Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Loudness”

STUD, Angus Black @ Semifinal, Helsinki 07.09.2018

Helsinkiläiskvartetti STUD on suomalaisen heavyn, tai niinkuin ennenvanhaan suomeksi sanottiin hevin, todellisia pioneeribändejä. Se perustettiin jo keskellä suomirockin kultakautta, vuonna 1986. Tuolloin toki Zero Ninella oli allaan jo useampi albumi ja Tarot oli julkaissut juuri esikoisensa. Heavy-tai hard rock-bändit ylipäätään olivat vielä ihmetyksen aihe, mutta jos Kimmo Kuusniemen tekemisiä ei nyt lasketa, niin suomenkielinen hevi se vasta lapsenkengissään olikin. STUDin syntyhetkillä O.S.S.Y. oli julkaissut kaksi sinkkua, mutta muuten oli vielä erittäin hiljaista. Levy-yhtiöt haistoivat raskaamman markkinaraon olevan kuitenkin aukeamassa, ja STUD pääsikin kohtuullisen nopeasti levytyskantaan, ja sen ainoaksi jäänyt suomenkielinen single tuli ulos Finnlevyn KRÄK!-merkillä jo perustamisvuonna 1986. Kyseinen sinkku ”Mä haluun elää / ”Viimeinen yö” on tänä päivänä keräilyharvinaisuus. Voin ostaa.

Keikkarintamakin aukesi varsin hyvin etenkin pääkaupunkiseudulla, ja STUD pääsi lämmittelemään mm. varhaisvaiheen Stratovariusta. Vuonna 1987 bändi soitti itsensä Rockin SM-kisoissa finaaleihin asti, ja vaikka voittajaksi julistettiinkin mainio pop-orkesteri Kultakuume, oli hevibändin finaalipaikka hyvin harvinaista herkkua. Aiemmin suoritukseen olivat toki yltäneet ainakin rovaniemeläinen Peyton Place, sekä Tarot aiemmalla nimellään Purgatory. Aikakauden erittäin lineaarisessa tv-tarjonnassa ei liiemmin heviä nähty, joten bändin esiintyminen Hesan telkkarin Levyraadissa olikin pikku tapaus. STUD heitti myös kolmen keikan minirundin Neuvosto-Eestissä, ja kohti 80-luvun loppua valmisteli albumiakin, mutta kun sille ei tahtonut löytyä julkaisijaa, motivaatiot kuivahtivat. Huomattavasti mörömmän heavyn rantautuminen Suomeen oli tosiasia, ja aito ja klassinen miesten hard rock pantiin monen muunkin orkesterin kohdalla tylysti tauolle. Viimeisen keikkansa ensimmäisessä elämässään STUD soitti 1989, ja hajosi sitten.

Vaan ei hätää. Suomalaisen hard rockin, glamin ja melodisen heavyn eli hevin uusi tuleminen nähtiin viimeistään uudehkolle vuosituhannelle siirryttyämme ja laadukkaita bändejä alkoi ilmestyä vähän joka suunnalta, ja vähän joka aihetta sivuavaan genreen. Aika oli otollinen myös aikuistuneen STUDin paluulle, ja alkuvuodesta 2012 alkuperäisjäsenet Ari Toivanen (laulu), Mika Kansikas (kitara) ja Stenda Kukkonen (rummut) kokoontuivatkin juonimaan pidempiaikaista ja vakavamielistä paluuta. Tuo juoni on synnyttänyt nyt jo kolme albumia, laulukieleksi on vaihtunut englanti (jota se tosin oli jo kasarilla, ekan sinkun jälkeen) ja basistiksi vakiintunut Jari Behm. STUD heittää keikkaa suhteellisen ahkerasti ja on ollut omallakin tsekkauslistalla jo tovin. Nyt onnistui.

Semifinal on STUDin aloittaessa vielä häpeällisen väljä, ja sitä se on toki loppuun astikin. Tavastian alakerran pikkuinen rockluola on ohjelmistoltaan yksi koko kaupungin kiinnostavimpia mestoja, mutta harvoinpa täällä voi puhua tungusta tai väen paljoudesta. Mikähän siinä on, että vaikka on perjantai ja mökäöljyilta, ja kadut koreanaan possea, niin juuri kukaan ei tahdo eksyä rokkiklitsuun, vaikka tietoa keikasta on kiinnostuneelle ollut kyllä relatiivisen hyvin tarjolla. Semifinalin lippuhinnoista homma ei voi olla kiinni, ja soittoajatkin ovat keskimäärin varsin aikuismaisia.

Vaan mikäpäs se siinä, tänään näkee hyvin, kun on väljää ja muutama kourallinen yleisöä tuntuu vastaanoton perusteella olevan bändille jo ennestäänkin uskollista. Keikka pärähtää käyntiin tutusti ”Out of The Darkness”-paluualbumin ja samalla siis bändin täyspitkän debyytin komealla nimiraidalla. Yksi koko tämän genren kotimaisista Top10-biiseistä on mainio keikka-avaaja, se tunnettiin 80-luvulla nimellä ”Viimeinen yö”, toisin sanoen se on siis esikoissinkun B-poski vuodelta 1986. Mainiosti on ralli kestänyt aikaa. Hiukan avaus kärsii haeskelevasta soundista, mutta ihan mainioilla äänenpaineilla pääbändi tänään skulaa, asia joka nyt ei Semifinalissa mikään itsestäänselvyys ole. Toivasen laulusoundi on kunnossa, ja bändi vaikuttaa olevan muutenkin hyvässä tikissä ja lyönnissä, ja miksipä tämänikäiset herrat enää pienemmillekään lauteille harjoittelemaan lähtisivät. STUDin klassinen hard rock on tänä päivänä maailmallakin sikäli hyvässä huudossa, että ihan realistista on toivoa, että bändi löydettäisiin keikkailemaan peräti ulkomaillekin. Mikään sen esiintymisessä ei ainakaan estä, soitto kulkee, ja Toivasessa bändillä on jotenkin aivan umpisympaattinen laulumies. Ei näistä voi vanhan liittouman hard rockin ystävä kuin tykätä.

STUD Semifinal photo

STUD.

Ekan, ja tokan albumin ”Rust on The Rose” (2014) biisimateriaali on ymmärtääkseni pitkälti jo 80-luvulla kirjoitettua, sikälikin uusi pitkäsoitto ”Circle of Lies” (2017) eroaa kahdesta edeltäjästään. Viimeisin on myös hiukan raskaammalla kädellä soitettu, mutta keikalla kaikkien rieskojen biisit soljuvat mainiosti toinen toistensa lomaan. STUD soittaa myös ilahduttavan pitkän vedon. Illan ehdottomia kohokohtia ovat avausbiisin ohella esikoisalbumin hituri ”Traveller”, joka muistuttaa alan ehdottomasti kovimmasta kotimaisesta, Stargazerysta, mutta niin että mainittu mielleyhtymä tekee kunniaa kummallekin bändille. Toivanen puristaa myös balladin komeasti, homma hoituu yhtä asiallisesti kuin menostygeissäkin. Mika Kansikas kitarassa on näitä varjeltuja salaisuuksia, eli ei nimi kaikkien huulilla, mutta tiukkaa ja terävää on luukutuksensa.

Uudesta materiaalista soi komeimmin raskaskätinen ”Hey You”, varsinainen setti päättyy esikoisalbuminkin päättävään ”Reach Outiin”. Hetken jo luulen, että STUDilla on varaa olla soittamatta huikein rallinsa, täydet kansainväliset mitat täyttävä, miehekkään takakenoinen hard rock-klassikko jo syntyessään, ”Out of The Darkness”-debyyttialbumin  varhaisbonjovisti rullaava ”Lovers In The Night”. Mutta ei tietenkään, huikean hieno biisi kuullaan ekana encorena, ja koko mainion hevi-illan paketoi se 80-luvun singlejulkaisun A-puoli, nyt englanniksi käännetty ”Rock’n’Roll World”. Raskaan tehokkaasta juntasta kumpuaa jotenkin mieleen vastikään näkemäni toinen ultrasympaattinen hard rock-bändi, eli Loudness, ja tämäkin niin että kunnia kuuluu molemmille. Kansainväliseen tapaan STUD-miehistö kokoontuu kumartamaan piskuiselle yleisölle. Hyvin meni. Pakkohan nämä on nähdä joskus uudestaan.

Illan avaaja, pääkaupunkilainen heavy fuzz/stoner-trio Angus Black olisi helppo heittää samaan arvontakoriin puolen miljoonan muun nykyraskastelijan ja hidastelijan kanssa. Paitsi että ei ole, Angus Black ei ensinnäkään ole raskas raskauden takia, eikä häiritsevän hidas häiritsevän hitauden itsensä takia. Sillä on sikäli monimuotoisia biisejä, että lämppärisetin jaksaa läpi vaivatta, tai suhteellisen. Näitä 70-luvun suuntaan kumartavia, aavikolle haisevia voimabändejä nyt vain sattuu olemaan niin järjellä käsittämättömän paljon tänä päivänä, että tahtoi tai ei, niin äkkiä se hyväkin fuzz alkaa valua sieltä vastaposken korvasta ulos. Silti, Angus Blackilla saattaa hyvinkin olla genreissään ihan mainio tulevaisuus, juurikin siksi että sillä on riittävän persoonallinen ote. KG

Abbath (no), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe), Amorphis @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Takakataloogissa on mistä valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: