Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Läjä Äijälä”

Terveet Kädet, Kovaa Rasvaa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 25.03.2023

Varsin harvoin, ei, liian harvoin, näkee Hämeenlinnan Suisto-klubilla Kaaos-selkälippuja tai muiden alan ansioituneimpien kouhkaajien nimiä niittirotsin hihoihin ommeltuna. Tai ylipäätään liiterin lähes mustanaan vannoutuneen omistautunutta hardcore-lähimmäistä muutamassakin sukupolvessa. Nyt paikalle oli hilauduttu joukoittain selvästi myös Hämchester By The Lakea kauempaa, jota hilautumista Suiston uudistuneet ja aikaistuneen yleisinhimilliset soittoajatkin voimakkaasti tukevat. Illan rosterissa oli kaksi ennalta, mutta myös jälkikäteen erittäin ansiokasta alan tekijää, maailmanluokan hc-veteraani Terveet Kädet, ja nuoremman polven turkulaiskaahari Kovaa Rasvaa.

Rasvakvartetin olin nähnyt kahdeksisen vuotta sitten kotikentällään Turussa, ja mieleen jäi erittäin jämäkkä parikymmentäminuuttinen. Sama toistuu nytkin, hirvittävän isoilla energioilla kynnetty tasan 20-minuuttinen crossoveria hardcorea, ilon kautta. Soitto on välivuosina toki vain tiukentunut, alla on kaksi albumia ja meininki on niin äärimmäisen hyvä, että jos suomenkielinen laatuhoocee on oma juttusi, niin nämä kannattaa katsastaa. Ei, täytyy katsastaa, vaikka suomenkielinen laatuhoocee ei olisikaan ihan omin juttusi. Biisit kellottavat asianmukaisesti nippanappaniukinnaukin minuutin, eikä aina sitäkään. Nyt jo suht paljon ulkomaitakin kiertäneen Koviksen ensimmäisestä ikinä Hämeenlinnan keikasta jäävät tällä erää parhaiten mustaan laatikkoon kaikumaan ”Lähtökohtaisesti tuplarajoittunut” ja marssirummuilla alkava ”Rasva Militia”. Mahtava punkin meining.

Terveet Kädet julkaisi kuulkaas ihan äskettäin yhden pitkän uransa parhaista albumeista, ellei tietyllä tapaa jopa parhaan, ”Kaikki kaikkia vastaan”. Levyllä soi taitava, kokenut ja suorastaan monipuolisesti sovitettu TK, ja nyt ei pidä monipuolisuutta tietenkään ymmärtää väärin. Terveiden Käsien maailmassa ”KKV” on suorastaan paikoin pikkuprogressiivinen, yhtäkaikki aivan loistava platta. Omassa musacornerissa viime viikot kertakaikkiaan ns. tuelta soinut levy sisältää sellaisia tulevia TK-keikkaklassikoita (toivottavasti) kuin vaikkapa ”Terveenä, sairaana”, aivan jäätävän kova ”Musta sieni” ja oma keikkatoiveeni Suistollakin, jota ei tokikaan kuultu, eli hillitön ”Ihmisruoska”. Se, että koko suomihooceen eittämätön pioneeri ja synnyttäjäbändi laatii 2023 näin kivenkovan paketin, ei ole itsestäänselvyys, mutta kertoo siitä, että nokkamies Läjä Äijälän visio vain vanhemmiten kirkastuu.

Nelisenkymmentä minuuttia itseään lämppärin jälkeen odotuttava Terveet Kädet saapastelee lavalle tasan kello 22 takatalviaikaa ja lataa tiskiin tuttuun ja (to)tuttuun tapaan hillittömän kovan 40-minuuttisen. Vähän alle parikymmentä biisiä ja pois. Läjä muistelee bändin soittaneen Hämeenlinnassa viimeksi noin 15 vuotta sitten, ja siinäpä illan muisteluosuus lähestulkoon kokonaisuudessaan, ja hyvä niin. Ei turhia puheita, lapikas laadukkaasti lattiaan, se riittää.

Paino on tunnetusti ja tutusti klassikkomateriaalissa bändin alkuajoilta, mutta onneksi uudeltakin albumilta kuullaan ainakin mainion jynkky nimibiisi, ”Kaikki kaikkia vastaan”. Omaa koko tuotantoa koskevaa toivebiisiäni ”Mull on liian lyhyt sänky” ei valitettavasti tänäänkään kuulla, mutta TK:n nerokkuus ilmenee tässäkin, riittävän moni varhaiskauden sahaus muistuttaa kyseistä 53-sekuntista, joten sen voi tavallaan kuvitella kuulevansa. Tänään jotenkin extratykisti donkkaavat ”Jeesus Perkele” ja ”Elämälle vieraita piirteitä”. Biisien välit pidetään lyhyinä, Läjä ehtii tuottaa mikkiin muutaman tutun ja turvallisen ”ugh”:in, ja taas mennään. Bändissä jo vuonna 1990 ensiesiintyneen Lene Leinosen kellarinen basso ja Samppa Kinnusen kannut takaavat tanakat tahdit, Ilarin laatia yllättävänkin thrashit, thrashimmät kuin muistinkaan kitaravallit kaiken päälle. Joku ehtii eturivistä, onneksi toki vain kertaalleen, huutaa ”Pissaa ja paskaa”, ja ei voi mitään, biisi on sillä tapaa Perämeren Whitershadeofpale että ei TK ilman sitä pääse mistään liiteristä ulos. Klassikkokyntö soi kuitenkin tuoreen tuntuisena, niin tuoreen kuin näillä aihepiireillä ja toistokerroilla tohtii toivoa. Lopulla settiä Läjä miehistöineen esittää surullisenkin turhan toiveen, ”Ei enää koskaan sotaa”, ainoana encorena soi klassinen ”Tornion kevät”. Terveet Kädet elää ja voi hyvin. Terveet Kädet ei saa lopettaa. KG

Max and Igor Cavalera ”Back To Roots” (br/us), Lapin Helvetti @ Aulanko Areena, Hämeenlinna 09.12.2016

Cavaleran rouvan pojat Max ja Igor Brasilian Belo Horizontesta tekivät, tuolloin tietämättään, raskasmusiikin historiaa vuonna 1984 perustamalla yhden kaikkien aikojen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi sittemmin muodostuvan bändin, Sepulturan. Bändi on ollut esikuva monille jälkeensä alan kartalle ponnistaneille ja ponnistusta yrittäneille. Varsinkin vuoden 1993 ”Chaos A.D.”-albumista lähtien Sepultura sekoitti kierteisen groovaavaan thrashmetalliinsa yhä enemmän vaikutteita Brasilian viidakoista, tribaalirytmeistä, mutta myös jopa hip hopin poljentoa. Tällä tavoin bändi oli johdattamassa 90-luvun metalliajattelua uusiin suuntiin ja voimakkaasti vaikuttamassa nu-metalaallon syntyyn, ja sitä kautta karkeasti puolen miljoonan bändin. ”Chaos A.D.:n” vuoden 1996 seuraaja ”Roots” täytti juuri miehekkäät 20 vuotta, ja niinpä perustamansa Sepulturan vuosina 1996 (Max) ja 2006 (Igor) jättäneet veljekset, jalkautuivat kiertueelle soittamaan kyseisen thrashklassikon alusta loppuun läpi. Nyt siis kun veljekset taas samalle lavalle mahtuvat. Maxin lähtö Sepulturasta otti puolin ja toisin koville, miehet eivät olleet kymmeneen vuoteen puheväleissä. Sovinto sinetöitiin perustamalla uusi yhteinen bändi, Cavalera Conspiracy, vuonna 2007. Ja se kokoonpano lavalla käytännössä ”Return To Roots”-kiertueella nähtiin ja nähdään. Sillä nimellä tosin kiertuetta ei soiteta, joskaan en voi käsittää miksi. Veljesten mukana siis kiertää Conspiracyn nykyiset kitaristi Marc Rizzo ja basisti Johny Snow. Eli tien päällä on Conspiracy, mutta julisteessa ja lipussa lukee Max and Igor Cavalera.

Cavaleran veljesten saaminen kotikaupunkiin oli tietenkin iso asia, ja vieläpä lanaamaan itsellekin tärkeä klassikkolevy läpi, joten tapahtumaan oli reagoitava jo kauan sitten kesällä, lippujen myyntiintulopäivänä. Ja hyvä niin, Aulanko Areena, joka ottaa ensiaskeleitaan kansainvälisenä venuena, olikin jo varhain loppuunmyyty. Legendaarisen hotellin kyljessä sijaitseva Areena on käytännössä urheiluhalli, mutta toisaalta mitä sitten, ei täällä samaan aikaan kuitenkaan urheilla. Jos jotakuta hämää lattiaan piirretty koriskenttä, niin katse lavalle. Arvostan kovasti tämänhetkisiä ponnistuksia saada Areena kuukausittaiseen keikkakäyttöön, asialla ovat Warner, LiveNation ja paikallisvoimat. Jospa Hämeenlinnasta tulisi taas pysyvämmin ihan oikea keikkakaupunki, nyt merkit ovat todella hyvät (Verkatehdas toimii, Kantolan puisto vetää isosti, Suisto-klubi pysyy hengissä ja mielenkiintoisia hotellikeikkojakin viritellään harva se kuukausi). Mutta toki, minkä järjestäjätkin taatusti tietävät, aika ainutlaatuisia ja eksklusiivisiä keikkoja Aulangolle on syytä tuoda, niin että kunkin bändin kovat fanit saadaan kerättyä kasaan koko maasta.

Edellisen kerran veljekset olivat soittaneet Hämeenlinnassa 6. heinäkuuta 1991, Ahveniston moottoriradan Giants of Rockissa. Samalla lavalla nähtiin tuolloin U.D.O., Winger, Rage, The Almighty, Airdash ja muutama muu. Illan keikkaseurani oli tuolloin niinikään paikan päällä ja voikin leuhota nähneensä klassisen Sepulturan, itse en. Bändistä on vain yksi livekokemus 2000-luvulta. Maxin oman bändin, vuodesta 1997 ankarasti groovanneen Soulflyn olin nähnyt Wackenissa 2009.

 

Aulanko Areenan illan, jatkosuunnitelmien kannalta äärettömän tärkeän onnistua, aloitti täsmälleen sovitulla sekunnilla Läjä Äijälän uusi bändi-inkarnaatio Lapin Helvetti.  ”Lapin helvetti” oli nimeltään myös Terveiden Käsien viimeiseksi jäänyt albumi. Ja kun Äijälä sitten kyllästyi pyörittämään Käsiä, keikasta toiseen aika raskaaksi käyneillä ennakko-odotuksilla ladattua bändiä, oli aika siivota pöytä. Käytönnössä TK:n viimeinen kokoonpano jatkaa uudella nimellä, rumpali tosin on vaihtunut. Tässä vaiheessa jo mukavasti täyttymässä ollut Aulanko Areena sai todistaa Lapin Helvetin ihka ensimmäistä keikkaa. Eikä siinä kaikki, TK:n ”Ääretön joulu”-EP:llä (1982) ensi kertaa julkaistu hardcorehitti ”Pissaa ja paskaa” soi tänään viimeistä kertaa livenä, niin ainakin Läjä ilmoitti, eikä tinkimättömän miehen sanaa ole syytä epäillä. Joten, pieni havahdus kuultiin ja nähtiin rockhistorian siiveltä siis jo Lapin Helvetin setin aikana, mutta lisää oli tuleman. LH soitti pöydänpuhdistamisesta saadulla uudella energialla todella napakan vedon, Läjä koikkelehti tutusti ympäri lavaa Motörhead-paidassaan. Äijälän laulut, ja varsinkin spiikit olisivat saaneet tulla hiukan paremmin läpi. Mutta ymmärrän toki, että Tornion miehen ääni ei niitä helpoimpia ole nostaa bändin myllytyksen seasta kuuluviin. Kovimmin Lapin Helvetin esikoiskeikalla kulkivat jo mainittu hittibiisi, jota ei enää mainita eikä soiteta, ”Verinen Jeesus” ja ”Luonto kutsuu”. Uudella nimellä ja tuulilla varustettu bändi on hillittömässä keikkatikissä, kannattaa tsekata, jos tilaisuus tulee. Ja vaikka ei tulisikaan, niin kannattaa silti.

Yllättävän vähän jonoutui keskikeijon ostaminen tiskiltä, vaikka Areenan kapasiteetti eli 850 ja risat oli myyty täyteen. Muutenkin kapasiteetti on laskettu varsin inhimilliseksi, hallissa mahtui vielä jotakuinkin jopa liikkumaan, ja taaempaakin uskoakseni näki. Jatkossa muutama kaljakassa lisää tekisi hommaa sujuvammaksi.

Aika eteen oli yritettävä tunkeutua, Cavaleran veljekset nähdään Hämeenlinnassa 25 vuoden välein. Ja koska keskelle ei voinut mennä, siihen oletettavasti syntyisi ankara pitti tai kirnu, niin hiukan sivusuuntaisiin jalansijoihin oli tyydyttävä tänään. Mutta näkyvyys pääbändiin oli silti ihan hyvä, ja Maxin massiivinen olemus toki auttoi asiaa. Albumiklassikkokeikoilla albumi soitetaan alusta loppuun läpi, se on homman nimi. Ja biisit soitetaan järjestyksessä, missään muussa ei ole mitään järkeä. Tämän onneksi on aika moni näkemistäni klassikkoalbumin soittaneista oivaltanut, mutta eivät toki edelleenkään kaikki.

Jokaisella albumilla on, sallikaa, täyteraita tai pari. Niin myös thrashmetallin ja nu-metallin suuntaa näyttäneellä ”Rootsilla”. Mutta supertiukastihan platta toki alkaa, ja niin alkoi keikkakin. Maxin itkevällä liidikitaralla ja Igorin napsakoilla tomeilla terästetty ”Roots Bloody Roots” soi alakerrasta, lyhyenä versiona, se kun oli määrä viimeisenä encorea soittaa pidemmin. Todella räyhäkäs aloitus, Mighty Max eturivissä osoitti että tänään ollaan tosissaan. Rumpujen takana veli Igor (joka muuten nykyisin haluaa nimensä kirjoitettavan kahdella g:llä, siinä missä vaihdokkina basisti Johny yhdellä n:llä) jäi ihan luxienkin määrässä pimentoon, mutta jostain sieltä hämärästä paukahti kova ja todella tarkka lyönti, ja mitä tribaalimpi komppi, sen parempi. Igor jää metallin historiaan pelkästään ”Rootsin” rumpuraidoilla, joille albumilla on luotu tuottaja Ross Robinsonin avustuksella aivan häkellyttävän hienot soundit. Siksikin oli mahtavaa, että tänään soundipuoli toimi, ja erityisesti Igorin rumpujen osalta. Asiaa auttoi maltillinen volyymi, jolla Conspiracy tänään maltettiin soitattaa. Eikä urheiluhalli ole välttämättä soundien kannalta huono vaihtoehto, näistä pääosin puuttuvat kihisevää resonanssia aiheuttavat trussirakenteet ja soundia leikkaavat parvet, ja myös urheilulattian ”pehmeä” pinta auttaa asiaa.

Setin alkupää luikerteli todella mehevissä humuksissa, viidakko haisi. Kohti keikan puoltaväliä ihan konkreettisesti jonkun suupieleensäkin kääräisemänä. Peräkkäin jyskityt ”Cut-Throat” ja ”Ratamahatta” olivat alkukeikan ehdottominta timangia. Mukaan oli muistettu roudata myös albumilla kuultavia perinnesoittimia. Xavante-kansan soturit oli sentään jätetty kotiin, intiaanien lauluosuuksia ja muita tuli tietenkin intronauhoilta. Muilta osin, albumi soitettiin tunnelmiltaan ja sovituksiltaan todella uskollisesti läpi. Maxin murea huutolaulu tuli kenties komeimmin läpi ”Straighthatessa”. Sitten alkoi jotenkin useamman biisin suvanto, niinkuin ainakin omasta mielestäni alkaa albumillakin. Suvantokohdan tunnistaa siitä, että kännykkä saapuu taskusta käteen, kaveri lähtee hakemaan tiskiltä ketterää ja mieli harhailee muuallekin kuin lavalle.

Asiaan palattiin instrumentaalissa ”Itsari”, jonka perkussiot Igor hoiti terävästi ja alkuperäiselle uskollisesti. Pelkästään tämän takia kannatti olla paikalla ja näköetäisyydellä. ”Endangered Species” hyvällä sykkeellä, ja vielä albumin päättävän ”Dictatorshipin” ilkeä ajo , niin oli varsinainen homma paketissa.

Albumiklassikkokeikoilla kun varsinainen epistola on hyvinkin tiedossa etukäteen, muu soitettava materiaali, kakkossetti tai encoret, ovat useimmiten lopulta se mielenkiintoisin osuus, tai siis ennalta-arvaamattomuudessaan ehkä jopa odotetumpi. Encoreosuus alkoi Maxin ja myös Soulflyssa soittavan rytmikitaristi Marc Rizzon pienellä Black Sabbath-kiusoittelulla, joka ei oikein biisiksi asti kasvanut. Sen sijaan vedettiin tällä kiertueella tutuksi tulleesti Celtic Frostin ”Procreation (of The Wicked)”, joka soi pitkänä ja hartaana tribuuttina Sveitsin metallipioneerille. Sitten käsittämätön, sekava ja omiin korviini täysin turha medley, jonka veljekset hoitivat kaksin, rummut ja kitara-periaatteella. Oli jo aikomus lähteä, mutta tieto siitä että Läjä Äijälä on samassa hallissa, ei sallinut. Hyvä niin, medleyn lopulta päätyttyä tehtiin taas todellista rockhistoriaa. Lavalle kutsuttiin Tornion suuri mies. Max piti lyhyen puheen, jossa kertoi hänen ja Igorin jo ihan pikkuskloddeina diggailleen suomalaisesta varhaishardcoresta; Rattus, Kaaos, Terveet Kädet. Hyvät ystävät, Cavaleran veljekset lavalla, Rattus, Kaaos ja TK mainittu mikrofoniin, ja sitten Max esitteli ystävänsä Läjän, että tässäpä meidän veljessarjalle erittäin tärkeä esikuva. Vedettiin kovalla kaahauksella Motörheadin ”Ace of Spades”. Mahtavaa, pelkästään tämän takia, tiedättehän. Sitten vielä keikan avannutta versiota huomattavsti laaduttomampi ”Roots Bloody Roots”. Momentum oli jo ohi. Keskellä salia pyöri iso ja vinha pitti, loppuun asti.

Cavaleran veljekset ovat väläytelleet haastatteluissa myös muiden albumikiertueiden mahdollisuutta, vaikka tasavuosijuhlia ei klassikkoalbumeista mikään ole ihan kohtsilleen  viettämässä. Jos suunnitelmat toteutuvat, aion olla paikalla. Aion myös katsastaa talvella nyky-Sepulturan, en ole ihan yhtä nihilisti bändin olemassaolon suhteen kuin haastatteluiden Max. Aulanko Areena selvisi tulikastekeikastaan mainiosti. Minusta oli vain sympaattista vaeltaa keikalle kylpylän aulan läpi, ohi keilakenkien. Henkilökunta oli äärettömän ystävällistä, kapasiteetti terveesti mitoitettu, narikka veti ja soundi pääsi yllättämään todella iloisesti, joten kaikki kunnossa. Kohti uusia keikkoja. Ehkä, mutta vain ehkä, myös hitaan varmasti kohti klassisen kauden Sepulturan paluuta, siihen Cavaleran veljesten salaliitto ja huippusoittokunnossa pysytteleminen voisivat huikeimmillaan johtaa. Mene ja tiedä.  KG

Supermassive Festival @ Tavastia, Semifinal, Kuudes Linja / Helsinki 23.-24.10.2014

Vuonna 2011 aloittanut Supermassive-festivaali on muuttanut kokoaan ja muotoaan lyhyen historiansa ajan, mutta vuoden 2014 editio oli silti massiivisin, laajin ja musiikillisesti kattavin tähän mennessä. Festarin motto ”An Odyssey Through the Underground” toteutuu kyllä kirkkaasti, siksi laajalla skaalalla tänäkin vuonna kuultiin marginaalimusiikkia, outouksia ja hälyä. Alunperin Supermassive oli ankkuroitu toukokuulle, ja vain kahden klubin välille. Nyt lokakuu tuntuu vakiintuneen ajankohdaksi, ja hyvä niin, tapahtuma katkaisee syksyn mukavasti. Ja keikkapaikkojakin on nykyisellään monta, tapahtuma jakautuu Tavastian, Semifinalin, Kuudennen Linjan, Ääniwallin, Cirkuksen ja Korjaamon kesken. Valinnanvaraa siis on. Ja vielä kun kylkeen lyödään kohtuulliset lipunhinnat ja toimivat järjestelyt, voidaan puhua helposti yhdestä vuoden mielenkiintoisimmista festareista.

 

TORSTAI:

Tapahtuman kakkosiltana, eli torstaina, tapahtui vain Semifinalin ja Tavastian kompleksissa, joten paikanvalinnan vaikeutta ei vielä tänään ollut. Ennakkoon kovasti odottamani brittiläinen Bong sai kunnian avata illan. Newcastlessa vuonna 2005 perustettu kvartetti soittaa  psykedeelistä dronea hyvin raskaalla kädellä, voisi tavaraansa toki doom metalliksikin kutsua. Kolmen vartin festarislotti tarkoittaa Bongin tapauksessa, että ehtii soittaa yhden biisin. Tänään se oli kuluvan vuoden tammikuussa ilmestyneen, tuoreimman albumin ”Stoner Rock” kakkosbiisi (niistä kahdesta siis jälkimmäinen) ”Out of the Aeons”. Tätä olinkin salaa toivonut. Kyseessä on nimittäin kova levy. Mainittu, noin 36 minuuttia kestävä raita on ehdottomasti albumin parempi puolisko. Komea dronesaurus, jolla on aikaa nousta takajaloilleen ja tampata lussummat ketoon. Bongin kataloogi käsittää järjettömän määrän julkaisuja, siksikin on jollain tapaa mahtavaa, että tämä brittihituri ehti soittaa vain yhden tsibaleen. Hyvillä soundeilla jyrättiin heti alkuillasta, ja muutenkin Bongin vedosta jäi positiivinen dronemaku.

Bongin vielä ulvottaessa viimeistä sointuaan, syöksy alakerran pikkuruiseen Semifinaliin. Aika täyttä, mutta sopu antaa sijalle, niinhän se on. Alakerran orkesteri oli monelle tatuusti illan odotetuin. Tamperelais-seinäjokelainen Oranssi Pazuzu on julkaissut kolme täyspitkää, ja ollut ensisoinnuistaan lähtien näitä kotimaisia, jotka jossain vaiheessa pitää ehdottomasti nähdä. Eikä ihme, bändi lunasti odotukset mallikkaasti vain puolen tunnin kompaktilla vedollaan. Bändin kamaahan kutsutaan psykedeeliseksi black metalliksi, ja miksei nyt niinkin. Livenä kuitenkin, ainakin tänään, Oranssi Pazuzu oli rätväkkää, tummaa black’n’rollia, kunnon kähinävokaaleilla toki varustettuna. Lauluhan se onkin tällä kombolla, joka lähimmäksi bläkkistä vie. Eturivissä oltiin suorastaan innoissaan, ja orkesterilla vaikuttaakin olevan uskollinen ja armoitettu fanikanta. Itsekin lupaan liittyä siihen, kunhan näen bändin hiukan pidempänä otantana. Hatunnosto äänitiskille, että tällainen tavara saatiin näin hyvin erotelluksi. ”Vino verso” soi tänään erityisen komeasti. Ja ai niin, näillä on esimerkiksi ihan oikeat bassolinjat, ei tarvitse pelkästään jynkyttää, niinkuin liian moni mustisbändi tekee. Bändin viimeisin albumi ilmestyi viime vuonna, otsikolla ”Valonielu”, ja on kertakaikkiaan tsekkaamisen arvoinen, jos on vielä tsekkaamatta. Ja vaikka ei olisikaan.

Takaisin Tavastialle. Siellä Circle (tai kuten illan spessukokoonpanoa kutsuttiin, Circle vs. Circle)  olikin jo ehtinyt startata oman 65-minuuttisensa. Ensialkuun peräti kuuden sähkökitaran ja yhden basson erikoisryhmittymää piti yytsiä vähän aikaa ns. monttu auki. Ja kyllähän Mika Rätön oopperamainen laulu on pitkästä aikaa kuultuna kuulemisen arvoista sekin. Ehkä tälle harvinaiselle erikoiskokoonpanokeikalle oli tullut ladatuksi hiukan liikaakin odotuksia, sillä kävihän se puuduttavaksi noin puolen tunnin kohdalla viimeistään. Bändin melodinen NWoBHM oli kieltämättä komeaa kuultavaa kuuden kitaran seinän kaatuessa päälle, mutta turhan samankaltaisena keikka kuitenkin eteni. Kun ei tämä bändi ole koskaan ollut mikään showryhmä, ei viisi kitaristia nosta show’n astetta yhtään. Aika hyvillä soundeilla tämäkin onnistuttin ajamaan, hamaan kunnialliseen loppuun. Mitään en väitä kuulluista biiseistä, en tunne tapausta niin hyvin. Mutta siltähän tuo kuulosti, kuin oltaisiin oltu vuodessa 1980, ja laitettu samalle lavalle Iron Maiden ja Judas Priest. Ja se on jo todella paljon se.

Samaan aikaan alakerrassa olikin sitten jo todella kova tunku. Lavalle saatiin rapsakaksi puolituntiseksi Six Organs of Admittance, joka on amerikkalaiskitaristi-ja lauluntekijä Ben Chasnyn pääasiallinen musiikillinen inkarnaatio. Jonkinlaista puolipsykedeelistä uusfolkia soittava Chasny vaikuttaa myös muutamassa vinoumabändissä, joista varmaankin tunnetuin on ollut nyt kuivatelakalla makaava Comets On Fire. Kovin lämpimän vastaanoton Chasny sai täpötäydeltä Semmarilta, miestä oli selvästikin odotettu. Itse en oikein ollut ennakkoperehtynyt jamppariin. Minkä yleensä aina pyrin, vakavana alan harrastajana, tekemään, mutta nyt oli jäänyt väliin. Tavaransa oli siis minulle outoa, ja aika oudoksi jäi. Ensin ajattelin, että kaveri soittaa jotenkin jetlagpäissään väärin, mutta ilmeisimmin kaikki oli tahallisuuden taidetta. En kehdannut kysyä keneltäkään, tekeekö se sen tahallaan.

Jos olikin osaltani ollut Bong illan ennakkoon odotetuin bändi, niin illan viimeisen olisi kannattanut sitä olla. Mutta hyvä edes, että jälkikäteen. Belgian telatykkidivisioona, Kortrijkin hitaan toiminnan joukot Amenra, nimittäin lunastivat ns. lentolippunsa. Herramunvereni, miten kova keikka. Olin kotoisessa musacornerissani yrittänyt kuunnella bändiä ennakkoon, mutta jotenkin ei vain levyltä äkkiseltään iskenyt. Mutta livenä iski, bändi roiski kuin kenttähaupitsi ratsuväen sekaan. Bändin viimeisintä täyspitkää ”Mass V” (2012) pidetään modernin, sludgehtavan hardcoren klassikkona. Tämänkin bändin kataloogi on pitkä kuin piinaviikko, ja ken sen läpi kahlaa, niin toista tietää. Mutta Supermassiven illassa, tunnin otantana, bändi soitti nahat päältä. Kitaristien Lennart Bossu ja Mathieu J. Vandekerckhove yhteispeli on saumatonta. Solisti Colin H. Van Eeckhout huusi sieluaan ulos, käytännössä koko keikan ajan, selin yleisöön. Vahva valinta, joka rikottiin vain muutamin lausein kahdessa biisissä. Nihilismin laatu ja määrä. Mahtavaa. Eikä tämän bändin vedossa haitannut edes taustan kankaalle heijastetut elokuvaklipit. Ne tukivat tällä kertaa bändin synkeää sanomaa.

Keikan edetessä solisti Colin otti paidan pois, ja oli ajatellut asian aivan oikein; kannattaa riisua paita vasta, jos sen alla on jotain näytettävää. Jässikällä on koko selän mittainen roomalainen teloituspuu, taidolla laadittuna. Ja vieläpä siis aito asia, ei risti, vaan T:n muotoinen tappopuu, johon useimmiten naulattiin ryövärit pää alaspäin, paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. Sivupolkuisuus. Mutta siis, todella kova veto, sanokaa mitä sanotte. Kun bändi tykitti settinsä lopuksi järisyttävän komean ”Silver Needle, Golden Nail”, jäi Supermassiven torstaista massiivisen hyvä mieli ajella maalle.

 

PERJANTAI:

Supermassive-perjantaini aloitin Kuudennelta Linjalta, sinne kun oli hyvää aikaa ehtiä tsekkaamaan avausartisti, ennen kuin Tavastialla päästäisiin tositoimiin. Tai niin ainakin teoriassa. Joku henkilökunnasta lienee ollut myöhässä, ja ovet Linjalle saatiin auki vasta, kun ekan bändin oli jo määrä aloittaa. Pikku kylmäkin meinasi tulla, minulle ja parillekymmenelle muulle musafriikille, mutta tässä sitä yhä ollaan. Illan avasi free jazz-trio Taco Bells, vieraanaan jouhikkomaestro Pekko Käppi. Ja toden totta, jatsi oli vapaata. Meikäläisen makuun jopa niin vapaata, että kun bändi joutui katkomaan myöhästymisen takia setistään vartin pois, ei se ainakaan mainittua meikäläistä sanottavammin haitannut. Keikka oli lajityypissään erinomainen, vaikkakin siis lyhyt, muusikkous oli kovaa luokkaa. Varsinkin perkussionisti Jaakko Tolvin soitantaa olisi voinut katsella ja kuunnella mainitun vartin pidempäänkin. Myös saksofonisti Sami Pekkolan saappaissa on jo jotain osattava, itseasiassa paljonkin. Mitä tulee Pekko Käppiin, niin pakko on mies nähdä myös omalla vedollaan pikapuoliin, jampparin sooloalbumi ”Rammat jumalat” (2013) on suorastaan huikea matka romunmakuiseen, tomwaitsmäiseen autokorjaamobluesiin, Käpin kansanmusiikkitaustaa unohtamatta.

Olin alunpitäen ollut kovinkin kiinnostunut näkemään Linjalla myös illan pääartistin, saksofonistilegenda Joe McPheen ja Chris Corsanon duon, mutta Tavastian kokonaisuus veti pidemmän korren. Joskus toiste sitten. llta jatkui Semifinalissa, jossa oli vielä tässä vaiheessa varsin väljää.

Paperilla Tornion hardcoreikoni Läjä Äijälän koneduo The Kolmas oli tietenkin näitä pakko nähdä-komboja. No, nyt on nähtynä. Sanotaan vaikka näin, että kyllä Läjän lahjat parhaiten kristallisoituvat pääbändissään Terveet Kädet. Tämänmuotoinen sivuprojekti Läjällä on ollut läjässä jo 70-luvun lopulta lähtien, mutta The Kolmannen keikat ovat varsin harvinaista herkkua. Kaksi miestä, kaksi konetta, setti jaettu viiteen sekvenssiin, jotka lausutaan numeroina mikrofoniin. Mitään oleelllista ei tapahdu uuden numeron alkaessa, en minä ainakaan huomannut. Lopussa vielä Läjä huutaa mikkiin suoraa huutoa. Hohhoijjaa. TK:n keikkaa odotellessa.

Brittiläinen Gnod jatkoi iltaa Tavastian puolella. Salfordin bändi on käsittääkseni jonkinlainen kulttinimi kotiseudullaan, pyörittäessään poikkitaiteellista klubiaan taidekoulun yhteydessä. Ehkä tämä bändi pitäisikin nähdä siellä, nyt jotenkin orkesterin krautrock meni hiukka sivu suun. Kyllä, nokkamies Neil Francis on ihan asialllinen saksofonisti, ja koko bändiltäkin jumitus sujui ihan mallikkaasti. Mutta miksi tuottaa se vasemmanlaidan kitaristi lentokoneella Suomeen asti juomaan kaljaa ja heilumaan? Maapallon sietokyky on jo rajoilla. Kaverin soitanta tai olemus ei tukenut millään tavalla bändin ilmaisua. Siksi Gnod taipuikin liian helposti bändistä ikäänkuin opiskelijakaaokseksi, taideprojektiksi. Musiikki sinänsä oli hyvää hidastelua, mutta jos puhutaan ihan oikeasti krautrockista, ja sen perinnön kannattelemisesta tähän päivään, niin pari bändiä myöhemmin saimme sitä oikeammin kuulla. Mutta jos koskaan eli ikinä eksyn Salfordiin, ja Gnodin taideklubi sattuu kohdalle, annan toisen tilaisuuden.

Seuraavan bändin jätin suosiolla väliin, alakerran Mr.Peter Haydenin, kovasti kehutun kotimaisen. Oli vain aika hengähtää ja avata Gnod-jumia tuopposella, ja kaverismiehen kanssa kuulumisia vaihtaen. Ihan hyvät oli kuulumiset puolin ja toisin, kiitos vaan, toivottavasti myös Haydenin keikka. Olen kuullut paljon hyvää bändistä, ja se tulee saamaan otannan mahdollisimman pian.

Tavastian puolella jatkettiin, ja hyvin jatkettiinkin. Vuonna 2001 perustettu Earthless tulee San Diegosta. Bändi nakkasi meidät aikakoneeseen ja viskasi kauas rockin historiassa taaksepäin, 70-luvun alkuun. Ja luukutti todella kovan vedon, niin kovan, että en ole tähän hetkeen mennessä kyennyt päättämään, kuka veti oman Supermassiveni kovimman kiskaisun. Ehkä nämä, ehkä Amenra. Bändi soittaa 13 vuoden jälkeenkin alkuperäisessä kokoonpanossaan. Rumpali Mario Rubalcaba mätkii sikäli tanakasti, että palvelukset kelpaavat myös Rocket From The Cryptille, ja tänään illan päättäneelle OFF!:lle. Tuntinen kiisi kuin siivillä, ja pääosin tietenkin kitaristi Isaiah Mitchellin ansiosta. Jampan luukuttamisesta tulee kovasti mieleen Steve Morse, mutta vertaamatta paras. Ja vaikka Earthlessin biisit venyvät lyhimmilläänkin varttisiksi, homma ei mene tekniseksi runkkaamiseksi, vaan kyse on koko ajan musiikista, ja vain musiikista. Ei kultaisia Rolexeja, ei Jack Danielsia lavajuomana, vaan upeita biisejä ja taituruutta. Kova veto. Joka sai taas miettimään, että joku ulkona tuolla, on nähnyt aikoinaan Jimi Hendrix Experiencen. Tosin se lohduttaa, että ne ovat nyt, hintana Jimin näkemisestä, vanhoja äijiä.

Semifinalin puolella todistettiin siis, että aitosaksalainen krautrock elää ja voi hyvin. Asialla oli berliiniläinen Camera, kraut nimeään myöten. En tunne bändin materiaalia riittävästi väittääkseni näidenkään kohdalla mitään mistään kuulluista biiseistä. En tiedä, onko se edes tällaisen kaman kyseessä ollen, mikään juttu sinänsä, että onko biisin nimi ”Camel” vai ”Gnortz”. Silti, kolmevarttia naulitsevaa jumitusta, joka ei pitkästyttänyt, vaan velloi eteenpäin ja kehittyi, mutta pienin askelin.

Tässä vaiheessa, katsoessani elämää taaksepäin, olisi pitänyt poistua. Mutta kiusaus nähdä yksi Supermassiven pääbändeistä oli tietenkin liian suuri. Olihan kyseessä punkin superkokoonpano OFF!, nokillaan alkuperäinen Circle Jerks-ja Black Flag-solisti Keith Morris. Ja lisäksi remmissä Red Krossin pitkäaikainen basisti Steven MacDonald, Burning Brides-kitaristi Dimitri Coats ja rummuissa jokunen rivi sitten mainittu, ja tänä iltana jo toisen vetonsa siis soittanut Earthless/Rocket From The Crypt/Hot Snakes-kannuttaja Mario Rubalcaba. Eli legendaa lauteilla.

Ehkä olisi pitänyt olla kovastikin enemmän ja hillittömämmin Morrisin äitibändien fani, jotta tästä olisi saanut riittävästi irti. Mutta jotenkin vain se koko hardcore-manerismi, että yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekunnin teaser biisistä, ja sitten yy-kaa-koo-nee ja kymmenen sekuntia seuraavaa. Ja se iänikuinen kitarankiertoulvotus näiden kiusankappaleiden välitäytteeksi. En tiedä. Kumpa tietäisinkin. Poistuin takavasempaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Morris alkoi lässyttämään, että me ei olla täällä soittamassa Black Flag-biisejä, eikä Circle Jerks-biisejä, vaan OFF!:ia. Hei, mitäs vaikutit kahdessa aika käänteentekevässä punkbändissä? Ja luuletko, tai toivotko, ihan oikeasti, ettei jäbät toisella puolella maapalloa huutelisi toivebiisien nimiä? Huudella saa, pakko ei ole soittaa. Jos ahdistaa, kannattaa jäädä himaan.

Morris on, kuten keikkaseurani mainiosti totesi, Amerikan Pelle Miljoona. Nyt on teknisesti ottaen nähty OFF!, kyllä kai siihen riittää viisi kokonaista biisiä salin puolella, loput puolikasta bändiä baarin puolelta sivusilmäillen, ja se bändin toinen puolikas monitorista. Joskus käy näinkin, aina ei vain jaksa kyetä kiinostumaan tai kiinnostua riittävästi kykenemään.

Comme si, comme ca. Supermassivesta jäi vielä paljon hyvää näkemättäkin, siksi laaja oli tarjonta, ja mahdollisuuteni vain kahteen festaripäivään. Näkemättä jääneistä harmittavat eniten Roedelius ja Fabio Frizzi. Musiikillisesti, ainakin omalta kohdalta, Supermassive jäi erittäin plussan puolelle. Toivottavasti myös taloudellisesti järjestäjän kannalta, tämän soisi jatkuvan, ellei jopa laajenevan. Supermassive on Suomen Roadburn Festival, joka tekee arvokasta työtä meidän hyväksi, joilla ei joka vuosi, tai koskaan, ole mahdollisuutta matkustaa Hollannin Tilburgiin asti jumittamaan. Ja nykyään, kun 90%:lla kotimaisista festareista on samat esiintyjät, on Supermassive todella virkistävä poikkeus, ja aito odysseija halki undergroundin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: