Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “konserttiarvio”

Skunk Anansie (uk) @ Allas Live, Helsinki 23.06.2025

Lontoon edesmenneellä Splash Clubilla maaliskuussa 1994 ensimmäisen keikkansa soittanut brittirockmerkittävyys Skunk Anansie julkistettiin helmikuun loppupuolella Helsingin Allas Liveen eli Allas Sea Poolille soittamaan. Asiaan piti reagoida heti julkistuspäivänä, ja hyvä niin, keikka myi loppuun erittäin lyhyessä ajassa. Eikä ihme, kyseessä kun oli bändin ensimmäinen keikka Suomessa käytännöllisesti katsoen ainakin 20 vuoteen, hieman rapiaan peräti. Skunk Anansie olisi saattanut myydä loppuun isommankin menomestan, kuin 2500 henkeä vetävän Altaan livealueen, mutta meneppä ja nimeä se paikka Helsingistä, joka vetää 3000-3500 henkeä ja kelpaa rockin soittoon. Kyllä, tai siis ei, sellaista ei oikein ole. Siksi Allas Livellä on erinomainen paikkansa kantakaupungin sykkeessä soitattaa kotomaamme suosikkeja, mutta myös laadukkaasti käsinpoimittuja ulkomaan esiintyjiä. Tälläkin kesäkaudella tulossa ovat mm. Bob Hund ja Hellacopters Ruotsista ja toinen brittitärkeys, sekin loppuunmyyty hyvissä ajoin, eli Manic Street Preachers.

Skunk Anansie, yksi tärkeimmistä brittibändeistä 1990-luvun puolimaista lähtien, on myynyt näihin päiviin mennessä viitisen miljoonaa levyä, ja bändin sinkku tai albumi on vuosien varrella ollut Brittien virallisilla myyntilistoilla yhteensä 142 viikkoa, kovia lukuja. Eikä siinä kaikki, bändi on säilyttänyt vimmansa, kantaaottavuutensa, värillisen feminisminsä ja ”clit-rock”-asenteensa (laulaja Skinin oma määritelmä) kaikki nämä vuosikymmenet. Orkesterin tasan kuukausi sitten julkaistu seitsemäs virallinen studioalbumi ”The Painful Truth” on erittäin laadukas ja ärhäkkä rieska, ei yhtään turhaa täyteraitaa tai turhanpäiväistä tissiposkeilua. Anansie on syystäkin ylpeä uutuuslevystään, ja on soittanut siltä meneillään olevalla rundilla peräti viittä biisiä.

Koko keikkapäivän piti väijyä ja jännittää Ilmatieteen laitoksen ennustetta Helsingin rantaviivaa koskien, sataako kohtuullisesti, sataako aivan tuelta, vai sataako sietämättömän paljon. Tärkeä bändi piti toki yytsiä, vaikka olisi pudotellut vanhoja ämmiä ja rollaattoreita. Ja tulihan sitä vettä, ei sillä, mutta pahemmissakin kosteuksissa on laatuvetoja yyberöity, ei muuta kuin vedenpitävää jalkinetta alle ja puoli-iloinen retkimieli messiin. Vodaa tuli koko keikan ajan, mutta kun bändi asteli lavalle kello 20.15, DJ-setin ja teknisen ryhmän hirvittävän leppoisanpulskeasti hoitaman roudailu-ja teippailusession jälkeen, neliasteinen vaakasade hellitti edes muutaman biisin ajaksi, kuin kohteliaana eleenä briteille. Säätyyppi oli toki tuttu sekä suomiyleisölle, että englantilaisbändille, mutta kyllähän olosuhteet ainakin omaa keikkakeskittymistä-ja kestävyyttä nakersivat, ihan voin tunnustaa.

”This Means War”, vuoden 2020 sinkkujulkaisu, sai luvan jynkätä puolitoista tuntisen setin käyntiin, niinkuin se on tällä rundilla tavannut tehdä. Upea killingjokemaisesti juntannut post-punk-raita, jonka aikana jo oli selvää, että nyt tulee laatua tauluun ja millä soundeilla. Ensitahdeista lähtien aivan käsittämättömän komea ja kuulas soundi, oltiin kuitenkin tuulessa, sateessa ja ulkoilmassa yhtäkaikki. Ehkäpä paras kuulemani ulkoilmasoundi ikinä, vähintäinkin suhteessa volyymiin, ja vähintäinkin pitkään miesmuistiin. Skunk Anansiella on varaa, a) soittaa jo kakkosena iso hitti, b) soittaa viisi raitaa tuoreelta albumilta, joka ei voi mitenkään olla läpituttu kuin kouralliselle jengiä, c) soittaa ainoana coverina Led Zeppelinia, ja d) lopettaa koko ilta uutuuslevyn raitaan, jonkin 90-luvun kryptoniittihitin sijaan. Eikä kovin moni orkka ulkona tuolla soita esikoisalbumiltaan edelleen kolmea stygeä, jos kohta yhtään. Mutta Anansielle eka platta ”Paranoid & Sunburnt” oli samalla iso läpilyönti, ja brittirockin instantklassikko. Siltä kymmenentenä kuultu ”Weak”, ja heti perään vedetty ”I Can Dream” sytyttivät yleisöäkin jollain spessulla tavalla. Vaikka loppuunmyyty Allas oli toki muutenkin, kolmeasteisesta vihmonnasta huolimatta, erittäin hyvällä maanantaijalalla liikkeellä.

Kaikki oli, säätä lukuunottamatta , tänään erittäin kohdillaan. Pitihän se tietää, ettei tämänikäinen maailmaakiertävä orkesteri tule Stadiin asti vetämään huonosti, mutta keikan äärilaadukkuus yllätti silti. Acen kitaranulvotus, piti oikein tsiigailla välillä, että loimottaako kämmenen alta E-Bow’n sininen valo, mutta ei, Ace ulvootti muilla konstein. Mies piti soolot napakoina, Anansien keikalle ei tulla kuulemaan kitarasooloja. Mark Richardsonin jykevä kannutus ja Kauniaisiin asti kuulunut tanakka ja tiukka snare, alhaalla soitintaan roikottaneen Cassin erittäin kellarista lähtenyt bassomurina. Kunnon keitos laatua ja legendaarisuutta, lokakuun 1996 kakkosalbumin ”Stoosh” kokoonpanolla yhä soittavalta bändiltä. Ja sitten on tietenkin tapaus Skin, alias Deborah Dyer. Lady ei ihan suotta ole listauksissa mukana, kun tilastoidaan nykymuotoisen rockmusiikin kovimpia naiseksi oletettuja solisteja. Ääniala on mieletön, samoin kunto ja karisma, eikä Skunk Anansie ole mikään Garbage, se vaikuttaa edelleen ihan vähintäinkin kivalta työpaikalta. Todella moni solisti ei Helsingissä(kin) nähdyn kaltaista puolimaratonia suorittaisi ilman taustanauhoja tai apua, mutta Skinilta suoritus tuntui lähtevän edelleen tavattoman vaivattoman oloisesti, vaikka synttärikakussa on ollut jo 57 kynttilää.

Vuoden 2010 paluualbumilta (bändi piti sitä ennen 8 vuoden tauon ja veti henkeä) ”Wonderlustre” kuultiin ”God Loves Only You”, sen Skin pohjusti pitkällä puheella siitä, miten uskontojen asia maailmassa olisi levittää rakkautta ja rauhaa, ei sotia ja väkivaltaa. Käsi ylös kenen muun mieleen tuli puheen aikana Israelin sairas siionismi, tai Venäjän ortodoksikirkon suitsukkeilla siunaama päiväkotien pommittaminen? Kiitos, kädet voi laskea. Skunkkis on aina ollut yleishumaanisti kantaaottava bändi, sen ei ole tarvinnut dissata kutakin brittihallitusta, hallitukset ovat sen hoitaneet ihan itse. Mutta queer-ikonina Skinilla on ollut, ja on, paljonkin sanottavaa suvaitsevaisuudesta ja sen puutteesta. Lopulla settiä väkevästi jyskytetty ”Yes, it’s Fucking Political” vahvisti enemmänkin säännön sinä kuuluisana poikkeuksena. Kaiken kantaaottavuuden keskellä soi sadetakki-ja kumppariyleisölle kuitenkin se kaikkien aikojen isoin Anansie-suosikki silkkana rakkauslauluna, vuoden 1996 järjettömän iso hitti ”Hedonism” eli (”Just because you feel good”). Voin ihan henkilökohtaisestikin todistaa paikalla olleena, että syksyn ja talven 96-97 aikana ”Hedonism” soi Lontoossa ja muuallakin Cool Britanniassa kokoajan ja kaikkialla; liikennevaloissa, slummitaloissa ja aamukasteissa. Silti, Skunk Anansie kohtasi kaikki megahittinsä Altaan lavalla tuoreesti, kuin ensimmäistä kertaa yleisölle soitettuna. Arvostamme.

Varsinaisen setin, kaksiasteisen vihmonnan kiristäessä kylmää kouraansa Tsadin hämärtyvässä kesäehtoossa, Skunk Anansie päätti ekan albuminsa isoon hittiin ”Little Baby Swastikkka” (kyllä, kolmella koolla, tiedättehän). Vihainen ja ankara nykäisy, joka soi pitkänä ja hartaana julistuksena. Ace ulvotti kuin ei huomista kiertuevapaapäivää olisi. Puolessa välissä 4-biisistä encoresettiä saapui henkilökohtainen noutaja, meni märkänä, märässä ihmismassassa seisomisen mittari punaiselle, en oikein ole kosteusihmisiä, enkä encoretyyppiä. Encoreista ”Secretly” ja ”Cheers” tutuilta jalansijoilta, loput jo takalinjoilta ja ulosmenoportilta. Ensikosketus Skunk Anansiehen livenä (kyllä kyllä, vasta nyt) oli erittäin positiivinen, illan säästä huolimatta. Muistinko jo mainita, että satoi vaakaan koko illan muutama-asteista vettä? Hyvä. Toivottavasti bändi jaksaa jatkaa ja se nähdään Härmägidionissa ennenpitkää uudestaan. Ensimmäinen keikkakokemus (joo joo, tiedetään) Allas Livessä edusti pelkkää laatua, illan säästä huolimatta, mainitsinhan jo sateen? Paikka on erinomainen keikkakeidas keskellä yhä sivistyneemmäksi ja eurooppalaisemmaksi käyvää Helsinkiä. On kuin ulkomailla olisi, satama ja maailmanpyörä siinä vieressä. Tilava istumakatsomo, nouseva nurmi jolta siltäkin näkee erinomaisesti jos on yhtään pituutta, ystävällinen henkilökunta ja maailmanluokan soundi. Täällähän pitää alkaa käymään. Muutenkin voisi taas alkaa ramppaamaan keikoilla. Aika asiallinen harrastus. KG

Silver Bullet, Lohdunsyöjä @ Nummen Niilo Warehouse, Hämeenlinna 22.02.2025

Hämeenlinnan läntisen Nummen kaupunginosan omalle ostarille perustettiin lähiöpubi Nummen Niilo, kantajengin ja tuttavien kesken Nipa, keskellä Covid-syöveriä, syksyllä 2020. Ideana oli jatkaa läheisen Jukolan alueen kahdenkin lopettamaan joutuneen lähiökrouvin perintöä, nimittäin Jukolan Jussin ja Iloisen Kulkijan. Nipa nousi koronakurimuksesta paikallisten suosioon, ja selvisi. Oli aika ottaa toistakin hämeenhärkää sarvista, kun seuraava kurimus koitti, eli keikkailun ja tapahtuma-alan ahdinko, joka sekin oli, ja edelleen on, tietenkin samaisen epidemian jälkiseuraamusta. Siinä missä Suomen rockpääkaupungiksi oletetussa Helsingissä useampikin keikkapaikka kuoli, kiitos koronan, yleisten kustannusten nousun ja kiertuetoiminnan ehtymisen , käärittiin varsinkin Tampereella, mutta myös Hämeenlinnassa ns. hihat. Livetoiminnan ykköskaupungiksi nousseelle Tampereelle syntyi keskellä keikkalamaa useampikin uusi rockvenue, mutta kooltaan huomattavasti pienempään Hämptoniinkin saatiin lyhyessä ajassa ja melkeinpä yhtäaikaa, kaksikin uutta soittopaikkaa. Nimittäin Nummen Niilon viereinen kaupan varasto muutettuna Warehouse Stageksi, sekä Kantolan alueelle avattu, noin 1000 hengen kapasiteetillaan koko Etelä-Suomessakin ainutlaatuinen Painohalli. Helmikuisena lauantaiehtoona oli aika valita Hämeenlinnan illan livetarjonnasta Nummen Niilon korkkaaminen ja ensikokemus.

Oli ennakkoluulotonta ja rohkeaa laatia rock-klubi kaupungin läntisiin ja lähiöisempiin osiin, melko kauas keskustasta. Mutta ensikäynnin perusteella Niilon Warehouse osoittautui hyvinkin laadukkaasti ja mietitysti ylöspannuksi mestaksi. Perinteisen pubin puolella voi kantajengi keikkametelin häiritsemättä laatia naulaa päähän tai viihtyä miten parhaaksi näkee, ja livepuolta palvelee oma baari, ja ennenkaikkea erinomaisen oloinen äänentoisto ja valot. Lava on kerrankin riittävän korkea, että mahdollinen lyhyempikin kanssakulkija näkee jotain, ja rapiat 300 henkeä vetävää soittosalia kiertävät myös pöydät. Nipan Warehousessa on paljon sellaista, mitä kokeneena keikkakävijänä hyvältä soittopaikalta toivoo. Puhumme siis onnistumisesta. Ensikosketus Niiloon tapahtui Ämy-klubin nimissä. Hämeenlinnan legendaarista, Suomen vanhinta ilmaista rockfestivaalia eli Ämyrockia ei tulevana kesänä järjestetä. Sen sijaan taustayhdistys pyrkii saamaan talouttaan kuntoon talvi-ja kevätkauden klubi-illoilla kerran kuussa. Tavoite on festaroida taas kesällä 2026. Ensimmäisessä klubi-illassa tammikuussa musisoivat paikalliset Purple Universe ja Terika, kantahämäläisittäin edettiin kakkosiltaankin, kun lavalle saapastelivat aloitteleva hämschesteriläinen black metal-rykmentti Lohdunsyöjä, ja jo laajalti Eurooppakin kiertänyt riihimäkeläinen power metal-akti Silver Bullet.

Illan aloitti nuorten miesten oletettavasti kohtuullisen epäkristillinen yhdistys, vuonna 2022 kasaan pantu ja periaatteessa aika loistavalla nimellä itseään paiskonut Lohdunsyöjä. Bändiltä ei ole ulkona ensimmäistäkään demoa tai muuta levytystä, ja keikkojakin on alla ymmärtääksemme alle kymmenen. Silti nuoret jantterit paiskoivat yllättävänkin varmaotteisen ja ainakin näennäisen rennon 45-minuuttisen, muutamilla omilla biiseillä ja runsailla, mutta erinomaisen mielekkäästi valituilla covereilla. On nimittäin aika kova laji lähteä vetämään Mayhemia livenä, ja vieläpä valita norskiblackin pääsaatanan katalogista kaoottinen ”Deathcrush”, joka olikin Lohdunsyöjän vedon tämäkimpiä osumia. Heti keikan alkutahdeista oli selvää, että Warehousen soundipuoli lienee kunnossa, ja vaikka illan pääbändiäkin ajatettiin varsin kovaa, homma pysyi hanskassa. Mahtavaa, poissaolollaan loisti se niin montaa mestaa vaivaava hillitön kihinä. Warehousessa on monta asiaa mennyt oikein, niinkuin totesin.

Lohdunsyöjä toimittaa.

Lohdunsyöjä loihti ilmoille laadukkaita covereita mm. Barathrumilta (eihän se vain ollut ”White Red Black and Pale”?), joka muuten saattoi hyvinkin soittaa samaa biisiä samaan aikaan omalla keikallaan Stadin Bar Loosessa, mene tiedä. Ja se melkein keskitempoiseksi bluesiksi vääntynyt Impaled Nazarene-laina oli myös virkistävän erilaista black-toimitusta (ja nyt ei pidä ymmärtää väärin virkistävän). Erityisen komea ajo oli kuitenkin Horna-cover ”Kuoleva lupaus”. Lohdunsyöjä valmistelee vasta ensimmäistä demoaan, ainoa olemassaoleva tallenne on bändin tuntoja luotaava minidokkari, joka löytyy YouTubesta. Ja pitihän se huolellisen keikallevalmistautujan toki ennakkoon yyberöidä. Videolla bändi vakuuttaa moneen kertaan olevansa erilainen bläkkisbändi. Ei death metallin elementtien sekoittaminen blackiin tee bändistä erilaista tai omaperäistä, mutta jotain hyvin persoonallista Lohdunsyöjässä kuitenkin livenä todistettuna oli. Oli doomahtavia hetkiä ja oli huomattavan groovaavia hetkiä. Ehkä kyseessä on kuitenkin soittajien aito into ja omistautuminen, ja kun instrumentitkin pysyvät lapasessa jo varsin vakuuttavasti, myös niissä kaikkein nopeimmissa ajeluissa, näistä saatetaan vielä kuulkaas kuulla. Huhtikuun alussa bändin voi bongata Hämeenlinnassa jälleen, nythän Nipan veto oli orkesterin ensimmäinen kotikaupungissaan. Saappaat suurenee, kun Lohdunsyöjä lämmittelee Havukruunua Suistolla 4.huhtikuuta.

Illan selvästikin isosti odotettu pääbändi Silver Bullet oli pitänyt pitkään jo suorittaa livenä, mutta aiemmat yritykset olivat erinäisistä syistä kariutuneet. Bändi aloitti vuonna 2008 nimellä Dirge Eternal, nimenvaihdos parempaan tapahtui vuoden 2012 ja parin julkaistun EP:n jälkeen. Silver Bulletilla on vyönsä alla kolme pitkäsoittoa, joista viimeisin ”Shadowfall” ilmestyi 2023. Bändin otteita on tullut seurattua sivukorvalla, ja albumitkin kuunneltua läpi ilmestyttyään, mutta power metallin isojen nimien kaltaisia muistijälkiä Silver Bullet ei koskaan ole onnistunut jättämään. Siksi nyt piti jalkautua livetilanteeseenkin tsekkaamaan, josko lähtisi. Ja lähtikin tietyllä tapaa, bändi soitti isolla ilolla energisen tuntisen, ja silminnähden jannuilla oli kivaa keskenään. Mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä ilo olla lavalla ei ihan täysin välittynyt alalattialle asti, ja muutamat keikan elementitkin häiritsivät vallan paljon. Kun Turisaksessakin meritoitunut kitaristi Hannes Horma oli kymmenennen kerran luukuttamassa sooloa keskilavan monitoreilla, alkoi keikka hippasen toistaa itseään. Ja vaikka kaikilla bändin kolmella albumilla on ne huikean hienot huippuhetkensä, häviää bändin biisimatsku keskimäärin kuitenkin pitkässä juoksussa isommilleen. Uruguaylaissyntyisen solisti Bruno Proveschin karisma ei riitä kannattelemaan koko bändiä, vaikka jäbä on niin kova maailmanluokan luikauttaja, että voisi minä tahansa päivänä marssia vaikkapa Rainbow’n koesoittoon. Mikäli sinne nyt enää ikinä kenenkään tarvitsisi marssia.

Silver Bullet.

Keikka käynnistyi väkevästi ”Shadowfallin” varsinaisella avausbiisillä ”Shadow of A Curse”, mainio rymistelyraita tutkia miksaustiskillä, että mitä tulikaan soundcheckissä luvattua. Ihan hyvää tuli luvattua, vaikka bändi lanasi aika isoilla volyymeillä, pysyi homma mainiosti hanskassa. Miksaajan ja Warehousen kunniaksi on sanottava, että keikan alun hieman maltillisemmilla volyymeillä SoundHound-applikaatio onnistui tunnistamaan biisejä. Harvinaista herkkua livetilanteessa. Keikan alulla kuultu ”She Holds The Greatest Promise” kuului illan eittämättömiin kohokohtiin, kuten myös tietenkin viimeisimmän albumin ”The Ones To Fall”. Hämeenlinnalaisyleisö eli keikan kestäessä isosti mukana, lopulla vetoa jo laulettiin mukana ja ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Oma vireystila ei ihan huikeimillaan ollut illan aikana, ehkä osin siksi bändin yritteliäästä vedosta jäi toivottua vaisumpi maku. Jotenkin vain tuntui, että solistin kuuluisi olla bändin nokkamies ja veturi, nyt homma lankeaa paljolti Horman harteille, joilla on jo paljon musiikillista kannateltavaa. Horman tymäköistä sooloista huolimatta jollaintapaa kiintoisampaa oli seurata toisen kitaristin, Henri Asikaisen tyylikästä työskentelyä. Illan kohokohta oli sitten kuitenkin yleisössäkin yhteishuutoa kirvoittanut ”The Thirteen Nails”, sekin tuoreimmalta platalta. ”The Witches Hammeriin” kutsuttiin lavalle hämeenlinnalaisen Corruption Inc.:n solisti Ami Koivistoinen apuhuutamaan kertsiä, jonkinlaiseksi katoliseksi papiksi pukeutuneena. Liike ei tuonut biisiin tai illan dramaturgiaan mitään lisää, jos nyt kohta oli siltä varsinaisesti poiskaan.

Silver Bullet kiertää semiahkerasti Keski-ja Etelä-Eurooppaa, power metallin isointa kannatusaluetta. Bändi on ponnistanut Riihimäeltä soittamaan Lontoon Undergroundiin, ja etelässä Sloveniaan ja Unkariin saakka. Lyökö bändi powerin eturivistöön, jää nähtäväksi, sen saattaa ratkaista seuraava albumi, milloin sitten ilmestyykään. Vasta viimeisimmällä albumilla mukana olleen solisti Proveschin kanssa mahkuja tai mahdollisuuksia kyllä on, jos bändin sävellyskynä pysyy terävänä. Ja itsekin ajattelin antaa Silver Bulletille tilaisuuden koittaessa toisenkin otannan ja mahdollisuuden näyttää powerkyntensä. Sitä odotellen, KG.

Alessandro Cortini (it), Meriheini Luoto @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.01.2025

Italialainen ambient-maestro Alessandro Cortini saatiin Suomeen keikalle nyt jo toistamiseen rapsakan seitsemän kuukauden sisään. Edellisen kerran mies nähtiin syntetisaattorikiskansa takana Helsingissä viime kesäkuun Sideways-festivaalin lauantaissa. Tammikuisena torstai-iltana konserttipaikaksi oli valikoitunut Savoy-teatteri, jossa Cortinilta kuultiin ja nähtiin huippulaadukas, mutta valitettavan lyhyeksi jäänyt 45-minuuttinen setti.

Kokeellisemman, elektronisemman ja valtavirrasta poikkeavamman illan avasi säveltäjä Meriheini Luoto noin 40-minuuttisella sooloesityksellään. Luodolle omimpia soittimia ovat viulu, alttoviulu ja nyckelharppa, joista jälkimmäistä ei tosin Savoyssa kuultu. Luodon ilmaisun ytimessä on kansanmusiikista ja hiukka klassisemmastakin ponnistava avantgarde, nytkin nähty esitys sisälsi väliin elektronisesti luupattua viulua, väliin niinikään luupattua alttoviulua ja lopulla settiä myös Luodon sanattomia vokaaleja. Luodolta on julkaistu vuosina 2017 ja 2019 kaksi sooloalbumia, ”Metsänpeitto” ja ”Metsänpeitto 2”. Erittäin mielenkiintoisia levyjä kumpikin, haastavia mutta palkitsevia, kuudesta minuutista toiselle kymmenelle kellottavia sävelteoksia, joiden kaikkien nimi on ”Metsänpeitto” ja järjestysnumero siihen perään. En nyt yhtään älä väittämään tässä, että mitä Meriheini Luoto Savoyssa soitti, vai oliko kyse peräti puhtaasta tai ainakin puolittaisesta improvisaatiosta. Mutta homman nimi oli kuulijan kannalta juuri yllämainittu, haastavuus ja palkitsevuus. Luoto aloitti viululla, takoi sen kieliä strokalla ja luuppasi samalla kuultua koko ajan kehittyvään muotoon. Ekan biisin aikana, vaikka eihän ne mitään perinteisiä biisejä olleet, tuli mieleen, että lähteeköhän tämä ikinä. Mutta lähtihän se, ja rapia puoli tuntia oli tälle kokeellisuudelle juuri sopiva aika. Varsinkaan kun illan päätähtikään ei soittanut merkittävästi pidempään.

Setin edetessä Luoto vaihtoi alttoviuluun, soundi syveni, ja aina kun soitin tai ikäänkuin biisi vaihtui, edellisen luuppi jäi pohjille soimaan. Jazzkonserteista tuttuja, meikämannerheimolta ihot päältä ja hermot päästä raastavia väliablodeja ei siis onneksi tähän settiin (eikä iltaan) mahtunut, kun musiikki oli katkeamatonta, kiitos luojan. Meriheini Luodon taidokkaassa ja näkemyksellisessä avantgarde-esityksessä ainoan miinuspuoltoäänen saivat taustan linjattomat ja vähän vasemmalla lohkolla mietityt visuaalit, varsinkin kun niitä ei illan edetessä ollut mitään mahdollisuuksia olla vertaamatta Alessandro Cortinin vastaaviin.

Alessandro Cortini syntyi Italiassa, mutta on musiikkiuransa tehnyt Yhdysvalloista käsin. Vuosina 2005-2008, ja jälleen 2013 eteenpäin Cortini on ollut Nine Inch Nailsin jäsen, hoitanut kiertueolosuhteissa kiippareita ja stemmalauluja, mutta välillä myös livebassoa ja kitaraakin. Cortini nähtiin NIN:n ”Live:With Teeth” ja ”Performance”-rundeilla, ja sittemmin myös Etelä-Amerikan ”Lights In The Sky”-kiertueella. Cortini soitti ja osittain sävelsikin Nine Inch Nailsin instrumentaalialbumilla ”Ghosts I-IV”, sekä vuoden 2008 ”The Slip”-levyllä. Cortini jätti NIN:n keskittyäkseen soolouraansa, mutta miekkosta on nähty bändin kiertueilla sittemminkin, mm. vuoden 2017 rundilla Cortini keskittyi bassonsoittoon. Nine Inch Nailsin jäsenenä Cortini hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall of Famen jäseneksi vuoden 2020 sisäänotossa, ensimmäisenä italialaisena koskaan. NIN-nokkamies Trent Reznorin kanssa Cortinilla on ollut myös sivubändi How To Destroy Angels, ja sitten tietenkin se laadukas sooloura paiskottuna siihen kylkeen. Monessa mukana ollut jantteri on ehättänyt myös tuottamaan brittiläistä Ladytronia, ja paljon paljon muuta.

Lämppärislotin jälkeen Savoy-teatterin yleisö ohjattiin suomalaisittain harvinaisesti kokonaan ulos salista vartin väliajaksi. Tarina ei koskaan kertonut miksi, mutta ehkä kyseessä oli viime hetken soundcheck tai lisäsellainen. Vaan eipä siinä, hyvä että tulivat checkatuiksi, Alessandro Cortinia ajatettiin Savoy-ja konserttisalitermein varsin isoilla volyymeillä, mutta niin laatu-ambientia pitääkin ajattaa. Muuten ei tule nyanssit ja dynamiikat läpi. Toistan itseäni, mutta en lähde nyt yhtään väittämään, että mitä Cortini varsinaisesti soitti kolmevarttisessaan. Paremmintietäjät voivat korjata, mutta jäin enemmän kuin voimakkaaseen käsitykseen, että kuulimme viime vuonna julkaistun ”Nati Infiniti”-sooloalbumin kannesta kanteen. Kyseessä on Cortinin kymmenes omalla nimellä julkaistu sooloplatta, äärimmäisen laadukasta, elokuvalliseksikin tituleerattua ambientia. Mitä on elokuvallinen musiikki? Onko se musiikkia, jonka vaivatta voisi kuvitella elokuvan scorena? Vai musiikkia, joka herättää elokuvallisia visioita kuulijan kaalissa? Aika vaikea ja ärsyttäväkin termi, onhan paljon elokuvamusiikkia, joka ei herätä mitään missään kohtaa kehoa ja paljon musiikkia, joka herättää, mutta ei silti soveltuisi elokuvascoreksi. Ambient-artisteja mainostettaessa elokuvallisuus nostetaan aina laadun takeena esiin, ja aina se sanana riipii henkilökohtaisia korvia. Toki Cortinin kohdalla asia on hieman toisin, mies on säveltänyt elokuvamusiikkiakin, moniin pitkiin ja lyhyisiin rainoihin, sekä lisäksi pelimusiikkia.

Cortinin setti oli alle puolenvälin, kun iski herkkiksemmälle kuulijalle suru siitä, että tämä kohta loppuu, aivan liian lyhyeen. Illan aikataulu oli ennalta ilmoitettu ja tiedossa oli, että Cortinille jää aikaa 45 minuuttia. Miehen superlaadukasta ja jollain käsittämättömän salaisesti hiiviskelevällä dramaturgialla etenevää ambientia olisi voinut vaivatta kuunnella kolme tuntia, istua takakenossa ja antaa ajatusten virrata. Niinhän monesti tai monasti paras musiikkielämys toimii. Ja kaikki edellä sanottu niin, että eihän lavalla sinänsä ollut mitään nähtävää. Cortinin kioski oli midifriikkien katseilta kankailla peitetty, oli vain Cortinin kädet pienen työvalon loisteessa, edes soittajan kasvoja ei juurikaan erottunut. Ja silti keikkaa olisi voinut katsella vaikka koko illan. Taustalle projisoiduilla visuaaleilla oli toki iso osansa. Niitä ei oltu sutaistu hätäisesti, niissä oli ajatusta ja taitoa takana, monokromaattisia, hitaasti ohi uivia kuvia. Juuri kun joku luonnonmuoto, kivi, kasvi tai eläin oli tunnistumaisillaan, se liikkeen ja ääripienen syväterävyyden ansiosta häipyi abstraktioon ja jäi mietityttämään. Musiikin ja kuvan yhteys oli täydellistä, mutta sitä ei hierottu katsojan ja kuulijan naamaan. Ehkäpä Alessandro Cortinin ambientin esihehkuttelu elokuvalliseksi on sittenkin totta?

Tässähän pitää alkaa ramppaamaan enemmän, ja yhä enemmän kokeellisemmilla keikoilla, laadukasta ambientia ja epätansittavaa konemusaa vain tuodaan maahan aika laiskanpulskealla sykkeellä, ja tuonti on pitkälti itseasiassa festareiden varassa. Sitäkin ehti Cortinin ultralaadukkaan esityksen äärellä takakenossa miettiä, että näkeeköhän tässä elämässä Nine Inch Nailsia? Arvatkaapa vaan, tuleeko kesän 2025 ”Peel It Back Tour” Berliiniä tai Puolan Gdyniaa lähemmäksi? Aivan oikein, kiitos, kädet voi laskea. KG

Tyrantti @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 18.01.2025

Olin paikalla kun nuori stadilainen viiksiheavytrio, vain noin vuoden olemassaolon jälkeen, korkkasi Tuskan päälauteet kesällä 2018. Lavan edessä oli kourallinen kiinnostuneita, koska bändistä oltiin kohistu ja kohkattu kuluneen kevään mittaan kohtuullisen paljon. Nuorten, kovaan paikkaan heitettyjen janttereiden lyhyestä vedosta ei tuolloin jäänyt ihan hirveästi mieleen, eikä seuraavana talvena julkaistu eponyymi esikoisalbumikaan erikoisemmin sytyttänyt, lähinnä mielen pohjille painuivat vahvat melodiat, mutta ei juurikaan ne mukaretrot ja höpsöt hevilyriikat, kuin Dokkenin tai Manowarin sisäpussista suomennettuja. Oman ja ilmeisen kiinteän fanikuntansa Tyrantti heti alkumetreillään kuitenkin synnytti.

Viime marraskuussa Tyrantti julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa ”Ihmispyramidi”, ja ihan reiluudenkin nimissä platta ja sen plaatu piti tarkistaa. Radiosoitto kun oli sivukorvalla kuunnellen osoittanut, että Tyrantin ilmaisu oli uudistumaan päin, ellei peräti yhden kierteen verran vakavoitumaan. Ja kyllä kannatti antaa bändille uusi mahku tai mahis. Miten ehjä ja laadukas albumikokonaisuus olikaan synnytetty. Ja kun aina jaksetaan jauhaa siitä, kuinka se kolmosalbumi on paineisuudessaan uran vaikein, se joka nostaa tai kaataa bändin, niin nyt taisi käydä niin, että nostaa. Esikoissinkku ja videobiisi ”Lihaa mattoon!” oli vielä takavuosilta tutumpaa Tyranttia, missä kieli aika-ajoin nähtiin posken puolella, mutta jo kakkosena albumilta lohkaistu ”Uusikuu” oli jotain ihan muuta. Mitä ihmettä, Tyrantti laulaa parisuhdeväkivallasta? No nyt voi meikämaunokin olla messissä, on nimittäin kova laji yhdistää korkeaoktaaninen perinnehevi vakavasti otettaviin sanoituksiin. Muutenkin tuoreella albumilla Tyrantti tuntui aikuistuneen, vakavoituneen ja entisestäänkin laadullistuneen niin, että pitihän bändin tämän vuoden eka julkkarikiertueen veto Hämeenlinnan Suisto-klubilla katsastaa. Montaa kymmentä meitä katsastajia ei paikalle ollut vaivautunut, mutta kiitos bändin ilon, innon ja energian, saatiin aikaiseksi äärilaadukas, tasan tunti ja kaksikymmentä kellottanut metallishow.

Illan settilista koostui lähestulkoon läpikotaisin soitetusta uutuusalbumista, ja muutamista aiempien levyjen täsmäiskuista. Tuoreen kiekon nimibiisillä ”Ihmispyramidi” tamppoo tanakasti käyntiin. Siihen saumattomasti perään laulu viinan juomisen haittavaikutuksista ja suomalaisittain tyypillisistä tavoista ottaa hapollista, ”Miestä vahvempaa” — enempi omalle planeetallemme tuotua Tyranttia, ironiaa ja sarkasmia unohtamatta. Harvinaista kyllä, Suiston paljon ylistetty soundi otti tänään useamman biisin asettua laatuluokitukseensa, sanoisin että pääosin kaksi ensimmäistä. Kolmanteen stygeen ”Kobra”, joka edusti sitä tuttua hassu-Tyranttia (solisti Samin oma termi), äänenpaine eli soundi parani kuin taikaiskusta, liu’ut löysivät paikkansa ja sanoistakin alkoi saada selvää. ”Kobra” soi niin mallikkaasti, että tuli mieleen Loudnessin keikka. Ja tämähän se on alusta asti ollut Tyrantin voima, vaikka laulettaisiin dyynien yksisilmäisistä tai aavikoiden karvamadoista, niin melodiat on aina olleet sitä, niin, toistan tavaramerkin tavoin itseäni, maailmanluokkaa.

Bändi soitti tällä kertaa laajennetulla kokoonpanolla, niin että solisti Nahka-Sami Silvennoinen hoiti vain laulun ja oli luovuttanut normaalin bassovastuunsa mainiosti botnettaneelle Leiskalle. Kobraksi esitelty toveri hoiti tänään kiipparit, jotka keikan osapuilleen puolen välin jälkeen saatiin ihan oikein kuulumaankin. Tarina ei lopultakaan kerro, jatkuuko julkkarirundi tulevina viikonloppuina laajennetulla kokoonpanolla vai triona, joten kiinnostuneiden on mentävä käytännössä itse toteamaan. Eikä Suiston energisen vedon jälkeen oikein muuta tapaa voi edes suositella. ”Kobran” päätteeksi kuultiin rummuttaja Pennasen soolo, ja katso, tänä iltana edes sooloilu ei onnistunut häiritsemään. Sessiot pidettiin lyhyinä ja ytimekkäinä, ja niihin suhtauduttiin riittävällä itseironialla. Illan sooloista komein oli, kuinka ollakaan, kitaristi Henri Segerin osuus. Soi vienosti murheensa soitto, upea nykäisy, jota olisi kuunnellut pidempäänkin.

Settilistan kohokohta uhkasi olla ”Toinen maailma”, aivan jäätävän upea biisi kakkosalbumilta ”Orjaplaneetta”. Huhheijjaa miten komea ja takakenoisen rento hard rock-ajelu, ja ainakin omille leppereille jollain tapaa kovastikin Dion hengessä. Ja sehän on hyvä ja kuolematon henki se. ”Rikotaan kaikki”-biisiä seurasi Leiskan bassosoolo, kompakti, persoonallinen ja riittävän lyhyt sekin. Vanhemmasta materiaalista kuultiin vielä keikkavakiot ”Veritiikeri” ja ”Konesydän”, ja uusien biisien joukossa nekin kuulostivat jollain tapaa tuoreemmilta, niissä toki Silvennoinen käväisi siellä tavaramerkkifalsetissaan useammin kuin nykykamassa. Mutta paras hetki oli vielä tuloillaan, Samin itsensäkin spiikissään uutuusalbumin parhaaksi raidaksi julistama ”Viimeinen portti” sai kunnian päättää varsinaisen setin. Pelkästään tämän biisin takia olisin raahautunut paikalle, styge on soinut kotoisassa musacornerissakin lähipäivinä aivan ns. tuelta. Komea dystopiaralli, tätä vakavampaa uutta Tyranttia, armottoman laadukasta biisinkirjoittamista. ”Viimeinen portti” riittää yksinään pitämään ”Ihmispyramidi”-albumin vielä pitkään ainakin henkilökohtaisilla soittolistoilla. Tyrantti muisti keikan kuluessa olla kiitollinen pikkuiselle, mutta mukana ja messissä mainiosti eläneelle yleisölle, siitä että valitsimme juuri Tyrantin ja Suiston kaikesta kaupungin lauantaitarjonnasta (huumorilla toki totesi myös solisti-Sami, että olihan tuossa muutaman kilsan päässä lavalla Mascara ja Pandora, että kiitos kun tulitte tukemaan vähän tuoreempaa musaa). Tai todellisesta lauantaitarjonnasta.

Mutta ei Tyranttikaan selvinnyt Hämeenlinnan rokkiliiteristä ilman paria encorea, joista ensimmäisenä kuultiin yhteishoilaustakin kirvoittanut ”Lihaa mattoon!” (nimi ja tematiikka viittaa amerikkalaishenkiseen vapaapainiin, kirj.huom.). Jälkimmäinen lisänumero oli ymmärtääkseni käytännössä kaikki Tyrantti-keikat päättävä ”Tulipyörä”, bändin ihka esikoissinkku kesäkuulta 2017. ”Tulipyörä” vedettiin jo ilman kiippareita, lähempänä sitä alkuperäistä Tyrantti-toimitusta. KG

The Tiger Lillies (uk): Edgar Allan Poe’s Haunted Palace @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.11.2024

Lontoossa vuonna 1989 perustettu The Tiger Lillies on toimittanut punkahtavaa brechtiläistä, weimaris-viktoriaanista sideshow’taan ja kolmen miehen friikkisirkustaan nyt jo 35 vuoden ja yli 40:n albumillisen verran. Mukaan mahtuu liuta musikaaliprojekteja ja mykkäelokuvascoreja ja puolitauotonta keikkailua, joka on tuonut kulttisuosiota ihan alusta lähtien nauttineen trion Suomeenkin jo useamman kerran. Viimeksi bändi nähtiin Härmässä GLivelabien loppuunmyydyillä vedoilla ja sitä ennen Helsingin Korjaamolla 2018, jossa itsekin onnistuin todistamaan Lilliesit ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa Tiger Lillies jalkautti Helsingin Savoy-teatteriin kolme esitystä jo vuonna 2017 ensi-iltansa saaneesta makabeerista Edgar Allan Poe-teemaisesta ”The Haunted Palace”-musikaalista, josta tuolloin julkaistiin luonnollisesti samanniminen albumi. Tarina ei täsmälleen kerro, miksi bändi juuri nyt lämmittelee Poe-show’ta, sen enskasta kun ei ole tasavuosia tai vastaavaa, mutta lieneekin niin, että konserttitalot ympäri Eurooppaa ovat kovasti esitystä toivoneet, ja nyt saaneet.

Edgar Allan Poe, kaikkien maailman kauhukirjailijoiden isä, kirjoitti 48-säkeisen runon ”The Haunted Palace” alkuvuodesta 1839. Kauniilla vanhalla englannilla skrivattu allegoria ihmismielen hajoamisesta sai ensijulkaisunsa Baltimore Museum-lehdessä jo saman vuoden huhtikuussa, ja jalostui myös myöhemmin osaksi Poen yhtä kuuluisimmista novelleista, ”The Fall of the House of Usher”. Mainitun runon pohjilta, paljon fiktiota mukaan heittäen ja Poen omasta ääritraagisesta, vain 40-vuotiaana päättyneestä elämäntarinasta poimien on keitetty kasaan nyt nähty esitys, jonka alunperin tilasi ranskalainen Theatre du Volcan Bleu.

Sideshow pääsee alkamaan viitisen minuuttia myöhässä, kun salin lähes loppuunmyynyt väki saadaan käytäviltä säpisemästä omille paikoilleen. Itsellä on istuin kakkosrivillä, eli aitiopaikoilla, Tiger Lillies-keikkoja ei yyberöidä takarivistä. Bändin perustaja ja nokkamies, tunnistettavan falsetto-laulunsa jo nuorena miehenä opetellut Martyn Jacques köpöttää tuttuun jäykkästailiinsa punaisten verhojen takaa ja aloittaa yksin haitarinsa haikealla säestyksellä muunnelman Poen kuuluisasta ”Raven”-runosta, ”Nevermore”. Jossain verhon takana mukaan hiipivät rumpali Budi Butenopin perkussiot ja aivan kuten ”The Haunted Palace”-albumillakin, basisti Adrian Stoutin ulvottama aavemainen theremin. Seuraavaksi esitelläänkin Martin Bassindalen näyttelemä, päänsä kadottanut runoilija Poe ja Jacquesin itsensä esittämän demonihahmo Ravenin sulokas assistentti Doris (myöhemmin myös kaikki muut naisroolit näyttelevä Carolina Pecheny).

Kaiken lähtökohta on klassinen asetelma jossa Poen poetiikka ei tahdo ns. oikein lähteä. Mutta kun demonihahmo kaivaa taskustaan yhä mustempaa ja mustempaa mustetta, alkaa runosuonikin lievästi sanottuna olla paisuvainen ja klassista maailmanluokan kauhustooria alkaa syntya. Sillä hinnalla toki, että Edgar Allan myy sielunsa paholaiselle ja se viimeinen, litran leka mustinta mustetta meneekin sitten jo alamäen ollessa jyrkkää, taiteilijan kurkusta alas. Tarina etenee aika minuutilleen puolitoistatuntisen kestonsa kuin korpin siivillä, kun on loppukumarrusten aika, jää tunne että olisihan näin harvinaista herkkua katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Tiger Lillies soittaa kaikki musikaalin scorealbumin biisit läpi, ja välillä näyttelijät vievät stooria mitä makaabereimpiin suuntiin. Martyn Jacquesin demonihahmon lisäksi, sähköistä pystybassoa thereminin ohella soittava Adrian Stout esittää Poen runoja pilkkaavaa ja kirjailijalle ovea näyttävää lehtikustantajaa. Ja pakko on sanoa, että bändin herrojen lakonisempi tyyli pesee väliin ammattinäyttelijöiden töpöttelyn mennen tullen, vaikka Edgar Allanin hahmon erittäin tahallinen ylilyönniksi vetäminen nyt sinänsä ei tietenkään jää keneltäkään huomaamatta.

Esitystä tukee jälkiviktoriaanisesta maailmasta ponkiva monitasoinen projisointi, joka kaiuttaa myös varhaisten mykkäelokuvien ja Eadweard Muybridgen liikekokeilujen kuvastoa. Kolmella ovella luotu sairas ovi(kauhu)farssi etenee Poen stimulanttihuuruisen elämän haipuvana kuvauksena ja päättyy runoilijan kuumehoureiseen kuolemaan sairaalan vuoteessa. Oikean Poen elämää värittivät pelivelat ja alituinen köyhyys, aliarvostus kirjailijana, vaimon kuolema tuberkuloosiin ja sen jälkeen yhä paremmin ja paremmin maistunut alkoholi. Yhdysvaltain historian ensimmäinen (juuri ja juuri) pelkällä kirjoittamisella toimeentullut taiteilija kuolikin epäselvissä ja selvittämättömiksi jääneissä olosuhteissa, kadulta henkihieverissä löytyneenä, toisen miehen vaatteissa ja ilmeisesti väkivaltaisen muilutuksen shokeeraamana, arvoitukseksi jäänyttä Reynolds-nimeä maanisesti toistellen.

Kun Poe tapaa lavalla edesmenneen äitinsä haamun, Tiger Lillies tunnelmoi scorealbumilta raidan ”Mother” ja kun Poe painostetaan tunnustamaan vaimonsa tuperkkelikuolema murhana, painostaja on nimenomaan Martyn Jacquesin Raven-demoni ja painostus tapahtuu biisiä ”Murder” laulamalla. Mutta perinteinen musikaali ”The Haunted Palace” ei missään mielessä ole, siihen ei Jacquesin tuotannon ja laulujen kieroutuneisuus kertakaikkiaan pysty. Esitys on musiikillista kauhuteatteria, tai näyttelemällä ja visuaaleilla laajenettu Lillies-teemakeikka, miten vaan. Normaaleimmin teatterin ja tanssiteatterin kerrontaa lähestytään vaikuttavassa kohtauksessa, joka alkaa Poen ja tulevan vaimonsa rakastumisella saman sängyn reunalla ujostellen, seuraavassa hetkessä nuorikko jo tekeekin kuolemaa ja yskii lakanat vereen.

Show’n upein hetki on kuitenkin Jacquesin flyygelillä säestämä aavemaisen komea balladi ”Annabel Lee”, joka on myös albumin huippuhetki. Biisi perustuu Poen yhteen tunnetuimmista runoista, samannimiseen tragediaan kauniin naisen kuolemasta. Vaikka Tiger Lilliesien kaanon on häkellyttävä sekoitus vaudevillea, chansonia, mustalaismusiikkia, punkia, oopperaa ja gininhuuruista dark cabaret-meininkiä, bändi on juuri tänään parhaimillaan komeassa hiturissa, tomwaitsmäisessä murhaballadissa. Samaa todistaa myös bändin tuorein, helmikuussa julkaistu albumi, napakasti nimetty ”Lessons in Nihilism”. Silläkin parhaat hetket on nimenomaan kauniita slowareita, tunnelmallisia hitureita. Samainen rieska todistaa myös, että Tiger Lilliesien omintakeinen staili kestää aikaa, bändi on yhä relevantti vuonna 2024. Silti, jos orkesteri ei ole tuttu, saattaisin kehottaa aloittamaan tutustumisen vaikka ihan pokkana vuoden 1994 virallisesta esikoisalbumista ”Births, Marriages and Deaths”. Sieltä kun laittaa soimaan bändin keikkojenkin kestohitin ”Hell”, niin heti selviää mistä on kyse ja missä mennään.

Ja jälleen kaunis balladi, Adrian Stoutin haamuilevalla thereminillä ulisuttaen, ”Baltimore”, kun Poe-musikaali alkaa saada yhä surumielisempiä sävyjä kohti loppuaan. Esitys alkaa sulkeutua myös niin, että instrumentaatio on samankaltainen alussa ja lopussa, thereminin soundia tasapainottaa Jacquesin näppäilemä ukulele ja peräti jazzahtavasti hiippailevat rummut. Erittäin vaikuttava on myös Poen houreisen kuoleman jälkeen kuultava ”Out of Space and Out of Time”. Koko show sulkeutuu kauniiseen, albuminkin päättävään ”Isadoreen”. Martyn Jacques lonkkavikailee lavan eteen tutussa kuolonkasvomaalauksessaan, ja saa vierelleen ensin näyttelijät, ja sitten myös loput Lilliesit. Kestää kauan, ennenkuin Jacques taipuu antamaan luvan kumartaa isosti mukana eläneelle yleisölle. Seuraa myös yksi maestron yksin esittämä encore, ja ainahan sitä voi toivoa, että soita Martyn ”Hell”, mutta ei tietenkään. Ei se nyt kuulu eikä kuuluisi tähän. ”Edgar Allan Poe’s Haunted Palace”-frekshow jatkaa matkaansa ensin Kreikkaan ja sitten Saksaan, Itävaltaan ja Latviaan. Mahtava makaaberi musikaali, ensi kerralla The Tiger Lillies toivottavasti perinteisemmällä bändikeikalla jälleen. KG

Therapy? (uk), Grillijono K.O. @ Olympia, Tampere 18.10.2024

Tampereen Olympian loppuunmyydyssä perjantaisessa rätväkkärockillassa oli kaksi ehdotonta kohokohtaa. Lämppärinä toimivan Grillijono K.O.:n Kekkosen korruptioääniä lasketaan vuonna breznev-alkunauha, ja se, että ilta päättyi muutamaa tuntia myöhemmin. Nykyään tulee harkittua keikoillelähdöt, illat ja mestat, uskokaa tai älkää, kohtuullisenkin huolella. Huteja ja pettymyksiä siis sattuu omalle kohdalle hyvinkin harvoin, ellei jopa erityisen. Nyt sattui. Lippu ”Troublegum”-klassikkoalbuminsa 30-vuotista taivalta juhlivan Therapyn? (jatkossa silkoista viitseliäisyyssyistä ilman kysymysmerkkiä) keikalle oli hankittu helmikuussa, ja toki täpinä ja odotus oli sen mukainen. Olin aiemmin nähnyt Therapyn arviolta 1.25 kertaa. Eli kerran kunnolla Tavastialla marraskuussa 2003, ja samaisessa mestassa kerran aiemmin pelkät encoret(!). Jälkimmäistä selittää se, että tuolloin ungolden days oli melko mahdotonta saada etukäteen tietää tarkkoja soittoaikoja, sekä toki se, että myös huhtikuussa 2002 maailmassa oli juomatonta alkoholia enemmän kuin sen illan keikkaseurani kanssa pystyimme kuluttamaan.

Therapy on pelkästään vuoden 1994 klassikkoalbuminsa takia yksi maailman(i) tärkeimmistä rockbändeistä. Puoltoääniä tulee paljon myös siitä, että trion eturivi on alkuperäiskunnossa, eli Andy Cairns (kitara ja laulu) ja Michael McKeegan (basso ja stemmat). Tiedossa oli olympialaisiin puitteisiin astuessa, että tämä tärkeysbändi tulee soittamaan ”Troublegumin” kaikki biisit, joskin randomjärkässä, joka toki laski etukäteisinnostusta, onhan ”Troublegum” nimenomaan aivan perseettömän kova albumikokonaisuus, biisijärjestystään ja albumin sisäistä dramaturgiaa myöten. Juhlakeikalla oli dramaturgia hukassa, mutta se oli haasteista vähäisimpiä.

Illan avannutta Grillijono K.O.:ta kävi melkein sääliksi. Bändi kouhasi isoilla energioilla ja ilolla tärkeää lämmittelyslottiaan, ja silminnähden kuuli oman soittonsa varsin hyvin, ainakaan mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Rapiat puolen tunnin setti oli kuitenkin ääneenpaineenmittauksen modernia, ja valitettavan arkista historiaa. Mistään muusta kuin kitaroista ei oikein saanut selvää, laulua ja välispiikkejä ei kannata edes mainita. Toki ajatus oli, että tiski on Therapyn asennossa, että kyllä tää tästä illan mittaan ja että tämähän se on lämppäribändin kohtalo niin monasti elämässä. Mutta kun Therapy veti oman settinsä pääosin jugurttipurkkipuhelinleikkimökinovenläpi-soundeilla ja kun Andy Cairns kuulosti monin paikoin joensuulaisen lähiöbaarin karaokeskaban ekalta alkuillan putoajalta, niin kyllä enemmän kuin kerran illan aikana kävi mielessä, että mitä v….a täällä tapahtuu, tai oikeammin jättää tapahtumatta. Therapyn juhlakalulevyllä on niin ikonisia melodioita, että kyllä ne tunnistaa vaikka pää syvällä oksennusämpärissä, mutta ei pelkkä tunnistaminen ja paikallaolo lunasta 8 kuukauden odotusta, eikä lipun hintaa.

Loppuunmyyty Olympia oli toki relatiivisen pähkinöinä, ultrafaneille biisien soittaminen ja tunnistuminen riittää. Nyrkit ilmaan ja koko painolla edelläseisojan päälle, jotta pääsee uimaan eturiviin, oma Therapy-innostus ja oma känni ajaa kaikkien muiden Therapy-innostuksen ja kaikkien muiden kännin tai kännittömyyden edelle. On tullut kehuttua myös vanhan sivistys-Euroopan keikkakulttuuria näillä palstoilla, ja palaan aiheeseen. Ei missään tönitä niin agressiivisesti kuin härmägidionin keikoilla, eikä missään viimeistään keikan kuluessa saavutettu jurri ole niin pyhä kuin täällä. Korostan kuitenkin, että töniminen oli Therapy-illan asioista siedettävimpiä. Olen ollut Olympiassa kerran aiemmin hyväsoundisella keikalla, mutta silloin homman nimi oli funk, ja basso solisluiden korkeudella, ei ollut syytä ajattaa niin saatanan kovilla volyymeilla. Olympia on vanha vaudevillevenue, nämä ei muualla maailmalla soi huonosti, nämä on viihteelle rakennettu alunperin. Olin pitänyt Olympiaa Tampereen johtavana keikkamestana (sijainti, tunnelma, ohjelmisto, henkilökunta, tiedättehän), mutta eiköhän tää nyt ollut pitkälti tässä. Sääli että kaikki tapahtui kovasti odotetun Therapyn kohdalla. Ja tottakai, saa vapaasti digata paskempikinsoundisesta keikasta, ja saa olla niin kova fani, ettei juuri millään lavallaolon lisäksi ole merkitystä, mutta ei ole oma kuppini teetä (just myin oman lippuni pois Big Countryn Kultsan keikalle, koska rumpali Mark katsoi bändin kuolleen altaan pois, ja ilman Markia ei ole Big Countrya. Kiitos BC 1981-2024).

Therapy ei sinänsä tehnyt mitään periaatteessa erityisen huonosti, bändi soitti isolla sykkeellä ja oli silminnähden otettu saamastaan vastaanotosta. Ja jälleen, trio vaikutti itse kuulevansa itseään laadukkaasti, mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Tosiasiassa, kuten yllä totesin, olisihan ”Troublegum” pitänyt soittaa oikeassa järkässä. Ja miettiä sitten se loppu kolme varttia niin, että joku järjellinen keikkadramaturgia olisi säilynyt. Nyt tuntui, että puoliväkisin ponnisteltiin kohti puoltatoista tuntia. Coveroitiin Black Sabbathia, ja totta on, kyllä bändi on levyttänytkin ”Iron Manin”, mutta kenen mielestä sen soittaminen on hauska keikka-anekdootti? Kiitos, kädet voi laskea. Kaiken ajatuksen puutteen ja ajankäytön kruunasi illan synttärisankarin, rumpali Neil Cooperin soolo-osuus. Rumpusoolo, ehkä venäläisen perseensuristimen ohella maailman turhin keksintö, nyt kun Neil Peart, Gene Krupa, John Bonham ja Matti Oiling eivät enää kierrä ulkona tuolla.

Ainoa kysymys siinä majoitukseen palatessa oli, pitääkö släsh kannattaako Olympialle vielä antaa mahdollisuus nousta merikaapelihalli-soundin yläpuolelle, mestassa kun edellä todetustikin on oikeastaan kaikki muut asiat kunnossa, ohjelmisto ehkä jopa ihan ekana. Ja vielä, pitääkö Therapylle antaa uusi mahdollisuus? Jos vain toisen saisi valita, arpa lankeaisi jälkimmäiselle. ”Troublegumin” vuonna 1993 levylle laatineelle bändille. KG

Coitus Int 50 Revival @ Tavastia, Helsinki 07.09.2024

Vuoden 1973 aikana laskettiin suomeksi lauletulle rockmusiikille varsin jykevät peruskivet, kun samana vuonna Hector julkaisi ”Herra Mirandosin”, Dave Lindholmilta imestyi albumi ”Sirkus”, ja ehkäpä ihan ennenkaikkea alettiin liukuvalaa suomirockia betoniin, kun Tampereelta kajahti epäyhtenäis-Suomen levylautasille ja sillivoileipähuoltamoiden jukeboxeihin Coitus Int-yhtyeen esikoisalbumi ”Juice Leskinen & Coitus Int”. Leskisen omin, ja takuuvarman itsetyytyväisin sanoin, mahdottomasti kuitenkaan liioittelematta, ”sillä levyllä oli kaikki suomen kielellä siihen mennessä tehty rock-musiikki”. Eikä siinä kaikki, Coitus Intin alkuperäisjäsenen Mikko Alatalon sanoin, ”Coitus Int toi seksuaalisuuden suomirockiin”. Johan siihen velvoitti nimikin.

Viime vuonna tuli Ojalankin laskuopilla 50 vuotta täyteen Coitus Intin merkkipaalualbumin julkaisusta, ja iloksemme kolme alkuperäistä coitusta päätti juhlistaa asiaa revivalrundin, mutta myös juhla-albumin muodossa. Juhlavuoden puolella heitettiin 14 vetoa, pikkuklubeilta festarilavoille, kysynnän osoittauduttua kovaksi. Tämän vuoden puolella homma jatkui muutamin keikoin, kunnes nyt, missäpä muuallakaan kuin Helsingin alakaupungin Tavastialla oli tullut aika laittaa revivalit pakettiin. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itselläkin avautui mahdollisuus nähdä bändi vielä aivan viime hetkillä. Tavastialle mukaan meininkiin oli saatu alkuperäisjäsenistä paitsi tietenkin Alatalo ja Pena Penninkilampi, mutta myös niinikään perustajajäsen Harri Rinne, joka nykyään budjaa Eestin Hiidenmaalla, eikä osallistunut kaikille juhlaturneen keikoille logistisista syistä. Ja vielä, kun kakkosalbumin ”Per Vers, runoilija” (1974) biiseihin saatiin bassoon itsensä Juuso Nordlund, niin lavalla olikin jäähyväisillan ikimuistettavimpina hetkinä peräti neljä elossa ja hyvässä tikissä olevaa coituslaista. Juice jätti meidät jo 18 vuotta sitten (aika rientää) ja muutama muukin coitus kasvaa jo maitohorsmaa, ja niitä muutamaa muuta elossa olevaa ei enää saatu lavalle. Siksipä apu löytyikin Alatalon lähimaastosta, Coitusta täydennettiin käytännössä koko Hauli Bros.-orkesterilla, jossa Mikon poika Kalle Alatalo soittaa kitaraa. Niinpä Tavastiankin ylälauteella löylyä löi hetkittäin jopa 8-miehinen poppoo.

Ennen osattiin asiat sanoa ytimekkäästi ja suoraan, Coitus Int onnistui paketoimaan peräti 24-biisisen settinsä alle puolentoista tunnin. Silti ilmassa ei ollut kiireen tai rynnimisen tuntua, ja Alatalolla oli jokaisen biisin välissä aikaa muistella Juicea ja muita menneitä, biisien syntyhistoriaa ja taustojen tositarinoita. Laulu lähti bändillä välillä jopa seitsemän äänisesti, ja kun lauteilla oli kahdet kiipparit, perkussioita, akustista kitaraa ja vähän väliä vaihtuvaa basistia, niin homma pysyi mielenkiintoisena koko keikan ajan. Ja vaikka taas oli tullut tuttuun ja to(tuttuun) tapaan opeteltua settilista ulkoa, niin koskaan ei ihan täsmälleen tiennyt, että mitähän ne seuraavaksi keksii. Solistivastuu oli pääosin vanhemman Alatalon, mutta väliin nuoremmankin, ja päälaulajan virkaa toimittivat niinikään myös kakkoskitaristi ja Alatalon ohella bändin nokkamies Juri Lindeman, sekä jotenkin erityislaatuisen ilahduttavasti lauluhommistaan suoriutunut Selkä Pulkkinen, joka toki soitti myös bassoa, milloin Rinne ja Nordlund eivät sitä tehneet. Juicen nuorena opiskelijahintelikkönä intopäissään kirjoittamat seksuaalisten siekailujen kuvaukset kuten ”Tulppaani” tai edes klassinen ”Hengitä sisko” eivät nyt omalle kohdalle kovin hedelmällisesti siementäneet, mutta ilmensivät kyllä todellakin sitä, että eihän näistä tsukupuoliasioista ollut kukaan siihen mennessä näin ronskisti tai rohkeasti kirjoittanut. Että kyllä Juice sitä valtakunnan virallisen häirikön asemaa otti harteilleen ihan alkunallien napsauttelusta asti. Myös aivan mahtavana Coitus-luentana jyrännyt, Juri Lindemanin laulama ”Jeesus pelastaa” jäisi vielä tänäkin päivänä aika monelta kirjoittamatta. Itselle, ja kenties jollekulle muullekin lähestulkoon täydellä Tavastialla upposivat Coitus Intin jäähyväiskeikalla Juicen ja kumppaneiden humoristisimmat styget jotenkin parhaiten. Humoristina Juice oli alusta lähtien nero, vakavampi nerokkuus alkoi kukkia tosissaan jossain Grand Slam-kauden alkupuolella. Muitakin mieliä sopii toki olla.

Tunnustaa pitää, että Juice jäi aina livenä näkemättä. Kuinka ollakaan. Onnittelut tässä yhteydessä niille, jotka näkivät voimiensa päivien Grand Slamin, Suomen E Street Bandin. Kun tsiigaili Tavastialla yhtään ympärilleen, tuli mieleen, että joku näistä on nähnyt alkuperäiskauden Coituksen. Juicen ja Harri Rinteen tekemiset ovat aina olleet kuitenkin omalla kohdalla suomirockin syvää mytologiaa, ja siksi olikin aivan mahtavaa nähdä itsensä, 18 vuotta suuren boheemin poismenon jälkeen, Tavastialla kuulemassa ”Juankoski, Here I Come”, ”Suihke kainaloon”, ”Hän hymyilee kuin lapsi” ja Mikko Alatalon tunteella tulkitsema umpiklassikko ”Per Vers, runoilija”. Olin paikalla, vielä ehti. Letkeästi kulkenut ”Oo! Raili” oli yksi setin kohokohdista niine 7-äänisine stemmoineen, ja hienon dramaturgisen nosteen toi settiin myös orkesterin autokuskin Juha Hildenin upeasti vetämä ”Tango Iloharjulla soi”. Hilden on kyllä tangolaulaja ihan omillaankin, että ei ihme että lähti ihan tyylillä.

Coituksen herkemmästä puolesta, sekin nimittäin oli, parhaiten kulki iäkkäämmän Alatalon tulkitsema, miehen itsensä nuoruuden rakkaudesta kertonut ”Nonamen laulu”. Kun bändin koko iso remmi asteli lavan taakse, kaikki tiesivät että eihän tämä nyt tässä ollut. Oli pari aika keskeistä vielä soittamatta. Encoreissa, jotka kerrankin kannatti soittaa ja odottaa soitettavan, kuultiin ensin rätväkkä ”Elämässä pitää olla runkkua” ja tietenkin kaiken kruunuksi yksi suomirockin vääjäämättömimmistä klassikoista, ”Heinolassa jyrää”. Ensimmäisen olin kuullut Popedan vetona aikoinaan, ja jälkimmäisen kuulemisen suhteen olin luovuttanut jo vuosia sitten. Mutta sieltä se vain tuli, ”Heinolaa” jyräämässä lavalla Alatalo-Penninkilampi-Rinne. Viime vuonna ilmestynyt ”50 Revival”-albumi, jolle nyt nähty remmi lämmitteli käytännössä kaikki kuullut biisit nykysoundeilla uusiksi, ei saanut kaikilta rockmedioilta ylistäviä arvioita. Joku puhui jopa karaokemaisuudesta, ja kyllähän kokenut rocktoimittaja toki karaoken tuntee. Silti, albumi on hieno kunnianosoitus bändiltä itse itselleen, ajan mittaan ehkä vieläkin isommin paikkansa lunastava päivitys, jonka nimenomaan avaa aivan perseettömän kova uusintaveto ”Heinolassa jyrää”. Edelleen. Ja kiitos juhlalevynkin, jää jyrämään, vaikka Coitus Int nyt ilmeisimmin lopullisesti hiljenee. Tavastian ilta oli myös upea muistutus siitä, että me olemme olemassa niin kauan, kuin meidät muistetaan, ja meitä muistellaan. Ja että välillä on hyvä muistaa kallistaa kunnioittava korva heitä kohti, jotka olivat keksimässä suomirockia. Nyt heikäläisiä oli Tavastian mainion iltapuhteen lavalla neljä. Kiitos Coitus Int 1974-2024. Ilman leipää ja punkkua voi selviytyä, mutta kyllä elämässä pitää olla runkkua. KG

Kauan, Murheenlaakso, Tunnit, Gasthaus Orkesteri, Tams @ Yöväen Musiikkijuhlat, Kutilan Juhlatalo, Iittala 24.08.2024

Hämeenlinnan Iittalan asujaiskeskittymä oli otsikoissa viimeksi talvella, kun kylän maineikas lasintekoyhtymä Iittala julkisti uuden logonsa ja sen tekstityypin, josta jälkimmäisestä näki sokeampikin reetta, että kirjasimet oli tylysti pöllitty paikallisen Tuulan Pubin kyltistä. Kukaan ei myöntänyt mitään, semminkin kun kirjasinuudistukseen oli upotettu galaktisia rahasummia. Pöly laskeutui, Iittalan kylä hiljeni päivittäiseen arkeensa. Seuraava mainitsemiskynnyksen ylittänyt tapahtumasarja koittikin sitten kesän päätteeksi, kun ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone ja Sonic Rites-festivaalin taustajehut toteuttivat aidosti nerokkaan ideansa Yöväen Musiikkijuhlista. Jos, ja kun, kerran naapuripitäjä (Valkea)Koskissa on työväelle (keitä ne nykyään on?) omat musajuhlansa, niin olkoon sitten kuntarajan takana yöväelle omansa. Tapahtumasta alettiin heti huhuta pysyväisluonteista, aihepiirinään dark folk, black metal, ambient, post-punk, syntsapop, doom ja muunkintyyppinen vaihtoehtosurina. Ja kun tapahtuman venue on vieläpä erittäin tunnelmallinen, vuonna 1937 valmistunut entinen Kutilan kylän työväentalo, konsepti on enemmän kuin mielenkiintoinen, eikä tapahtuman tsekkaamista ensi kesänä voi kuin suositella. Itsellä ainakin menee early bird-liput ostoon, heti kun myyntiin tulevat.

Kutilan Juhlatalo oli itselle ennestään tuttu erittäin monien vuosien takaa, serkkulikan häistä. Pikkuserkku. Monet häät talossa onkin tanssittu, tuhannet pullakahvit horaistu, ja haitari on haikeasti soinut, mutta rockmusiikin kuuloon ei premisseihin tiettävästi juurikaan aiemmin oltu kokoonnuttu. Ensimmäiset ikinä Yövikset todistivat mestan käyttökelpoisuuden puolesta, ja kun vetoisuus on noin 200 yöväkeläistä, tapahtuma pysyy asiallisen intiiminä, mikäli jatkuu täällä. Iittalan rautatieseisakkeelta dallaa mestoille puoli tuntia, kiesin saa parkkiin ihan viereen, ja Stadista tulijoille järkätään bussikuljetukset.

Kaksipäiväinen happening oli mennä itseltä kokonaan ohi, vaikka entisillä rakkailla kotihoodeilla musisoitiinkin ja vaikka varsinkin perjantaiehtooseen teki kovasti mieli suhtautua. Onneksi vanha toveri hälytti viime hetkillä messiin, ja niinpä sitten mainion lauantaisen rockillan tarjosi Blow Up That Gramophone, kiitän ja arvostan. Perjantaina vanhan hirsitalon lauteilla oli nähty Taneli Jarvan Dark Place, Dragsvik, italialainen Lili Refrain, ranskalainen black metal-orkka Sordide ja kotimainen Arktau Eos.

Lauantaina Juhlatalon piha-alue aukesi myöhäiskesän iltachillailuun klo 17, ja roudaustaukojen aikana yleisöä viihdytti ja kiihdytti legendaarinen DJ Tixa, Kallion Scratch Perry. Musaa laidasta laitaan, ja levottoman kingiä läppää, sekä vanhan kunnon englanninkielen keksimistä uudelleen. Mainittakoot muuten, että Tixa juhliin Sörnäisten Siltasen ilmaisbileissä 18.syyskuuta 40 vuottaan alalla, ja tuo ceccereihin takaisin bändinsä Hevospistoolin. Mainittakoot muuten, osa II, että tuoreet huhut Yöviksen illassa kertoivat Tixan saavan ensi vuoden juhliin kenties ihan oman livekeikan. Millä ylöspanolla, sitä on vuosi aikaa jännittää.

Illan ensimmäinen artisti saapui kitaroineen ja koneineen Joensuusta, Tuukka Tams, alias vain yksinkertaisesti Tams. Mainio illanavauskolmevarttinen yhden miehen orkesterilta, Tams on monituisista yrittäjistä huolimatta ainoita oikeita Gösta Sundqvistin perinnön jatkajia, on se sitten kuinka tarkoituksellista tai alitajuista tahansa, mene tiedä. Tams sekoittaa suomialakuloa ja italodiscoa mielenkiintoisella tavalla, lyriikat pyörivät muutaman avainlauseen ympärillä. Erittäin sääli vain, että niistä avainlauseista ei tahtonut saada mitään selvää. Koneet jyräsivät miehen laulun yli armotta. Muutenkin, ainoa asia mikä jäi oikeastaan yhtään mietityttämään ekoista Yöviksistä, oli soundipolitiikka. Kokopuisen soittomestan pitäisi pystyä kuulostamaan paljon paljon paremmalta. Sanoistahan ei saanut rehellisesti ottaen riittävästi selvää kuin vasta illan viimeisen orkesterin aikaan, ja sillä taas ei niitä sanoja kovin montaa ollut. Illan soundi muuttui artisti artistilta toki erottelevammaksi, mutta paranettavaa jäi. Tamsille tekeekin mieli antaa toinen tilaisuus myöhemmin jossain, siksi hienoja tsibaleita gaiffarin tuotannosta erottui, ajankohtainen ”Elokuu”, ”Surkeat bileet”, ja Tuukan alkukotikonnuille omistettu, kaikki radiohitin ainekset sisältävä ”Kittilä”, joka saikin jo etuparketilla pienimuotoista haltioitumista aikaiseksi.

Seuraavaksi lavalle saatiin 8-henkinen Gasthaus Orkesteri, joka oli jo pitkään pitänyt yytsiä livenä. Bändin alkuperäinen konsepti oli, ja on yhäkin, esittää musiikkia David Lynchin elokuvista, Angelo Badalamentin kynästä lähteneitä, ja muitakin. Homma on sittemmin laajentunut, ja bändi on säveltänyt omiakin biisejä ja tehnyt mm. mykkäelokuvasäestyksiä. Itselle ei Lynchin elokuvat ole oikeastaan ikinä merkinneet yhtään mitään, enkä ole taiteilijan neroutta ymmärtänyt allekirjoittaa, joten isolle bändille sovitetut Twin Peaks-raidat ja niiden hengenheimolaiset soljuivat omalla kohdalla hiukka vasemmasta sisään, ja oikeasta ulos. Korvasta. Erittäin taitavasti sovitettuna ja soitettuna toki, ei kahta sanaa. Ja se Jari Kankareen saksofonisoolohan oli yksinäänkin eräs koko yöväenillan huippuhetkistä. Susanna Tikkasessa orkesterilla on upeaääninen solisti, joka todisti huikeasti pääsevänsä sekä erittäin ylös, että erittäin alas, mutta joku semmoinen kollektiivinen karisma bändiltä puuttuu. Savuisa yökerho, upottava samettinen selkänoja ja pari maailmanluokan geeteetä toimisi kenties puitteina paremmin tämän orkan kohdalla. Aina kun Janne Storm tarttui siihen outoon sello-kitaraansa, meininki terävöityi, ja parhaimmillaan myös Kankareen fonin ja Mari Vuolahden trumpetin yhteissoitto oli komeaa kuultavaa. Parhaiten jäi mieleen setin päättänyt, alkuperäisessä Twin Peaks-sarjassa aikoinaan soinut Muddy Magnolias-cover ”American Woman”, Susanna Tikkanen, paikka on teidän.

Olimme paikalla, kun illan kolmas combo, erittäin 80-lukulaista (ja hyvä niin) post-punkia ja tummaa syntsailua toimittava Tunnit heitti kaikkien aikojen ensimmäisen keikkansa. Ikinä. Ei olisi uskonut. Bändin lavavalmius oli aivan häkellyttävä, vaikka sitä ei oltu koskaan aiemmin missään testattu. Toki Tuntien taustalla on iso pala suomipunkin lähihistoriaa, solisti Kiti Eloranta muistetaan The Splits-yhtyeestä, Matti Reinola on tuttu mm. Kuudes Silmä-orkesterista, kitaristi Aleksi Kohti Tuhoa-bändistä ja Ydinperheestä, jälkimmäisestä myös basisti Vilja. Tunnit ei ihan saanut tuntista soittoslottiaan täyteen, mutta kuultiin sitäkin laadukkaampi 35-minuuttinen. Tuskin nyt kolme sinkkua julkaiseella bändillä kauheasti enempää edes olisi ollut soitettavaa. Mutta mieluummin näin, lyhyestä virsi kaunis. Tuntien herrasoletetut cureilivat lavan hämärissä erittäin perinnepost-punkisti ja jättivät esiintymisen sen suvereenisti hallitsevalle Kiti Elorannalle. Ja jälleen, kiva olisi ollut saada Tuntienkin lyriikoista selkoa. Mutta ensi kertaan. Itseäni toistaen, toistamiseen nämäkin on nähtävä, jos vielä tilaisuuden saan. Sitä ennen, bändin esikoissinkku (2017) ”Pois” kotoisassa musacornerissa soimaan. Täysiä.

Murheenlaakso jatkaa siitä, mihin Jouni Mömmön jo vuonna 1986 perustama Mana Mana, suomenkielisen raskastelun ehkäpä tärkein bändi ikinä, jäi. Näkemyksellisen ja lahjakkaan Mömmön tarina päättyi miehen kaikilla mittareilla ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1991. Alkuperäinen Mana-kitaristi Otra koosti Mömmön arkistoista bändille postuumin kakkosalbumin ”Murheen laakso” (2000), seuraajaksi kotimaisen metallin vääjäämättömälle klassikolle ”Totuus palaa” (1990). Välillä eloonjääneet ja sitä yhä olevat Mana Mana-jäsenet, sekä tuoreemmat vahvistukset ovat soittaneet alkuperäiselläkin nimellä, mutta sittemmin myös otsikolla Murheenlaakso. Ja jopa yllättävän ahkera keikkakone Murhiksesta onkin ajan mittaan sukeutunut. Ja kyllähän bändi ainakin henkilökohtaisilta conversensijoilta yytsittynä ja arvostettuna myös ekojen Yövisten oma ja odotetuin pääesiintyjä oli. Kulunutta sanontaa jos saa käyttää, niin Murheenlaakso takoi ns. tunti turpaan-periaatteella aivan järkyttävän kovan keikan. Lepää edelleen rauhassa Jouni Mömmö, homma toimii ja perintö elää.

Lapikas työväentalon lattiaan ja illan toiseksi parhailla soundeilla homma käyntiin, ”Totuus palaa”. Niin palaa. Ja nimenomaan niin, että todistusvoimaiset biisit olivat nytkin keskiössä, ei esiintyminen. Mennään ja jyhmitään menemään, se riittää. Solisti Kimmo Kuosmasen lakoninen olemus sopii juuri tämän tavaran toimittamiseen kuin nyrkki korvaan. Enkä nyt muista, ainakaan nykykuosisella lähimuistilla, että olisin kuullut näin tanakkaa kolmen kitaran seinämää kenties koskaan. Joskus keppejä on ollut lavalla toistakin kymmentä, mutta silloin ollaan jo erikoisuudentavoittelun puolella. Aivan törkeän hienosti huusi Murheenlaakson kitaravalli, ja aivan ihastuttavan perinteikästä jälkipunkia jyskytettiin, mutta tietenkin sillä persoonallisen mömmöllä kierteellä. Ehkä se olin vain minä, mutta muutamissa biiseissä Murhiksen murhaaminen kuulosti The Cultilta. Ja hyvä niin. Tanakimmin kokonaisvaltaisen tanakassa tamppoossa tamppasivat ”Ketä sä rakastat” ja kuinka olla, legendaarinen ”Maria Magdalena”.

Illan pimetessä juhlapaikan maastoon ja työviksen seinille posautetut Par-kannut alkoivat tuottaa asianmukaista tunnelmaa, ja talon takametsässä saattoi ottaa itsestään asenteellisen black metal-selfien, koivujen väliin sijoitettujen alavalojen ja mallinukketorsojen seassa. Sisällä juhlasalissa illan viimeinen orkesteri ja ensimmäisten Yöväen Musiikkijuhlien päättäjä oli kauan odotettu ja toivottu Kauan. Kitaristi-laulaja Anton Belov perusti Kauan’n Venäjän Chelyabinskissa vuonna 2005 ja on aina ollut oman bändinsä ainoa pysyväisjäsen. Belov pyöritti bändiään pitkään Ukrainasta käsin, sittemmin Tallinnasta, ja nyttemmin Suomesta. Minkäänlaisen vaihtoehtoisuuden esittäminen, levyttäminen tai kannattaminen kun ei ole Venäjällä kovinkaan helppoa, on Belovistakin tullut musiikillinen maanpakolainen. Sikälikin, että Kauan on nimensäkin mukaisesti jo vuoden 2007 esikoisalbumista lähtien levyttänyt suomen kielellä, väliin joskin myös venäjäksi.

Belov aloitti keikan lyhyellä puheella, esittelemällä itsensä ja pitkän, vaikean matkan juuri tälle lavalle ja tähän iltaan. Taiteilija myös totesi, että eka biisi on sitten 40 minuuttia pitkä, että älkää ihmetelkö, ja olis kiva jos ei tarvitsisi teoksen osien välillä taputtaa, hän kyllä kertoo sitten, kun homma on ohi. Ja niin Kauan soitti vuoden 2015 albuminsa ”Sorni Noi” kokonaan läpi, yhtenä taukoamattomana biisinä. Järjettömän komeaa doomin sekaista jälkimetallia pienin folk-maustein. Ja erityisesti, aina kun Helena Dumell tarttui alttoviuluunsa, toivoi ettei tämä biisi loppuisi edes siellä 40 minuutin kohdilla. Jäätävän kauniisti soitettua kaunista musiikkia, eikä mikään ihme että Kauan nauttii maailmanlaajuista kulttisuosiota. Nyt kun Belov pyörittää bändiä Suomesta käsin, toivokaamme että bändi saadaan lavalle hieman useamminkin. Pitkän ja hartaan ”Sorni Noin” loppupuolella eturivin fanitus alkoi saada kuumia muotoja ja Belovin kiipparistivaimo Alina Belova joutui vähän ojentamaan liian innokkaaksi käynyttä doomin ystävää. Liekö jokunen mökäölsäkin vaikuttanut tapahtumain kulkuun, mene ja vieläpä tiedä. Anton uhkasi keskeyttää keikan, jos ei meininki rauhoitu, ja taisipa järjestysmiesosasto saattaa häiriötekijän pihan puolelle. Kauan soitti vielä muutaman omassa maailmassaan lyhyen biisin, mutta itsellä alkoi vuosikausien lähmäinen nukkuminen korjata taas sen verran tuuleentunutta viljaa, että oli pakko poistua Kanta-Hämeen yöhön hieman etuajassa.

Kiitos Sonic Rites, kiitos Blow Up That Gramophone, uskotaan huhuja siitä, että Iittalan Yöväen Musiikkijuhlat ovat tulleet jäädäkseen. Mikä mainio tapa päättää kesä, noin kalenteriteknisesti, vaikka vielä on mambaa jäljellä. KG

Garbage (us), Lucia & The Best Boys (uk) @ Uber Eats Music Hall, Berlin, DE 04.07.2024

Berliinin Friedrichshainin kaupunginosaan rakennettiin vuonna 2008 monitoimiareena, rikastuttamaan kaupungin isomman skaalan viihde-elämää. Usealla nimellä toiminut, 17 000 henkeä vetävä halli on nykyään uuden omistajansa myötä Uber Arena. Sen välittömään vierustaan pykättiin vielä 10 vuotta myöhemmin pienempien tapahtumien vaihtoehtoinen venue, noin 4500-4700 päätä imevä Uber Eats Music Hall, jossa itsellä oli nyt heinäkuisena iltana mahdollisuus ensikatsastaa yksi 1990-luvun menestyksekkäimmistä ja suurimmista rockbändeistä, yhä vuonna 2024 yllättävän relevantti ja eteenpäin porskuttava Garbage. Kun lomamatkan kohde muutamaa viikkoa aiemmin varmistui Berliiniksi, piti tietenkin aloittaa niin maan perseetön arpominen siitä, mitkä tai käytännön tasolla enemmänkin minkä artistin tai bändin voisi nähdä yhdessä maailman eittämättömimmistä livepääkaupungeista. Hirvittävän vatuloinnin jälkeen arpa oli heitetty Garbagelle, se kun bändinä oli toki muutenkin tärkeä nähdä, mutta liittyy myös saumattomasti muistoihin ajalta, jolloin olin onnekas asumaan Lontoossa useamman vuoden. Garbage ei ollut lähellekään tärkein bändi, joka niinä vuosina Londoniumissa jäi näkemättä, mutta yksi satojen muiden merkittävien joukossa. Noiden vuosien virheliikkeitä ja näkemättä jättämisiä paikataan nyt sitten ikääntyvä bändi kerrallaan, sikäli kuin vielä mahdollista.

Uber Eats Music Hallilla piti olla ajoissa, sen kerran kun oikein ulkomaankeikalle pääsi. Sisäänmeno sujui henkeäsalpaavan joustavasti, kukaan ei töninyt, kukaan ei ollut jurrissa eikä edes matkalla sinne, kukaan ei pakottanut jättämään mitään 3 euron narikkaan. Jo tunti ennen ensimmäistäkään soitettua sointia, olin tullut muistuttuneeksi siitä, kuinka sujuva ja upea keikkamaa Saksa on. Kaikki toimii täsmällisesti ja ystävällisellä otteella, ja infoa on saatavissa ajoissa ja riittävästi. Ja mitäpä muutakaan voi todeta, kuin että Uber Eats Music Hallin kaltaista venueta ei Suomessa ole, eikä tule näillä näkymin koskaan olemaan. Paljon henkilökuntaa, väljät tilat, siistit saniteetit, huipputekniikka ja hyvä näkyvyys. Kuulostaako kovinkaan tutulta? Ja paikka oli niin siisti, että lattialta olisi voinut vedellä currywurstit naamioon. Tässähän pitää alkaa ramppaamaan Berliinissä, hyvä ihmiskunnan meining kun ei todellakaan täällä/siellä rajoitu vain keikkaelämään.

Rockillan avasi nuorehko glasgow’lainen indieyrittäjä Lucia & The Best Boys. Käsi ylös, onko Skotlannista ikinä tullut rockmusiikkitermein mitään ylitsepääsemättömän huonoa kuonaa? Aivan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Ja oikea vastaus oli toki ”ei”. Bändi on aloittanut joskus 2016 paikkeilla, ensimmäinen sinkku ilmestyi seuraavana vuonna, ja viime vuoden syyskuussa pukkasi ulos aivan mainion esikoispitkän, ”Burning Castles”. Lucia & The Best Boys on hyvin tyypillinen ajan brittibändi, sen ilmaisussa kuuluu vaikutteet ja brittirockin historia koko laajuudessaan, mutta onko orkesteri kuinka omaperäinen, kysymys jää leijumaan ilmaan. Bändi kuulosti nytkin livenä, paitsi toki levyversiotaan hieman raskaammalta, mutta väliin Killing Jokelta, Simple Mindsilta, Jamesilta, The Bansheesilta ja mitä satoja muita niitä nyt olikaan. Eli perinne on hanskassa ja avainalbumit diggailtuna, mutta biisimateriaali lopultakin on se, joka aina erottaa jyvän akanasta. Lucia & The Best Boys soitti erittäin napakan 25-minuuttisen, 7-biisisen setin. Kattauksesta löytyi kaksi erinomaista popraitaa, joten hyvän prosenttiosuus oli jo varsin korkea. Upean jälkipunkisti jynkännyt kakkosbiisi, albumiraita ”Haunt You Back” ja setin päättänyt, seuraavalle pitkäsoitolle päätyvä ”Perfectly Untrue” soivat erottuvimmin. Mallinakin työskentelevä Lucia Fairfull on bändilleen ihan asiallinen ja laatuisa solisti, bändi soi tänään ensimmäisellä ikinä Berliinin keikallaan hyvin, itseasiassa paljon paremmalta kuulostaen kuin Garbage, ja tosi moni muukin asia oli aivan kohdallaan. Lavan valot olivat siinä asennossa, että ainakin meikämannerheimon hieman rapautuneella kaukonäöllä meni kunnon tovi tajuta, että näillähän on ihan oikea liverumpali siellä takarivin pimeydessä.

Monia nousuissa olevia brittibändejä on tullut nähtyä, mutta jos tässä nyt saa pylvään nokkaan tooga päällä istahtaa ja alkaa oraakkelin lailla besserwissaamaan, niin näistä saattaa kakkosalbumin myötä joku vielä joskus kuullakin. Taannoin tuli esimerkiksi nähtyä Sundara Karma, josta oikein kohisemalla brittimedia kohisi menemään muutaman vuoden, mutta onpahan ollut hiljaista sen maailmanvalloituksen suhteen. Ja vika ei tietenkään ole laadukkaan ja yritteliään bändin, vika on siinä ennenaikaisessa ja väärin kohdistuvassa, pohjattomassa kohinassa.

Lippu nähdä Garbage lämppäreineen Berliinissä kustansi permantopaikalta 51 euroa, ja tapahtumapaikka oli silkkaa maailmanluokkaa. Suomessa Garbage olisi ehkä ilmoitettu Nordiksen Black Boxiin, siirretty ”tuotantoteknisistä syistä” Kulttuuritalolle, ja liput olisi maksaneet alkaen 99 euroa. Berliinissä keikka ei ollut edes loppuunmyyty, vaikka bändin edellisestä vedosta täällä oli peräti viisi vuotta. Edellä kuvailtu ei kerro Garbagen elähtäneestä suosiosta, se on edelleen iso bändi, vaan parista muusta seikasta. Berliinissä on niin paljon tarjontaa, että jos joskus jää joku bändi näkemättä, joka ilta on viidestä kymmeneen merkittävää vaihtoehtoa, ja jos nyt missaa suosikkinsa keikan, voi olla varma, että se tulee loppuvuodesta, ensi kesänä tai seuraavalla rundilla taatusti takaisin. Suomi on keikkamaana paitsi vähän jäykkä ja nihkeä, mutta myös ihan ennenkaikkea tavattoman syrjäinen. Nyt itäisen diktatuurimme täysin sulkeuduttua, ja hyvä toki niin, Suomi on yhä syrjäisempi keikkamaa. Kohoavat kiertuekustannukset ja Härmän kulttuurivihamielinen ilmasto hoitavat loput. Niinkuin Juice lauloi meille, ”Suomi on liian pieni maa”.

Kom sii, kom saa. Olin paikalla ja onnekas, kun monia turbulenttejakin vaiheita urallaan kokenut tärkeä ja merkittävä Garbage, brittiläisin amerikanbändi ehkä ikinä, nykäisi laadukkaan Berliinin nykäisynsä, joka venyi peräti naksua vaille kaksituntiseksi. Sen verran perspiseksi meni saksalaisyleisön keskellä tunnelmointi ja yhteensä semmoinen kolmituntinen samoilla conversensijoilla bostailu, että Garbage-vedossa väistämättä oli ne alavireisemmältäkin tuntuneet hetkensä, mutta pääosin ilta oli popmusiikin juhlaa.

Garbagen kaksituntisen aikana lavalla oli kaksi pääosan saanutta, ja kolme statistia. Illan valodramaturgiakin tuki sitä väittämää, että merkittävin osa bändiä oli ja on, anteeksi nyt vaan, karismaattisen itsetietoinen solisti, The Queen of Scotland, Shirley Manson–sekä tanakasti kannuttanut ja tehokkaasti kihistellyt legendasmies, rumpali Butch Vig. Näin rockhistoriansa tarkkaan tavanneen, ja siihen tavattoman syvälle uponneen friikin näkökulmasta toki yksi paikalle raahautumisen merkittävimpiä syitä olikin, tunnustan, että illan pannuja paukutti Nirvanan ”Nevermindin” ja Smashing Pumpkinsien ”Siamese Dreamin” tuottanut mies. Unohtamatta tietenkään Sonic Youthin ”Dirtia” ja Soul Asylumin ”Let Your Dim Light Shinea”. Että tuota, itselle tärkeämpää oli nähdä ja kuulla Vig kannuttamassa, kuin Manson laulamassa, mutta molemmilla meni ihan hyvin ja kumpikin tuli koettua.

Illan 22-stygeinen settilista noudatti samaa kaavaa, kuin aiemmatkin Euroopan rundin vastaavat, vain yksi pieni muutos biisien järjestyksessä poikkesi aiemmin soitetuista illoista, joista Berliiniä edelsivät Saksan Wiesbaden ja Luxemburgin Luxemburg. Ensimmäinen biisi (”#1 Crush”) meni vielä soundia tunnustellessa, ja kuten aiemmin totesin, jollain tapaa viiltävää olikin, että tänään lämppäri kuulosti paremmalta. Volyymin määrästä ei tänään ollut kyse, paikoin saksalaisyleisö huusi kunnolla innostuessaan bändin yli, eli hieman kovempaakin sali olisi kestänyt luukuttaa. Mansonin laulu ja ennenkaikkea Butch Vigin patteristo oli sikäli myös soundillisesti illan pääosassa, että kun vain yhdessä biisissä ylipäätään kuultiin muistettava ja huomionarvoinen kitarasoolo, niin ihmetellä pitää näin ei-ultra-fanina, että mihin Garbage tarvitsee kahta kitaraa (perustajajäsen Steve Marker, sekä Duke Erikson).

Kakkosbiisin ”Godhead” moneen kertaan kiitollisuuttaan korostanut Shirley Manson omisti illan yleisölle, meille jotka valitsimme miljoonakaupungin illan livetarjonnasta juuri Garbagen, vaikka ajat ovat kovat ja ainakin osalla meistä aiempaa harkitummin laittaa massia tai kalkkania viihteeseen ja keikkoihin. Rohkeasti Garbage soitti isomushittejään pitkin matkaa pois kuljeksimasta, ei ole tarvetta säästää hittikimaraa encoreihin, sen verran alkaa jo olla bändillä peninkulmia takana. Ja maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa myytyä albumia. Niinpä jo kolmantena kuultiinkin ”I Think I’m Paranoid”, joka viimeistään räjäytti nopeasti syttyneen ja keikkaa kovasti odottaneen eurooppalaisyleisön pankin. ”Special”-biisiä spiikatessaan Manson muisteli maanneensa korona-aikaan kuukausikaupalla kotisohvalla pyjama päällä ja todenneensa tuskissaan aviomiehelleen, että haluaa epätoivoisesti Berliiniin! Nyt se odotettu ilta oli vihdoin käsillä, ja kaikki me paikalla olleet olimme special. Biisi kulkikin illan dramaturgiassa erityisellä intensiteetillä ja lämmöllä.

”The Men Who Rule The World” omistettiin kaikille sota-ja kriisialueiden lapsille, ja muutenkin Mansonin rauhaa, yhteisöllisyyttä ja syrjimättömyyttä useammassakin kohdassa julistanut illan sana oli ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan. Seuraavana kuullun ”Metal Heartin” aikana bändin sointi hieman muuttui ja biisin loputtua Mansonin korvaan kuului kuisketta takalinjoilta. Butch Vigin snarerumpu oli jollain tapaa hajonnut, mutta mies huikkasi kuitenkin, että jatketaan vaan. Pieni korvinkuultava lisäsuhina snaresoundiin ei edes kuulostanut huonolta, mutta ”Metal Heartin” jälkeen, kun supina ja säpinä takaa ei lakannut, Shirley Manson korvinkuullen menetti hermonsa ja kehotti tekniikkaa ja Vigia kertomaan what a fuck is going on there? Että ei hänellä ole tässä mitään kitaraa, jonka mukavirittämisen taakse piiloutua, jos te vaihdatte snarea, vaan hänen pitää tappaa aikaa ja tarinoida yleisölle. Snare päätettiin vaihtaa, Manson tarinoi. Ja kun rumpu oli vaihdettu, sisuuntunut bändi soitti aivan järjettömän kauniin ja voimallisen ”Run Baby Run”, illan kovin veto, jos yksi olisi pakko valita. Butch Vig ei säästellyt uuttakaan snareaan, vaan polki ”Bleed Like Me”-albumin (2005) raidan vimmatun upealla manchester beatilla. Pelkästään tämän takia, tiedättehän, kannatti olla paikalla.

Seuraava highlight oli platinaa myyneen ”Version 2.0”-albumin (1998) raita, skottikirjailija Janice Gallowayn samannimisestä romaanista nimensä napannut ”The Trick Is To Keep Breathing”. Biisi aloitti keikan hieman rauhallisemman keskisuvannon, jonka samaisen suvannon aikana saksalaisyleisön ote, into ja huomio hieman herpaantui. Merkittävää säpinää ei syntynyt edes kryptoniittihitin ”Stupid Girl” aikana. Omissakin aikakirjoissa tämä biisi tuli aikoinaan kaikista päänaukoista ulos, ja soi kertakaikkiaan aivan liikaa joka paikassa. Mutta nyt, ajan kullitettua muistoja, biisi kuuosti ihan raikkaalta ja jopa tuoreelta. Pieni tunnelman notkahdus päättyi illan ainoaan coveriin, ja keikka ikäänkuin käynnistyi uudestaan, kun Garbage veti Siouxie & The Banshees-klassikon ”Cities In Dust”. Jo toinen kerta alle vuoden sisään kuulla tämä livenä, edellisen kerran Lissabonissa viime syyskuussa itsensä Siouxie Sioux’n tulkitsemana. Shirley Manson alusti biisin kertomalla, miten Siouxie pelasti hänet elämälle, koulukiusatun tytön, jonka ainoa lohtu koulun jälkeen oli kotona odottava Banshees-albumi ”Tinderbox”. Louise-nimistä koulukiusaajaa saamme toki kiittää siitä, että Mansonista tuli tiensä miehisen alan huipulle taistellut rocklaulaja. ”Cities In Dustin” lopulla Duke Erikson soitti oikeastaan illan ainoan järkeenkäyneen kitarasoolon, ja sai taas miettimään, mihin tämä bändi tarvitsee kahta vaivalloisesti kuuluvaa kitaraa. Kolmen vuoden stintin Smashing Pumpkinseissakin soittaneen Ginger Pooleyn basso on asia erikseen, sen alakertaisuus tukee Butch Vigin jymäkkää pannutusta tärkeällä tavalla.

Keikan laadukkaassa loppuliukumassa kuultiin platinahiteistä ”Vow”, ja tietenkin ennenkaikkea maailman neljänneksi upein poplaulu, ”When I Grow Up”. Kirjoitellaas perässä, jos tuntuu että lähtee. Vig kihisytti niin, että veikkasin mieheltä seuraavaksi kyrvähtävän pellit. Varsinaisen setin päättäneeseen isomushittiin ”Push It” Manson ennakkohehkutti saavansa merkittävän vieraan, naisrockin esitaistelijan ja kanssasiskon. Vieras osoittautui olevan kanadalainen Peaches, josta nyt ainakaan itse en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka kohtuu paljon tulee settejä seurailtua. Shirleyn ja Peachesin laulubattle oli hetken viihdyttävää, mutta ei nostanut biisin julistusarvoa tai kohottanut keikkaa varsinaisesti millään tavalla, vaikka styge muuttuikin matkalla Peaches-biisiksi ”Fuck The Pain Awayksi” ja taas takaisin. Bändin esittelyn Manson hoiti lakonisista lakonisimmalla tavalla, ja fiilis jäi, että ei Garbage maailman helpoin duunipaikka välttämättä ole.

Encoreissa kuultiin vielä ”Milk” ja ”Only Happy When It Rains”, jonka jälkimmäisen kiippareiden ääreen siirtynyt Erikson jotenkin epäonnekkaasti joutui aloittamaan kolme kertaa uudestaan, oikeat alkusoinnut ja tempo ei vain tahtonut löytyä. Shirley Manson tulkitsi biisin rumpuraiserilla istuen, ja pian kaikki olikin ohi. Muun bändin jo mentyä viimeisen kerran takahuoneeseen, Butch Vig nousi rumpujen takaa osoittamaan henkilökohtaista kiitollisuuttaan, snare-episodi ja kuningattaren gonahdus tuoreessa muistissa. Mies joka perusti bändin 1993, mies joka kutsui Mansonin kotoa mukaan kun haluttiin naispuolinen vokalisti, mies joka kirjoitti rockin historiaa tuottajana, mies johon grunge yhtenä keskeisimmistä kulminoitui. Yksi hajonnut rumpu ja kolmen minuutin viivästys ei ollut mistään pois. Hieno hetki, Butch Vig kumartelemassa rumpupatterin takana, kun muut olivat jo menneet. KG

Monolith (rs) @ Bar Haukka, Kotka 27.06.2024

Serbialaista stoneria, tai minkään muotoista hard rockia, ei näissä pajukoissa livenä kuule ihan joka päivä. Toimeen ja tilaisuuteen oli siis helppo päätös tarttua, kun sekä Serbian Novi Sadista matkanneen Monolithin, että omatkin matkat osuivat sattumoisin samalle illalle Kotkaan. Samalla avautui mahdollisuus ensikatsastaa kaupungin ainoa oikea rokkiliiteri, nimittäin likilegendaarinen Bar Haukka.

Kun perustaa bändin maassa, joka ei ihan järjettömällä sykkeellä sylje kokoajan maailmaa kiertäviä menestysartisteja, saattaa tulla nimenneeksi bändinsä ei-niin-ainutlaatuisella tavalla. Suoratoistopalvelut tunnistavat maailmalta vaivatta kolmisenkymmentä Monolithia, joten sekaannusta ei voi kokonaan välttää, ja taatusti jokunen asian äärelle eksyjäkin jää eksymättä. Serbialaisen Monolithin musiikki ja tanakka toimittaminen tekevät kovasti käytetylle nimelle onneksi pelkkää kunniaa. Bändi kuulostaa, ainakin levyllä, monoliitilta. Triolla on vyönsä alla yksi kokopitkä viime vuodelta, ”Five Stages of Grief”. Ja kyseiseltä platalta toki valtaosa kuultiin, Haukan rapian tunteroisen kellottaneessa setissä. Kolmantena soitettu, psykedeelisin sävyin hitaasti avautuva kiekon päätösbiisi ”Acceptance” soi komeasti, mutta niin soi oikeastaan koko Monolithin omien biisien repertuaari. Illan setissä tunnelmallisimmin jyräsivät myös ”Denial” ja vaikkapa ”Bargaining”. Vain viisibiisinen esikoisalbumi on vahvaa kamaa, ja todistaa jälleen, että genre kuin genre, niin katsetta tai korvaa kannattaa kallistaa myös rockin itsestäänselvien mahtimaiden ulkopuolelle. Esimerkiksi juurikin Itä-Euroopassa on aina ollut todella kova harrastuneisuus stoneriin, jälkigrungeen ja moniin myöhemmän metallin muotoihin, ja kun jaksaa tutustua, ottaa selvää ja kaivella, on helppo löytää maailmanluokan bändejä. Kaikki eivät koskaan pääse minnekään, mutta piskuisen kotkalaisyleisön edessä Monolithilla oli iso ilta, se soitti ensimmäisen ikinä keikkansa Serbian ulkopuolella, selkosuomeksi viitottuna ensimmäisen ulkomaan vetonsa. Olin paikalla. Bar Haukan nykäisy toimi ikäänkuin treenisessiona kahta päivää myöhemmin koittavalle vedolle Kotkan torilla, ja siinä välipäivänäkin bändi tempaiseen keikan, senkin Kotkassa. Ensimmäinen minirundi ulkomailla, ja kaikki keikat samassa kaupungissa. Arvostan.

Tismalleen kello ennakkoilmoitettu 22.00 bändi nousi Haukan retrosti pojottaviin myötävaloihin, ja tamppasi aivan tehokkaan tuntisen, vaikka ystävällisimminkin laskien yleisöä oli 15 henkeä ja siitäkin osa tyttöystävää ja keikan järkkääjää, kuten aina tämän kokoluokan tapahtumissa. Monella tapaa tällaiset vedot, jossa pikku yleisö pääsee ikäänkuin bändin (laadukkaisiin) treeneihin messiin, ovat hyvinkin palkitsevia. Ja kaikki tämä torstai-illan kunniaksi täysin ilmaiseksi. Myös bändin työn alla olevalta kakkosalbumilta ”Seven Deadly Sins” kuultiin yksi raita, jonka nimi tosin ei jäänyt mieleen. Uusi biisi soi hyvinkin sabbathisti, ja muutenkin livenä Monolithin ote on huomattavasti muinaishardrockimpi, kuin mitä esikoislevyn stonerimpi ote antaa ymmärtää. Sabbathista puheen ollen, aina pitää joka liiterissä olla se yksi pakollinen simarusina, jonka pitää huudella bändille. Ja tulihan sieltä se pakollisen hävettävä ”soittakaa paranoid” myös. Vaan antakaas olla. Kun Monolith oli soittanut aika tarkkaan tunnin, ja koko treenatun oman tuotantonsa läpi, serbijantterit vilkuilivat hetken toisiaan, että mitäs nyt. Ja kyllä, sieltä se lähti, upeasti alkuperäiselle kumartava, retrosoundinen, mutta raskaskätinen ”Paranoid”. Järisyttävän hieno tulkinta. Ja anteeksi nyt vaan kaikki ultraortodoksit sabbathin viettäjät, mutta paras ikinä livenä kuulemani paranoid. Huomioon ottaen myös kaksi itsensä Black Sabbathin tulkintaa aihepiiristä. Kannatti lähteä kauempaakin. Energinen kitaristi Marko Savic ulvotti vielä biisin loppuun aivan jäätävän hienon soolon. Tähän keikan olisi pitänyt luonnollisestikin päättyä, mutta Savic, rumputtaja Nikola Simonovic ja laulaja-basisti Ognjen Beletic eivät ehkä itsekään tajunneet kuinka kova veto oli juuri vedetty, ja soittivat vielä Ozzy-kataloogista hieman sekavan ja puuroisen ”Crazy Trainin”, sekä jamittelutyyppisen session. Joka jälkimmäinen kieltämättä sisälsi muutamia illan ihan parhaita tuokioita, kun lavalla oli hetkittäin Balkanin Govt’Mule. Jamittelutuokion päätteeksi oikeastaan kolmikon soittotaidot saattoi viimeistäänkin niitata yhteen ja niputtaa mappiin ”erinomainen”.

Kotkan keskustan liepeen Bar Haukka osoittautui ihan kelpo rockliiteriksi, mutta miettimään jäi hän, että miten täällä mahdutaan toimimaan loppuunmyytyinä iltoina. Trafiikki ovelta ja baarijono kun katkaisee tilan aika tylysti keskeltä. Pitänee tulla joku tunkuehtoo empiirisesti kokemaan. Lavaratkaisu on Haukassa ihan asiallinen ja toimiva, ja nytkin Monolith toimitti todella hyvillä soundeilla, vaikka äänenpaine mitattiin niin, että yksijäseninen henkilökunta juoksi kahden tiskin välillä, baari-ja miksaus. (Sen Serbian) Monolithin suhteen, pitää jäädä jännittämään bändin kakkosalbumin julkaisupäivää, ja muistaa seurata trion edesottamuksia myös tulevaisuudessa. Soittakaa (jatkossakin) Paranoid! KG

Post Navigation