Ian Hunter & The Rant Band (uk/us) @ Nalen, Tukholma 21.11.2016
Ian Hunterin keikkaan Tukholman Nalenissa piti suhtautua jo varhain kesällä, miehen keikkakalenteri kun ihan pikasilmäilylläkin kertoi, ettei tällä(kään) kertaa Suomen vetoa ole odotettavissa. Ja hyvä oli, että tuli suhtauduttua, keikka myi jo pari viikkoa aiemmin loppuun, vaikkakaan Hunter ei Tukholmassa mikään yltiöharvinainen vieras ole. Pelkästään samaisen keikkamestan, komean 1880-luvulla avatun Nalenin lauteilla, Hunter oli edellisen kerran nähty kaksi vuotta sitten. Tukholmassahan kannattaisi ihmisen käydä kerta vuoteen muutenkin, ja puhun nyt ihmisestä yleensä, enkä pelkästään Hunterista. Omalta osalta lähtöpäätös sinetöityi onnistuneen ja naurettavan helpon lipunostotapahtuman jälkeen, kun selvisi millä kokoonpanolla Hunter kiertää. Bändissä piti nimittäin Hunterin rinnalla oleman Mick Ralphsin kitarassa, bänditoverin jo Mott The Hooplen eturivistä, bändin perustamisesta 1969 lähtien. Valitettavasti Ralphs sai marraskuun alussa sydänkohtauksen ja makaa intensiivihoidossa sairaalassa, kun luemme tätä. Mies toipunee keikkakuntoon jossain aikataulussa. Noin kuvainnollisesti Ralphsin bootseihin oli hypännyt Mark Bosch, joka tunnetaan myös Garland Jeffreysin kitaristina, ja on nähty Hunterinkin rinnalla ensimmäistä kertaa jo kymmenisen vuotta sitten. Musiikillisesti tuskin kukaan jäi Ralphsia sinänsä kaipaamaan, illan legendapisteet tietenkin putosivat muutamalla, mutta lähinnä mieli oli huonona Mott-kitaristin poisjäännin syystä.
Ian Hunter ei esittelyjä kaipaa, mies hyppäsi juuri perustetun (tai oikeammin kai kyse oli nimenvaihdoksesta) Mott The Hooplen nokille 1969, ja viihtyi remmissä vuoteen 1974, tänään joukoista poissa ollut toveri Ralphs vuoden vähemmän (lähteäkseen perustamaan toista bändilegendaa, Bad Companya). Rytmiryhmänsä kannattelemana Mott The Hoople jatkoi vuoteen 1980. Pillien pussiin laiton jälkeen bändi on nähty parissakin eri reunionsessiossa, 2009 ja 2013. Ennusmerkit enemmille kokoontumisille, tai ainakaan rundeille, on todella huonot. Ja aina kun puhutaan Mott The Hooplesta, puhutaan glam rockin iskäbändistä, muutaman vuoden kiihkeästä stintistä, joka aloitti jotain tärkeää rock’n’rollin historiassa. Hunterin olemus, tutusti aurinkolasien taakse koko uransa ajan kätkeytyen, on ollut vaikuttamassa kokonaisiin rocksolistien sukupolviin. Maailmanluokan menestykseen ei Mott The Hoople koskaan yltänyt, mutta jos maailmassa on muutama ns. kulttibändi, niin Hoople on yksi niistä.
Ja vaikka nyt Tukholman maanantai-illassa ei suotukaan nähdä 2/5 alkuperäisestä Mott The Hooplesta yhtäaikaa lavalla, erittäin laadukasta showta kuitenkin todistettiin. Suomesta käsin paikallehankkiutumisineen keikka helposti kilahti muutaman kymmenen tärkeimmän nähdyn vedon joukkoon.
Ian Hunterin ja mainion, rinnallaan 2000-luvun alusta asti vaikuttaneen The Rant Bandin settilista oli toki kiertueen aiemmilta keikoilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Itse en oikein ole yllätysmiehiä, keikan seuraaminen on helpompaa ja miellyttävämpää, kun suurinpiirtein tietää, mitä soitettaman pitää. Kuluneena syksynä julkaistun, tuoreimman Hunter-albumin ”Fingers Crossed” raidalla ”That’s When The Trouble Starts” lähdettiin liikkeelle. Illan soundit olivat käytännöllisesti katsoen kerralla kunnossa, alkuperäisilläkin olisi pärjätty hyvin, mutta parin biisin jälkeen potikat saatiin vielä peräti naksun parempaan asentoon. Oma sijoittuminen miksaustiskin vasemmalle kulmalle toki auttoi asiaa. Tämän taaemmas ei olisikaan ollut asiaa, varsinkin seesteisimmissä kohdissa Ruotsin rokkipoliisien hölinä takabaarin tasalla oli varsin huumaavaa. Kakkosena kuultiin yksi Hunterin isoimmista soolohiteistä, esikoisalbumin ”Once Bitten, Twice Shy”.
Alusta asti oli selvää, että Mick Ralphsin poissaolo on harjoiteltu ja hiottu mahdollisimman huomaamattomaksi, ja että The Rant Band on tiukassa iskussa. Useimmissa biiseissä Hunter itse soitti akustista kitaraa, ja hatunnosto tiskin taakse, että se myös kuului ja erottui, ja toi mainiosti keventävän lisänsä kokonaissointiin. Muutoin, kahden sähkökitaran sovittaminen oli erittäin onnistunutta, soolot maltillisen pituisia ja varsin kristillisesti keppimiesten kesken jaettu. Mutta kyllä sanottava on, että jos valitsemaan joutuu, niin makuuni maukkaammin luukutti Mark Bosch. Toisessa kitarassahan soittaa James Mastro Yhdysvaltain New Jerseyn Hobokenista, mies muistetaan 80-luvulla villinneestä collegerockpumppu The Bongosista. Muistattehan, ”Numbers With Wings” (1983)? Loput bändistä muodostaa Dennis DiBrizzi koskettimissa ja Paul Page bassossa. Sekä rummuissa, ei enempää eikä vähempää kuin legendaarinen Steve Holley. Suoraviivaisen, mutta letkeän tanakan vanhan koulun kompin taannut Holley muistetaan parhaiten Paul McCartneyn Wings-yhtyeen viimeisenä rumpalina 1978-81. Muukaan Holleyn uran soittoseura ei ole ollut vaatimattomimmasta päästä; Elton John, Chuck Berry, Julian Lennon, Ben E. King, Joe Cocker ja monet monet muut. Maestron lyönti lähti todella kovaa, mutta rennon takakenosta, niinkuin tämän polven ukkeleilla varsin usein.
Kolmantena kuultuun ”When I’m President”-biisiin tiski löysi siis vielä yhden laadukkaan lisäkierteen, ja todella kuulailla soundeilla mentiin loppuun asti. Ja hei, alan miehet, tämäkin keikka todisti, että ne soitattaa kovimpaa, jotka eivät osaa miksata. Tähän tulokseen olen tullut, tietämättä varsinaisesti mistään mitään. Mutta liian usein tuntuu, että osaamattomuus erottelevan soundin luomiseksi korvataan volyymilla. Olisihan se katastrofi, jos vuonna 1958 ensimmäiseen bändiinsä liittyneen taiteilijan keikka tultaisiin Tukholmaan asti soittamaan paskoilla soundeilla. Ei tulla, koska se ei kertakaikkiaan käy.
Vuoden 2012 ”When I’m President”-albumin nimiraita uhkasi heti kärkeen olla yksi illan kovimmista vedoista, ja tavallaan olikin. Mutta paljon parempaa oli tulossa, biisimateriaali vain vahvistui illan mittaan. Ja todisti että Hunter on lauluntekijätaivaassa paikkansa ansainnut, ellei jopa toisaalta ole myös aina ollut hiukan aliarvostettu biisinikkari. ”Cleveland Rocksissa” Hunter istuutui toisten kiippareiden taakse ja tulkitsi sieltä käsin yhden isoimmista iskusävelmistään. Biisin, joka on peräti tuonut miehelle Clevelandin kaupungin pormestarin avaimen. Ja jota tuskin voi nykyään jättää settilistasta pois, ainakaan Clevelandissa. Hunter viihtyi koskettimien takana myös seuraavat kolme biisiä, kahden kitaran ja kaksien keybordien soundi alkoi olla jo E Street-tavalla runsas, eikä ollut nimittäin ainoa hetki, kun kyseinen bändi muistutti olemassaolostaan. Välillä Hunter kuulosti laulaessaan Dylanilta, välillä Pomolta, mutta aina kuitenkin klassisenkarhealta omalta itseltään. Upeasti rullasivat ”All American Alien Boy”, ”Fingers Crossed” ja illan ensimmäinen Mott The Hoople-raita, ruotsalaisyleisön kunnolla sytyttänyt ”Honaloochie Boogie”. Jälkimmäinen oli tässä mielettömän laadukkaassa biisiseurassa toki renkutus, mutta muutama Hoople-raita Hunterin on yksinkertaisesti soitettava joka kerta, ja ne muutamat ovat aika vakioksi valikoituneet.
David Bowiesta kertova ja tänäänkin Bowielle omistettu ”Dandy” tulkittiin asianmukaisella hartaudella, eihän ole kauakaan, kun Hunterin uralle täysin keskeinen mestari jätti meidät. Olipa nimittäin aika, vuonna 1972, kun Mott The Hoople oli lyömäisillään hanskat naulaan, odotettua menestystä kun ei oikein ollut näköpiirissä. Hätiin ehätti bändin livenä nähnyt ja meiningistä diggaillut Bowie, joka tarjosi ratkaisuna omaa biisiään ”Suffragette City” bändille vielä viimeiseksi oljenkorsisingleksi. Biisi ei kuulostanut Hunterin korvaan riittävän hyvältä, joten mitä teki Bowie? Istui lattialle lootusasentoon, otti kitaran käteensä ja luonnosteli siinä Ian Hunterin silmien alla, muutamassa minuutissa biisin, joka muutti kaiken. Biisi oli ”All The Young Dudes”, maailmanlaajuinen hitti joka antoi Hooplelle jatkoajan ja pelasti kenties Hunterin rock’n’rollille.
Hartaudesta puheenollen, Hunterin pitkäaikaiselle kitaristikumppanille Mick Ronsonille (ex-David Bowien The Spiders From Mars) omistettu, ja tämän muistoksi kirjoitettu ”Michael Picasso” vasta hartaana soikin. Pitää kuitenkin muistaa, että tämä on vakio-ohjelmistoa, ja soitetaan joka ilta. Silti Hunter sai biisin aitoa menetyksen tuskaa täyteen ja koko bändi otti hartauden itseensä. Mark Bosch nykäisi keväällä 1993 vain 46-vuotiaana pois otetun Ronsonin muistolle aivan käsittämättömän kauniin soolon. Illan upein veto oli kuitenkin erittäin springsteenisti ja e-streetisti rullannut ”Shrunken Heads” Hunterin samannimiseltä 11. sooloalbumilta (2007). Bändi oli tähän vaiheeseen iltaa virittänyt itsensä huippukuntoon ja soi todella komeasti yhteen. Vain encoreissa kuultu, pitkänä versiona soitettu ”Life” uhkasi edellisen asemaa illan parhaana numerona. Varsinainen setti päättyi hymyt huulilla vedettyyn letkeään biisikaksikkoon, ”23A Swan Hill” ja Mott The Hooplen keväällä 1973 sinkkuna julkaisemaan Velvet Underground-coveriin ”Sweet Jane”.
Hyvällä jalalla liikkeellä ollut, ja noin 400 henkeä vetävän Nalenin loppuunmyynyt ruotsalaisyleisö vaati encoreita äänekkäästi, ja sai kolme, tai oikeastaan kolme ja puoli. Ensin Hunterin yksin Mott The Hooplelle vuonna 1972 kynäilemä sinkkuhitti ”All The Way From Memphis”, sitten viiltävän kaunis ”Life” ja tietenkin pakollinen ”All The Young Dudes”, jota taatusti moni oli tullut kaukaakin kuulemaan. Ja toki, tärkeä biisi kuulla edes kerran Hunterin esittämänä, mutta tänään biisi muiden joukossa, niin vahvaa on kuitenkin Hunterin oma soolotuotantokin. Toki ”Dudesista” sai oikein ankaran, monen päivän korvamadon. Lopuksi Hunter toivotti vielä hyvää yötä Leadbellyn ”Goodnight Irenen” myötä, kuten keikoillaan on tavaksi tullut. Biisistä tosin kuultiin vain ensimmäisen säkeistön maistiainen, niin että sanoma tuli selväksi.
Jo peräti 77 täyttänyt Ian Hunter totesi myös, että ”see you next time”. Arvostan, enkä edes epäile yhtään, sikäli timmissä kunnossa mies on itsensä pitänyt. Tarkoittaako ”see you” enää ikinä Suomea, sen varaan ei ehkä kannata laskea. Muutenkin voisin paasata viikon siitä, kuinka moni hieno maailmanartisti jättää tulematta Suomeen, ja ulottaa kiertueensa maksimissaan Tukholmaan. Tai siis nimenomaan sinne, Suomeen tulo lienee toki kallista ja ylimääräisen kiertuepäivän syövää, mutta kyllä meidän epäuskoisilla ja pelokkailla keikkajärjestäjilläkin on pakko olla jotain tekemistä asian kanssa. Sitä todistaa pelkästään se, kuinka harva tärkeä ruotsalaisartisti täällä käy, ja kuinka harvoin. Tai pelkästään Nalenin kansainvälisestä ohjelmistosta ennen joulua voi poimia Nick Lowen, joka ei ”juuri nyt tällä rundilla poikkea Suomeen”, vaikka liikkuu todella kevyesti, ja varmasti varsin inhimillisillä kustannuksilla. Alkukesästä Suomeen saadaan ihan asiallisia artisteja, kun samaan aikaan tapahtuu vaikkapa Sweden Rock, mutta syyskuusta joulukuuhun Tukholman keikkakalenteri on masentavaa luettavaa. Joka toinen ilta tunnin lentomatkan päässä esiintyy joku pakollinen artisti, ja niistä puolet ei ole koskaan ollut Suomessa, eikä koskaan tule. Nytkin Södermalmin sähkökaappeihin ja syöksyputkiin liimatut ja silmiin pistäneet Men Without Hats-keikkajulisteet kuorivat ns. nahan päältä. Mutta tavallinen kuluttaja voi tehdä aika vähän, korkeintaan nousta pari kertaa vuodessa lentokoneeseen.
Ja vielä, on kiitettävä keski-iältään itseäni varttuneempaa ruotsalaisyleisöä. Ei tönimistä, ei kaljan kaatelua kaverin rinnuksille. Toki oli maanantai-ilta, mutta silti. Kenenkään ei tarvinnut olla niin tuhannen päissään, narikkajonot purkautuivat häkellyttävällä vauhdilla, mutta kohteliaassa ilmapiirissä, ja alun ulkona jonottaminenkin oli suorastaan leppoisaa. Nalen osoittautui mahtavaksi keikkapaikaksi, jonne on päästävä uudestaan. Kauniisti restauroitu 1880-luvun nöjespalatsen soi upeasti ja tuntui loppuunmyytynäkin väljältä. Suosittelen tsekkaamaan itse. KG