Underoath (us), Mewithoutyou (us) @ Tavastia-klubi, Helsinki 19.05.2017
Aina, tai aika usein, kun maailman parhaita metalcore/posthardcore/emo-bändejä pannaan paremmuusjärjestykseen, niin Floridan Tampassa vuonna 1998 perustettu Underoath on mukana. Ja vieläpä enemmänkin Top ParissaKympissä, kuin alempana. Bändin mainstreamsuosio otti tullakseen noin kuusi vuotta perustamisen ja kolmen albumin, jälkeen. Sitten, vuonna 2004 ilmestyi neloskiekko ”They’re Only Chasing Safety”, joka myi kultaa, ja nosti bändin arvoasteikossa ja succeessa isompiensa rinnalle ja joukkoon. Yli puolen miljoonan yksikön myynnit ovat näissä genreissä jo varsin kovaa luokkaa. Myös seuraava albumi ”Define The Great Line” imuroitiin levykauppojen hyllyiltä kullan arvoisesti, ja noihin kahteen mainittuun plattaan perustui myös tämä Underoathin kevätpuolen 2017 rundi, kumpikin albumi nimittäin soitetaan nyt keikoilla läpi, alusta loppuun ja ilmestymisjärjestyksessä tietenkin. Rundin nimi on ”Rebirth Tour”, joka viittaa siihen, että jannut olivat skenestä pois peräti huimaavan pitkät puolitoista vuotta, ja tulivat sitten takaisin. Toistan itseäni, jos suosikkibändi hajoaa, älkää juurikaan olko huolissanne.
Underoathin hyvä maine alan piireissä kovana livebändinä oli kiirinyt korviini ja kun illan lämppärikin, philadelphialainen Mewithoutyou (kyllä, ei ole ainoa kerta kun näissä alagenreissä, ja niitä sivuavissa alagenreissä, bändin nimi typotaan näin) vaikutti sekin paperilla erittäin kiinnostavalta, oli paikalla oltava. Ja siksikin, että ainakin omalla kohdalla kerta oli ensimmäinen, kun illan aikana orkesteri soittaa kaksi albumiaan kannesta kanteen. Yleensähän albumiklassikkoillat menevät kaavalla klassikkoalbumi-ja sitten greatest other hits, best of, crop of the cream.
Tavastialle sai vielä ovelta lippuja, eikä ilta onneksi muutenkaan pakkautunut jumitäyteen. Sitäpaitsi Underoathin yleisön ikäinen posse osaa käyttäytyä. Itse yyteröin molemmat illan bändit takalinjoilta, parven alta, jossa tänään oli pääosin aivan poikkeuksellisen hyvä soundi. Mene ja tiedä mistä johtuu, mutta tänään Tavastia soi hyvin ja muutamin kohdin jopa laulu tuli harvinaisen kuulaalla tavalla läpi. Illan aloitti noin nelikymmenminuuttisellaan Mewithoutyou, joka on ollut olemassa vuodesta 2000, ja jossa edelleen vaikuttavat kaikki neljä perustajajäsentä. Bändi säveltää materiaalinsa demkraattisesti koko bändin voimin, uskonnollis-eksistentiaalisista sanoituksista vastaa solisti Aaron Weiss. Weissin ja kitaroivan veljensä Michaelin tausta on niinkin eksoottinen kuin juutalais-sufilainen, ja niinpä bändin monet tekstit sisältävätkin syvästi uskonnollista sanomaa. Mutta ei välttämättä kuitenkaan kristillisellä agendalla, vaan monin paikoin pohjataan sufirunoilija Rumin teksteihin, löytyy John Donnelta lainattua metafyysisyyttä, Fransiskus Assisilaisen tekstejä hyödynnettynä, mutta toki ihan suoria lainauksia Isostakin Kirjasta. Kuten sanoin, paperilla hyvin mielenkiintoinen porukka, johon pitää vielä näin post-keikkatunnelmissa paremmin paneutua.
Mewithoutyou soitti settinsä mitalta hyvinkin kiinnostavaa postrockia, mutta suuri intoutuminen jäi osaltani niinsanotusti ensi kertaan. Olin juuri nähnyt erinomaisen, tyylilajeja suvereenisti sekoittelevan postrockyhtyeen (edellisen postauksen The Filthy Tongues Skotlannista), ja nyt ei vain aivan samoihin tunnelmiin päästy. Mutta taitava yhtye, jonka omaleimaisin piirre monisyisten sanoitusten lisäksi on Weissin puhelaulu, joista toki välillä poiketaan coreihin breakdowneihin huutoineen, mutta jo pelkästään Weissin tulkintatyyli erottaa Mewithoutyoun ziljardista muusta alan toimijasta. Ja jonain talvisena iltana newyorkilaisella pikkuklubilla, muutaman american alen jälkeen, tästäkin voisi intoutua aivan toisella tavalla.
Loppuilta olikin sitten hyvin kaksiteräinen, kuin miekka Raamatussa. Ensimmäisen albumin osuus, vuoden 2004 ”They’re Only Chasing Safety”:n siis, oli pelkkää populäärimusiikin juhlaa ja itselleni aiemmin tuntematon levy soi toinen toistaan komeampina hardcorepopralleina. Hyviä biisejä vain tuli ja tuli ja tuli. Ihan mahtavaa toimittamista, isolla innolla ja energialla, ja vieläpä todella kuulailla soundeilla, vaikka kovaa ajettiinkin. Jälkimmäisenä soitettu ”Define The Great Line” osoittautui biisimateriaaliltaan aika paljon kuolevaisemmaksi, bändi laittoi metalcoremman vaihteen silmään, yleisön into hyytyi hieman, tiski väänsi volyymiä naksun tai kaksi kovemmalla, ja muutenkin ottelu ratkesi niihin pieniin ja turhiin asioihin. Ei kakkospuoliaikakaan huono ollut, mutta eka erä oli niin rautaa, että itsekin vanhana metalcoren vihaajana joutui arvioimaan asiat ihan uusiksi. Toki, ”They’re Only Chasing Safety”-osuus ei nyt mitään varsinaista puritaanimetalcorea ollut, ei oikeastaan mitään muutakaan corea, olipahan vain nipu tajuttoman kovia popbiisejä.
”Young and Aspiring”, todella kova keikan avaus. Palautti mieleen japanilaisen Electric Eel Shockin, jolla on edelleen kunnia pitää kärkipaikkaa omissa kirjoissani kaikkien aikojen kovimmalla ja puhureimmalla keikan avauksella, uskokaa tai älkää. Kerron, jos ykköstila vaihtuu. Solisti Spencer Chamberlain sai Tavastian yleisön saman tien puolelleen. Kahden kitaran oivaltavat sovitukset, ei mitään typerää kiertoulvotusta, ei mitään typeriä hc-välikkeitä, vaan reipasta menoa. Basisti Grant Brandellin linjat pistivät positiivisesti korvaan heti alusta. Kakkosena kuultu ”A Boy Brushed Red Living In Black and White” uhkasi olla illan kovin nykäisy, Kertakaikkiaan komea poppibiisi, isolla kertakaikkiaan:lla. ”The Impact Of Reason”, lisää vettä myllyyn. Ja olikohan ”Down, Set, Go” jonka Chamberlain spiikkasi, ettei tätä ole livenä täällä koskaan (kahdella bändin aiemmalla Suomen vedolla) kuultu. Olin varma että nyt tulee täytebiisi, mutta eipä tullut. Vahvalla rocklevyllähän sellaisia ei tarvita, eikä ole. Lopun ekaa levyä komein veto oli ”I Don’t Feel Very Receptive Today”.
Koitti väliaika, toki hyvin lyhyt. Mustavalkoisella filmitrailerilla laskettiin countdown kakkossettiin ja paahto jatkui. Mutta kuten äsken todettua, jotain oli toisin. Oma intoni laski eksponentiaalisesti. En tuntenut ennestään Underoathin levytettyä materiaalia juuri lainkaan, olin keikalla varsin ex tempore, kadulta lähes ohikulkien itseni paikalle kiskaisseena. Materiaalin tuntemattomuus ei silti selitä mitään, eikä aivan seitinohut ennakkoasenteeni paperilla kollektiivisesti kristityksi leimattua bändiä kohtaan. Sitäpaitsi, mistä huomasi että lauteilla oli uskossa olevia janttereita, ellei olisi tiennyt. Yhdestä filmitrailerin alfa-merkistä? Yksi lavalta selkeästi erottunut Jesus-sanakaan ei vielä todistanut mitään. Toki Underoath kuuluu siihen puolen miljoonan nuorten miesten posthardcore-yhtyeiden joukkoon, joka jollain tapaa tunnustaa olevansa kristittyjä, mutta pyrkii sen kaikissa haastatteluissa kuitenkin joko painamaan villaisella, tai kieltämään. Ja mitä sitten, ei kristinusko pilaa muusikkoa, ellei muusikko kristinuskoa. Kova bändi on kova bändi, energia on energiaa ja hyvä levy on hyvä levy. Piste on piste.
On todella paljon sanottu, jos sanon, ja sanonkin, että voisin tämän lajityypin (tai näiden lajityyppien) bändin nähdä vaivatta uudestaankin. Nyt kun Underoath on taas vahvasti takaisin kehissä, niin kyllähän Spencer Chamberlain ihan suoraan lupasi orkesterin palaavan ”vuoden tai puolentoista sisällä”. Ja mikäs siinä. Ehkä kuljen Tavastian ohi ja ex tempore kiskaisen itseni sisälle, jo ennalta tutun bändin keikalle, kuulemaan ne greatest hits. Välillä nimittäin on niin, että pohjatiedot illan artistista on tarkoituksella hyvä pitää lähes olemattomina, mennä vain ja ottaa vastaan. Se kannattaa. Monasti, välillä, joskus. KG