensa tarvita, loppuunmyyty Klubi käyttäytyy hyvin ja bändi soittaa energisen, mutta ei kuitenkaan väkijoukkoja riehumaan yllyttävän sunnuntai-illan keikan.

Tapahtuman avaa joensuulainen Relentless, jonka olin aiemmin tsekannut livenä kerran, joskin edellisestä on yli kuusi vuotta aikaa. Tässä välissä Relentlessin ote on vain tiukentunut, tulevalta albumilta kuultu maistiainen lupaa todella hyvää, ja bändi hoitaa vain reilun puolen tunnin lämppärisettinsä erittäin hyvällä sykkeellä. Relentless voisi jopa soittaa pari stygeä pidempään, siksi turhauttavan pitkäksi jää roudaustauko tänään kahden bändin välillä. Trion vedosta käy jalan alle parhaiten kitaristi-laulaja Jannen huuliharpulla introilema ”(Not) Forever Young”, vuoden 2013 ”Dropout!”-albumilta, sekä itseasiassa saman levyn heti seuraava raita, mainio ska-biisi ”I’m Gonna Be Strong”. Levyllä biisi ryydittyy koskettimilla, mutta toimii näin riisuttuna keikkaversionakin mahtavasti. Jos punkmausteinen billy tuntuu omalta jutulta, ja ylipäätään haluaa nähdä kovan kotimaisen livebändin, tsekkaa ihmeessä Relentless. On nimittäin kova trio. Luvata voi, ettei omaankaan ensi kertaan mene kuutta vuotta.

tiger_army_logo

Illan pääbändi Tiger Army on nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, ja Suomessakin ylipäätään kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Porukka ei kuitenkaan ole unohtanut, Tiger Armylla on uskollinen fanikuntansa, ja nytkin sekä Tavastia että Tampere myivät ennakkoon loppuun. Tänään bändi soittaa aiemmilta kiertueen keikoilta tutun settilistan, biisijärjestystä hiukan hämmentäen. Keikka kellottaa reilun tunnin, ja todella hyvät lämmöt liiteeriin saadaan nostatettua. Itselle ja omalle kohdalle ei jotenkin tänään napsahda erityisellä tavalla, mutta on mahtavaa nähdä että jengi viihtyy. Kuten todettua, Tiger Armyn fanikanta on erityistä, ihan jo senkin takia näiden keikka kannattaa joskus kokea, jos siis punkilta maistuva billy tuntuu yhtään omalta jutulta. Sen verran tuntui, että ennakkoflaba piti hankkia ja bändin levytettyyn tuotantoon luoda kertaava korva.

Bändi aloittaa hetkisen myöhässä, kiertuehenkilökunnan jampat sinkoilevat edestakaisin. Hiljattainen keikka Malmön Kulturbolagetissa on jouduttu perumaan flunssa-aallon iskettyä orkesteriin, ja kitaristi-nokkamies Nick 13:lle kiikutetaan kuumaa mukia kesken keikankin. Ei ole tainnut tauti täysin hellittää. Silti, bändi vetää energisen setin, josta varsinkin huomattavan ja ilahduttavan naisvaltainen yleisö menee varsin pähkinöiksi. Toukokuussa ilmestyneen, erittäin oudosti nimetyn paluulevyn (kai se nyt on paluulevy, jos edellisestä on aikaa 9 vuotta) ”V….” raitoja osataan ulkoa.

Tuoreelta rieskalta vedetään neljä biisiä, eivätkä ne erityisesti häpeile vanhempiensa seurassa. ”Fireball” avaa illan, karmivilla soundeilla tosin. Vasta neljäntenä kuultuun, kakkosalbumin raitaan ”When Night Comes Down” saadaan äänenpaine paremmalle tolalle, mutta Nickin laulun suhteen ei välttämättä tyydyttävää ihmeellisemmäksi. Nämäkin on toki vähän veteen piirrettyjä viivoja, veikkaan ettei ultrafaneilla ole nipon sijaa mitä illan soundeihin tulee. Oma sijoittuminenkaan ei välttämättä tänään auta asiaa, vaikka ei se huono ole. Uuden platan biiseistä itselleni toimii parhaiten alulla settiä kuultava ”I am The Moth”. Monin paikoin, niin tässäkin kohtaa, tulee mieleen että kuinka käänteentekevä bändi vähintäinkin oli, ellei edelleen ole, näitä 18 vuotta aiemmin perustettu Social Distortion.

Tiger Armyn kokoonpano meni viime vuonna (taas) uusiksi, ovi on käynyt suht ahkeraan, vain Nick 13 itse on jäljellä hamasta alusta. Järjestyksessään viides rumpali on Mike Fasano. Mies on nähty aiemmin mm. ex-Gun’n’ Roses-kitaristi Gilby Clarken bändissä. Ystävänsä Matt Sorumin kautta Fasano päätyi aikoinaan soittamaan myös Gunnareiden ”Spaghetti Incident?”-albumille, ja onpa miehellä takanaan muutaman vuoden stintti myös heavyorkesteri Warrantissa. Monipuolinen paukuttaja siis, ei puritaani psykobillymies. Se kuuluu hyvällä tavalla. Lyönti on jykevä ja temmot kovia. Serbialaistaustainen basisti Djordje Stijepovic on lavan energisin hahmo, ainakin tänään. En ole oikein soolomiehiä, mutta Stijepovicin lopussa vetämä läskibassosoolo on ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kovassa seurassa on tämäkin jäppinen koulittu, miehellä oli Motörheadin Lemmyn ja Stray Catsien Slim Jimin kanssa raskasbillyprojekti The Head Cat. Hyvää työtä on siis Nick tehnyt rekrytointiosastolla.

Eddie Cochran-laina ”Twenty Flight Rock” kulkee napakasti, ja on setin vakiokalustoa. ”FTW-Fuck The World” on silkkaa hardcorea, vain ujosti billyn valepukuun naamioituna. Uuden levyn raita ”Devil Lurks On The Road” on myös yksi illan tehokkaimmista. Sekä lavalla että eturivissä alkaa olla hiki. Tiikeriarmeijan yhteinen tunnuslaulu ”Never Die” lähtee jo yleisönkin puolelta niin railakkaasti, ettei uskoisi olevan sunnuntaiehtoon. Encoreita kuullaan kahdessa osassa, kaikki huipentuu kolmosalbumin ”Sea of Fireiin”, kuten käsittääkseni niin usein ennenkin.

Aivan kova puhde psykobillyn ja vaihtoehtoisen punkin parissa. Ja vaikka oma fiilis ei ihan kattoon tänään kajahtanut, niin hyvä oli nähdä, että olin poikkeus. Tiger Army tulee taatusti takaisin, eikä siihen varmaankaan mene kahdeksaa vuotta. KG

Ian Hunter & The Rant Band (uk/us) @ Nalen, Tukholma 21.11.2016

Ian Hunterin keikkaan Tukholman Nalenissa piti suhtautua jo varhain kesällä, miehen keikkakalenteri kun ihan pikasilmäilylläkin kertoi, ettei tällä(kään) kertaa Suomen vetoa ole odotettavissa. Ja hyvä oli, että tuli suhtauduttua, keikka myi jo pari viikkoa aiemmin loppuun, vaikkakaan Hunter ei Tukholmassa mikään yltiöharvinainen vieras ole. Pelkästään samaisen keikkamestan, komean 1880-luvulla avatun Nalenin lauteilla, Hunter oli edellisen kerran nähty kaksi vuotta sitten. Tukholmassahan kannattaisi ihmisen käydä kerta vuoteen muutenkin, ja puhun nyt ihmisestä yleensä, enkä pelkästään Hunterista. Omalta osalta lähtöpäätös sinetöityi onnistuneen ja naurettavan helpon lipunostotapahtuman jälkeen, kun selvisi millä kokoonpanolla Hunter kiertää. Bändissä piti nimittäin Hunterin rinnalla oleman Mick Ralphsin kitarassa, bänditoverin jo Mott The Hooplen eturivistä, bändin perustamisesta 1969 lähtien. Valitettavasti Ralphs sai marraskuun alussa sydänkohtauksen ja makaa intensiivihoidossa sairaalassa, kun luemme tätä. Mies toipunee keikkakuntoon jossain aikataulussa. Noin kuvainnollisesti Ralphsin bootseihin oli hypännyt Mark Bosch, joka tunnetaan myös Garland Jeffreysin kitaristina, ja on nähty Hunterinkin rinnalla ensimmäistä kertaa jo kymmenisen vuotta sitten. Musiikillisesti tuskin kukaan jäi Ralphsia sinänsä kaipaamaan, illan legendapisteet tietenkin putosivat muutamalla, mutta lähinnä mieli oli huonona Mott-kitaristin poisjäännin syystä.

Ian Hunter ei esittelyjä kaipaa, mies hyppäsi juuri perustetun (tai oikeammin kai kyse oli nimenvaihdoksesta) Mott The Hooplen nokille 1969, ja viihtyi remmissä vuoteen 1974, tänään joukoista poissa ollut toveri Ralphs vuoden vähemmän (lähteäkseen perustamaan toista bändilegendaa, Bad Companya). Rytmiryhmänsä kannattelemana Mott The Hoople jatkoi vuoteen 1980. Pillien pussiin laiton jälkeen bändi on nähty parissakin eri reunionsessiossa, 2009 ja 2013. Ennusmerkit enemmille kokoontumisille, tai ainakaan rundeille, on todella huonot. Ja aina kun puhutaan Mott The Hooplesta, puhutaan glam rockin iskäbändistä, muutaman vuoden kiihkeästä stintistä, joka aloitti jotain tärkeää rock’n’rollin historiassa. Hunterin olemus, tutusti aurinkolasien taakse koko uransa ajan kätkeytyen, on ollut vaikuttamassa kokonaisiin rocksolistien sukupolviin. Maailmanluokan menestykseen ei Mott The Hoople koskaan yltänyt, mutta jos maailmassa on muutama ns. kulttibändi, niin Hoople on yksi niistä.

Ja vaikka nyt Tukholman maanantai-illassa ei suotukaan nähdä 2/5 alkuperäisestä Mott The Hooplesta yhtäaikaa lavalla, erittäin laadukasta showta kuitenkin todistettiin. Suomesta käsin paikallehankkiutumisineen keikka helposti kilahti muutaman kymmenen tärkeimmän nähdyn vedon joukkoon.

Ian Hunterin ja mainion, rinnallaan 2000-luvun alusta asti vaikuttaneen The Rant Bandin settilista oli toki kiertueen aiemmilta keikoilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Itse en oikein ole yllätysmiehiä, keikan seuraaminen on helpompaa ja miellyttävämpää, kun suurinpiirtein tietää, mitä soitettaman pitää. Kuluneena syksynä julkaistun, tuoreimman Hunter-albumin ”Fingers Crossed” raidalla ”That’s When The Trouble Starts” lähdettiin liikkeelle. Illan soundit olivat käytännöllisesti katsoen kerralla kunnossa, alkuperäisilläkin olisi pärjätty hyvin, mutta parin biisin jälkeen potikat saatiin vielä peräti naksun parempaan asentoon. Oma sijoittuminen miksaustiskin vasemmalle kulmalle toki auttoi asiaa. Tämän taaemmas ei olisikaan ollut asiaa, varsinkin seesteisimmissä kohdissa Ruotsin rokkipoliisien hölinä takabaarin tasalla oli varsin huumaavaa. Kakkosena kuultiin yksi Hunterin isoimmista soolohiteistä, esikoisalbumin ”Once Bitten, Twice Shy”.

Alusta asti oli selvää, että Mick Ralphsin poissaolo on harjoiteltu ja hiottu mahdollisimman huomaamattomaksi, ja että The Rant Band on tiukassa iskussa. Useimmissa biiseissä Hunter itse soitti akustista kitaraa, ja hatunnosto tiskin taakse, että se myös kuului ja erottui, ja toi mainiosti keventävän lisänsä kokonaissointiin. Muutoin, kahden sähkökitaran sovittaminen oli erittäin onnistunutta, soolot maltillisen pituisia ja varsin kristillisesti keppimiesten kesken jaettu. Mutta kyllä sanottava on, että jos valitsemaan joutuu, niin makuuni maukkaammin luukutti Mark Bosch. Toisessa kitarassahan soittaa James Mastro Yhdysvaltain New Jerseyn Hobokenista, mies muistetaan 80-luvulla villinneestä collegerockpumppu The Bongosista. Muistattehan, ”Numbers With Wings” (1983)? Loput bändistä muodostaa Dennis DiBrizzi koskettimissa ja Paul Page bassossa. Sekä rummuissa, ei enempää eikä vähempää kuin legendaarinen Steve Holley. Suoraviivaisen, mutta letkeän tanakan vanhan koulun kompin taannut Holley muistetaan parhaiten Paul McCartneyn Wings-yhtyeen viimeisenä rumpalina  1978-81. Muukaan Holleyn uran soittoseura ei ole ollut vaatimattomimmasta päästä; Elton John, Chuck Berry, Julian Lennon, Ben E. King, Joe Cocker ja monet monet muut. Maestron lyönti lähti todella kovaa, mutta rennon takakenosta, niinkuin tämän polven ukkeleilla varsin usein.

Kolmantena kuultuun ”When I’m President”-biisiin tiski löysi siis vielä yhden laadukkaan lisäkierteen, ja todella kuulailla soundeilla mentiin loppuun asti. Ja hei, alan miehet, tämäkin keikka todisti, että ne soitattaa kovimpaa, jotka eivät osaa miksata. Tähän tulokseen olen tullut, tietämättä varsinaisesti mistään mitään. Mutta liian usein tuntuu, että osaamattomuus erottelevan soundin luomiseksi korvataan volyymilla. Olisihan se katastrofi, jos vuonna 1958 ensimmäiseen bändiinsä liittyneen taiteilijan keikka tultaisiin Tukholmaan asti soittamaan paskoilla soundeilla. Ei tulla, koska se ei  kertakaikkiaan käy.

Vuoden 2012 ”When I’m President”-albumin nimiraita uhkasi heti kärkeen olla yksi illan kovimmista vedoista, ja tavallaan olikin. Mutta paljon parempaa oli tulossa, biisimateriaali vain vahvistui illan mittaan. Ja todisti että Hunter on lauluntekijätaivaassa paikkansa ansainnut, ellei jopa toisaalta ole myös aina ollut hiukan aliarvostettu biisinikkari. ”Cleveland Rocksissa” Hunter istuutui toisten kiippareiden taakse ja tulkitsi sieltä käsin yhden isoimmista iskusävelmistään. Biisin, joka on peräti tuonut miehelle Clevelandin kaupungin pormestarin avaimen. Ja jota tuskin voi nykyään jättää settilistasta pois, ainakaan Clevelandissa. Hunter viihtyi koskettimien takana myös seuraavat kolme biisiä, kahden kitaran ja kaksien keybordien soundi alkoi olla jo E Street-tavalla runsas, eikä ollut nimittäin ainoa hetki, kun kyseinen bändi muistutti olemassaolostaan. Välillä Hunter kuulosti laulaessaan Dylanilta, välillä Pomolta, mutta aina kuitenkin klassisenkarhealta omalta itseltään. Upeasti rullasivat ”All American Alien Boy”, ”Fingers Crossed” ja illan ensimmäinen Mott The Hoople-raita, ruotsalaisyleisön kunnolla sytyttänyt ”Honaloochie Boogie”. Jälkimmäinen oli tässä mielettömän laadukkaassa biisiseurassa toki renkutus, mutta muutama Hoople-raita Hunterin on yksinkertaisesti soitettava joka kerta, ja ne muutamat ovat aika vakioksi valikoituneet.

David Bowiesta kertova ja tänäänkin Bowielle omistettu ”Dandy” tulkittiin asianmukaisella hartaudella, eihän ole kauakaan, kun Hunterin uralle täysin keskeinen mestari jätti meidät. Olipa nimittäin aika, vuonna 1972, kun Mott The Hoople oli lyömäisillään hanskat naulaan, odotettua menestystä kun ei oikein ollut näköpiirissä. Hätiin ehätti bändin livenä nähnyt ja meiningistä diggaillut Bowie, joka tarjosi ratkaisuna omaa biisiään ”Suffragette City” bändille vielä viimeiseksi oljenkorsisingleksi. Biisi ei kuulostanut Hunterin korvaan riittävän hyvältä, joten mitä teki Bowie? Istui lattialle lootusasentoon, otti kitaran käteensä ja luonnosteli siinä Ian Hunterin silmien alla, muutamassa minuutissa biisin, joka muutti kaiken. Biisi oli ”All The Young Dudes”, maailmanlaajuinen hitti joka antoi Hooplelle jatkoajan ja pelasti kenties Hunterin rock’n’rollille.

Hartaudesta puheenollen, Hunterin pitkäaikaiselle kitaristikumppanille Mick Ronsonille (ex-David Bowien The Spiders From Mars) omistettu, ja tämän muistoksi kirjoitettu ”Michael Picasso” vasta hartaana soikin. Pitää kuitenkin muistaa, että tämä on vakio-ohjelmistoa, ja soitetaan joka ilta. Silti Hunter sai biisin aitoa menetyksen tuskaa täyteen ja koko bändi otti hartauden itseensä. Mark Bosch nykäisi keväällä 1993 vain 46-vuotiaana pois otetun Ronsonin muistolle aivan käsittämättömän kauniin soolon. Illan upein veto oli kuitenkin erittäin springsteenisti ja e-streetisti rullannut ”Shrunken Heads” Hunterin samannimiseltä 11. sooloalbumilta (2007). Bändi oli tähän vaiheeseen iltaa virittänyt itsensä huippukuntoon ja soi todella komeasti yhteen. Vain encoreissa kuultu, pitkänä versiona soitettu ”Life” uhkasi edellisen asemaa illan parhaana numerona. Varsinainen setti päättyi hymyt huulilla vedettyyn letkeään biisikaksikkoon, ”23A Swan Hill” ja Mott The Hooplen keväällä 1973 sinkkuna julkaisemaan Velvet Underground-coveriin ”Sweet Jane”. 

Hyvällä jalalla liikkeellä ollut, ja noin 400 henkeä vetävän Nalenin loppuunmyynyt ruotsalaisyleisö vaati encoreita äänekkäästi, ja sai kolme, tai oikeastaan kolme ja puoli. Ensin Hunterin yksin Mott The Hooplelle vuonna 1972 kynäilemä sinkkuhitti ”All The Way From Memphis”, sitten viiltävän kaunis ”Life” ja tietenkin pakollinen ”All The Young Dudes”, jota taatusti moni oli tullut kaukaakin kuulemaan. Ja toki, tärkeä biisi kuulla edes kerran Hunterin esittämänä, mutta tänään biisi muiden joukossa, niin vahvaa on kuitenkin Hunterin oma soolotuotantokin. Toki ”Dudesista” sai oikein ankaran, monen päivän korvamadon. Lopuksi Hunter toivotti vielä hyvää yötä Leadbellyn ”Goodnight Irenen” myötä, kuten keikoillaan on tavaksi tullut. Biisistä tosin kuultiin vain ensimmäisen säkeistön maistiainen, niin että sanoma tuli selväksi.

Jo peräti 77 täyttänyt Ian Hunter totesi myös, että ”see you next time”. Arvostan, enkä edes epäile yhtään, sikäli timmissä kunnossa mies on itsensä pitänyt. Tarkoittaako ”see you” enää ikinä Suomea, sen varaan ei ehkä kannata laskea. Muutenkin voisin paasata viikon siitä, kuinka moni hieno maailmanartisti jättää tulematta Suomeen, ja ulottaa kiertueensa maksimissaan Tukholmaan. Tai siis nimenomaan sinne, Suomeen tulo lienee toki kallista ja ylimääräisen kiertuepäivän syövää, mutta kyllä meidän epäuskoisilla ja pelokkailla keikkajärjestäjilläkin on pakko olla jotain tekemistä asian kanssa. Sitä todistaa pelkästään se, kuinka harva tärkeä ruotsalaisartisti täällä käy, ja kuinka harvoin. Tai pelkästään Nalenin kansainvälisestä ohjelmistosta ennen joulua voi poimia Nick Lowen, joka ei ”juuri nyt tällä rundilla poikkea Suomeen”, vaikka liikkuu todella kevyesti, ja varmasti varsin inhimillisillä kustannuksilla. Alkukesästä Suomeen saadaan ihan asiallisia artisteja, kun samaan aikaan tapahtuu vaikkapa Sweden Rock, mutta syyskuusta joulukuuhun Tukholman keikkakalenteri on masentavaa luettavaa. Joka toinen ilta tunnin lentomatkan päässä esiintyy joku pakollinen artisti, ja niistä puolet ei ole koskaan ollut Suomessa, eikä koskaan tule. Nytkin Södermalmin sähkökaappeihin ja syöksyputkiin liimatut ja silmiin pistäneet Men Without Hats-keikkajulisteet kuorivat ns. nahan päältä. Mutta tavallinen kuluttaja voi tehdä aika vähän, korkeintaan nousta pari kertaa vuodessa lentokoneeseen.

Ja vielä, on kiitettävä keski-iältään itseäni varttuneempaa ruotsalaisyleisöä. Ei tönimistä, ei kaljan kaatelua kaverin rinnuksille. Toki oli maanantai-ilta, mutta silti. Kenenkään ei tarvinnut olla niin tuhannen päissään, narikkajonot purkautuivat häkellyttävällä vauhdilla, mutta kohteliaassa ilmapiirissä, ja alun ulkona jonottaminenkin oli suorastaan leppoisaa. Nalen osoittautui mahtavaksi keikkapaikaksi, jonne on päästävä uudestaan. Kauniisti restauroitu 1880-luvun nöjespalatsen soi upeasti ja tuntui loppuunmyytynäkin väljältä. Suosittelen tsekkaamaan itse. KG

Albert Lee and Band (uk/us) @ Tampere-talo 18.10.2016

Kovin usein, tai kovin pitkään,  ei enää tarjoudu tilaisuutta nähdä lauteilla rock’n’rollin keksimisvuosikymmennellä, eli 50-luvulla ammattimaisesti aloittaneita artisteja. Joukot harvenevat. Mutta vuonna 1959 ensimmäiseen ammattibändiinsä liittynyt brittiläinen kitaristilegenda Albert Lee on yhä voimissaan ja kovassa tikissä. Tätä saatiin todistaa Tampere-talon kompaktissa konsertissa, kun Lee soitti tämänkertaisen Euroopan-turneensa ainoan Suomen vedon.

Tasan sovittuun aikaa asteli lavalle rockhistorian ehkä vaatimattomin ja ikinä itseäänkorostamattomin bändijohtaja. Sattuman kautta Lee saapasteli lavalle joitakin sekunteja muuta bändiä jäljessä, ja siltä varalta että entrance näytti suunnitellulta ja teatraaliselta, niin piti toki Leen kiiruhtaa pahoittelemaan asiaa ennenkuin soittohommiin päästiin. Tämänkaltainen vaatimattomuus ja nöyryys ovat ajan saatossa tehneet Albert Leesta yhden maailman arvostetuimmista rokkikitaristeista, minimissäänkin tähtikollegoiden mittaamana. Se on toki vaikuttanut myös miehen soolouraan, omat miljoonahitit ovat jääneet rahastamatta, kun Lee on keskittynyt olemaan maailmanluokan artistien uskollinen sideman. Niitäkin tarvitaan, ja siinä Albert Leen uran hienous.

Lontoon Blackheathin mustalaisperheen poika on jokatapauksessa päässyt lähtökohdistaan pitkälle. Lee sai vanhemmiltaan lahjaksi vuonna 1958 käytetyn Höfner Presidentin, mutta onnistui pian vaihtamaan kitararaadon naksua parempaan, tsekkoslovakialaiseen Graziosoon. Vuotta myöhemmin, 16-vuotiaana, Lee jätti koulut ja liittyi ensimmäiseen bändiinsä. Ja loppu on rock’n’rollin historiaa. Tähän päivään mennessä 14 sooloalbumia, vuosien rupeama Emmylou Harrisin oikena kätenä Hot Bandissa (jossa Lee korvasi idolinsa, Elviksen kelkkaan lähteneen James Burtonin), yli 20 vuotta Everly Brothersien matkassa, ja levytyssessioita Jerry Lee Lewisin, Bo Diddleyn, Jon Lordin, Rosanne Cashin, Jackson Brownen, Nanci Griffithin, Dolly Partonin ja pauttiarallaa puolen miljoonan muun kanssa, ei noin niinkuin CV-teknisesti jätä kylmähermoisempaakaan epäilijöiden joukkoon. Ja silti, Albert Lee esiintyi ujonoloisesti, jokaisen lausumansa kollegan nimen kohdalla kuin varmistaen, ettei halua missään nimessä pudotella nimiä pudottelun vuoksi. Ja illan 17 biisin settilista eteni sekin käytännöllisesti katsoen kokonaan lainatavaralla.

Homma lähti käyntiin kuten on jo pitkään lähtenyt, Fats Dominon rokettiklassikolla ”I’m Ready”. Leen bändi soitti toki tiukasti, mutta itse olisin odottanut raskaskätisempääkin poljentoa. Vain noin neljään illan biiseistä Lee soitti pitkän soolon, eikä moniin muihin kitaravelhoihin verrattuna niitäkään voinut kovin pitkinä pitää. Monen muun kohdalla keikka olisikin kellottanut puolitoista tuntia pidempään, kun jokaisessa biisissä olisi pitänyt keppi kattoa kohti irvistellä menemään ankarana kitarajumalana. Ei, Albert Lee on muusikko. Albert soitti kitaraa, mutta monin kohdin niin että instrumentti tuskin erottui bändin kokonaissoundista. Sitäpaitsi, Albert Lee hoiti koko illan yhdellä työkalulla, tavaramerkikseen muodostuneella punaisella Music Manilla. Jota sitäkin piti vain muutamasti välivirittää, ja huomattavaa oli, että pedaaleja ei Lee näkemäni mukaan polkenut lainkaan. Jos vaikka omistaakin yli 40 kitaran kokoelman (mm. Don Everlyn entisen Gibson J-200:n ja Eric Claptonille kuuluneen Les Paul Customin), niin ei niitä kaikkia tarvitse rapakon yli rahdata. Varsinkin jos pärjää yhdellä.

Kakkosena kuullussa Delbert McClintonin ”Two Step Toossa” päästiin jo puolikaihoisiin kantritunnelmiin, ja Carl Perkins-tulkinnassa ”Restless” varhaisrockabillyn makuun. Jälkimmäiseen Lee nykäisikin illan ensimmäisen pidemmän soolon. Ja toki hyvä niin, moni oli tullut sooloja paitsi kuulemaan, myös näkemään. Itse en oikein ole otelautamiehiä, joten arvostan kitaristienkin keikoilla kivenkovaa kokonaisuutta luukuttamisen sijaan. Sikäli tänään meni tosi hyvin. John Stewartin Rosanne Cashille kynäilemä ”Runaway Train” ja Emmylou Harrisin ”Luxuru Liner” osoittivat peräkkäin soitettuina, kuinka laatuseurassa Lee on uraansa viettänyt. Näistä kahdesta varsinkin pakojuna jyskytti vakuuttavan raskaasti perille asti. Vielä kun kuulisi kummankin mainitun biisin alkuperäisladyn esittämänä, voisi taas naksun rauhemmassa kuolla, kun aika on.

Paul Kennerleyn ”Spellbound” toimi näin järisyttävän laadukkaassa biisiseurassa hiukan välikkeenä, mutta Ray Charlesin ”Leave My Woman Alone” jyski taas stoppareihin asti, ja Lee tarjoili kitarasooloilun ystävillekin pitkää herkkua. Mainiona suvantona toimi kaksilla koskettimilla satuloitu klassikko ”Highwayman”, amerikan elänvieläkin, niin että Lee itse hoiti laulun lisäksi toiset kiipparit eli pianosoundin, varsinaisen kosketinsoittajan JT Thomasin loihtiessa Yamahoistaan haikeat zydecohaitarit. Rumpali Jason Smithin aavemaisen hiippaileva peltityöskentely nosti biisin sille kuuluviin maagisiin mittoihin. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Leen varhaisen bändin Heads,Hands and Feetin hittiraita ”Countryboy”. Nöyrät kiitokset, ja homma oli paketissa.

Bändi ehti olla verhojen takana ehkä 20 sekuntia, jona aikana kiertuemanageri ehti niinikään käydä kannustamassa yleisöä taputtamaan kovempaa. Siinä samassa bändi saatiinkin takaisin lavalle. Albert Lee on viime vuosina vetänyt tyypillisesti vain yhden encorebiisin tiukkaa linjaa, mutta Tamperetta siunattiin kahdella. Eikä millä tahansa. Lee istui koskettimien taakse jälleen ja kuultiin aivan järisyttävän kaunis kunnianosoitus Glen Campbellille, ”A Better Place”. Vakavasti muistisairas Campbell on jo joutunut jättämään kiertämisen. Leen tulkinta vanhan kantristaran jäähyväisbiisistä kostutti silmäkulman, jos kohta veikkaan että toisenkin. Huikea veto. Ilta päättyi, kuten se on jo pitkään Albert Lee Bandilla päättynyt, Johnny Burnette-menopalaan ”Tear It Up”. KG

Vauvakuume, Hullut Päivät, Mopot @ Ramoviisut, Semifinal, Helsinki 16.09.2016

Järjestyksessään 10. Ramoviisut pantiin pystyyn tapahtuman perinteiden mukaisesti syyskuussa, Helsingin pikkuisessa Semifinalissa. Happening on vakiinnuttanut paikkansa Ramonesien perintöä vaalivana Converse-kansan omana juhlana, jossa yhdelle nousevalle bändille kerrallaan on luvassa, jos ei nyt isoa mainetta, eikä ainakaan isoa mammonaa, mutta sentään kokonainen keikka seuraavan vuoden tapahtumaan.

rviisu

Niinpä illan aloittikin viime syksyn Ramoviisujen voittaja Vauvakuume. Energiseltä aikuisten miesten punkpoptriolta on ulkona viiden biisin EP, mainioita kokonaan omia kaahauksia. EP:ltä tuttujen biisien lisäksi kuultiin uusiakin ralleja, levyttämättömistä tehokkaimmin tamppautti tennaria lattiaan kitaristi Jukka Salmijärven laulama komea ”Jos oot punk (oo sitä loppuun asti)”, uusi ja eittämätön kotimainen ramopunksuosikkini, joka soi päässä vielä seuraavinakin päivinä. Vauvakuumeen kohdalle osuneista hiukan puuroisista laulusoundeista saan syyttää itseäni, eli sijoittumistani Semifinalin ahtauteen. Olin alunperin saanut mitä mainioimmat tennistossunsijat suoraan baaritiskin linjalta, joka on mestan ainoa hyvältä kuulostava linja. Mutta kun kaikki eivät tuolle linjalle tunkuiltoina mahdu, ja kun tulin paenneeksi parin ramopoliisin huutoa, ajauduin vasemman sivustan lipan alle, jossa soundi ei ikinä ole häävi.

Vauvakuume soitti isolla energialla ja hyvällä fiiliksellä puolituntisen settinsä. Keikan avannut ”Kaikki löytyy vessanpöntöstä” ja EP:ltä tuttu ”Jatkuvaa laskua” edustivat isojen miesten ironiaa, jota Vauviksen biiseistä kosolti löytyy. Suurimman osan biiseistä lauloi basisti Olli Havu, jonka Pelle Miljoona-manerismi, varsinkin levyllä, on erittäin hauska ja persoonallinen piirre. Keikka oli siis osa viimevuotisen voiton palkintoa, ja vaikka tässä välissä olikin vedetty vain muutama veto, nekin osaksi paikkorumpalilla, aivan mahtavasti pysyi homma kasassa. Tanakan kompin takasi Henkka Wacklin, joka lähdetti Vauvakuumeen settinsä päätteeksi  viimevuotiseen voittokappaleeseen, Olli Havun kynäilemään ”Mä haluun yöksi putkaan”. Sen verran kovia tuoreitakin ralleja on siis Vauvakuumeella plakkarissaan, että mielellään näkisi sen levyttävän uudemman kerran. Vauvakuumeen miehet ovat taustaltaan äänekoskelaisia; siksi, ja illan pääesiintyjästäkin toki johtuen yksi Suomen aikoinaan punkeimmista kaupungeista oli paikkakunta kaikkien huulilla. Tai ainakin kovin monen T-paidassa.

Oli aika siirtyä itse viisuhuumaan. Juontajana toiminut Heko Luumäki osoittautui melkoiseksi supliikiksi ja Hekon stand-up-show olikin mitä olennaisin osa kisatunnelmaa. Avausyrittäjä, mikkeliläis-mäntyharjulainen Wahlroos kaahasi lopulta itsensä voittoon asti, omaan makuuni finaalin ehkä mitäänsanomattomimmalla biisillä ”Ei mulla vielä niin huonosti mee, että alkaisin J.Karjalaista kuunteleen”. Toki biisin nimi oli parhaiden ramoperinteiden henkinen, ja bändin veto hyvä, mutta omat kolme käytettävissä ollutta ääntäni sujahtivat muihin boxeihin tällä kertaa. Homman nimi oli siis tutusti se, että jokaisella on kolme ääntä. Bändit soittavat yhden biisin, ihan niinkuin oikeissakin viisuissa. Omat äänensä saa joko laittaa yhdelle orkesterille, tai hajauttaa makunsa mukaan. Eniten ääniä saanut, kuinka ollakaan, voittaa. Kansanvalta puhuu, ja oman äänensä vaikutus on aika paljon helpompaa nähdä kuin eduskuntavaaleissa.

Oma ehdoton suosikkini oli jo viime vuodenkin finaalissa nähty tamperelainen Hullut Päivät, mainiolla rallillaan ”Kovikset”. En nyt tässä siltikään paljasta ketä, tai keitä kahta bändiä äänestin. Olkoonkin, että toiseksi korkeimmalle arvostin kuopiolaisen, jonkinlaisella ruotsin kielellä laulaneen Skitmonesin, joka toi mieleen myllytyksellään Asta Kaskin ja Tysta Marin, ja sehän on aina hyvä se. Finaalin muut bändit olivat Mantelikala, sekä kaksi englanniksi laulanutta, Burning Pigs ja Rat Popes. Puolueettoman ja täysin vilpittömän takahuoneessa tapahtuneen ääntenlaskennan jälkeen oli aika julistaa voittaja, jakaa plakaatit ja Wahlroosin vetää parhaiden viisuperinteiden mukaisesti pitkänniminen voittohymninsä vielä toistamiseen.

Hopealle sijoitettu Hullut Päivät soitti voittajan ratkettua ja Semifinalin tungun hiukan helpotuttua mainion oman keikkansa. Nelihenkiseltä bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Halvat huvit”, omiin korviini jopa jonkinlainen teemalevy, niin, halvoista huveista. Ensin oli vaikea päättää onko Jane Hertellin lauluääni ärsyttävä vai söpö, muutaman biisin jälkeen oli erittäin helppoa pudottaa kuvitteellinen ääni söpö-uurnaan. Bändi soitti itsensä uusien kotimaisten ”seuraa näitä”-ryhmien joukkoon ja sai seuraavina päivinä luukuttamaan esikoisälpeetäänkin peräti monta kertaa putkeen. Kannattaa rynniä Hulluille Päiville, jos naivistinen ja iloluontoinen punkpop on juttusi, kertakaikkiaan viehättävä nuori orkesteri. Kompaktissa Semifinalin setissä parhaiten kulkivat ”Pussaillaan” ja ”Reiska”, joista jälkimmäisen kertosäe tulee tributoineeksi puolikuvitteellisia kotkalaispelimanneja Rampe ja Naukkis, ja sehän on aina arvostettavaa se.

Sitten oltiinkin legendaarisen äärellä. Mopot perustettiin Suolahdessa 1978, samana vuonna kuin vaikkapa Rattus ja Vaavi, eli suomipunkin kuumimpia vuosia elettiin. Alkuperäisiä mopoja nähtiin tänään lavalla edelleenkin kolme: kitaristi Jouni, basisti Timo Korhonen ja laulaja Teijo Hintikka. Mopot ehti levyttämään jo kesäkuussa -80, silloin pukkasi ulos eponyymin EP:n, julkaisijana Suklaa-Levyt. Vielä ennen toiminnan hiipumista 1982, ehti edellisvuonna tulla ulos seiskatuumaisena bändin isoin hitti, jos nyt hitistä tohtii puhua, ”Rakastan sua”, johon luonnollisesti myös bändin setti tänäänkin päättyi. Mopot soitti kuluvan vuoden toukokuussa kotikentällään Äänekoskella reunion-keikan, jonka oli tarkoitus jäädä ainoaksi. Mutta kun soittokuntoa kuitenkin oli hiottu, onnistuttiin bändi houkuttelemaan lavalle vielä kerran. Tiettävästi ja ainakin todennäköisesti, Ramoviisu-veto oli hyvinkin bändin viimeinen ikinä. Tai kun minimissäänkin sellainen mahdollisuus on, niin olipahan tärkeätä rokkifriikin olla paikalla. Ensimmäisistä ja viimeisistä vedoista on tullut jotenkin keikkaharrastuksen mainio sivupolku keräillä, jotenkin tällaisilla keikoilla on aina spesiaali tunnelma.

Vuoden 2016 vedoilla Mopoja tuki Neuroosiliitto-yhtyeen nuori kitaristikaksikko, sekä itse  Kaide Luumäki rummuissa. Mopot soitti todella kovan keikan, mainiolla sykkeellä. Laulaja Teijo, joka liittyi pian Mopojen hajottua lyhytikäiseksi jääneeseen ja yhden sinkun julkaisseeseen Cartoon Rockersiin, on edelleen hahmona erittäin paljon punkimpi, kuin moni nuorempansa. Aktiivisemmin Hintikka touhuilee Usher Boys-yhtyeensä kanssa, homman nimi on siinäkin ramolta maistuva punk.

Parhaiten Mopojen laadukkaasta ajosta jäivät mieleen ”Kansikuvatyttö”, kotiseutulaulu ”Keiteleen rannalla”, sekä vuoden 2008 Ramoviisu-voittaja Nixonixin voittostyge ”Takaisin Havannaan” (Teijo lauloi tuolloin bändissä). Peräti kolmella kitaralla operoinut Mopot kuulosti hyvältä, Semifinalissa sekin on oikealla sijoittumisella siis täysin mahdollista. Kiitos Mopot 1978-82, 2016.

Noinkohan joutuu tekemään Ramoviisuista perinteen itsekin, mainio ilta hyvän punkpopin parissa. Mutta että mitä jos nämä järkkäisi jossain toisessa, vaikka ihan pikkuisen toimivammassa ja väljemmässä paikassa?  KG

Red Hot Chili Peppers (us), Battles (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 13.09.2016

Sellaiset keikat tai konserttielämykset kuin Red Hot Chili Peppersien (ensimmäinen kahdesta, ja ensimmäisenä myyntiin tullut) veto Hartwall Areenalla syyskuussa 2016, ovat itseasiassa aika harvassa. Ensinnäkin, että bändi onnistuu ylittämään omat, ja varsin sekavatkin odotukseni. Toiseksi, se onnistuu ylittämään soittopaikan ankeuden ja kalseuden. Ja vielä, että yleisö on reaktioistaan päätellen koko illan aika lailla kaikesta samaa mieltä, siis keskenään. Ja että keikka kestää juuri sille sopivan mitan, ei yhtään liian pitkään. Ja vielä, kun päälle paiskataan ehkä komein koskaan näkemäni taustaprojisio/valoshow, on mahdotonta olla vakuuttumatta rock’n’rollin ilosanottavasta, jälleen kerran.

Illan avaa newyorkilaistrio Battles. Se soittaa pääosin instrumentaalista progressiivista funkia, tai erittäin funkahtavaa progea, miten vain. Aika harvoin olen itselläni joutunut kuunnelluttamaan Hartwall Areenan lämppäribändejä. Monesti meininki on puolityhjälle hornankattilalle roiskittaessa ollut nimittäin niin kamalan kuuloista, että ei vain ole kyennyt. Olisikohan jopa ainoa täällä kokonaan tsiigaamani lämppäri nimittäin niinkin outo valinta kuin jokapaikanhöylä Melrose, joka täytti aikoinaan mahdotonta paikkaa Guns’n’ Rosesin lämmittelijänä. (Mutta kun Axl tapansa mukaan ei päässyt lavalle kirveelläkään, oli slottien väli tyyliin puolitoista tuntia ja lauteetkin ehti siinä ajassa mahtavasti jäähtyä.) Mutta tänään on avausbändikin tsekattava, nimittäin Battles on levyillä erittäin mielenkiintoinen voimacombo. Levyiltä tosin sitä ei välttämättä jaksa kolmea biisiä enempää putkeen, ja sama on toistua Areenallakin. Annan bändille tasan puolen tunnin otannan, ja se ehtii siinä ajassa lanata nelisen biisiä. Totuuden nimissä, haluan nähdä bändin siksi, että siinä soittaa alkuperäinen Helmet-rumpali John Stanier. Jolla on arsenaalissaan vain yksi pelti, ja sekin niin korkealle asetettu, että mies joutuu ponkimaan palliltaan melkein seisovilleen, että ylettyy lyömään. Tapa juontanee siitä, että Stanier on halunnut rajoittaa itseltään turhaa peltityöskentelyä. Tänään ei olla tokikaan ihan seisontakorkeudessa, mutta miehen staili on kertakaikkiaan näkemisen ja kuulemisen arvoinen silti. Koko keikkaseurueemme myöntää, että Battles saa mahdollisuuden pääosin rumpalin ansiosta. Ja jos voisi itselleen luvata, niin kyllä nämä pitää nähdä klubiolosuhteissa uudestaan, mieluiten New Yorkissa, ja mahdollisimman pikkupaikassa. Sitä eikun odottelemaan. Voi mennä hetki, mutta saa myös mennä hetki.

Illan pääbändi ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu. Ne muutamat hitit on muistettu soittaa huoltoasemilla, paikallisradioissa ja slummitaloissa niin puhki, että ne ovat alkaneet jo valua jossain kohtaa äklönä toisesta korvasta ulos. Onneksi vuonna 1983 perustetun RHCP:n radiovoimasoitosta alkaa jo olla aikaa, altistumattomuus on tehnyt hyvää, ja moni niistä isoista takavuosien hiteistä kuulostaakin tänään täällä erittäin tuoreelta. Illan veto on bändin kahdeksas Suomessa. Lehterit eivät ole täynnä ja permannollakin on tilaa. Miksi siis bändille kuitenkin myytiin ”valtavan kysynnän takia” toinenkin ilta? Jos kerran ensin myytynä iltana ei ole liiteri täynnä? Onko kyse taas firmalipuista, rock’n’rollin surmasta? Eli että Silmäasema tai Eilakaisla on ostanut porukalle 100 virkistyslippua, mutta että Tero, Japa, Sinikka, Seppo-setä ja 96 muuta eivät olekaan pääseet tärkeämmiltä menoiltaan paikalle? Firmalipuille pitäisi ilman muuta asettaa lunastuskarenssi, ne pitäisi kävijän nimellä lunastaa vaikkapa neljää päivää ennen keikkaa, muuten ne palautuvat ovimyyntiin todellisille rokkidiggareille ja elämysetsijöille.

http://tapahtumajarjestajille.lippu.fi/docs/graf/RHCP-lippupiste-558×300.jpg

Sisääntulointro alkaa, kitaristi Josh Klinghoffer ja basistilegenda Flea koikkelehtivat lavalle ja aloittavat jamittelubattlen, Chad Smith kannuineen lähtee mukaan. Koko illan teema on, että jamittelu ei muunnu runkuksi missään kohtaa, vaan biisi räjähtää käyntiin, juuri kun luulet että nyt alkaa hohhoijjaasessio, jossa esitellään soittotaitoja. Ei, soittotaidot esitellään biisirakenteiden sisällä. ”Around The Worldin” alkusoinnut, ja koko Hartwall Areenan noidankattila räjähtää huutoon. Flea hyppii ja pomppii ison bassonsa kanssa kuin nuori zulu, vuosien hapottelu ja raju elämä näkyy kyllä kehossa ja naamassa, mutta nykykunto on silti huikea. Samaa voi sanoa laulaja Anthony Kiedisista, vuosien varrella vedetty herska on taatusti jättänyt jälkensä, mutta yleisö arvostaa jos se pääosin ei näy suorituksessa. Kiedis ei ehkä laula maailman vireisimmin, mutta ääni on legendaarinen ja tulee tänään hienosti läpi. Klinghoffer toimittaa hyvät stemmat.

Kakkosena ”Scar Tissue”, bändillä on varaa tykittää isoja hittejä heti kärkeen. Oli aika, jolloin tätäkään biisiä ei olisi enää yhtään jaksanut, kun MTV jauhoi siitä kaiken jauhettavissa olevan. Mutta Flean alhaalta jynkyttävä basso ja Smithin häkellyttävän yksinkertainen, mutta groovaava rummuttelu nostavat biisin sille aina kuuluvaan arvoonsa. Klinghofferin oudon alas miksattu kitara onnistuu ulvomaan kuuluviin juuri oikeissa kohdissa. Varmasti moni kaipaa John Frusciantea, itse en osaa, keikka on ensimmäiseni bändiltä, enkä ole hardcorefani.

Illan settilistassa ei ole yhtään välibiisiä tai turhaa rallattelua, on varaa valita ja mahdollisuus pysyä pelkästään asiassa. Jopa tuoreen, kesäkuussa ilmestyneen ”The Getaway”-albumin levyllä täysin munaton ”Dark Necessities” toimii. Danger Mousen tuottamalla uutuusplatalla on makuuni jotenkin tavallistakin kellittömämmät soundit, enkä jaksanut itse levyä kahlata yhtä kertaa enempää läpi. Silti setin seitsemäs veto, tuore ”Sick Love” uhkaa olla yksi illan parhaista biiseistä. Uuden levyn biisit vedetään kompakteina vetoina, silti ei mitenkään pois kuljeksimasta, vaan samalla voimalla kuin kaikki muukin.

Keikkaseuruettamme yhtä alemman rivin aikuisnuorisolaiset innostuvat alusta asti joraamaan ankarasti, jopa niin että yksi lähi-istuimen herra ei enää kestä. Maksettuaan kuitenkin lipusta saman kahdeksankymppiä kuin joraajatkin. Syntyy suomalaiskansallista sanaharkkaa ja kevyttä keikkavittuilua. Yritän itse olla häiriintymättä näköesteestä, täysin se ei onnistu, pääosin kyllä. Silti, jos on oikein kova fani ja tanssijalan tietää ennalta jo oikein kovasti vipattavan, kannattaisi ehkä hoitaa permantoliput tai yrittää vaihtaa piippuhyllypilettinsä sellaisiin. Toki me kaikki voisimme seistä koko keikan ajan, ja nähdä tasavertaisesti. Kaikilta seisomista ei voi kuitenkaan muutama ihminen vaatia, eihän?

Did I Let You Know”, albumilta ”I’m With You”(2011) soi ensimmäistä kertaa livenä kolmeen vuoteen. Ja tekee samalla tietenkin kiertuedebyyttinsä Helsingissä. Muutenkin settilistaa on mukavasti hämmennetty rundin aiemmilta vedoilta. Lähes meditatiivisesti etenevä ”Californiacation” on yllättäen yksi illan upeimmista vedoista. Klinghoffer ulvauttaa aivan järjettömän kauniin soolon. Valoshow, joka vain paranee ehtoon mittaan, toistaa sinipunaisia sävyjä. Etupermannon ja lavan yllä ylösalas kuvioita muodostavat valoputket ovat ainakin itselle ennennäkemätön juttu, käsittämättömän komeaa valokerrontaa. On kuin olisi taas viisivuotias ja Sirkus Finlandian takajaloillaan tönöttävää norsua ihmettelemässä tai näkisi elämänsä ensimmäisen parrakkaan naisen. Tämmöistä lisää, huimimman näköistä settiä miesmuistiin. ”Suck My Kiss” uppoaa yleisöön, jortsuaminen leviää epidemian lailla pitkin hallia, muuallakin kuin meidän edessämme seistään jo. Eihän ”Suck My Kiss” tässä seurassa kovin kummoinen biisi ole, mutta raskaana rypistyksenä kohti keikan loppua toimii mainiosti, ja on toki yksi niistä jotka on pakko soittaa. Varsinainen setti päättyy komeaan, komeaan ”By The Way”-biisiin. Flea hyppii, pomppii, ryömii ja pyörii. Energiat on kaikilla korkealla aivan viimeiseen hikipisaraan asti. Yhteissoitto on tänään maailmanluokan esimerkillistä, terävästi lähtee. Ja vaikka Hartwall Areenan soundi ei koko iltana ehdi nousta erinomiseksi, se toimii kuitenkin minimissäänkin tänään siedettävästi.

Bändi odotuttaa takaisintuloa kauan, niinkuin kaikkensa antaneena kuuluukin, ja pitäähän encoret toki yleisönkin ansaita. Yleisö taputtaa rytmikkäästi ja kännykkätaskulamppujen huojuva meri paitsi näyttää komealta, muistuttaa myös siitä, että ollaan tässä kuitenkin pikku huuteluista huolimatta oltu yhteisellä asialla. Jälleen lähdetään jamitellen liikkeelle, mutta onneksi jamittelu pysyy aisoissa. Ensimmäisessä encoressa ”Goodbye Angels”, Chad Smith jotenkin viimeistään näyttää, miksi on yksi rumpaloivan maailman kovimmista ja miksi soittaa myös superkokoonpano Chickenfootissa. Punaiseen vankihaalariin pukeutuneella Smithillä on rennosti syntyvä takakenoinen groove, vaivatta irtoava hillitön svengi. Ja miten hienoa on, ettei tänään kuulla rumpusooloa, vaikka kannujen takana istuu itse Chad Smith. Arvostan. Kaikki päättyy siihen, mihin on jo pitkään päättynyt, vuoden 1991 supermegajysärihittiin ”Give It Away”. Sitten on homma paketissa, keikka kellottaa puolitoista tuntia aika tasan. Yhtään pidempi sen ei olisi tarvinnut olla, hämmentävästi ei myöskään biisiäkään lyhyempi. Vaan juuri näin. Yksi vuoden kovimmista keikoista on nähty. Jos nimittäin asuisin Helsingissä, varaisin lipun myös seuraavan illan vedolle, ei epäilystäkään. Nyt on jätettävä tulevaisuuden kiertueelle. Nämä soivat, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/red-hot-chili-peppers/2016/hartwall-areena-helsinki-finland-6bfdbad6.html  KG

 

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä.  Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”. 

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..?  As a matter of fact, it was.”  KG

 

Loud Crowd @ Seurahuone, Viiala 13.08.2016

Loud Crowd perustettiin Akaan Viialassa vuonna 1986. Siellä se lopullisesti myös kuopattiin, elokuussa 2016. Varsinaisesti vuonna 1991 pillit pussiin laittanut bändi halusi soittaa vielä yhden keikan. Vihoviimeisen pistokokoontumisen edesmenneen ystävän, roudarin, ja suurimman fanin muistolle.

Loud Crowd oli aikansa bändilapsi; vaaleata farkkua, tiukuutta, hörhelöä, pantterikuosia, pinkkiä, ruuhkatukkaa. Se syntyi viimeisellä mahdollisella hetkellä voidakseen olla Loud Crowd. Kovia juttuja Suomessa olivat Dio, Iron Maiden, Twisted Sister ja Van Halen. Mutta myös Judas Priest, Ynkkä Malmsten ja jopa Dokken, joiden suuntaan Loud Crowdin musiikki selkeimmin kumarsi. Muutaman vuoden päästä tulisi kuolonmetalli, mörinä, black ja doom, tukkahevin valtakausi olisi auttamatta ohi. Mutta Viialan jantterit ehtivät lyhyessä ajassa paljon. Vuonna 1987 pukkasi jo ulos omakustannesinkkua, ”Goodheart” nimeltään. Singlen painos oli 300 kappaletta, ja nykyään rieskasta saa maksaa ihan suolaisia hintoja. Jo seuraavana vuonna ilmestyi ainoaksi jäänyt täyspitkä ”Guardians”, jolle tuottajaksi saatiin Taikuri itse, T.T.Oksala. Samaisena vuonna ”Goodheart” julkaistiin ihan oikeana sinkkuna, Pokon Epe Helenius oli ottanut bändin ripeässä tahdissa talliinsa, omakustannesinkun kuultuaan, niinkuin tuohon aikaan monesti tapana oli. Pokolla toki oli tapana myös keräillä bändejä rosteriinsa, ei niinkään markkinoida tai konseptoida niitä.

Vielä yksi sinkku ehdittiin julkaista 1991, ”Stormwind”, ja kakkosalbuminkin nauhoitukset aloittaa, mutta sitten bändin toiminta liukeni linjaerimielisyyksiin. Sittemmin, nauhoja säästelläkseen, JJ-Studioitten Juuso Nordlund joutui jyräämään demoasteella olleen levyn ikuisiin kadoksiin. Viimeinen keikka soitettiin uuden vuoden aattona 1991.

Erikoista Loud Crowdissa oli aikoinaan muutama asia. Ensinnäkin se ponnisti paikkakunnalta, josta kukaan ei juuri koskaan ollut kuullutkaan. Ellei sattunut olemaan viilojen suurkuluttaja, tai asumaan lähellä. Viialan bändihistoria oli valtakunnallisesti olematon. Toisaalta, valtaosa bändistä oli aloittaessaan aivan häkellyttävän junioreita. Soolokitaristi Pex Siltala ja laulaja Jari Parikka olivat muita vanhempia, mutta basisti Jycä Sirainen, rytmikitaristi Jami Katajisto ja rumpali Mirka ”Leka” Rantanen olivat osastoa 14-17 ikävuotta. Ja kolmaalta, heavybändejä ei ihan hirvittävää kattausta Suomessa vielä ollut. Oulun Riff Raff, Kuusamon Zero Nine, Vihannin Gobra, Turun Ironcross ja Nakkilan Judas Priest eli The Oz, sekä tietenkin suomenkielisen hevin pioneeri O.S.S.Y. Joensuusta olivat jo alan veteraaneja, mutta seuraava aalto oli vasta alkamassa. Tarot oli juuri julkaissut esikoisalbumin, ja Tarottien ”Wings of Darkness”-esiintyminen pyhässä Levyraadissa pakottikin monessa rintamamiestalossa korvapuustin keuhkoputken puolelle.  Sitten oli tietenkin vaasalainen Wild Force, ja homman raskautumista pohjustaneet A.R.G.National Napalm Syndicate ja Stone, mutta periaatteessa kotimaiset heavybändit olivat vähän kummajaisia vielä, varsinkin pikkupaikoilta ponnistaessaan. Loud Crowdin varhaisia keikkakumppaneita olivat nokialainen Outburst ja ikaalislainen Innocent Exile. Keikkarintama aukesi nopeasti , ja aivan pohjoisessakin riitti vetoja, kun Pexin kautta tuttu Gobra-yhtyeen Tony Reno myi keikkoja niille suunnin.

Suorastaan käsittämättöntä oli Loud Crowdin pääsy Hämeenlinnan Ahveniston ensimmäisen Giants Of Rock-festivaalin lavalle. Viialan kölvien Iso Päivä oli 15.8.1987, siis kun bändiltä oli ulkona vasta itse kustannettu sinkku. Joku jossain uskoi isosti. Giants of Rockin lavalla nähtiin samana päivänä ulkomaanihmeistä Helloween ja Dio. Festaripäivän kuluessa Loud Crowd oli päässyt tapaamaan itseään Ronnie James Dioa, ja saanut vieläpä kyydin Dion keikkabussilla Hämeenlinnan rautatieasemalle. Pikkujätkien takakujien ja välituntien räkärinkien huhuissa Mirka ”Sledgehammer” Rantasta oltiin viemässä Dion rumpaliksi, näin olen kuullut. Nyrkillätapettavien hämmästykseksi Dion rumpaliksi vaihtui kaksi vuotta myöhemmin Simon Wright.

Loud Crowdin hiivuttua Rantasen tie vei yhdeksi Suomen arvostetuimmista kannuttajista. Ensin TunnelVisioniin, sittemmin Timo Tolkin kokoonpanoihin, Thunderstoneen, Kotipeltoon, sekä perustamaansa uraauurtaneeseen Hevisaurukseen. Jycä Sirainen siirtyi suoraan Horsepoweriin, joka on ilmoitellut uudelleen aktivoitumisestaan kuluvana vuonna. Melkein koko Loud Crowd-miehistö on tahoillaan ollut musiikin parissa aktiivista, joku enemmän, joku vähemmän.

Viiala 13.08.2016: Kylillä on hiljaista, ei uskoisi että täällä jossain tehdään tänään suomalaista rockhistoriaa. Loud Crowd soittaa viimeisen keikkansa ikinä. Edellisen pistokokoontumisen bändi oli vetänyt elokuussa 2003, senkin kotiareenalla. Ovelta saa lippuja, vaikka kylillä on kiertänyt huhu, että Seurahuone on loppuunmyyty. Kaikille tulijoille ranneke kiinnitetään vasempaan käteen. Tapahtuman nimi on Vasenkätisten Vestivaali, Viialan vuotuinen suurtapahtuma, muutenhan täällä on rocktermein varsin hiljaista. Loud Crowd ei ole suinkaan illan ainoa vetonaula, vaikkakin monelle meistä  tosin on. Iltaan on kiinnitetty myös Tuomari Nurmio Spuget-yhtyeineen, Jukka Nousiainen ja Saimaa.

Tänään, viimeisen kerran, Loud Crowd-kokoontumisen syy on ystävän poismeno, bändille uskollisen Petterin. Asiasta ei tehdä turhaa numeroa, kaikki paikalla olijat tuntuvat tietävän, miksi koolla ollaan. Hieno tapa kunnioittaa ketä tahansa, on nykäistä kova keikka, laittaa reiluksi tunniksi kaikkensa peliin. Alkunauha soi, kello on tasan 19.00, Crowdille on annettu illan avausslotti. Liiteri vetää 400 henkeä, ihan kaikki eivät vielä ole paikalla, mutta silmämääräisesti suurin osa. Heavyjampat linnoitautuvat eturiviin, valokuvia räpsitään, ja kun Parikka ojentaa kertseissä mikkiä kohti yleisöä, ei lauluavusta ole pulaa, sanat osataan ulkoa. Tätä on odotettu. Kaukaisimmat ovat Pexin spiikin mukaan tulleet yli 500 kilometrin päästä, pohjoissuunnasta on villi veikkaukseni.

Keikka alkaa, kuten alkaa ”Guardians”-albumi, ”Let It Burn”. Soundit on kerralla kunnossa, vaikka tänään ajetaan kovaa. Bändillä on energiat korkealla, se on selvästikin tullut kotiyleisönsä eteen nauttimaan ainutkertaisesta tilaisuudesta, kerran vielä. Yleisö on samantien täysillä mukana, vaikka ilta on nuori ja mökäöljyä on vasta muutama ehtinyt ottaa pohjiksi asti. ”No Way Out” ja ”Beat the Hell Out of Me” rullaavat napakasti, moni biisi lähtee Priestistä muistuttavalla kitaraintrolla liikkeelle, mutta itselle eniten tästä tulee mieleen parhaillaan comebackia virittävä Dokken. Eikä se ole huono asia, koskaan. ”Guardians”-albumi sai varsinkin vuoden 2006 CD-uusinnan kritiikeissä mainintoja kuten ”tasapaksu”, mutta ei tänään tunnu siltä. Suurin osa albumista soitetaan läpi, ja biisit erottuvat toisistaan ihan vaivatta. Moni niistä soveltuisi tänäkin päivänä stadionluokassa kiertäville mammuteille, kuten vaikkapa ”In The Middle of Your Heart”, joka omistetaan Petterin muistolle, tai neljäntenä kuultava ”Wayward Child”. ”Pick Up The Pieces” uhkaa olla setin ärhäköin veto, sen jälkeen eturivin kolmikko vetäytyy lavan taakse vaatteiden vaihtoon, vain kitaristi Jami jää sivustan ovelle fiilistelemään. Nimittäin Mirka Rantanen soittaa rumpusoolon, ja jos kannuttelu kannuttelun vuoksi nyt joskus on oikeutettua ja paikallaan, niin täällä tänään. Viialan Seurahuone ja Sledgehammerin soolo, olen paikalla. Rupeaman päätteeksi Leka heittää kapulat yleisöön, kuin isossa maailmassa, toinen niistä viuhuaa kymmenen sentin päästä ohi. Olen myöhässä, kun en oikein ole kapulankiinniottomiehiä, joku takaani saa sen, ja tuntuu todella tyytyväiseltä. Hienoa näin.

Bändi palaa lavalle aivan järkyttävät kasarikledjut päällään (tai siis Parikka, Jycä ja Pex), ja kieli poskessa. Vanhojen valokuvien perusteella ainakin Parikka on käyttänyt näitä samoja kulta-ajan keikoilla, eikä siinä silloin ole ollut mitään ihmeellistä. Vaalenpunaiset spandexit ja löysä paita, jossa edes aikakauden Meiju Suvas ei olisi näyttänyt hyvältä. Mahtavaa sinänsä, että mies edelleen mahtuu näihin 80-luvun lopun ”vaatteisiin”. Pexin karderoobi taas näyttää siltä, että on vuosi ’85 ja aika mennä tutimaan, mutta ei nyt sentään ihan vielä. Parin biisin jälkeen basisti Jycä heittää kasaritakkinsa yleisöön, kuin isossa maailmassa, ja huikkaa mikkiin: ”muistakaa palauttaa se.”

Muutamien biisien aluksi Jycä huutelee Jamille, millä soinnuilla lähdetään liikkeelle. Jonkun biisin aluksi Jami ihan vilpittömästi toteaakin eturivin väelle, että vielä kun muistaisi miten tää menee. Ultrasympaattista ja mahtavaa, pieni maailma on jo valloitettu lähes 30 vuotta sitten, nyt sitä ei enää tarvitse tehdä. Bändin ilo tarttuu, fiilis vanhassa Seurahuoneen salissa on huikea. Lavalla on silminnähden hikiset oltavat, mutta meininki vain tiukkenee, kun reilun tunnin setti lähenee loppuaan. ”Carry On” on rätväkkä veto, bändin yhteissoitto on aivan hämmentävän kovaa, vaikka käytännössä tällaiset pistomuistelot pannaan kasaan kotiläksyt tekemällä ja yksillä treeneillä, niin ainakin viimeksi 2003. Varsinkin Jyrki Siraisen basso murisee todella komeasti, soitto on rentoa ja vaivatonta, on selvää että mies on pitänyt itsensä vireänä soittohommissa. Varsinainen setti päättyy ekaan sinkkuun, josta kaikki alkoi 1987, ”Goodheart”. Ankara nykäisy, johon Pekka ”Pex” Siltala sipaisee huiman hienon soolon, viimeistä kertaa.

Bändi on käyvinään takahuoneessa, mutta tulee hyvin lyhyen suostuttelun jälkeen vielä takaisin; ”Run ’Till You’re Free” ja koko homman, tiettävästi lopullisesti paketoiva ”Stormwind”. Hienoa, viimeiseksi jääneeseen sinkkuun kaikki loppuu. On keikkoja, joilla on hyvä olla läsnä, ja niitä joilla on tärkeää olla läsnä. Sitten on näitä, joilla pannaan rockhistoriaa pakettiin, eikä ainoastaan paikallista sellaista. Näillä on, kynnelle kyetessään, suorastaan korvaamatonta olla läsnä.

LoudCrowd

Loud Crowdin vedon jälkeen on lähdettävä. Narikasta pitää vielä ostaa ”Guardians”-CD, johon bändi on siponut nimmarinsa. Tuottokin menee hyvälle asialle, Viialan nuorille, joilla ei tänäkään päivänä ole liikaa paikkoja. Ehkä täältä ponkaisee joku valtakunnanluokan bändikin vielä jonain päivänä. KG

LOUD CROWD (1987-1991, 2003, 2016)

Blue Öyster Cult (us), Death Hawks @ The Circus, Helsinki 07.08.2016

Olin jo varma, että Blue Öyster Cult on niitä bändejä, joita en koskaan tule näkemään lavalla. Tai jonka perässä pitäisi jokatapauksessa matkustaa aika kauas. Sitten Fullsteam Agency, yksi alan tärkeimmistä toimijoista, jota ilman Suomi olisi oikein huomattavasti takapajuisempi maa, ilmoitti yhtäkkiä että BÖC tuleekin ihan nurkille. Lippu ostoon myyntitulominuutilla, tietenkin, ja kova odotus päälle, kertaava korva kohti BÖC:in laajaa tuotantoa. Ei ollut Öyster-keikka oveltakaan loppuunmyyty, kun paikalle saavuin, mutta ennakkolippu oli hyvä varmuusväline, olihan kyseessä tuikitärkeä keikka.

Illan avasi kotimainen Death Hawks, joka on pitänyt livenä tsekata oikeastaan koko olemassaolonsa ajan. Mutta jäi nytkin pääosin tsekkaamatta, ehdin vallinneiden liikenneolosuhteiden takia paikalle vasta viimeiseen biisiin, ”Black Acid”. Joka pelkästään todisti, että näiden näkemistä tulee edelleen aktiivisesti pitää agendan kulmassa. Johonkin tulevaisuuden kertaan siis.

Yllättävän vähän jännitti alkamassa oleva Blue Öyster Cult-keikka, vaikka bändi on aivan vääjäämättä 20 tärkeimmän joukossa, jos joutuisin pakotettuna, uhattuna ja/tai ahdistettuna listaamaan itselleni keskeisimmät bändit maailmassa. Nykyiset tai menneet. Tämän ikäisiin orkestereihin on syntynyt luotto, että eivät nämä lennä Atlantin yli pilaamaan mainettaan kovana keikkabändinä, eivät nämä tule tänne soittamaan väärin tai heittelemään avaamattomia vesipulloja yleisöön.

boc_424x600

Keikka avattiin mitä mahtavimmalla tavalla, bändi asteli lavalle ”Game Of Thrones”-sarjan tunnarin soidessa. Kyllä, ”Game Of Thrones”, tv-draamasarja jossa hiljattaisina vuosina ja varsinkin viimeisimmällä kaudella keksittiin käytännössä elokuva uudestaan. Bändi sai tästä uurnallisen laskemattomia lisä-ääniä, eikä sointuakaan oltu vielä soitettu. Hyvin alkoi. Ja hyvin jatkui, jos tätä vuotta katsoo taaksepäin niin ihan tärkeimpiä asioita, joissa olen ollut läsnä. Homma käynnistettiin ”Dominance and Submissionilla”, vuoden 1974 ”Secret Treaties”-albumilta (kyllä juuri siltä, jonka kannessa on saksalainen suihkuhävittäjä Messerschmmit Me262). Ensimmäinen biisi menee aina, ainakin itsellä, tilannetta haltuunottaessa ja kokonaiskuvaa palluroidessa, joten oli hyvä ettei se ollut mikään maailman tärkein. Ja harva bändihän nyt heittää kovinta hittiään ekaksi, sellaiseen olisi varaa korkeintaan Bon Jovilla. Eka biisi menee useimmiten myös soundia hakiessa, joten sen on syytä olla edes jonkinmoinen voimaralli, että tiski pääsee heti kyytiin. Myös tänään avausbiisin ekat kymmenet sekunnit karmaisivat, mutta aivan järjettömän nopeasti soundi saatiin siihen todella hyvään paineeseen, jolla voitiin mennä loppuun asti.

Tämän kesän rundilla BÖC on keskimäärin aloittanut ”This Ain’t the Summer of Lovella”, mutta ihan niin pessimistejä ei Suomessa haluttu olla. Setin vakioavaajaa ei kuultu tänään lainkaan. Kolmantena soitettu ”Burnin’ for You” rullasi jo niin upeana Kansasin makuisena heartlandrockina, että pelkästään tämän yhden stygen takia kannatti olla paikalla. Järjettömän hieno veto! Biisihän oli alunperin suunniteltu kitaristi-biisintekijä Buck Dharman (omalle äidilleen, ehkä, Donald Roeser) soololevylle, mutta hyvä ettei päätynyt, koska nyt sitä ei kenties olisi kuultu, jos niin.

Tässä vaiheessa koskettimien takana show’n aloittanut Richie Castellano on tullut eturiviin ja ottanut kitaran käteensä. Neliäänistä laulua ja neljä keppiä eturivissä. Tuntui että laulaja Eric Bloom soitti komppia lähinnä siksi, että olisi jotain mitä hypistellä, mutta vuodesta 2004 bändissä ollut Castellano osoittautui sensijaan ankaraksi luukuttajaksi. Pääkitaroinnin ja enimmän sooloilun toki hoitaa edelleen Dharma, mutta Castellano sai paljon tilaa. Blue Öyster Cult on aina ollut ainakin jonkinmoinen demokratia, biisejä on kirjoitettu ja saatu levyille läpi laajalla rintamalla, ja päävokaalejakin on jaettu, joskin Bloom on aina ollut se virallinen pääsolisti. Keikan puolenvälin jälkeen Bloom myös soitti koskettimia useammassakin biisissä, Castellanon kepitellessä menemään.

Roeser ja Bloom ovat olleet mukana hamasta alusta asti, bändihän perustettiin New Yorkin Long Islandilla 1967. Se toimi ensin nimellä Soft White Underbelly, kitaristinaan Donald Roeser. Bloom liittyi remmiin 1969, pian tuli ajankohtaiseksi myös nimenvaihdos. Legendaariseksi muodostuneen anagrammin sanoista Cully Stout Beer, keksi tuolloin bändin managerina ja tuottajana toiminut, kesäkuun lopulla kuollut Sandy Pearlman.Tuolloinen rytmikitaristi Allen Lanier (rauha myös hänelle) keksi lisäksi heittää umlautit O:n päälle, joskin rockjournalisti Richard Meltzer on myöhemmin ottanut tästä kunnian itselleen. Sellaisia ne rockjornalistit on. Umlautien käyttö tuli sittemmin raskasrockissa suorastaan muotiin, tyyliin Motörhead ja Mörbid Vomit.

Keikan ehdottomasti komeimpia vetoja oli ”ME262” setin alkukolmanneksen päätteeksi. Vai oliko se sittenkin Dharman laulama ”Harvest Moon”? Ei, kyllä se taisi olla niinikään Buck Dharman tulkitsema ”The Vigil”. Mahdotonta päättää. Itselle upposivat kuitenkin verrattomasti paremmin Roeserin aka Dharman laulamat biisit. ”Buck’s Boogie” kulki iloisena ja pitkänä revittelynä, jota on taatusti kiva soittaa. Tässä vaiheessa oli sekin selvää, että rumpali Jules Radino on yksi parhaista näkemistäni pitkään aikaan. Tanakka maxweinbergmainen lyönti ja äärettömän viileä tapa heitellä kapuloita ilmaan. Vaivattoman oloisesti lähti todella luja lyönti. Mies muistetaan takavuosilta mm. Popa Chubbyn bändistä, siellähän sitä on oppinut, mitä tarkoittaa tanakka. Kohti keikan finaalia Radinolla näytti olevan jotain setin paikallaanpysymättömyysongelmia, tai vastaavia, mutta komppi jytisi kuitenkin loppuun saakka.

Tässä biisiseurassa ”Tattoo Vampire” tuntui vähän läpilanaukselta, ehkä jopa ”Godzilla”. Vaikka onhan viimemainittu pakollinen kuultava, kun puhutaan BÖC-keikasta, ei sillä. Aiemmin olinkin kuullut biisin livenä vain Fu Manchun soittamana. Varsinainen setti päättyi siihen, mihin se vain ja ainoastaan voi päättyä, eli bändin suurimpaan hittiin, Billboard Hot 100-listalla 20 viikkoa viihtyneeseen ”(Don’t Fear) The Reaperiin”. Tätäkin on pumpattu aika monen coverpumpun toimesta maailman soittoruokaloiden nurkissa, mutta kun alkuperäinen bändi sen neliäänisesti veti, niin olihan se nyt maaginen hetki.

Encoreita kuultiin kolme ja niistä ensimmäinen, vuoden -85 ”Club Ninja”-albumin raita ”Perfect Water” saa meikäläisen kaivamaan hihastaan Big Country-kortin. Ainoa vakilukijani tietääkin, että nurkista nuhjuiset Big Country-ja Springsteen-kortit voidaan läväyttää pöytään periaatteessa hyvinkin löyhällä asiayhteydellä. Maailman parhaan bändin, Big Countryn, vuonna 2001 edesmennyt nokkamies Stuart Adamson oli näetsen armoitettu BÖC-fani. Bändin ”Under Cover”-albumilta löytyykin upea ”(Dont Fear) The Reaper”. Mutta myös niin, että ”Perfect Water” olisi hyvin voinut olla Stuartin biisi, ja löytyä vaikkapa ”Driving To Damascus”-levyltä. Ai että mihin kaikki edellämainittu liittyy? Ei oikeastaan mihinkään.

Joka tapauksessa, jälleen Roeserin laulamana, ”Perfect Water” oli yksi illan parhaita vetoja. Biisin soittaminen tänään oli Blue Öyster Cultin lahja tosifaneille, raitaa on livenä kuultu erittäin harvoin. Toisena encorena kuultiin ”Joan Crawford”, ja keikka päättyi, kuten BÖC-keikoilla on tapana, ”Cities on Flame with Rock’n’Rolliin”. Neliäänisesti laulettu, mukana myös basisti Kasim Sulton, polki isollaan ja massiivisesti. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/blue-oyster-cult/2016/the-circus-helsinki-finland-3bfc9c28.html

Bloom ja Roeser ovat seitsemänkympin huitteilla kumpikin. Kun jompikumpi lopettaa, pitää toivoa ja uskoa, että bändin tarina oli siinä. Ettei kumpikaan jatka BÖC:ia yksinään, tai siis nuorempiensa kanssa. Nyt Suomi oli onnekas, toisin sanoen homma oli kohdilleen neuvoteltu–bändi ei soittanut lainkaan Ruotsissa ja Tanskan vedostakin oli jo kaksi iltaa. Euroopan osuus myös päättyi Helsinkiin, joten kysessä oli erittäin arvokas pistokeikka. KG

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

Nik West (us), Mara Balls @ Klubi, Tampere 03.08.2016

Nik Westin ensimmäistä ja tällä Euroopan-rundilla ainoaa Suomen keikkaa oli ennakolta hehkutettu niin kovasti, että pakkohan asiaan oli suhtautua. West on näyttävännäköinen afroamerikkalainen nainen ja soittaa sähköbassoa paremmin kuin erittäin moni, ja paremmin kuin erittäin moni mies. Siinä maailmanlaajuisen sensaation ainekset. Westin kuva on koristanut Bass Player Magazinen, ja monen muun bassohengellisen kuukausilehden kantta. Prince on aikoinaan soittanut Westille ihan itse puhelimella ja pyytänyt Paisley Parkin studioille jammailemaan, Dave Stewart puolestaan keikoilleen soittamaan jne. Taisipa Nik olla Princelle myös viimeinen naisystävä, näin olen jossain määrin antanut itseni ymmärtää.

Westin muusikonlaatu ja virtuositeetti jäävät helposti näiden Prince-tarinoiden, naisen kieltämättä erittäin upean ulkomuodon ja monen muun toissijaisen asian varjoon. Eikä Westin toistaiseksi ainoa albumi ”Just In The Nik of Time” juurikaan auta virtuositeetin ymmärtämisessä. Oikein yrittämällä yritin ennen keikkaa kuunnella plattaa läpi, ja onnistuinkin, mutta ei ollut helppoa. Tavara on mielikuvituksettomasti sovitettua ja kädettömästi tuotettua loungekuraa ja r&B-hiippailua, hissimusiikkia hisseimmillään. Mutta livenä meininki on onneksi aikalailla toinen, sen saimme kokea Tampereen Klubin hikisessä funkillassa.

Pelin avasi tamperelaistrio Mara Balls. Sitä johtaa laulullaan ja kitarallaan edesmenneestä, ja turhankin lyhytikäiseksi jääneestä Jukka ja Jytämimmit-yhtyeestä tuttu Maria Mattila, eli Mara. Homman nimi on hyvinkin samantyyppinen kuin Jytiksillä oli. Maran ensimmäinen oma levy ”Vuorten taa” on ihan asiallinen paketti, eikä tämän bändin kohdalla jostain syystä retroilu onnistu ärsyttämään. Mara Balls on kurkistus aikaan, jolloin garage oli vastakeksitty termi, ja jytälle vasta pohdittiin nimeä. Mahtavaa aikaa, että saattoi pokkana kehittaa sellaisen sanan kuin ”jytä”. Tai ”purkka”. Rock’n’rollin vahvaa markka-aikaa. Siihen aikakauteen pitää joskus lähitulevaisuudessa Mara Ballsien kanssa tähytä uudestaankin. Suosittelen.

Pikkuisen meni jo Maran kolmevarttinen setti sivuhermoilla seuratessa. Sen verran kuitenkin jännitti, että mitenkä ihmeessä kotona levyltä kuultu Radissonin aulamuzakki voi ikinä kääntyä rätväkkääksi rockiltamaksi. Onneksi sain olla väärässä. Keikka alkoi tosin taustabändin omalla pikku show’lla, joka oli varsin miettimätön ja aiheutti ankaran myötähäpeän heti ensi sekunneilla. Kitaristit Huble Wang ja Ariel Bellvalaire yrittivät jonkinmoisella kitarabattlella hauskuuttaa yleisöä, mutta kun muu orkka oli huonosti juonessa mukana ja kun ei vaan ylipäätään tajunnut, niin ohi meni. Vasta keikan kunnolla käynnistyttyä ymmärsin, että alun amatöörimäiseltä kuulostavan battlen kuuluikin kuulostaa kököltä. Sen piti pohjustaa kuningattaren itsensä tuloa lavalle, mutta olisi voinut sen tehdä aika paljon tehokkaamminkin.

Ihan alussa keikkaa kävi pariin otteeseen mielessä, että onko Nik West ihan tosissaan rekrynnyt B-luokan muusikoita mukaansa, mutta kun funk-kone saatiin kunnolla käyntiin ja karstat pois, ei meininkiä pilannut enää juuri mikään. Se on sanottava, että Westin bändistä puuttuu musiikillinen johtaja, musical director tai kapellimestari, miten vain. Kukaan ei johda hommaa. Se ei ole West itse, jossain kohtaa luulin että se voisi olla kiipparisti Chris Turner, mutta ei. Viime vuoden rundilla muuten koskettimien takana nähtiin vielä ex-Goo Goo Dolls-mies Dave Schulz, mutta jostain syystä ei nyt. Välillä homma hajosi siis dirikan puutteeseen, mutta pian taas groovesta saatiin niskalenkki, ei sillä. Pahiten homma lässähti ”Forbidden Fruit”-biisissä, joka albumiltakin löytyy. Siinä Nik antoi soolotilaa kaikille taustalaulaja Nichelle Westiä ( sukulainenkos? ) lukuunottamatta, mutta kaikilla jäi hiukan niinsanotusti öylätti kurkkuun. Parhaiten sooloili tänään rumpali RJ Norwood Jr. Nikin albumilta tutuista biiseistä kenties sujuvimmin toimivat tänään ”Wait A Minute”, jossa bändi oli jo päässyt alkukankeuden yli, ja varsinaisen setin päättänyt ”My Relationship”. Nikin häkellyttävää bassotteluakin kuultiin, mutta maltilla. Muutamissa biiseissä West tyytyi vain laulamaan, ja perusbassottelun hoiti Bellvalaire. Joka aluksi vaikutti, että on palkattu mukaan olemaan lavan söpöstys, mutta sitten kahden kitaran setti alkoi toimia, ja Bellvalairekin ulvotti muutaman oikein mallikkaan soolon.

Kaikki illan parhaat vedot olivat tänään covereita, pakko todeta, ilman että se on bändiltä millään tavalla pois. Spirituaalisen tunnustellen, gospelisti rullannut ”Proud Mary” oli kaikkien aikojen toiseksi paras kuulemani liveluenta biisistä. Ensin hitaasti kuin Mississipin mutainen vesi, ja sitten lopulta täysi hööki päälle. Ilta lunastui jo tässä vaiheessa pelkästään. Seuraavan coverin, Sly & The Family Stonen ”Thank You For Letting Me Be Myself” Nik alusti tositarinalla siitä, miten Prince siis kutsui hänet studioilleen koesoittoon. Monissa yhteyksissä väitettiin Suomenkin monimediassa, että Nik West olisi soittanut Princen bändissä. Ei nyt sentään, lähitulevaisuudessa asia ehkä olisi voinut konkretisoituakin, mutta Taiteilija Joka Muistetaan Princenä ehti tunnetusti muuttaa hiippakuntarajan yli kuluvan vuoden huhtikuussa.

Todella komeasti kulki Sly Stone-klassikko Nik Westin ja bändinsä käsittelyssä, eikä siinä kaikki. Nikin käsissä soi samainen bassokitara, jolla Prince itse oli  Paisley Parkin studiossa näyttänyt, miten kyseisen biisin bassolinja hänen mielestään peukutetaan. Aika rankasti. Rockhistorian sulka havahti, jos ei peräti kokonainen siipi. Biisin yhteydessä Nik lausui jonnekin ylöspäin ison kiitoksen Princelle uransa edistämisestä, opista ja ojennuksesta; tuotannosta, taiteesta, kuolemattomista biiseistä.

Ja illan kolmas kova cover olikin sitten itseään maestroa, nimittäin pitkänä encorena tunnelmoitu ”Kiss”. Nik Westillä oli vielä uusintapaikka kiittää Princeä, ja hän teki sen. Vain 12 biisin setti kellotti tänään noin tunti ja 45 minuuttia, ja pakko sanoa ennakkoduubioista huolimatta, että ei mennyt yhtään ajantappamisen tai kyllästelyn puolelle. Sen verran koville kierroksille Nik West funkkikoneensa illan mittaan viritti, pieniä nokipiikkejä lukuunottamatta. Toistan maailman rocklehdistön kantaa, tästä ladysta kuullaan vielä. Bändin matka jatkui kohti Eestin Haapsalua ja Augustibluus-tapahtumaa. Pakkahuoneen pihalla orkesteria odotti tällä kertaa vielä ukkosentyöstämä vanha pakettiauto. Tulevaisuudessa, kun Nik West saa keikkojen hien tarttumaan levyille ja sitten taas toisinpäin, edessä voi olla matkaa paremmallakin kalustolla. Get On Up! Like a Sex Machine! KG

 

 

 

Post Navigation