Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Change of Horses”

Jethro Tull’s Ian Anderson plays ”Thick As a Brick I & II” (uk) @ Tampere-talo, Tampere 17.09.2013

Haluan ihan kärkeen todeta, että vuonna 1967 aloittanut Jethro Tull on yksi koko rockhistorian parhaista bändeistä, mikäli minä saan päättää. Sitä kautta ja siksi, bändin johtohahmo, Hullu Huilumies Ian Anderson on yhtä helposti yksi koko rock-kanonian tärkeimpiä laulunkirjoittajia. Viedään ajatus vielä albumitasolle; Jethro Tullin vuonna 1972 julkaistu konseptialbumi ”Thick As a Brick” on yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä rocklevytyksiä. Vaikka en yksin olisikaan päättämässä. Albumi oli kuitenkin ilmestyessään jotain, mitä ei oltu aiemmin tehty. Yhtään musiikillisesti kuollutta hetkeä ei ole, sovitukset toimivat tänäkin päivänä, vain soundeista voi olla eri mieltä, mutta nekin olivat syntyhetkensä parhaat.

Thick As a Brick” on siis albumiklassikko jos mikä. Ja sen täyttäessä miehekkäät 40 vuotta, Ian Anderson päätti lähteä kiertämään tuntemaamme rockmaailmaa soolokokoonpanonsa kanssa, kyseisen albumin alusta loppuun esittäen (sillä niinhän albumiklassikot esitetään, vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Eikä siinä kaikki. Viime vuonna Anderson ahkerana kaverina julkaisi myös jatko-osan ”Thick As a Brick II”, joka niinikään näillä albumiklassikkokeikoilla alusta loppuun kuullaan.

Alkuperäinen levyhän kertoo kuvitteellisen englantilaisen koulupojan Gerald Bostockin tarinan. Ja jatko-osa pohtii, mitä Geraldista mahtoi tulla ns. isona, ja miten maailma häntä mahtoi kohdella. Vuoden 1972 albumi oli Andersonin vastaveto sille, että Jethro Tullin edellinen albumi ”Aqualung” oli kritiikeissä julistettu konseptialbumiksi, vaikka sitä ei sellaiseksi oltu tehty, eikä tarkoitettu. Johon (kritiikkiin) Anderson että, ”annetaan niille sitten kaikkien konseptialbumien synnyttäjä-äitikonseptialbumi, joka kaiken päälle parodioi progressiivisen rockin ns. ruvelle” (ajatus Andersonin, vapaa tulkinta KG:n). Ja niin syntyi yksi kautta aikain kovin rocklevy (niinkuin ”Aqualung” ei olisi jo sitä ollut), eli  ”Thick As a Brick”.

Tampere ja sen Talo sai kunnian isännöidä yhtä Andersonin neljästä albumiklassikkoillasta Suomessa. Olin nähnyt aiemmin nykymuotoisen Jethro Tullin kahdesti (kyllä, vasta, valitettavasti) ja Andersonin soolobändeineen kerran Tallinnassa. Eli ammattimaista ja äärettömän hyväsoundista iltaa sopi enemmän kuin odottaa. Ja katso, saatiin mainiotunnelmainen ilta huikeaakin huikeammilla soundeilla, ts. yksi tämän vuoden kovimmista vedoista, tapahtuu loppuvuonna mitä tahansa.

Illan aloitus viivästyi, kun videoprojisointeja yritettiin viimeiseen asti säätää illan antia tukemaan, koskaan siinä onnistumatta. Mutta itse ainakaan en jäänyt kaipaamaan. Tai ainakin videotaiteen olisi pitänyt olla varsin kovaa luokkaa tuodakseen jotain lisää illan dramaturgiaan. Sen sijaan Andersonin kokoonpano oli tänäänkin maailmanluokkaa, kaikista mahdollisista luokista. Koskettimissa John O’Hara, joka soittaa myös nyky-Jethro Tullissa (tai siis viimeisimmässä nähdyssä kokoonpanossa), kuten myös basisti David Goodier. Kitarassa nähtiin saksalainen Florian Opahle, nuorehko jamppa, joka on saanut curriculumiinsa vuosia Andersonin rinnalla, mutta myös Greg Lake Bandin. Rummuissa Scott Hammond ja Andersonin lauluapuna ja näyttämöllisiä elementtejä albumin ja Bostockin tarinaan tuonut näyttelijä/laulaja Ryan O’Donnell, joka on nähty mm. The Who-musikaali ”Quadrophenian” viimeaikaisessa lavasovituksessa Lontoossa.

Illan ”settilista” koostui siis siitä faktasta, että ”Thick As a Brick” soitettiin varsin albumille uskollisin sovituksin läpi, jopa niin, että vuoden 1972 albumilta tutut soolopaikat loksahtelivat samoille kohdin livenä. Jokainen muusikko sai oman hetkensä varsin tasapuolisesti. Ja millä soundeilla! Enpä muista esimerkiksi näin hyvältä kuulostaneita rumpuja oikein todella pitkään aikaan. Toki Tampere-talo tällä kertaa puolsi paikkaansa, onhan Isossa salissa maailmanluokassakin merkittävä akustiikka. Ja kun luo katseen salin kattoon, niin kyllä sillä avaruusalusdesignilla jo pitääkin olla..

Uskollisesti levylle tulkittiin myös väliajan jälkeen jatko-osa eli ”TAAB II”. Levystä saa olla toki muutakin mieltä, mutta väitänpä että se ei alkuperäiselle häviä sävellyksellisesti yhtään. Välitön klassikko sitä estää olemasta vain se fakta, että se on jatko-osa, levytetty ilman legendaarista Jethro Tull-nimikettä ja ilman vuoden 1972 kokoonpanoa, ja että sen ilmestymisvuosi on rockhistoriassa varsin laimea 2012. Mutta musiikki on yhtä upeaa kuin vanhemmalla siskollaan, Andersonin sävellyskynä on edelleen äärettömän terävä. Kuunnelkaapa vaikka ”Change of Horses”, viimevuotiselta albumilta siis. Kuinka komeasti Jethron perinne sekoittuu kansanmusiikkiin, kuinka upeasti soi huilu edelleen. Nytkin illan aikana Andersonin huilu soi monin paikoin peräti arabialaisia sävyjä, hullu huilumies ei tukeudu vanhaan maineeseen, vaan luo uutta. Menee eteenpäin. Ja on oman ikäpolvensa yksi karismaattisimmista esiintyjistä edelleen.

Näyttelijä Ryan O’Donnellin osuudesta voi ja saa olla useampaa mieltä. Itse olen sitä, että kaikki musikaalinäyttelemisen kliseet oli hallussa ja käytössä, enkä itse ole niiden suurin ystävä. Ymmärrän lajityyppiä, mutta en fanita sitä. Toki O’Donnellin lauluapu oli tärkeää, Anderson sai levyversiota enemmän keskittyä huilunsoittoon. Nyt saatettiin kuulla yhtäaikaa tarinaa edistävää laulua ja huilua. Eli O’Donnell hoiti roolinsa hienosti, mutta kaikin keekoiluklisein. Ja kakkososan ajaksi miehelle oli kieltämättä keksitty varsin vähän järkevää tekemistä, ja roolina olikin lähinnä toimia roudaavana tausta-ja kakkoslaulajana.

On tullut nähtyä muutama albumiklassikkokeikka viime vuosina, eikä epäilystäkään, etteikö tämä syyskuinen ilta Tampester-talossa oli tähänastisista tärkein ja paras. Tästä on hyvä tätä showpisniksen muodikasta linjaa jatkaa. Näin ne klassikkoillat kannattaisi hoitaa. Niin kauan kuin Ian Anderson jaksaa kiertää maailmaa tällä intensiteetillä, soittamassa huilua yhdellä jalalla (seisten), niin rock’n’roll ei kuole koskaan. Maailmalla on toivoa. Tavoitteenani on saada 10 Tull/Anderson-keikkaa täyteen vielä, ennekuin The Man Himself jää eläkkeelle. Vaikka olenkin äärettömän myöhäsyntyisesti harrastukseni aloittanut.

Alkuperäinen istumapaikkani tietokoneen arpomana oli aikamoinen piippupaikka rivillä B25. Kunnes, ja illan tyylikkäät lisäpisteet hänelle, vahtimestarisrouva tuli ehdottamaan siirtymistä permannon kolmelle ensimmäiselle riville. Sinne oli jäänyt kymmeniä tyhjiä paikkoja, ja moni meistä tajusikin niitä hyödyntää. Äkkiä suolainen lipunhinta saikin yllättävää lisäkatetta vähintäin tuplasti ja olin 4 metrin päässä huilumiehestä ja hänen mainiosta orkesteristaan. Illan päätti vielä erittäin komea versio Jethron ”Locomotive Breathista”, eihän täältä näetsen tänäänkään ilman encorea selvitty. Paras kuulemani ”Locomotiven tulkinta tähän mennessä. Ja kun salin valot syttyivät, kajahti kaiuttimista Louis Armstrongin ”What a Wonderful World”. Sanokaas muuta. Näin keikkasyksy oli avattu, ja jos meininki yhtään säilyy näin laadukkaana, puhutaan pian vuosikymmenen keikkasyksystä. Kiitos Ian, ja pitkää ikää, sekä kestäviä reisilihaksia. Ja kaikkea hyvää Gerald Bostock, minne ikinä päädyitkin elämässä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: