Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “A Fish Called Wanda”

John Cleese – ”Last Time to See Me Before I Die” @ Tampere-talo 22.09.2022

Miten suhtautua odotettavissa olevaan kaksituntiseen, kun lavalla on brittiläisen komiikan elävä legenda, Monty Python-ryhmän kantava voima, ideamylly ja yllytyshullu, Yhdistyneiden Kuningaskuntien hassukävelyministeri John Cleese? Joka kuitenkin täyttää lokakuussa 83, ja tulee erittäin itseironisesti nimetyssä ”Last Time To See Me Before I Die”-show’ssaan hassukävelemään lavalla erittäin epätodennäköisesti ensimmäistäkään askelta. Päätin lähestyä asiaa ainoalla oikella keksimälläni tavalla, avoimin mielin ja ilman minkäänlaisia odotuksia. Ja niinpä Cleesen stand-up….ei, sit-down show’sta tulikin päräyttävän hauska, paikoin huikea karvan alle kaksituntinen hassukävely läpi Cleesen jo 60-luvun alussa alkaneen uran, ja oikeastaan myös komiikan modernin historian. Toki kun vanha mies istuu ja muistelee menemään, niin tulee nekin hetket, että nyt ei lähde kyllä yhtään, mutta Cleesen taituruus on siinä, että heti seuraavassa hetkessä lähtee. Ja näillä maileilla tietysti myös mestarin kyky lukea yleisöä ja sen mahdollisesti hetkeksi lerpahtavia tunnelmia on huikea.

Show alkoi räväkästi, välittömällä sukelluksella Cleesen henkilökohtaisen elämän karikoihin. Mitä tämän ikäinen ukko tekee jossain ”Venäjän keisarikunnan rajaseudulla kertomassa vitsejä”? Sitten Cleese näytti syyn taustakankaalle heijastettuna, white trash-tyyppisesti verkkareissa asusteleva paparazzikuvan täti nostamassa hillitöntä tukkoa seteleitä pankkiautomaatilla. ”That’s my ex-wife, that’s why I am here”. Cleesen kolmas avioliitto päättyi vuonna 2008 lievästi sanottuna ex-rouvan hyväksi, erorahan määrä oli kertalaakina sipaisunomainen 20 miljoonaa puntaa, plus 600 000 puntaa seuraavien 7 vuoden aikana, elämiseen ja juokseviin kuluihin. Pitäähän ihmisen nimittäin syödäkin. On siinä saanut kiertää kertomassa vitsejä, Cleese siis.

Cleese kertoili lapsuudestaan, masentumiseen taipuneesta äidistään, ja komediallisista esikuvistaan, miten ja miksi minusta tuli minä-osiossa. Paikoin pythonpapparaisen puheesta oli hiukan hankalaa saada selvää, mutta juuri kun luuli että eksyi, löysi taas itsensä vääntelehtimästä naurusta permannon kymppirivin penkissään. Ja toden totta, Cleese kertoili vitsejä, elämäntarinoinnin lomassa. Välillä niitä tuli putkeen kuin sudelta kuraa, peräjälkeen, tauotonta vitsimyllytystä eri kansallisuuksista ja näiden (meidän) ominaispiirteistä. Ja kuinka olla, hauskimpana osiona Cleesen lämmöllä ja arvostuksella tarinoimat juutalaiskaskut. Kiitos ja anteeksi. Cleese piti pitkän puheen siitä, kuinka räävittömimmänkin humoriikan on syytä olla olematta varsinaisesti rienaavaa, ymmärtävän ja sallivan katseen on aina oltava mukana.

”Miksi niin monet italialaiset miehet kasvattavat mielellään viikset? Ne haluavat olla enemmän äitiensä kaltaisia.”

Väliin Cleese näytti klippejä Fawlty Towersista, väliin Monty Python-leffoista ja kertoili kohtausten synnystä, luomisprosessista. Kilippien äänimaisemista oli harjaantuneenkaan enää mahdoton saada selvää, mutta eipä midis, Cleese on aina ollut ääretön pokkanaama, jonka pelkkä läsnäolo naurattaa.

Kiertueen mainosjulisteessa hymyilevän Cleesen vieressä on hautakivi, jossa lukee syntymävuosi 1939, ja kuolinvuoden kohdalla, aivan pokkana 202?. Vaatii perspektiiviä omaan uraan ja itseironiaa enemmän kuin kauhalla jaettuna, että pystyy moiseen. Eikä ironia olisi ironiaa, ellei se toistuisi tosielämässä. Moneen kertaan epidemian siirtämät Suomen keikat paalutettiin syksylle 2023, ja päättyneen kesän kuluessa yhtäkkiä siirrettiin vuodella taaksepäin, tähän syksyyn. Jäämme kuulostelemaan, mikä vuosi John Cleesen hautakiveen hakataan.

Illan hauskimpia hetkiä oli Cleesen väliajalle lähdön kuulutus, ”on pakko käydä kusella, ja tässä iässä siihen menee noin 20 minuuttia, joten parasta pitää pieni breikki”. Ensimmäinen puoliaika oli hulvattomasti hauskempi kuin jälkimmäinen, vanha maestro alkoi silminnähden ja korvinkuullen väsyä, ja toinen erä perustui yleisön asiattomiin, kiertueen tuottajan valikoimiin kysymyksiin, joihin Cleese improsi asiattomia vastauksia.

Olin paikalla, ja niin oli loppuunmyyty Tampere-talon iso salillinenkin. Oli tärkeää nähdä John Cleese, ennenkuin John Cleese kuolee, (toistaiseksi) ainoana livenä kokemanani Monty Python-jäsenenä, ja kahtahan jäsenistä ei voi ilman kohtuullisen voimakasta taivasuskoa enää nähdäkään. Ja tuskin senkään avulla. Tai sen avulla nyt ei ainakaan. Olimme sitäpaisti onnekkaita. Viimeisten ablodien kaikuessa, John Cleese alkoi pidellä rintaansa ja hoiperteli lavalta pois. Tuottaja kutsui hassuministerin vielä kerran lavalle, ja John tulikin. Kuolleena, pyörätuolissa, jota työntävä nuori nainen tarttui Cleesen elottoman löysään käteen ja vilkutti sillä meille. Olimme olleet viimeisessä tilaisuudessa nähdä John Cleese, ennenkuin hän kuoli. Kiitos lämpimästä katseesta pilkattaviin John Cleese, kiitos pilkasta, kiitos naurusta John Cleese 1939-202? KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: