Albert Lee and Band (uk/us) @ Tampere-talo 18.10.2016
Kovin usein, tai kovin pitkään, ei enää tarjoudu tilaisuutta nähdä lauteilla rock’n’rollin keksimisvuosikymmennellä, eli 50-luvulla ammattimaisesti aloittaneita artisteja. Joukot harvenevat. Mutta vuonna 1959 ensimmäiseen ammattibändiinsä liittynyt brittiläinen kitaristilegenda Albert Lee on yhä voimissaan ja kovassa tikissä. Tätä saatiin todistaa Tampere-talon kompaktissa konsertissa, kun Lee soitti tämänkertaisen Euroopan-turneensa ainoan Suomen vedon.
Tasan sovittuun aikaa asteli lavalle rockhistorian ehkä vaatimattomin ja ikinä itseäänkorostamattomin bändijohtaja. Sattuman kautta Lee saapasteli lavalle joitakin sekunteja muuta bändiä jäljessä, ja siltä varalta että entrance näytti suunnitellulta ja teatraaliselta, niin piti toki Leen kiiruhtaa pahoittelemaan asiaa ennenkuin soittohommiin päästiin. Tämänkaltainen vaatimattomuus ja nöyryys ovat ajan saatossa tehneet Albert Leesta yhden maailman arvostetuimmista rokkikitaristeista, minimissäänkin tähtikollegoiden mittaamana. Se on toki vaikuttanut myös miehen soolouraan, omat miljoonahitit ovat jääneet rahastamatta, kun Lee on keskittynyt olemaan maailmanluokan artistien uskollinen sideman. Niitäkin tarvitaan, ja siinä Albert Leen uran hienous.
Lontoon Blackheathin mustalaisperheen poika on jokatapauksessa päässyt lähtökohdistaan pitkälle. Lee sai vanhemmiltaan lahjaksi vuonna 1958 käytetyn Höfner Presidentin, mutta onnistui pian vaihtamaan kitararaadon naksua parempaan, tsekkoslovakialaiseen Graziosoon. Vuotta myöhemmin, 16-vuotiaana, Lee jätti koulut ja liittyi ensimmäiseen bändiinsä. Ja loppu on rock’n’rollin historiaa. Tähän päivään mennessä 14 sooloalbumia, vuosien rupeama Emmylou Harrisin oikena kätenä Hot Bandissa (jossa Lee korvasi idolinsa, Elviksen kelkkaan lähteneen James Burtonin), yli 20 vuotta Everly Brothersien matkassa, ja levytyssessioita Jerry Lee Lewisin, Bo Diddleyn, Jon Lordin, Rosanne Cashin, Jackson Brownen, Nanci Griffithin, Dolly Partonin ja pauttiarallaa puolen miljoonan muun kanssa, ei noin niinkuin CV-teknisesti jätä kylmähermoisempaakaan epäilijöiden joukkoon. Ja silti, Albert Lee esiintyi ujonoloisesti, jokaisen lausumansa kollegan nimen kohdalla kuin varmistaen, ettei halua missään nimessä pudotella nimiä pudottelun vuoksi. Ja illan 17 biisin settilista eteni sekin käytännöllisesti katsoen kokonaan lainatavaralla.
Homma lähti käyntiin kuten on jo pitkään lähtenyt, Fats Dominon rokettiklassikolla ”I’m Ready”. Leen bändi soitti toki tiukasti, mutta itse olisin odottanut raskaskätisempääkin poljentoa. Vain noin neljään illan biiseistä Lee soitti pitkän soolon, eikä moniin muihin kitaravelhoihin verrattuna niitäkään voinut kovin pitkinä pitää. Monen muun kohdalla keikka olisikin kellottanut puolitoista tuntia pidempään, kun jokaisessa biisissä olisi pitänyt keppi kattoa kohti irvistellä menemään ankarana kitarajumalana. Ei, Albert Lee on muusikko. Albert soitti kitaraa, mutta monin kohdin niin että instrumentti tuskin erottui bändin kokonaissoundista. Sitäpaitsi, Albert Lee hoiti koko illan yhdellä työkalulla, tavaramerkikseen muodostuneella punaisella Music Manilla. Jota sitäkin piti vain muutamasti välivirittää, ja huomattavaa oli, että pedaaleja ei Lee näkemäni mukaan polkenut lainkaan. Jos vaikka omistaakin yli 40 kitaran kokoelman (mm. Don Everlyn entisen Gibson J-200:n ja Eric Claptonille kuuluneen Les Paul Customin), niin ei niitä kaikkia tarvitse rapakon yli rahdata. Varsinkin jos pärjää yhdellä.
Kakkosena kuullussa Delbert McClintonin ”Two Step Toossa” päästiin jo puolikaihoisiin kantritunnelmiin, ja Carl Perkins-tulkinnassa ”Restless” varhaisrockabillyn makuun. Jälkimmäiseen Lee nykäisikin illan ensimmäisen pidemmän soolon. Ja toki hyvä niin, moni oli tullut sooloja paitsi kuulemaan, myös näkemään. Itse en oikein ole otelautamiehiä, joten arvostan kitaristienkin keikoilla kivenkovaa kokonaisuutta luukuttamisen sijaan. Sikäli tänään meni tosi hyvin. John Stewartin Rosanne Cashille kynäilemä ”Runaway Train” ja Emmylou Harrisin ”Luxuru Liner” osoittivat peräkkäin soitettuina, kuinka laatuseurassa Lee on uraansa viettänyt. Näistä kahdesta varsinkin pakojuna jyskytti vakuuttavan raskaasti perille asti. Vielä kun kuulisi kummankin mainitun biisin alkuperäisladyn esittämänä, voisi taas naksun rauhemmassa kuolla, kun aika on.
Paul Kennerleyn ”Spellbound” toimi näin järisyttävän laadukkaassa biisiseurassa hiukan välikkeenä, mutta Ray Charlesin ”Leave My Woman Alone” jyski taas stoppareihin asti, ja Lee tarjoili kitarasooloilun ystävillekin pitkää herkkua. Mainiona suvantona toimi kaksilla koskettimilla satuloitu klassikko ”Highwayman”, amerikan elänvieläkin, niin että Lee itse hoiti laulun lisäksi toiset kiipparit eli pianosoundin, varsinaisen kosketinsoittajan JT Thomasin loihtiessa Yamahoistaan haikeat zydecohaitarit. Rumpali Jason Smithin aavemaisen hiippaileva peltityöskentely nosti biisin sille kuuluviin maagisiin mittoihin. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Leen varhaisen bändin Heads,Hands and Feetin hittiraita ”Countryboy”. Nöyrät kiitokset, ja homma oli paketissa.
Bändi ehti olla verhojen takana ehkä 20 sekuntia, jona aikana kiertuemanageri ehti niinikään käydä kannustamassa yleisöä taputtamaan kovempaa. Siinä samassa bändi saatiinkin takaisin lavalle. Albert Lee on viime vuosina vetänyt tyypillisesti vain yhden encorebiisin tiukkaa linjaa, mutta Tamperetta siunattiin kahdella. Eikä millä tahansa. Lee istui koskettimien taakse jälleen ja kuultiin aivan järisyttävän kaunis kunnianosoitus Glen Campbellille, ”A Better Place”. Vakavasti muistisairas Campbell on jo joutunut jättämään kiertämisen. Leen tulkinta vanhan kantristaran jäähyväisbiisistä kostutti silmäkulman, jos kohta veikkaan että toisenkin. Huikea veto. Ilta päättyi, kuten se on jo pitkään Albert Lee Bandilla päättynyt, Johnny Burnette-menopalaan ”Tear It Up”. KG