Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “electronic music”

Merzbow (jp), Metsäkirkko @ Ääniwalli, Helsinki 14.01.2026

Japanin legendaarisen noisesamurain ja möykkädaimionin, vuonna 1979 äkkiväärän metakan maailmalle toimittimisen aloittanut Masami Akita alias Merzbow, on kaiken arvioinnin, kritiikin, väittelyn ja parranpaukutuksen tuolla puolen. Tämän voinee todistaa jokainen miehen livenä kokenut. Merzbow’n show on heittäytyminen päin totaalista ja totalitääristä ääniwallia, raskaamman pään noisetsunami joka hukuttaa kaiken elämälle tutun ja vieraan alleen, koko kestonsa ajaksi. Tällaista totaalisuutta todisti Merzbow’n tämänkertaisen, 8:n keikan Euroopan-kiertueen avausvedon vastaanottanut täysi liiterillinen noisen ystäviä Helsingin Vallilan, kyllä vaan, Ääniwallissa. Kuudennella Linjalla eli Kutskalla alunpitäen soitettavaksi tarkoitettu keikka sai pirteän lipunmyynnin johdosta isomman ja ainakin nimeltään kovin oivallisen kodin. Ja jälkiteollisena betonibunkkerina toki myös asianmukaisen kaikuisan ja epäakustisen kodin siinä samalla. Merzbow’n alias Masami-sanin setti kellotti 58 minuuttia, ja nyt jos joku väittää kykenevänsä nimeämään, mitä Akita koneidensa takaa luukutti, onnittelen. Katsaus Setlist.fm-sivustolle todistaa muuta, sinne on listattu Merzbow’n keikkoja takaisin 80-luvulle saakka, eikä yhdenkään otsikon alla lue yhtään raitaa, biisiä tai teoskokonaisuutta nimeltä, ei siis yhtään järjellä käsitettävää, perinteistä settilistaa. Ja jos on julkaissut häkellyttävät ja henkeäsalpaavat yli 500 pitkäsoittoa, ei voi osata omaa tuotantoaan ulkoa. On jaksoja elämässä, luomiskausia, tyylisuuntiakin; mutta jokaisen keikan wall of sound syntyy tänään, tässä ja nyt. Näin olen ystävällisesti, tuttavallisesti antanut itseni ymmärtää.

Sekunnilleen sovittuun aikaan, klo 21.00 asteli Merzbow tiskinsä taakse, ja aloitti maailmanlopun myllytyksen. Taustakankaalle heijastettu autereinen vieraan planeetan viidakkoparatiisi ei varsinaisesti keventänyt tunnelmaa. Soundcheckin jälkeen Masami oli vielä laittanut japanialaistyyppisen hatun päähänsä, sen lieri viimeistään varmisti ettei katsekontaktia yleisöön tarvitse ottaa, eikä pääse syntymään. Tokyon pauhunlietsoja ei spiikkaa, ei muistele menneitä, ei kiitä yleisöä nostamalla käsiään ylös tai esitapputtamalla, että olipas kiva keikka. 58 minuuttia melua, keikan lopetus kuin seinään, ja pieni, takariviin tuskin edes näkynyt terävä nyökkäys. Siinä kaikki, ei encoreita, miten edes soittaa 58-minuuttiselle vedolle 58-minuuttinen encore. Ei mitenkään.

Ainakin itse olin odottanut kokea Merzbow’n livenä aivan tavattoman kauan, ja jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä missannut herran edellisvisiitin, vaikka sinne oli oikein lippukin plakkarissa. Nyt natsasi, ja vieläpä Ääniwallin ihan eturiviin, niin että varmasti kuului. Ja kyllä kuului. Merzbow’n keikka oli yksi kaikkien aikojen äänenpaineisimmistä puhteista joita olen itse kokenut, ellei jopa se kaikkein kovaäänisin. Takavuosina Swansien veto Tallinnassa oli niin äänekäs, että alkoi olla jo vaikea hengittää, mutta tila oli tämäniltaista monta kertaa pienempi ja lyhyempi. Nyt Ääniwallin syvä ja pitkä sali antoi hiukan armoa. Ne pari muuta äänenpainekisaan lähtijää ovat kotimainen Grunt aikoinaan Kutosella ja käytännössä tämän illan kanssa täsmälleen samoilta conversensijoilta, tässä samassa salissa yyteröity Beherit. Mutta käsittääkseni voiton vei kuitenkin japaninmies, omedeto gozaimasu. Absolutisti, vegaanistreittari, fetisseistä ja dadaismista innostunut tietokirjailija ja omia kanoja kasvattava eläinoikeusaktivisti Masami Akita tykitti niin kovaa, että pussihousunpuntti tutisi hiukka taaempanakin, eikä kukaan taatusti nillittänyt, että ”olis voinu ehkä hiukan kovempaakin soittaa”. Eikä noisepoliisien huuto kuulunut musan yli, sikäli mikäli sitä oli.

Mitä Merzbow tällä kertaa soitti? Ei hajuakaan. Tunnistettavia biisiaihioita muutamia tahteja, kunnes ne väkivalloin murskattiin meluksi, äänimassaksi, totaaliseksi möykäksi. Kotitekoisilla, sylissä kannettavilla häsmäkkeillään Masami väänsi, ruuvasi, sekoitti ja hakkasi maailmanluokan noisea. Olimme paikalla. Lämppärin aikana ärsytystä herättäneet salin etuosan lämmitys/puhallinlaitteet eivät enää mölynneet, niitä ei kuulunut. Vanha teollisuustalo resonoi ja tärisi niin että turkkilaisissa häissä olisi vastaava pöhinä tuottanut satapäin ruumita lattian kadottua alta. Ääniwalli kesti. Suosikkikeikkapaikkojen joukkoon Vallilan liiteri ei koskaan tule todennäköisesti nousemaan, mutta ohjelmistojen perässähän näihin tullaan ja se Ääniksessä on yksi kaupungin kiinnostavimpia. Jonotus narikkaan soiton päätyttyä on täällä tunkuiltoina täysin kohtuuton, enkä haluaisi täälläkään olla kun tulipalo syttyy, mutta mahtavia keikkoja Änärissä on tullut yytsittyä, ja tulee varmasti jatkossakin. Ja hei, mikä tai kuka suomalainen keikkajärkkääjä saa näin spessuiltoja pydeen? Just näin, Blow Up That Gramophone.

Illan lauteet lämmitteli, tai ehkä enemmänkin märäksi pirskotteli iittiläiskaksikko Pyry Ojalan ja Jesse Niemen kokeellinen tai erittäin kokeellinen ambient-duo Metsäkirkko. Duon Bandcamp-sivulta löytyy viisi mainiota EP:tä, ja niistä ainakin pari on soinut viimeviikkoina meikämannerheimon kotoisassa musacornerissa aivan tuelta. Etenkin 2022 julkaistu ”Mytologinen/Mykologinen”-lyhytsoitto on todella mielenkiintoista porinaa ja pulputusta. Duo käyttää ilmaisussaan koneita, kenttänauhoituksia, erilaisia kelloja, puhaltimia ja vanhojen perinnetietäjien puheenparsiakin. Äärikiintoisa keitos siis. Tämäntyyppisen tavaran tuominen livetilanteeseen ei valitettavasti kovin helppoa ole, kun takalinjoilta kuuluu pulinaa ja pikkufiatin kokoiset lämpöpuhaltimet hönkii vieressä. Mieleen kumpusi myös että olikohan liverituaalia ihan loppuun asti mietitty ja hiottu, ja halutaanko niin edes tehdä. Itse ja mitä syvimmin henkilökohtaisesti aion palata Metsäkirkon metsäkirkolle levytettynä vielä monesti. Ja periaatteessa on hyvinkin mielenkiintoista vanhan avantgardistin öögaan, kun lavalla on kilikelloa, paimentorvea, magnetofoninauhaa pyörimässä ja nuhjuista concertinaa soitannassa. Vielä, jos tulevaisuudessa keikkojen koseptointi ja tunnelma kohtaa levyjen laadun, niin mikäpäs se siinä. KG

Kruder & Dorfmeister play The K&D Sessions live (at), Tuomas Toivonen @ Huvilateltta, Helsinki 17.08.2025

Vuonna 1993 itävaltalainen dj-kaksikko Peter Kruder ja Richard Dorfmeister löivät Wienissä musiikilliset intressinsä ja hynttyynsä yhteen ja perustivat sukunimiään kantaneen duon, joka pian tulisi jäämään elektronisen musiikin tuimimpaan mytologiaan. Jo perustamisvuonna julkaistu esikois-EP ”G-Stoned”herätti huomiota ja säpinää etenkin konemusiikin silloisessa, ja nykyisessä, pääkaupungissa Lontoossa. Varsinkin EP:n päätösraita, hypnoottisesti legendaarista vuoden 1952 Tiomkin/Washington-iskelmäklassikkoa ”High Noon” kierrättänyt ja samplannyt remix herätti ison kiinnostuksen kaksikkoa kohtaan, kun Gilles Peterson oli maailmalle ensisoittanut raidan BBC Worldwide-show’ssaan. Myös pikkulevyn kansi, joka jäljitteli Simon & Garfunkelin ”Bookends”-albumin ulkoasua, osoitti kohti tulevaa. Kruderin ja Dorfmeisterin ura tulisi perustumaan remixaukselle, oman tuotannon ja soololevyjen ohella toki, mutta ennenkaikkea asioiden tyylikkäälle ja viimeisen päälle mietitylle kierrättämiselle.

Duon vuoden 1998 albumiklassikko ”The K&D Sessions” oli iso tapaus ja laittoi oikeastaan uusiksi pitkälti musamaailman ajattelun remixaamisen taiteesta ja laadusta. Julkaisun jälkeen artisteja riitti wieniläisen studion oven takana jonoksi asti kärttämässä remixejä omista biiseistään, mutta Kruder ja Dorfmeister kieltäytyivät kunniasta melkolailla järjestään. Kumpikin on myös duona tekemisen lisäksi julkaissut omaa tuotantoa ja originaalisävellyksiä, Kruder mm. Peace Orchestran nimissä ja Dorfmeister esimerkiksi Tosca-projektillaan. Kun Nokialla meni vielä 2000-luvulla hyvin, se tilasi jotkin lippulaivamalliensa ringtunet herraskaksikolta, ainakin Nokia 8800 Arteen ja Nokia 8800 Sapphire Arteen.

Kruder ja Dorfmeister olivat esiintyneet livenä jo pitkin 90-lukuakin, mutta vuodelle 2025 viriteltiin jotain ainutlaatuista, miesten maailmanmaineeseen lopullisesti nostaneen ”The K&D Sessions”-albumin soittaminen, periaatteessa ainakin, kannesta kanteen. Eikä siinä sinänsä, mutta ei suinkaan dj-tyyliin, vaan täysimittaisen livebändin voimalla. Ja tämänkaltaisen erittäin harvinaisen konserttikokemuksen järkkäsi poikkeamaan Helsinkiin, mikäpä muukaan kuin kaupungin jokaelokuinen Juhlaviikot. Vaikea edes kuvitella että mikään muu taho tai organisaatio olisi tätä keikkakonseptia Suomeen saanut, paikaksi valikoitui onneksi Hakaniemen Tokoinrannan Huvilateltta, ja hyvä niin, esimerkiksi Musiikkitalon massiviisuudessa keikan intiimiys ja intensiteetti olisi mennyt helposti hukille.

Huvilateltassa on elokuisin tullut nähtyä kaikenlaista uniikkia ja laadukasta, mutta kun Kruderin ja Dorfmeisterin puolitoistatuntinen bändiveto oli paketoitu, julistin ihan itse itsekseni parhaan koskaan kokemani Huvila-illan nähdyksi ja kuulluksi, kaikki reunaehdot huomioituna. Laatukokonaisuuteen mukaan laskettuna toki Tuomas Toivosen trion ambient-lämmittelyosuus.

Kruderin ja Dorfmeisterin kiertueella aiemmin soittama settilista oli tietysti ennakkoon pitänyt opiskella ulkoa, ja vaikka ”Sessions”-albumin raitajärjestystä sekoitettu olikin, niin kyllä siltä ne huipuimmat hetket minimissäänkin kuultiin. Kello 20.30 astelivat Wienin herrasmiehet lavan etureunaan, ja kun Dorfmeister tarttui akustiseen kitaraan, tiesi heti että ”Boogie Woogiellahan” tämä alkaa, joskaan albumikokonaisuus ei sillä ala, eli irtiottoja duo itselleen ja meille salli. Eikä kaksikon yhteissävellys (toinen kahdesta albumin orkkisraidasta) edes ole boogie woogie, vaan meditatiivinen, klassisella kitaralla maustettu ambient-avaus keikoille, jonka avauksen aikana muu bändi huomaamatta nytkin hiipi omille paikoilleen. Miehistön nimiä ei tällä kertaa lähdekirjallisuudesta löytynyt, eikä keikan lopun saksa-aksentilla tapahtuneesta esittelystä jäänyt henkilöllisyydet mieleen, mutta todella kovan luokan nelihenkisen orkesterin Kruder ja Dorfmeister olivat tuekseen koonneet: rummut, basso, kiipparit ja perkussiot. Jokainen soittaja sai myös soolotilaa illan edetessä.

Varsinaisesti keikka käynnistyi illan kakkosbiisillä, kun dj-duo asettui tiskiensä taakse lavan takaosaan ja potkittiin käyntiin Roni Sizen ”Heroes”, jonka Kruder aikoinaan remixasi bossa nova-sävyillä pituuteen 6:30, kun alkuperäinen kellotti alle 4 minuuttia. Ja kun siirryttiin drum’n’ bass-mies Alex Reecen alunpitäen julkaisemaan ”Jazz Masteriin”, tarttui Dorfmeister sähkökitaraan, jota soittikin sittemmin useimmissa biiseissä. Ja kun lopulla settiä Dorfmeister esitteli muina multi-instrumentalisteina taidokasta poikkihuilun soittoaan, oli silloin Kruderin vuoro tarttua kitaraan. Alulla settiä varsinkin birminghamilaisen Rockers Hi-Fi:n hitti ”Going Under” polki todella hypnoottisesti ja koko bändi alkoi saada mainiosti lämpöjä ylös viimeistään tässä vaiheessa. Kun ”K&D Sessions”-albumia aikoinaan kaikessa rauhassa synnytettiin, herrat käyttivät noin viikon verran yhden raidan remixiin ja uudelleen muokkaamiseen. Kunnioitettavaa touhua, kun extended CD-paketillakin oli aikoinaan 21 raitaa. Omille kuulokuvasijoille varsinaisen setin raidoista parhaiten toimi manchesteriläisen Lamb-yhtyeen esikoisalbumilta, joka toki omastakin levyhyllystä löytyy, poimittu ja remixattu radiohittiraita vuodelta 1996, ”Trans Fatty Acid”. Kauniisti tuli Lou Rhodesin kuulas laulu Itävällan miesten mixistä ja bändin raskaahkokätisestä toimituksesta läpi. Silmät kiinni ja saattoi kuvitella itsensä Lambin keikalle. Jotka muuten jäivät aina näkemättä, bändihän laittoi pillit pussiin viime vuonna. Niin sanotussa edellisessä elämässä varsinkin Lambin esikoisalbumi soi omalla kohdalla todella ahkerasti, missä ikinä maailmalla henkilökohtainen musacorner kulloinkin sitten sijaitsikaan.

Bomb The Bass-styge ”Bug Powder Dust” jytisi Stadin iltaan uskomattoman komeasti sekin, ovi oli hetken auki hip hopin kultakauden viimeiseen vuoteen 1995. Koko ”The K&D Sessions” albumi kellotti aikoinaan, ja kellottaa muuten edelleen, lähes 127 minuuttia, joten Huvilateltan puolitoistatuntiseen soittoslottiin ei ihan kaikki mahtunut, mutta todella tyylikäs otanta ja valikoima olennaisinta välittämään kuultiin. Olimme paikalla. Helsingin veto oli tällä haavaa Euroopan viimeinen, syyskuun alussa remmi suuntaa Yhdysvaltoihin, mutta palaa loppusyksystä vielä vanhan mantereenkin konserttisaleihin. Jos tielle sattuu, ja nyt jäi näkemättä, suositus on vahvaakin vahvempi, sikäli paljon ja laadulla oli elektronisen rockmusiikin historiaa lauteilla, mennyttä ja vähän nykyisempääkin. Ja vaikka kaikkea ei kuultukaan, ne kiertueelta jo tutuksi tulleet kaksi encorea toki jyskittiin komeasti maaliin, ensin Depeche Mode-raita tärkeältä ”Ultra”-albumilta (1997), eli herrain kimpassa remixaama ”Useless”, ja vielä kaiken kauniiksi lopuksi itävaltalaisen Count Basic-yhtyeen tsipale ”Gotta Jazz”, jonka Kruder aikoinaan nappuloista ja liu’uista väänsi todella tehokkaasti polkevaksi drum’n’ bassiksi. Encoreiden aikana sekä Kruder että Dorfmeister kumpainenkin soittivat sähkökitaroita, ja muutenkin soundi ja meininki oli koko keikan ajan nousujohteinen. Lähes täysi, tai siltä ainakin näyttänyt, Huvila eli ja jorasi mukana niin, että näillä leveyspiireillä harvemmin sunnuntai-iltana näkee. Huvilateltta joustavine materiaaleineen, ja pyöreine-ovaaleine muotoineen soi (nytkin) todella kuulaasti, kuulaammin kuin uskalsi takavuosilta edes muistaa. Toistan itseäni, mutta Helsingin Juhlaviikot on tuonut, ja joka vuosi tuo, niin tanakkaa musiikillistä sivistystä ja harvinaisia keikkoja pääkaupunkiin, että arvostaa ja kiittää pitää. Kuten todettua, Kruderin ja Dorfmeisterinkin konsertti olisi muilta jäänyt tuomatta. Mitähän jännää ensi kesänä tarjoillaan? Eikä festivaali tältäkään vuodelta vielä ohi toki ole.

Huvilan illan avasi kolmevarttisellaan Tuomas Toivonen trioineen, Lucas Growe kontrabassossa ja Jarno Tikka saksofonissa. Itse säveltäjä hoiti koneet ja vokaalit. Esitys oli käytännössä Toivosen ambientin teoksen harvinainen livenä läpisoitto, ja nyt tulee sen teoksen nimi…Valmiina? ”Turhaan erotti kaukonäköinen jumala maat toisistaan merien avulla, jos epäpyhät alukset halkovat tahrimattomiksi tarkoitettuja vesiä”. Mutta uskokaa tai älkää, tuolta Toivosen taidokkaan trion esitys myös kuulosti, minimalistisen taustavisuaalin tukemana. Välillä homma eteni erittäin jalan alle käyvällä tanssibiitillä, välillä suorastaan avantgardeksi antautuen, kun Growe irrotteli kontrabassosta ääniä, joiden emme muistaneet olleen olemassa. Ja kaiken yllä Tikan saksofoni luomassa tunnelmia ja mielikuvia. Valkoisesta kohinasta kaikki alkoi, ja kolmisen varttia myöhemmin valkoiseen kohinaan kaikki kiertyi. Ja kun ambient on livenä kohtuukova laji, että intensiteetti pysyy yllä, trio tulkitsi teoksen erittäin mainiosti läpi. Pitkäniminen levytys löytyy nyt myös suoratoistopalveluista. Kovalle ambient-harrastajalle ja uuden musiikin etsijälle lähtee musacornerista jälleen lämmin suositus. Ja muutenkin oli ilo nähdä Toivonen vihdoin lavalla, miehen tekemiset varsinkin Giant Robotin nokilla jo vuodesta 1996 ovat erittäin tärkeä osa suomirockin electrompaa laitaa. KG

Alessandro Cortini (it), Meriheini Luoto @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.01.2025

Italialainen ambient-maestro Alessandro Cortini saatiin Suomeen keikalle nyt jo toistamiseen rapsakan seitsemän kuukauden sisään. Edellisen kerran mies nähtiin syntetisaattorikiskansa takana Helsingissä viime kesäkuun Sideways-festivaalin lauantaissa. Tammikuisena torstai-iltana konserttipaikaksi oli valikoitunut Savoy-teatteri, jossa Cortinilta kuultiin ja nähtiin huippulaadukas, mutta valitettavan lyhyeksi jäänyt 45-minuuttinen setti.

Kokeellisemman, elektronisemman ja valtavirrasta poikkeavamman illan avasi säveltäjä Meriheini Luoto noin 40-minuuttisella sooloesityksellään. Luodolle omimpia soittimia ovat viulu, alttoviulu ja nyckelharppa, joista jälkimmäistä ei tosin Savoyssa kuultu. Luodon ilmaisun ytimessä on kansanmusiikista ja hiukka klassisemmastakin ponnistava avantgarde, nytkin nähty esitys sisälsi väliin elektronisesti luupattua viulua, väliin niinikään luupattua alttoviulua ja lopulla settiä myös Luodon sanattomia vokaaleja. Luodolta on julkaistu vuosina 2017 ja 2019 kaksi sooloalbumia, ”Metsänpeitto” ja ”Metsänpeitto 2”. Erittäin mielenkiintoisia levyjä kumpikin, haastavia mutta palkitsevia, kuudesta minuutista toiselle kymmenelle kellottavia sävelteoksia, joiden kaikkien nimi on ”Metsänpeitto” ja järjestysnumero siihen perään. En nyt yhtään älä väittämään tässä, että mitä Meriheini Luoto Savoyssa soitti, vai oliko kyse peräti puhtaasta tai ainakin puolittaisesta improvisaatiosta. Mutta homman nimi oli kuulijan kannalta juuri yllämainittu, haastavuus ja palkitsevuus. Luoto aloitti viululla, takoi sen kieliä strokalla ja luuppasi samalla kuultua koko ajan kehittyvään muotoon. Ekan biisin aikana, vaikka eihän ne mitään perinteisiä biisejä olleet, tuli mieleen, että lähteeköhän tämä ikinä. Mutta lähtihän se, ja rapia puoli tuntia oli tälle kokeellisuudelle juuri sopiva aika. Varsinkaan kun illan päätähtikään ei soittanut merkittävästi pidempään.

Setin edetessä Luoto vaihtoi alttoviuluun, soundi syveni, ja aina kun soitin tai ikäänkuin biisi vaihtui, edellisen luuppi jäi pohjille soimaan. Jazzkonserteista tuttuja, meikämannerheimolta ihot päältä ja hermot päästä raastavia väliablodeja ei siis onneksi tähän settiin (eikä iltaan) mahtunut, kun musiikki oli katkeamatonta, kiitos luojan. Meriheini Luodon taidokkaassa ja näkemyksellisessä avantgarde-esityksessä ainoan miinuspuoltoäänen saivat taustan linjattomat ja vähän vasemmalla lohkolla mietityt visuaalit, varsinkin kun niitä ei illan edetessä ollut mitään mahdollisuuksia olla vertaamatta Alessandro Cortinin vastaaviin.

Alessandro Cortini syntyi Italiassa, mutta on musiikkiuransa tehnyt Yhdysvalloista käsin. Vuosina 2005-2008, ja jälleen 2013 eteenpäin Cortini on ollut Nine Inch Nailsin jäsen, hoitanut kiertueolosuhteissa kiippareita ja stemmalauluja, mutta välillä myös livebassoa ja kitaraakin. Cortini nähtiin NIN:n ”Live:With Teeth” ja ”Performance”-rundeilla, ja sittemmin myös Etelä-Amerikan ”Lights In The Sky”-kiertueella. Cortini soitti ja osittain sävelsikin Nine Inch Nailsin instrumentaalialbumilla ”Ghosts I-IV”, sekä vuoden 2008 ”The Slip”-levyllä. Cortini jätti NIN:n keskittyäkseen soolouraansa, mutta miekkosta on nähty bändin kiertueilla sittemminkin, mm. vuoden 2017 rundilla Cortini keskittyi bassonsoittoon. Nine Inch Nailsin jäsenenä Cortini hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall of Famen jäseneksi vuoden 2020 sisäänotossa, ensimmäisenä italialaisena koskaan. NIN-nokkamies Trent Reznorin kanssa Cortinilla on ollut myös sivubändi How To Destroy Angels, ja sitten tietenkin se laadukas sooloura paiskottuna siihen kylkeen. Monessa mukana ollut jantteri on ehättänyt myös tuottamaan brittiläistä Ladytronia, ja paljon paljon muuta.

Lämppärislotin jälkeen Savoy-teatterin yleisö ohjattiin suomalaisittain harvinaisesti kokonaan ulos salista vartin väliajaksi. Tarina ei koskaan kertonut miksi, mutta ehkä kyseessä oli viime hetken soundcheck tai lisäsellainen. Vaan eipä siinä, hyvä että tulivat checkatuiksi, Alessandro Cortinia ajatettiin Savoy-ja konserttisalitermein varsin isoilla volyymeillä, mutta niin laatu-ambientia pitääkin ajattaa. Muuten ei tule nyanssit ja dynamiikat läpi. Toistan itseäni, mutta en lähde nyt yhtään väittämään, että mitä Cortini varsinaisesti soitti kolmevarttisessaan. Paremmintietäjät voivat korjata, mutta jäin enemmän kuin voimakkaaseen käsitykseen, että kuulimme viime vuonna julkaistun ”Nati Infiniti”-sooloalbumin kannesta kanteen. Kyseessä on Cortinin kymmenes omalla nimellä julkaistu sooloplatta, äärimmäisen laadukasta, elokuvalliseksikin tituleerattua ambientia. Mitä on elokuvallinen musiikki? Onko se musiikkia, jonka vaivatta voisi kuvitella elokuvan scorena? Vai musiikkia, joka herättää elokuvallisia visioita kuulijan kaalissa? Aika vaikea ja ärsyttäväkin termi, onhan paljon elokuvamusiikkia, joka ei herätä mitään missään kohtaa kehoa ja paljon musiikkia, joka herättää, mutta ei silti soveltuisi elokuvascoreksi. Ambient-artisteja mainostettaessa elokuvallisuus nostetaan aina laadun takeena esiin, ja aina se sanana riipii henkilökohtaisia korvia. Toki Cortinin kohdalla asia on hieman toisin, mies on säveltänyt elokuvamusiikkiakin, moniin pitkiin ja lyhyisiin rainoihin, sekä lisäksi pelimusiikkia.

Cortinin setti oli alle puolenvälin, kun iski herkkiksemmälle kuulijalle suru siitä, että tämä kohta loppuu, aivan liian lyhyeen. Illan aikataulu oli ennalta ilmoitettu ja tiedossa oli, että Cortinille jää aikaa 45 minuuttia. Miehen superlaadukasta ja jollain käsittämättömän salaisesti hiiviskelevällä dramaturgialla etenevää ambientia olisi voinut vaivatta kuunnella kolme tuntia, istua takakenossa ja antaa ajatusten virrata. Niinhän monesti tai monasti paras musiikkielämys toimii. Ja kaikki edellä sanottu niin, että eihän lavalla sinänsä ollut mitään nähtävää. Cortinin kioski oli midifriikkien katseilta kankailla peitetty, oli vain Cortinin kädet pienen työvalon loisteessa, edes soittajan kasvoja ei juurikaan erottunut. Ja silti keikkaa olisi voinut katsella vaikka koko illan. Taustalle projisoiduilla visuaaleilla oli toki iso osansa. Niitä ei oltu sutaistu hätäisesti, niissä oli ajatusta ja taitoa takana, monokromaattisia, hitaasti ohi uivia kuvia. Juuri kun joku luonnonmuoto, kivi, kasvi tai eläin oli tunnistumaisillaan, se liikkeen ja ääripienen syväterävyyden ansiosta häipyi abstraktioon ja jäi mietityttämään. Musiikin ja kuvan yhteys oli täydellistä, mutta sitä ei hierottu katsojan ja kuulijan naamaan. Ehkäpä Alessandro Cortinin ambientin esihehkuttelu elokuvalliseksi on sittenkin totta?

Tässähän pitää alkaa ramppaamaan enemmän, ja yhä enemmän kokeellisemmilla keikoilla, laadukasta ambientia ja epätansittavaa konemusaa vain tuodaan maahan aika laiskanpulskealla sykkeellä, ja tuonti on pitkälti itseasiassa festareiden varassa. Sitäkin ehti Cortinin ultralaadukkaan esityksen äärellä takakenossa miettiä, että näkeeköhän tässä elämässä Nine Inch Nailsia? Arvatkaapa vaan, tuleeko kesän 2025 ”Peel It Back Tour” Berliiniä tai Puolan Gdyniaa lähemmäksi? Aivan oikein, kiitos, kädet voi laskea. KG

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa muutamin pikku katkoksin jo vuodesta 1974 järjestetty Ämyrock on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva ilmainen rockfestivaali. Hurjaa vuotta 1979 lukuunottamatta, ystävällisesti tuttavallisesti vain Ämy, on ollut aina yksipäiväinen, alkukesän sopivaksi katsotun lauantain rockjuhla. Muutamana vuonna järkättiin myös kaksi Ämy-päivää erillään pitkin kesää; kaikesta tästä menneisyydestä kiinnostuneelle rockfriikille löytyy kattava historiikki täältä: https://amyrock.fi/menneet-rockit/ Ämy ei ole siis koskaan veloittanut sisäänpääsystä mitään, ja kaikki tuotanto on hoidettu aina talkoovoimin. Yhdistyspohjilta kun mennään, välillä festari on kyykähtänyt vapaaehtoisvoimien väsähtämiseen, ja vuoden 2019 jälkeen tapahtumaa kyrväytti toki myös panepidemia. Mutta niin vain löytyi uusi purske innokkaita vapaaehtoisia Ämyä sen 50-vuotisjuhlien kunniaksi järkkäämään, ja siitä tässä kohtaa valtavan korkea kuvitteellisen hatun nosto. Hämeenlinna ja maailma tarvitsevat Ämyä, wanhanajan yhteisöllisyyttä, rauhaa ja trakkautta. Tarkkoja tosin jos ollaan, ja onhan tässä tullut pääosin tavaksi olla, niin eka Ämy järkättiin kesällä 1974 vasta elokuussa, joten hiukka etuajassa mentiin juhlavastaanoton suhteen. Mutta ei se mitään, Ämy ja kesäkuun maksimissaan puolimaat on se perinteisin combo. Ekassa Ämyssä nähtiin muuten Harmaa Aavistus, Henrik, Stone Free, Leo Freemanin ja kumppaneiden Waterloo, sekä Muumipeikko, joka sekin lienee nimestään huolimatta tässä tapauksessa ollut bändi.

Juhlavuodeksi 2024 saatiin jalkeille kahdeksan bändin kokooma, sitä suuruusluokkaahan line-up on takavuosinakin ollut, joskus on toki menty toisellekin kymmenelle. Ja olipa takavuosien Ämyissä muutamia eestiläisiäkin bändejä mukana (Kosmikud, Röövel Ööbik, JMKE etc.), kyse oli suorastaan pikku perinteestä antaa keikkamahku veljeskansa’n’bändeille, ja suoda tilaisuus päästä vähän Suomeen tuulettumaan. Odottaa sopi, että tänä kesänä olisi nähty jonkinlaista katsausta Ämyn historiaan, ja mukana olisi ollut joku takavuosien veteraani, mutta ei. Nykyhommilla mentiin, nyt oli keskittyminen saada festari takaisin jaloilleen, ehkä monipuolisemman kattauksen aika on myöhemmin. Mainittuinakin takavuosina oli tapa, että tasan kello 12.00 Kari Peitsamo kulloisinekin kokoonpanoineen, tai yksin, korkkaa Ämyn. Olihan kovasti Karia muistuttava hahmo aikoinaan päätynyt Ämyn logoksikin asti. Vain logo on Peitsamosta jäljellä, Ämy kuten niin moni muukin kieltäytyi ottamasta pahasti radikalisoitunutta Karia enää esiintymään, ja hyvä niin. Aika aikaa kutakin.

Pari ensimmäistä nuoriso-orkesteria jouduin henkilökohtaisesti skippaamaan, kun alkukesän superlauantai sisälsi paljon muutakin ohjelmaa. Tunnustan, piti tyttären kanssa käydä Kikattavan Kakkiaisen keikalla. Siellä se veti Kakkelberg taustanauhojen päälle Hämeenlinnan torin lavalla kaikki hitit ja muutaman tarkoin valikoidun ja kohdeyleisöönsä uponneen coverin.

Eka nähty ämybändi oli helsinkiläinen nuorten naisten The Dedes, josta on pääkaupungissa kuulemma kohistu. Muutama hyvä biisi, joista parhaat rohkeasti setin alkuun, mutta ei kaikista maailman bändeistä jää niin hirveästi (ainakaan joka otannalla) jälkipolville kerrottavaa. Ja se oli nyt, myöntääkseni hiukan puolella korvalla ja silmällä aistittuna, The Dedesin kohtalo. Bändi on levyillä itseasiassa ihan kovassa lyönnissä, mahdollisesti livenäkin lähitulevaisuudessa yhä kovemmassa.

Paikallisväriä kuultiin jo kakkosena, kun nelikymmenminuuttisensa kouhasi läpi hämeenlinnalainen, vuonna 2003 perustettu Hevikorolla. Ruotsalaistyyppisen melodisen punkin, NoFX:n ja huumorhöysteisen perinneramoilun riemukas sekoitus, bändi jossa alunperin kaikki olivat entisiä rumpaleita, ja yksi luonnollisesti nykyisinkin. Erittäin hyvillä energioilla ajettu setti, ja häkellyttävän hyvillä soundeilla. Kutsun sitä ämysoundiksi, kun soittopaikkana on historiallinen, vuonna 1911 valmistunut laululava, ja rummut on täten tungettu ison puisen ikäänkuin laatikon perille. Kaikki muu rakentuu tanakan, mutta pehmeän rumpusoundin ympärille. Ja Hämeenlinnassa valmistetuilla maineikkailla KUMUn pannuilla kun mentiin, ei se ainakaan pehmeästä miellyttävyydestä pois ollut. Ärhäkimmin ja muistettavimmin Hevikorolla kaasutteli paikallishuumoriraitansa ”Tää on Hämpton”, sekä tietenkin kauniiksi lopuksi suoratoistohittinsä ”19 ilmaista kaljaa”. Jos kuulkaa joku genre voi suomirockissa oikeinkin hyvin aina ja vaan, niin se on Ramopunk. Hevikorolla taisi sitäpaisti kerätä lavan maastoon koko päivän isoimman kuulijakertymän.

Seuraavana laululavan hopeoi omalla kohdalla eniten ennakkoon odottamani 20 000 Hz, ryhmä joka on pitänyt nähdä siitä lähtien, kun heitä ja heistä, ekaa kertaa kuulin. Kahdella kosketinkioskilla, äärijynkyllä bassolla ja viehättävän sukupuolen laululla operoiva kvartetti on niitä harvoja tapauksia viimeaikain härmärockissa, jota olisi suonut hehkutettavan enemmänkin. Sen toisen avaruussointisen kiippariaseman takana on itse Risto (Ylihärsilä), mutta bändin primus motor lienee kuitenkin Carl Blood. Alias Kalle Hurme, Toijalan miehiä alunperin, jonka soittohistoria ulottuu jo 80-luvun puolimaihin Aki Sirkesalon järjettömän kovaan ja omaääniseen Naamiot-yhtyeeseen, joka selvisi finaaleihin asti Rock-SM-kisoissa superkovana kilpailuvuonna 1984. Naamiot ei koskaan päässyt levyttämään, mitä henkilökohtaisesti pidän edelleen yhtenä suomirockin historian epäreiluimmista tapahtumasarjoista. Sirkesalo päätyi sittemmin erittäin menestyksekkäälle soolouralle, mutta parhaat ja näkemyksellisimmät biisit oli siihen mennessä jo tehty.

20 000 Hz pukeutuu lavalla täyshopeaan ja soittaa jonkinlaista avaruuskaikuista syntsapoppia, tällainen bändi olisi saattanut voida eksisteerata tarujen Neuvostoliitossa. Sen parhaimpina aikoina, nythän tunnetusti ei ole ne ajat. Ämyn iltapäivässä Carl Blood jynkkäsi niin, että basso värjäytyi hurmeesta punaiseksi, Ristolta kuultiin muutama kiero kiipparisoolo, Tiina Vanhapellon koskettimet soivat ihastuttavan retrosti ja kakun kirsikoi Sanna Silverin kuulas laulu. Bändillä on allaan kaksi pitkäsoittoa, joiden kummankin matskua kuultiin tasaisesti. Kuulluista ”Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö” ja vaikkapa ”Särkyneen sydämen oireyhtymä” kuvastavat mainiosti bändin tuotantoa. Joukkio ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei myöskään ole tyrkysti päälleliimattua. Lopulla settiä Blood lasketti bändin vielä Naamiot-aikaiseen biisilöytöön, bändin esikoisalbumiltakin löytyvään, vanhaan ja kirjoittajansa aikakaudelle tyypilliseen Sirkesalo-raitaan ”Kaupungin kireimmät housut”. 20 000 Hz oli silminnähden onnellinen bändi saatuaan tilaisuuden soittaa legendaarisessa Ämyssa. Ja vastaanottokin oli kesäehtoossa todella hyvä. Win win.

Nopea siirtymä Kaupunginpuiston lehvästön kätköistä löytyville saksalaisromanttisen mallin mukaisille 1800-luvun feikkilinnoituksen raunioille, joiden suojaan oli kätketty Ämyn sivulava. Tai siis muutama matto nurmelle ja katos sateen varalle. Täällä koko päivän oli viihdyttänyt dj, mutta raunioilla sai myös kaksi puolen tunnin soittoslottia paikallinen Purple Universe-duo. Tatuointiartistien Säde Sonck ja Janne Lahti rakkaustarinasta-ja huumasta syntynyt Purple Universe saa koko ajan lisää varmuutta otteisiinsa, edellisen kerran olin nähnyt pariskunnan viime vuonna Atomirotan lämppärinä. Nyt napakka puolituntinen täyttyi toinen toistaan laadukkaammista omista biiseistä, Sonck tutusti laulussa ja saksofonissa, Lahti kiippareissa, koneissa ja kitarassa. Vielä kun välispiikit hieman entisestään lyhenevät, keikkastaminaa kertyy lisää ja tunnettuvuutta tulee Kanta-Härmän ulkopuolellakin, käsissämme on kansainvälisen tason timanki. Kuunnelkaapa vaikka bändin keikkojen vakisulkija ”Shine”, maailmanluokan kamaa. Olinpa aistivinani raunioiden kätköissä suorastaan kulttisuosiota nauttivan, tai pian sellaisen saavuttavan duon ympärille kehittynyttä pöhinää tai pössistä. Eikä joka päivä näe kuitenkaan jääkiekon maailmanmestaria soittolavoilla, joten tilaisuudet kannattaa käyttää.

Purple Universen vielä lopetellessa, laululavalla meuhkasi jo snadilainen rock-sensaatio, jos minulta kysytään, Rokets. Nähtyäni nämä Bar Loosen klitsussa lämmittelemässä alavireistä Supersuckersia tässä taannoin, julistin bändin Suomen kovimmaksi viime vuosien tulokkaaksi ja yhdeksi kovimmista Härmägeddonia kiertävistä livebändeistä. Ämyn tehokkaasti tampanneen 35-minuuttisen jälkeen en väitä edelleenkään mitään muuta. Rokets on niin ärhäkkä viisikko, että näillä selkosilla harvoin törmää. Rokets tuuttaa jonkinlaista äärimelodista action rockia, soittaen monet alan ylikanonisoidut ruotsalaiset oman genrensä suohon, mutta maustaa tamppootaan southern rockilla ja hyppysellisellä 70-lukulaista perinneheavya. Bändin ilme on retro, mutta pelkällä retroilulla ei pötkitä kovin pitkälle, eikä se kanna näin tiukkoihin keikkoihin asti. Rokets hallitsee instrumenttinsa kovassakin kaahauksessa. Muutamat uudet biisit myös todistivat, että kakkosalbumista saattaa tulla vielä esikoistakin (”Free Ride”, 2022) kovempi. Mainitun platan ”Night Time” erottui tänään joukosta. Hiukan oli laskettu Roketsien soittoslotti yläkanttiin, tämä bändi kun on kuumimillaan sen todella perspiraatioisen puoli tuntia ja hiukka rapiat. Nyt aikaa oli varattu peräti tunti ja siitä noin 40 minuuttia sai asiain tilaa itsekin ihmetellyt bändi täytettyä. Jälkimmäisenä encorena kuultiin ehkä tanakin ikinä todistamani ”Tallahassee Lassie”. Täällä hässi Lassie, mutta Roketsit voi sen sijaan todistaa jatkossa esmees Helsingin Jytäkesä Go-Go:ssa 26.7. Suvilahdessa. Ole siellä, tai ole neliö.

Kun rouduutauko kahden viimeisen bändin välillä oli olletinkin venyvä peräti 50-minuuttiseksi ja kun suomalaisen kesäillan jäätävä kalmankoura alkoi kylmiä kylkiä, oli päätös skipata päätösbändi Roctum ja laittaa Conversea toisen eteen, melko tai erittäin helppo. Paikallishämeenlinnalainen huumoripunkmetallihybridi Roctum saa tilaisuuden myöhemmin. Lupaan. Varttitunti on hyvä vaihtoaika kahden bändin välillä, ellei seuraavaksi soittavalla ole lavalla kymmenmetristä pumpattavaa barbaraa tai kahtasataa kannua napalmia. Ämyssä ei ole. Vaan eipä siinä, näin tällä kertaa, ja mieli täynnä iloa ja huojentumista piti raahautua himaan. Ämy on takaisin, Ämy on yhä täällä. Ämyn paluu onnistui. Toivottavasti ensi kesänä jälleen. KG

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Slow Madonna (us/it), Agnes Hvizdalek (at) @ Landmark, Bergen, NO 09.12.2022

Kuuden viikon tauon jälkeen takaisin Norjan Bergenissä, ja samaisen tauon jälkeen takaisin Kunsthallenin mainiolla Landmark-klubilla. Kaupungin heittämällä kiinnostavin klubiohjelmisto tuntuu tapahtuvan täällä lähestulkoon säännönmukaisesti. Vuodesta 2014 lähtien Landmarkilla on järjestetty sen nimikkoklubisarjaa nimeltään Utmark, ja nyt joulukuussa 2022 oli aika laittaa kokeellisen, marginaalisen ja vinoutuneemman musiikin esityssarjalle kunniakas päätepiste. Sarja on tarjonnut esiintymisalustaa monille norjalaislähtöisille marginaalimuusikoille, mutta onpa mukana ollut kansainvälisestikin tunnettuja nimiä, kuten Silver Apples ja Grouper, tai vaikkapa Sir Richard Bishop. Tarina ei lopultakaan kerro, miksi konsepti katsottiin tiensä päähän tulleeksi, mutta antakaas kun arvaan, kohonneet kustannukset ja pienentyneet yleisöt. Ja todentotta, ainakaan viimeiseksi jäävässä Utmark-illassa yleisö ei juurikaan pienempi enää voisi olla. Illan teemana on avantgarde, kokeellinen ja improvisoitu musiikki. Itsellä pamahtaa aina musatutka myötäpäivään pyörimään, kun joku poistaa varmistimen sanalla avantgarde, olen messissä. Ja kun matkaa Landmarkille on perjantaiehtoona majoituksesta asianmukaiset 100 metriä, pitää olla paikalla. Sanottava on, että illan taiteellisuus, kokeellisuus, pienuus ja marginaalisuus onnistuu hämmentämään keikkaketun.

Illan avaa komeasti nimetty duo Slow Madonna, eli yhdysvaltalainen kontrabasisti ja säveltäjä John Andrew Wilhite-Hannisdal ja italialainen laulaja Andrea Silvia Giordano, jotka kumpikin ovat asuneet ja vaikuttaneet Norjassa jo vuosikausia. John Andrew on kahdella mantereella aktiivinen säveltäjä, jonka tunnetuin ja legendaarisin musiikillinen yhteistyökumppani tähän mennessä lienee vapaan jazzin, avantgarden ja kokeellisklassisen suurvisiiri Elliott Sharp. Giordano on kokeellinen laulaja, joka ammentaa jaskasta, noisesta, nykyklassisesta ja italialaisesta kansanmusiikista, kiertää Eurooppaa oman Ötonn-duonsa kanssa ja on musatouhunnut vaikkapa Stefano Battaglian kanssa.

Landmarkin lavan tai siis lavattomuuden esillepano on yksinkertainen, duo soittaa täysissä valoissa ja maksanutta yleisöä on kuusi kappaletta (siis kaksi illan jokaista muusikkoa kohden), eikä meistäkään kaikki ole välttämättä maksaneita. John Andrew nostaa pystybassonsa pystyasentoon, tarttuu jouseen, ja alkaa sahata äärihitaasti yhtä sointua kerrallaan. Pieni tauko, ja sama sointu. Andrea tarttuu säveleeseen ja toistaa sitä sähköistetyllä melodikallaan tarkalleen samaan aikaan. Tätä jatkuu muutaman minuutin, kunnes huomaamme että säveliä alkaakin olla kolme ja kohta neljä, noisesta kumpuaa minimalistinen biisi. Kukaan ei lue nuotteja, biisilistaa ei ole, ja jos tämänkaltaiset sävelmät onkin soitettu yhdessä jo joskus aiemmin, jokainen ilta on kuitenkin kehityksessään ja synnyssään uniikki. Duo soittaa viisi lyhyttä ja improttua sävelteosta, John Andrew koko ajan kontrabassoaan strokalla sahaten, Andrea väliin melodikassa ja väliin kiertokouluitaliallakin tunnistettavia sanoja sisältävissä, mutta epäkerronnallisissa improvokaaleissaan. Tämä ei ole edes vapaata jazzia, tämä on puoliakustista noisea, tämä on ug:ta, tämä on taidetta. Olen kokeellisen piipaa-musiikin ajoittaisena ja kausiluontoisena kannattajanakin epämukavuusalueella, ja se tuntuu todella hyvältä. Tästä ei tarvitse ymmärtää mitään, tätä ei ole tehty ymmärrettäväksi, tai tulkittavaksi, biiseissä ei ole perinteisiä rakenteita. On vain hidasta, ja äärihitaasti kehittyvää musiikkia, jonka yllä Andrea Giordanon jumalattoman kaunis laulu. Ja uskokaa tai älkää, mutta Johnin ja Andrean kolmivarttinen ”setti” sujuu kuin siivillä. Meditaation laatu ja määrä. Yhtäkkiä homma on ohi, viimeinenkin sointu soitettu, John laskee bassonsa lattialle, mitään ei sanota. Kuusi paria käsiä taputtaa ja illan tekniikkahesseli laittaa ambientit soimaan. Ja ihan asiallisesti laittaakin, illan levylautasella soi teemaan kuuluvasti mm. Autechre ja Holger Czukay. Näitä ei Mummotunnelissa tai Baltic Princessilla soiteta.

Slow Madonna improaa.

Setin vaihto tai roudaus sisältää sen että lavalta viedään pois tuoli ja pari mikkiä. Seuraavalle esiintyjälle annetaan 10 minuuttia aikaa keskittyä, ja sitten yksinäisen mikrofonin taakse asettuu Agnes Hvizdalek, Itävallasta Norjaan ja Osloon jo vuonna 2008 asettunut muusikko. Agnesin instrumentti on oma ääni ja huippuunsa viritetty mikrofonitekniikka, ja lajinansa improttu vokalismi. Kun Hvizdalek aloittaa, on eka ajatus että okej, 7 minuuttia tämmöistä äänenmuodotusta jaksaa kukaan taiteilija, ja sitten pois. Mutta ei, Agnes ääntelee, kohisee, suhisee, nitkuu, naksuu ja mouruaa yli kaksikymmentäminuuttisen setin, jota voi vain kuunnella, mutta yllättäen ilman alkeellisimpiakaan lavatapahtumia myös katsella aivan äimän käkenä ja vieläpä haavi relatiivisen auki. Yksillä jalansijoilla esiintyvä, tummiin pukeutunut Hvizdalek kuulostaa väliin suokukkojen soitimelta, väliin mekaanisen musiikin museon tuuletuspäivältä ja väliin muinaisen puhetta osaamattoman heimon kyläkokoukselta. Tässä on jotain todella vanhaa, jotain ääriprimitiivistä, mutta myös häkellyttävällä tavalla turvallista, Agnesin taide vie ihmisyyden alkuhämyyn, kun ei osattu puhua, kun ei ollut kieltä. Aikaan ennen Babylonia, ja se on paljon se. Agnes Hvizdalek ei varsinaisesti laula, kuten nykyään asian ymmärrämme, mutta ehtii 20 minuutissa tehdä vaikka mitä muuta, silmät kiinni, ankarasti keskittyen. Nyt on dadaa, mutta laadukasta dadaa.

Ja kun Hvizdalek astuu esityksen päättymisen merkiksi pois mikrofonin takaa, hän astuu samalla ja silminnähden kuin transsista ulos, on hämmentynyt itsekin, tässäkö tää oli, olkoon tällä kertaa tässä. Kello on Norjan aikaa 22.20, on tullut reilu tunti niin tanakkaa undergroundia ja avantgardea tauluun, että ei voi kuin poistua pikkupakkaseen sulattelemaan. Monesti olen käynyt tällaisen tilaisuuden päätteeksi kiittämässä taiteilijoita, mutta nyt ei pysty kykenemään. Ei ole sanottavaa, eikä tarvitse olla. Taide hoiti sanottavan, ilman että silläkään oli varsinaisesti sanottavaa. KG

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Post Navigation