Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “punk”

Tiger Army (us), Relentless @ Klubi, Tampere 04.12.2016

Tampereen Klubilla on yleisön ja lavan väliin viritetty mellakka-aita, oikein virallinen, eikä mitään pikkupoikien tapahtuma-aitaa. Ensimmäinen ajatus on, että toivottavasti tämä ei ole mikään kukkahattuosaston uhkailemalla vaatima pysyväisratkaisu. Vaan että toivottavasti tämä viittaa vain illan pääesiintyjän, kalifornialaisen Tiger Armyn maineeseen hurjana livebändinä. Veikkaan vahvasti jäkimmäistä syytä. Seuraavalla keikallahan tuon sitten näkee. Mellakka-aitaa ei tänään onneksi alkuperäiseen tarkoitukseensa tarvita, loppuunmyyty Klubi käyttäytyy hyvin ja bändi soittaa energisen, mutta ei kuitenkaan väkijoukkoja riehumaan yllyttävän sunnuntai-illan keikan.

Tapahtuman avaa joensuulainen Relentless, jonka olin aiemmin tsekannut livenä kerran, joskin edellisestä on yli kuusi vuotta aikaa. Tässä välissä Relentlessin ote on vain tiukentunut, tulevalta albumilta kuultu maistiainen lupaa todella hyvää, ja bändi hoitaa vain reilun puolen tunnin lämppärisettinsä erittäin hyvällä sykkeellä. Relentless voisi jopa soittaa pari stygeä pidempään, siksi turhauttavan pitkäksi jää roudaustauko tänään kahden bändin välillä. Trion vedosta käy jalan alle parhaiten kitaristi-laulaja Jannen huuliharpulla introilema ”(Not) Forever Young”, vuoden 2013 ”Dropout!”-albumilta, sekä itseasiassa saman levyn heti seuraava raita, mainio ska-biisi ”I’m Gonna Be Strong”. Levyllä biisi ryydittyy koskettimilla, mutta toimii näin riisuttuna keikkaversionakin mahtavasti. Jos punkmausteinen billy tuntuu omalta jutulta, ja ylipäätään haluaa nähdä kovan kotimaisen livebändin, tsekkaa ihmeessä Relentless. On nimittäin kova trio. Luvata voi, ettei omaankaan ensi kertaan mene kuutta vuotta.

tiger_army_logo

Illan pääbändi Tiger Army on nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, ja Suomessakin ylipäätään kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Porukka ei kuitenkaan ole unohtanut, Tiger Armylla on uskollinen fanikuntansa, ja nytkin sekä Tavastia että Tampere myivät ennakkoon loppuun. Tänään bändi soittaa aiemmilta kiertueen keikoilta tutun settilistan, biisijärjestystä hiukan hämmentäen. Keikka kellottaa reilun tunnin, ja todella hyvät lämmöt liiteeriin saadaan nostatettua. Itselle ja omalle kohdalle ei jotenkin tänään napsahda erityisellä tavalla, mutta on mahtavaa nähdä että jengi viihtyy. Kuten todettua, Tiger Armyn fanikanta on erityistä, ihan jo senkin takia näiden keikka kannattaa joskus kokea, jos siis punkilta maistuva billy tuntuu yhtään omalta jutulta. Sen verran tuntui, että ennakkoflaba piti hankkia ja bändin levytettyyn tuotantoon luoda kertaava korva.

Bändi aloittaa hetkisen myöhässä, kiertuehenkilökunnan jampat sinkoilevat edestakaisin. Hiljattainen keikka Malmön Kulturbolagetissa on jouduttu perumaan flunssa-aallon iskettyä orkesteriin, ja kitaristi-nokkamies Nick 13:lle kiikutetaan kuumaa mukia kesken keikankin. Ei ole tainnut tauti täysin hellittää. Silti, bändi vetää energisen setin, josta varsinkin huomattavan ja ilahduttavan naisvaltainen yleisö menee varsin pähkinöiksi. Toukokuussa ilmestyneen, erittäin oudosti nimetyn paluulevyn (kai se nyt on paluulevy, jos edellisestä on aikaa 9 vuotta) ”V….” raitoja osataan ulkoa.

Tuoreelta rieskalta vedetään neljä biisiä, eivätkä ne erityisesti häpeile vanhempiensa seurassa. ”Fireball” avaa illan, karmivilla soundeilla tosin. Vasta neljäntenä kuultuun, kakkosalbumin raitaan ”When Night Comes Down” saadaan äänenpaine paremmalle tolalle, mutta Nickin laulun suhteen ei välttämättä tyydyttävää ihmeellisemmäksi. Nämäkin on toki vähän veteen piirrettyjä viivoja, veikkaan ettei ultrafaneilla ole nipon sijaa mitä illan soundeihin tulee. Oma sijoittuminenkaan ei välttämättä tänään auta asiaa, vaikka ei se huono ole. Uuden platan biiseistä itselleni toimii parhaiten alulla settiä kuultava ”I am The Moth”. Monin paikoin, niin tässäkin kohtaa, tulee mieleen että kuinka käänteentekevä bändi vähintäinkin oli, ellei edelleen ole, näitä 18 vuotta aiemmin perustettu Social Distortion.

Tiger Armyn kokoonpano meni viime vuonna (taas) uusiksi, ovi on käynyt suht ahkeraan, vain Nick 13 itse on jäljellä hamasta alusta. Järjestyksessään viides rumpali on Mike Fasano. Mies on nähty aiemmin mm. ex-Gun’n’ Roses-kitaristi Gilby Clarken bändissä. Ystävänsä Matt Sorumin kautta Fasano päätyi aikoinaan soittamaan myös Gunnareiden ”Spaghetti Incident?”-albumille, ja onpa miehellä takanaan muutaman vuoden stintti myös heavyorkesteri Warrantissa. Monipuolinen paukuttaja siis, ei puritaani psykobillymies. Se kuuluu hyvällä tavalla. Lyönti on jykevä ja temmot kovia. Serbialaistaustainen basisti Djordje Stijepovic on lavan energisin hahmo, ainakin tänään. En ole oikein soolomiehiä, mutta Stijepovicin lopussa vetämä läskibassosoolo on ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kovassa seurassa on tämäkin jäppinen koulittu, miehellä oli Motörheadin Lemmyn ja Stray Catsien Slim Jimin kanssa raskasbillyprojekti The Head Cat. Hyvää työtä on siis Nick tehnyt rekrytointiosastolla.

Eddie Cochran-laina ”Twenty Flight Rock” kulkee napakasti, ja on setin vakiokalustoa. ”FTW-Fuck The World” on silkkaa hardcorea, vain ujosti billyn valepukuun naamioituna. Uuden levyn raita ”Devil Lurks On The Road” on myös yksi illan tehokkaimmista. Sekä lavalla että eturivissä alkaa olla hiki. Tiikeriarmeijan yhteinen tunnuslaulu ”Never Die” lähtee jo yleisönkin puolelta niin railakkaasti, ettei uskoisi olevan sunnuntaiehtoon. Encoreita kuullaan kahdessa osassa, kaikki huipentuu kolmosalbumin ”Sea of Fireiin”, kuten käsittääkseni niin usein ennenkin.

Aivan kova puhde psykobillyn ja vaihtoehtoisen punkin parissa. Ja vaikka oma fiilis ei ihan kattoon tänään kajahtanut, niin hyvä oli nähdä, että olin poikkeus. Tiger Army tulee taatusti takaisin, eikä siihen varmaankaan mene kahdeksaa vuotta. KG

Vauvakuume, Hullut Päivät, Mopot @ Ramoviisut, Semifinal, Helsinki 16.09.2016

Järjestyksessään 10. Ramoviisut pantiin pystyyn tapahtuman perinteiden mukaisesti syyskuussa, Helsingin pikkuisessa Semifinalissa. Happening on vakiinnuttanut paikkansa Ramonesien perintöä vaalivana Converse-kansan omana juhlana, jossa yhdelle nousevalle bändille kerrallaan on luvassa, jos ei nyt isoa mainetta, eikä ainakaan isoa mammonaa, mutta sentään kokonainen keikka seuraavan vuoden tapahtumaan.

rviisu

Niinpä illan aloittikin viime syksyn Ramoviisujen voittaja Vauvakuume. Energiseltä aikuisten miesten punkpoptriolta on ulkona viiden biisin EP, mainioita kokonaan omia kaahauksia. EP:ltä tuttujen biisien lisäksi kuultiin uusiakin ralleja, levyttämättömistä tehokkaimmin tamppautti tennaria lattiaan kitaristi Jukka Salmijärven laulama komea ”Jos oot punk (oo sitä loppuun asti)”, uusi ja eittämätön kotimainen ramopunksuosikkini, joka soi päässä vielä seuraavinakin päivinä. Vauvakuumeen kohdalle osuneista hiukan puuroisista laulusoundeista saan syyttää itseäni, eli sijoittumistani Semifinalin ahtauteen. Olin alunperin saanut mitä mainioimmat tennistossunsijat suoraan baaritiskin linjalta, joka on mestan ainoa hyvältä kuulostava linja. Mutta kun kaikki eivät tuolle linjalle tunkuiltoina mahdu, ja kun tulin paenneeksi parin ramopoliisin huutoa, ajauduin vasemman sivustan lipan alle, jossa soundi ei ikinä ole häävi.

Vauvakuume soitti isolla energialla ja hyvällä fiiliksellä puolituntisen settinsä. Keikan avannut ”Kaikki löytyy vessanpöntöstä” ja EP:ltä tuttu ”Jatkuvaa laskua” edustivat isojen miesten ironiaa, jota Vauviksen biiseistä kosolti löytyy. Suurimman osan biiseistä lauloi basisti Olli Havu, jonka Pelle Miljoona-manerismi, varsinkin levyllä, on erittäin hauska ja persoonallinen piirre. Keikka oli siis osa viimevuotisen voiton palkintoa, ja vaikka tässä välissä olikin vedetty vain muutama veto, nekin osaksi paikkorumpalilla, aivan mahtavasti pysyi homma kasassa. Tanakan kompin takasi Henkka Wacklin, joka lähdetti Vauvakuumeen settinsä päätteeksi  viimevuotiseen voittokappaleeseen, Olli Havun kynäilemään ”Mä haluun yöksi putkaan”. Sen verran kovia tuoreitakin ralleja on siis Vauvakuumeella plakkarissaan, että mielellään näkisi sen levyttävän uudemman kerran. Vauvakuumeen miehet ovat taustaltaan äänekoskelaisia; siksi, ja illan pääesiintyjästäkin toki johtuen yksi Suomen aikoinaan punkeimmista kaupungeista oli paikkakunta kaikkien huulilla. Tai ainakin kovin monen T-paidassa.

Oli aika siirtyä itse viisuhuumaan. Juontajana toiminut Heko Luumäki osoittautui melkoiseksi supliikiksi ja Hekon stand-up-show olikin mitä olennaisin osa kisatunnelmaa. Avausyrittäjä, mikkeliläis-mäntyharjulainen Wahlroos kaahasi lopulta itsensä voittoon asti, omaan makuuni finaalin ehkä mitäänsanomattomimmalla biisillä ”Ei mulla vielä niin huonosti mee, että alkaisin J.Karjalaista kuunteleen”. Toki biisin nimi oli parhaiden ramoperinteiden henkinen, ja bändin veto hyvä, mutta omat kolme käytettävissä ollutta ääntäni sujahtivat muihin boxeihin tällä kertaa. Homman nimi oli siis tutusti se, että jokaisella on kolme ääntä. Bändit soittavat yhden biisin, ihan niinkuin oikeissakin viisuissa. Omat äänensä saa joko laittaa yhdelle orkesterille, tai hajauttaa makunsa mukaan. Eniten ääniä saanut, kuinka ollakaan, voittaa. Kansanvalta puhuu, ja oman äänensä vaikutus on aika paljon helpompaa nähdä kuin eduskuntavaaleissa.

Oma ehdoton suosikkini oli jo viime vuodenkin finaalissa nähty tamperelainen Hullut Päivät, mainiolla rallillaan ”Kovikset”. En nyt tässä siltikään paljasta ketä, tai keitä kahta bändiä äänestin. Olkoonkin, että toiseksi korkeimmalle arvostin kuopiolaisen, jonkinlaisella ruotsin kielellä laulaneen Skitmonesin, joka toi mieleen myllytyksellään Asta Kaskin ja Tysta Marin, ja sehän on aina hyvä se. Finaalin muut bändit olivat Mantelikala, sekä kaksi englanniksi laulanutta, Burning Pigs ja Rat Popes. Puolueettoman ja täysin vilpittömän takahuoneessa tapahtuneen ääntenlaskennan jälkeen oli aika julistaa voittaja, jakaa plakaatit ja Wahlroosin vetää parhaiden viisuperinteiden mukaisesti pitkänniminen voittohymninsä vielä toistamiseen.

Hopealle sijoitettu Hullut Päivät soitti voittajan ratkettua ja Semifinalin tungun hiukan helpotuttua mainion oman keikkansa. Nelihenkiseltä bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Halvat huvit”, omiin korviini jopa jonkinlainen teemalevy, niin, halvoista huveista. Ensin oli vaikea päättää onko Jane Hertellin lauluääni ärsyttävä vai söpö, muutaman biisin jälkeen oli erittäin helppoa pudottaa kuvitteellinen ääni söpö-uurnaan. Bändi soitti itsensä uusien kotimaisten ”seuraa näitä”-ryhmien joukkoon ja sai seuraavina päivinä luukuttamaan esikoisälpeetäänkin peräti monta kertaa putkeen. Kannattaa rynniä Hulluille Päiville, jos naivistinen ja iloluontoinen punkpop on juttusi, kertakaikkiaan viehättävä nuori orkesteri. Kompaktissa Semifinalin setissä parhaiten kulkivat ”Pussaillaan” ja ”Reiska”, joista jälkimmäisen kertosäe tulee tributoineeksi puolikuvitteellisia kotkalaispelimanneja Rampe ja Naukkis, ja sehän on aina arvostettavaa se.

Sitten oltiinkin legendaarisen äärellä. Mopot perustettiin Suolahdessa 1978, samana vuonna kuin vaikkapa Rattus ja Vaavi, eli suomipunkin kuumimpia vuosia elettiin. Alkuperäisiä mopoja nähtiin tänään lavalla edelleenkin kolme: kitaristi Jouni, basisti Timo Korhonen ja laulaja Teijo Hintikka. Mopot ehti levyttämään jo kesäkuussa -80, silloin pukkasi ulos eponyymin EP:n, julkaisijana Suklaa-Levyt. Vielä ennen toiminnan hiipumista 1982, ehti edellisvuonna tulla ulos seiskatuumaisena bändin isoin hitti, jos nyt hitistä tohtii puhua, ”Rakastan sua”, johon luonnollisesti myös bändin setti tänäänkin päättyi. Mopot soitti kuluvan vuoden toukokuussa kotikentällään Äänekoskella reunion-keikan, jonka oli tarkoitus jäädä ainoaksi. Mutta kun soittokuntoa kuitenkin oli hiottu, onnistuttiin bändi houkuttelemaan lavalle vielä kerran. Tiettävästi ja ainakin todennäköisesti, Ramoviisu-veto oli hyvinkin bändin viimeinen ikinä. Tai kun minimissäänkin sellainen mahdollisuus on, niin olipahan tärkeätä rokkifriikin olla paikalla. Ensimmäisistä ja viimeisistä vedoista on tullut jotenkin keikkaharrastuksen mainio sivupolku keräillä, jotenkin tällaisilla keikoilla on aina spesiaali tunnelma.

Vuoden 2016 vedoilla Mopoja tuki Neuroosiliitto-yhtyeen nuori kitaristikaksikko, sekä itse  Kaide Luumäki rummuissa. Mopot soitti todella kovan keikan, mainiolla sykkeellä. Laulaja Teijo, joka liittyi pian Mopojen hajottua lyhytikäiseksi jääneeseen ja yhden sinkun julkaisseeseen Cartoon Rockersiin, on edelleen hahmona erittäin paljon punkimpi, kuin moni nuorempansa. Aktiivisemmin Hintikka touhuilee Usher Boys-yhtyeensä kanssa, homman nimi on siinäkin ramolta maistuva punk.

Parhaiten Mopojen laadukkaasta ajosta jäivät mieleen ”Kansikuvatyttö”, kotiseutulaulu ”Keiteleen rannalla”, sekä vuoden 2008 Ramoviisu-voittaja Nixonixin voittostyge ”Takaisin Havannaan” (Teijo lauloi tuolloin bändissä). Peräti kolmella kitaralla operoinut Mopot kuulosti hyvältä, Semifinalissa sekin on oikealla sijoittumisella siis täysin mahdollista. Kiitos Mopot 1978-82, 2016.

Noinkohan joutuu tekemään Ramoviisuista perinteen itsekin, mainio ilta hyvän punkpopin parissa. Mutta että mitä jos nämä järkkäisi jossain toisessa, vaikka ihan pikkuisen toimivammassa ja väljemmässä paikassa?  KG

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

The Vibrators (uk), Mean Idols, Sammuneet Katulyhdyt @ TVO, Turku 26.08.2015

Turun vaihtoehtoluola TVO:n kaupustelutiskin takana istuu ikääntyvä, kärttyisän oloinen, mutta jollain tapaa tutun näköinen hesseli. Jotkut mimmit käyvät kättelemässä, joku kyselemässä t-paitojen hintoja. Mietin, että onpa pantu ikäpresidentti istumaan paitamyyntiin, kunnes kello niinsanotusti soi; sehän on punklegenda isolla P:llä, The Vibratorsien alkuperäinen rumpali John ”Eddie” Edwards. Tietenkin. Johnilla on lusittavaa kahden kotimaisen lämppäribändin ajan, kauppa käy tänään huonosti.

Aika tarkalleen uumoiltuun ja jopa ilmoitettuun kellonaikaan, pelin avaa Sammuneet Katulyhdyt, paikallismelodinen punkorkesteri, jonka basistin tunnistan  nähneeni jonkin toisen bändin kanssa TVO:n ylälauteella paria viikkoa aiemmin. Katulyhdyt soittaa hyvällä asenteella kulkevaa tavaraansa, mutta muutaman biisin jälkeen ihmettelee jo kuulija hän, että eikö ne just soittaneet tämän? Onkin hyvä, että laulaja-kitaristi Roopella on ironinen ote omaan bändiinsä, ”tässä biisissä on samat soinnut kuin kaikissa muissakin”, kuuluu loppupään välispiikki. Just näin. Eikä siinä. ”Saippuaoopperaa” on mainio kappale, ja avaa bändin tänä vuonna ilmestyneen omakustanne-digitaalisen pitkäsoiton, joka löytyy täältä, eikä ole ollenkaan hassumpi platta: https://sammuneetkatulyhdyt.bandcamp.com

Pikku roudaustauon aikana on hetki istahtaa TVO:n terassille, lähtevät kaukojunat kolisevat, kesä loppuu, mutta punk elää ja voi hyvin. Siitä pitää huolen ainakin tamperelainen Mean Idols, joka sylkee väkevän setin rockabillyllä maustettua melopunkia, varsin tai erittäin Social Distortionin mieleentuovasti. Isolla energialla, mainioilla omilla biiseillä, sekä korkean hatunnoston ansaitsevalla covervalinnalla, eli Buzzcocksien ”Sick City Sometimes”, Mean Idols ansaitsee saman tien tulla nähdyksi pikapuoliin uudestaan.

Eddie Edwards kirjoittaa enkuksi merchandise-tiskille lapun, ”myynti jatkuu keikan jälkeen”, ja  siirtyy tekaisemaan nopeimman ikinä rumpusoundcheckin. Tässä ei nokka kauaa tuhise. Pian itse The Vibrators onkin jo koko triomuodossaan lavalla, ja lataa tennarin lattiaan väkevällä avauksellaan ”Bad Time”. Ja siitä alkaa hittiputki, joka ei ota laantuakseen. Nekin biisit, jotka alkuperäisinä 70-luvun lopun varhaispunkin pioneerilauluina tuntuvat levytettyinä renkutuksilta, ajetaan tänään voimalla ja innolla läpi, moni levyllä skippaamani biisi soi tänään uhkeana voimarallina. The Vibrators, ja eniten sen suomalainen basisti-laulaja Pete Honkamäki ottaa pikkuisesta yleisöstä työvoiton. Tai ainakin vimmatusti yrittää, tänään ei turkulaisilta oikein lähde. No, itselle toimii, ja se riittää.

Troops of Tomorrow” alkaa pikkupsykedeelisellä introlla ja marssittaa Turun iltaan todellisen klassikon, jota ilman punkin historia olisi muutaman saappaanmitan kevyempi. Bändi ei ole tullut pikkuiseen TVO:honkaan jäähdyttelemään, täysillä vedetään, vaikka välillä tulee soitettua isommillakin klubeilla. Edwardsin komppi on tanakka vuonna 2015 edelleen, välillä huudetaan laulut kolmiäänisesti, väliin solistivuoron saa kitaristi Darryll Bath. ”Rats”, ”London Girls”, ”Automatic Lover”, ”Amphetamine Blue”. Illan komein vetoo uhkaa olla Richard Berry-cover ”Have Love, Will Travel”, kunnes bändi lataa kaiken liikenevän hittibiisiinsä ”Judy Says (Knock You In The Head)”. Yleisöä yritetään saada vielä kerran messiin tai meininkiin ”Disco In Moscowlla”, jotenkin siinä onnistuenkin. Meitä on vain liian vähän, ja meillä on seuraavana päivänä töitä. Tai jotain. Keikan komeaksi lopuksi vielä kunnon kaahaus, ”Kid’s A Mess”.

Tässä vaiheessa iltaa tulee yleensä encore tai muutama. Rundin aiemmilla keikoilla The Vibrators on mainitussa vaiheessa soittanutkin vielä peräti viisi biisiä, muutamat tärkeimmistään mukaanlukien, kuten ”Retard”. Mutta TVO:lla se ei kertakaikkiaan käy. Kun bändi hetkeksikään luopuu soittimistaan, porukka marsii pihalle röökille ja kiisselille. Ellei peräti kotiin. Jään keikkaseurani kanssa hämmentyneenä seuraamaan tapahtumattomuuksien kulkua, yritämme tyyliin kahdestaan läpyttää kahta kättä kumpikin, mutta ei. Bändi palaa myyntitiskin taakse, pahoittelemme basisti Honkamäen kanssa asiain kulkua Turussa, ostan pitkähihaisen, äärettömän siistin Troops of Tomorrow-paidan, kättelen ja kiittelen yrmeääkin yrmeämmän Edwardsin ja häivymme ratapihan yli Turun hämyyn. Ankara veto The Vibratorsilta, ja pahoitteluni, että etukäteen epäilin bändin nykyiskukykyä, siinä ei ole mitään vikaa. Vuonna 1976 perustetussa punkbändissä jos on yksi kolmesta jäsenestä alkuperäinen, niin eihän se ole huonosti olleenkaan. Ja jos kunto on tämä, niin vuosia on vielä jäljellä. Aion olla paikalla seuraavallakin kerralla, missä ikinä. KG

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Porin suistomaa soi Porispere-nimikkeen alla jo viidettä kertaa heinäkuun vaihtuessa elosellaiseksi. Festarihan syntyi vuonna 2011 suuttumuksellisena vastavetona sille, että Porilta otettiin pois aikoinaan mammuttimaiseksi paisunut Sonisphere. Musiikin ystäville tässä kävi hyvin, olihan Sonis aika karmaiseva konsepti, niinkauan kuin sitä kesti. Aloitusvuodestaan lähtien Porispere on harjoittanut erittäin asiallista tuontitoimintaa, varsinkin mitä tulee punkmusiikkiin, ja jo hiukan unohduksiin painuneihin metallin kulttinimiin. Täällähän on kuluneen viiden vuoden aikana nähty mm. Anvil ja Sacred Reich, sekä nyt tälle kesälle hankittu mahtava täky, eli Nuclear Assault todennäköisesti viimeistä kertaa Suomessa, viimeisellä kattavammalla Euroopan-rundillaan.

Ennen Nucciksien keikkaa oli kuitenkin pitkä iltapäivä ja paljon muuta mielenkiintoista, jos kohta thrashlegendan jälkeenkin. Mutta toki Nuclearin keikka oli kuitenkin itselle se suurin houkutin hankkiutua Porin Kirjurinluodolle. Iltapäivä oli nykäisty käyntiin Tuulivoima-lavalla Olavi Uusivirran vedolla. Sen aivan suosiolla olinkin skipannut, ja tähtäimessä oli olla paikalla, kun Pertti Kurikan Nimipäivät aloittaa todennäköisesti aika tarkkaan puoli tuntia kellottavan keikkansa. Myöhästyminen oli todella lähellä, jotenkin Kirjurinluoto ei ole se kaikkein parhaiten viitoitettu kohde Porin alakaupungissa, vaikka toisinkin voisi luulla. Ja olinhan ollut täällä aiemminkin, mutta muisti teki jotenkin tepposet.

Portilla kaikki sujuu sutjakkaasti, väkeä valuu klo 15 aikaan vielä todella leppoisaan tahtiin. Pertti Kurikan Nimipäivien, tai PerKun, eka biisi kuuluu jo sisääntuloalueelle. Bändi saa kunnian korkata päälavan, Pori Jazzeiltakin tutun Lokkilavan. Järjestyksessään toinen näkemäni Nimppari-keikka sujuu tuttuun tahtiin. Solisti Kari Aalto on herkeämättömässä kontaktissa yleisöön, mitä ei voi liian monesta laulumiehestä todeta. Basisti Sami Helle haikeassa hapsurotsissaan toimii biisilistana, toisin sanoen lukee sitä monitorin vierestä kaikille ääneen. Pertti yrittää tutusti eksyä asiasta muutamissa välispiikeissään, mutta tulee nopean toverillisesti hiljennetyksi. Keikka kellottaa loppupuheineen noin 40 minuuttia, itse soittoa siitä on puolisen tuntia.

Kuullaan kaikki tutut, näitähän ehtii takoa 30 minuuttiin aika monta. Toni soittaa rumpusoolon, joka saattelee bändin varsinaisesta setistä ulos. Samin basso ei pysykään pystyssä styrkkaria vasten, vaan rämähtää lavalle, vire häviää. Sami marssii suutuspäissään verhojen taakse. Bändin tukihenkilö tulee virittämään basson ja Sami marssii rocktähden elkein takaisin lavalle. On nämä vaan velikultia. Sympatian laatu ja määrä.

Rennoimmin kulkevat tänään ”Läski-Kari” ja ”Pyhäpäivä”. Bändin tekstipuolihan on jonkinlaista nykykalevalaista trokeeta, monessakin laulussa toistellaan vain kahta lausetta. Mutta silloin ollaankin asian ytimessä, ja se asia on aidoin Suomessa tällä haavaa eksisteeraava punk. Ei ole punk juoda kiljua Puntalan teltta-alueella näkemättä yhtään bändiä, tai esiintyä kännissä suorassa tv-lähetyksessä. Se on väsynyttä ja halpaa. Nimpparit on punk, koska asiat sanotaan erittäin suoraan, ja sanottava voi olla todella pientäkin. On sitäpaitsi erittäin punk voittaa omat rajallisuutensa ja tehdä juuri niinkuin tahtoo. On punk voittaa ihmisten ennakkoluulot, ja on punk mennä selvinpäin suoraan lähetykseen. Ninkuin rumpali-Toni jo perinteeksi tulleessa loppupuheenvuorossaan totesikin; ”me ei voitettu euroviisuja, mutta me voitettiin koko Eurooppa.” Kitaraa biisien väleissä ulvottavalla alkoholistiskenellä ei ole puoliksikaan niin paljoa tekemistä punkin alkuperäisten väittämien kanssa, kuin Nimipäivillä. Nimipäivät on aidosti systeemiä vastaan, vaikka systeeni sitten paikoin olisikin ”vain” oma tuttu asuntola typerine lappuhaalaritätien sääntöineen. Edellämainituista syistä, ja koska bändi on ehdottomasti Suomen sympaattisin, Nimpparit kannattaa nyt tsekata, aina kun mahdollisuus. Ja jos tsekkaamatta on myös orkesterin elämää valottava dokkari, ”Kovasikajuttu”, niin katsokaa. Toni palaa vielä lopussa asiaan, pitkäaikaisena absolutistina: ”muistakaa juoda viinaa, ja olla kännissä. Muistakaa oksentaa.” Ok, katellaan.

Porisperessä on leppoisa meininki. Bändit aloittavat minuutilleen ja täsmälleen, mutta vaihtovälit lavalta toiselle ovat se leppoisa osuus. Kun edellinen lopettaa, voi rauhassa siirtyä seuraavan lavan ääreen, vetää vaikka hodari päähän tai käydä vapauttamassa itseään, ei ole jatkuvaa  höntyilyn makua. Muutenkin alueen suunnittelu toimii, lavat ovat riittävän etäällä toisistaan ja oikein suunnattu. Myyntikojuja on inhimmillinen määrä, juuri sopivasti jokaiselle jotakin, kaikkien esiintyjien merchandise löytyy kootusti yhdestä teltasta. Löytyy myös ilmainen puhelimien latausasema, ei tietenkään minkään saippuarasioiden, mutta muutaman uusimman älymallin. Vain yksi asia Kirjurinluodolla korventaa. On ollut sateinen kesä, ja suistomaa imee vettä huonosti, onhan se sitä jo alunalkaenkin varsin täynnä. Kun nurmi rikkoutuu, ja sen taisi jo jazzväki hoitaa valmiiksi aiemmin, nousee deltan mudasta suoraan sanoen paskan hajua, vaikkakin kyseessä toki on muta. Asialle ei järjestävä taho voi mitään tokikaan, eikä se varmaankaan kenenkään tunnelmaa pilaa. Mutta että kyllä kuiva kesä toimii Kirjurinluodolla tämänvuotisen anheaa sadekautta paremmin.

Seuraavaksi testaamaan Tuulivoima-lava, jolla jo kovasti suosittu ja hehkutettu Atomirotta aloittelee settiään. Eikä ole bändiä hehkutettu ihan turhaan. Valtava keikkatahti alkaa näkyä, Rane Raitsikan kitara nykii hypnoottisesti, Rotta itse on esiintyjä keskimääräistä isommalla ES:llä ja pian trion (J.Pajulaakso kolmantena osapuolena, laulu ja koneet) syke alkaakin käydä satakuntalaisen tanssijalan alle. Ja onhan ”Aurinkoon” hieno kesähitti. Rane on nyt soittanut kaikissa Porispereissä tähän asti, kannattaneeko festaria edes jatkossa järkätä, ellei ex-Smack, Problems, Unicef, Lama-legendaa saada lavalle, muodossa eli toisessa. Omalta osalta Atomirotan setti menee puolikorvalla, ystäväsmiehen kanssa ajatuksia vaihdellessa. Atomirotan keikkatahdilla uusintatilaisuuksia tulee kyllä.

Takaisin päälavan tuntumaan, jossa vuorossa suosionsa huippua elävä, näin oletan, Disco Ensemble. Ulvilassa vuonna 1996 perusttettu DE on hämmentävä bändi jollain tapaa. Näissä ei ole mitään vikaa, ja silti on paljonkin. On kuin olisi haluttu soittaa kuntosaliheavya tai niinsanottua kahvakuulacorea, mutta kun sitä tekee puoli miljardia bändiä ympäri maailmaa, niin on kevennetty otetta popimpaan suuntaan. Mutta minulle Disco Ensemblen kaloriton kevytjuntta ei toimi. Eikä kaikesta tarvitse tykätä. Pääseekö tällä solistilla pidemmälle, sen näyttää aika. Muutama upea iskusävel bändillä tietenkin on, kuten vaikkapa sinkkuhitti ”Second Soul” (2012), mutta se taas on niin naurettavan ilmeinen U2-pastissi, että tulee tunne kuin kuuntelisi keikkaa kohtalaisen tiukka muovikassi päässä. En syty, en syytä itseäni, ei ole pakko.

Onneksi tähän väliin voi korkata tapahtuman pikkulavan, eli Vaihtolavan. Suuri tyhjyys ja sieluttomuus tulee nimittäin pian jatkumaan päälavalla. Teksti-TV 666 osoittaa sensijaan peräti viiden sähkökitaran circlemäisellä seinällään, olevansa ainakin jossain määrin hehkuttamisensa ansainnut bändi. Porisperen katalogi mainosti orkesteria sanoin ”eniten porilaiselta kuulostava ei-porilainen bändi”. Aivan totta, näiden soitannassa kuuluu 2000-luvun satakuntalainen psykedelia, mutta myös kultakauden porirock, kaikuja ajalta, jolloin Pori oli Suomen rockpääkaupunki. Ja juuri kun luulit, että ai tää onkin instrumentaali, niin yhtäkkiä Tero Huotari laulaakin säkeistön tai kaksi. Biisit ovat pitkiä ja hartaita, kitaraseinä ei mene puuroksi, bändin vimma ja ilo tulee läpi. Näinkin tämän voi hoitaa, tai nimenomaan näin.

Takaisin Lokki-lavalle, jonne onkin jo viritetty von Hertzen Brothersien komea taustalakana ja valkoisuuttaan hohtava vahvistin/soitinsetti. Valkoinen ylöspano näyttää bändin musiikilta, laboratoriomusiikilta. Bändi soittaa hyvällä fiiliksellä, ja sille on eturivissä oma uskollinen kannatajakuntansa, ja hyvä niin. Ei nämä minua mihinkään tarvitse. Seuraan muutaman alkupään biisin erittäin edestä, mutta kun jengi alkaa huojuttamaan itseään puolelta toiselle, on aika vetäytyä anniskelukarsinaan ja vetää yksi kylmä keimo. Hertzileijjaa miten bändi käy tarkasti kuin atomikello, mutta juuri siinä sen ongelma, tai haaste. Miten saada homma elämään ja hengittämään. Tuore sinkkubiisi ”New Day Rising” on komeaa stadionrockia, mutta siinäpä se. Järjestyksessään toinenkaan yritys syttyä veljesten musisoinnille ei tuota kohdallani tulosta.

Takaisin telttalavalle ja paikka mellakka-aidalta, tai lähes. Tämä bändi on nähtävä läheltä, nämä ovat mitä todennäköisimmin viimeistä kertaa Suomessa. Tämä on Nuclear Assault, 80-luvun newyorkilainen thrashlegenda, joka otti teksteihinsä ja kuvastoonsa kylmän sodan ja ydintuhon uhan. Ja erottui sillä jo pelkästään tuhansien kanssakaasuttajien joukosta. Lisäksi bändi oli, Big Fouriin ja moniin muihinkin verrattuna, aina uskollisempi thrashin punkjuurille.

Eikä siinä kaikki, rivistössä on edelleen kolme alkuperäisjäsentä vuodelta 1984. Bändihän syntyi, kun basisti Dan Lilker sai kenkää Anthraxista, jota oli ollut perustamassa Scott Ianin kanssa 1981. Lilkerista tuli myöhemmin lanausalan todellinen ratamestari, Assaultin lisäksi mies on nähty viime vuonna kuoppaamassaan Brutal Thruthissa (onneksi ehdin nähdä bändin syksyllä 2008), Venomous Conceptissa, Holy Mosesissa ja monissa muissa comboissa. Kiireinen mies haluaa karsia musiikillisia aktiviteettejään,  seuraavaksi vuorossa on Nuccikset. Kukaan ei täsmälleen tiedä milloin on hautajaiset, bändihän on buukattu ensi vuoden Maryland Deathfestiinkin. Mutta suomalaisen lienee tämän jälkeen syytä matkustaa ulkomaille, jos Assaultin yhä aikoo nähdä.

Eturivin paikka lunastuu, bändi kaahaa läpi hiukan alle parikymmentä biisiä kovalla sykkeellä. Tätä orkesteria pukee kokemus ja pieni harmaus, jolla en viittaa ilmaisuun. Ikinuori ja ikikaksimetrinen Lilker on monipuolinen bassottelija, joka soittaa rennon takakenoisesti, vaikka kuinka vedeltäisiin ohituskaistaa. John Connelly ehkä maailman lyhimpänä thrashvokalistina, luo aika hauskankin kontrastin Lilkerin kolistellessa honkia. Mutta V-kitara soi tiukasti Connellyn käsissä, jossain vaiheessa katkeaa kieli ja mies vaihtaa yhden biisin ajaksi uskomattoman kauniisti kolhittuun ja patinoituneeseen Stratoon. Kolmas alkuperäinen on Glenn Evans kannuissa, joukon täydentää 2002 mukaan tullut rytmikitaristi Eric Burke. Kaikki hitit kuullaan, järjestys jää jännitettäväksi. Rätväkästi alkuun ”Rise From The Ashes” ja ”Brainwashed” peräjälkeen. Tuoreelta ”Pounder”-EP:ltä kuullaan pari biisiä, joista varsinkaan ”Died In Your Arms” ei klassikkoseurassa häpeile. Ärhäkimmin lähtee tällä ensimmäisellä koskaan NA-keikallani (joo just, kyllä vaan) kuitenkin vankilan lämpimistä ystävyyssuhteista, noin miesten kesken, kertova ”Butt Fuck”. Kuullaan ”Hang The Pope”, joka levyllä kestää 45 sekuntia, livenä hädintuskin sitäkään. Sen sanoma on selkeä.

Setin loppupäähän komea ”Wake Up” ja kaiken päättää tietenkin kaikki keikat käytännössä päättävä, pitkänä versiona sooloineen vedetty ”Technology”. Ankara, mutta kuitenkin rennonletkeä veto, Dan Lilker on hirveän tyylikäs rässipäällikkö. Jos tämä oli tässä, niin ehdinpähän kuitenkin näkemään. Aika paljon oli teltassa tilaa, missä kaikki heavyjengi oli? Ja katsotaan nyt sitä lopettamistakin, Nuclear Assaultilta tulee uusi albumikin loppuvuodesta.

Päälavan edessä kuhisee ja on tunkua. Moni on tullut tätä varten. Popeda astelee lavalle ja aloittaa ”Palle and The Boys”. Ikurin Brian Johnson, Pauli Antero Mustajärvi syöksyy lauteille ja alkaa äärettömän laadukas, hymy huulilla vedetty rock’n’rollshow. Popeda, ja Pate sen nokilla, ovat instituutioita, eikä sitä kummaltakaan voi ottaa pois. Popeda ei ole junttibändi, jos joskus joku juntti on sitä kuunnellut, se ei tee bändistä junttia. Bändin itseironia on vertaansa vailla, itseironiaan ei juntti pysty. Popeda tietää täsmälleen missä on menty, ja nyt mennään. Popeda näyttää taas olevan hauska työpaikka, raitistunut Pate on elämänsä lyönnissä, bändillä on todennäköisesti uransa paras rumpali ja miljoonat keikkakilometrit näkyvät hirvittävän täsmällisenä showna, eivät kyllästymisenä tai leipääntymisenä. Tämä ei ole laboratoriorockia.

Popeda on soitettu puhki tietyiltä osin, autiotaloissa, linja-autoissa, liikennevaloissa, karaokeläävissä, veikkauspisteillä. Ja ne kaikki puhkisoitetut on edelleen keikkasetissä, mutta bändi tietää ne parhaiten ja puhaltaa niihin hengen. Ja avainsana on, ettei se ota itseään liian vakavasti. Kehunko tässä nyt siis Popedan keikkaa kesällä 2015? Kyllä kehun, enkä ole ainoa paikalla ollut, joka niin tekee. Melartinin ja Lacu Lahtisen tumma groove ja Costellon täysin suvereeni kepittäminen, Iso-Paten kosketinkilkkeet, kaikki toimii tänään, tässä ja nyt. Anna mä luettelen Suomen rocktähdet: Pate, Makkonen ja Sami Helle.

Komeimmin lähtee Porin kesäiltaan ”Repe ja Lissu”, kuinka olla, ja erobiisi ”Elän itselleni”. Festarisettiin mahtuu muutama encorekin, toisen niistä nimeä en tässä lausu, sen nimittäin Popeda voisi jo pudottaa keikkasetistä. Biisi kertoo naisten asepalveluksesta. Ainoa hetki, jolloin nolotti. Perään vielä ”Ukkometso”, jonka voisi vaihtaa Suomen kansallishymniksi, aika kaukana on nimittäin Paciuksen ja Runskin sutaisu maamme nykymeiningistä. Ja siis hei, nyky-Popedassa soittaa puolet yhden aikakauden Hanoi Rocksista. Kuinka hämmentävää. Tämäkin vielä. Popeda jatkaa matkaansa Euraan, jossa sillä on illan toinen keikka, vaikka tämäkin alkoi vasta 21.00.

Olin oikein suunnitellut, vanhana porirocktietäjänä ja diggarina, että joku paikallinen bändi on nähtävä. Arpa osuu viimeiseen mahdolliseen, eli Mama Longhorniin. Se soittaa ansiokasta afrobeat-fuusiota, hyppysellisellä psykedeliaa. Paperilla kuulostaa mahtavalta, ja bändin mainekin oli kiirinyt sen edelle. Mutta kylmenevä kesäiltako, vai festariväsymys, mutta porukkaa lavan edessä on aika vähän, ja sekin varsin jäässä. Eikä bändikään oikein saa puhallettua intoa omaan tekemiseensä, ainakaan niin, että se tarttuisi. Voin kuvitella näiden soittavan todella hikisiä vetoja, nyt sellaista ei nähdä. Afrikkalainen riemu puuttuu, vaikka musiikki ponnistaa niiltä suunnin.

Aika illan viimeisen bändin, Bad Religion kymmenennellä keikallaan Suomessa. Melodisen hardcoren ikonibändi, punkin popularisoija, tärkeä orkesteri nähdä. Olin varautunut ennakkokuvissani ajelemassa himaan, kun Bad Religion on soittanut puoli tuntia. Tasan tuntia myöhemmin löydän itseni edelleen samoilta conversensijoilta fiilistelemässä sitä, kuinka tärkeää on olla juuri nyt tässä, Suistomaan kesäillassa ja kuulla livenä ”Stranger Than Fiction”, ”You”, ”I Want to Conquer The World”, ”Los Angeles Is Burning”, ”Wrong Way Kids”, ”Suffer” ja moni moni muu. Näitähän riittää, nämähän toimivat, bändihän on kovassa lyönnissä, eikä ole tullut jäähdyttelemään. Bad Religion onnistuu kaikessa siinä, missä pelkäsin sen epäonnistuvan. Greg Graffin on jo 51-vuotias ja näyttää enemmänkin hevospoololiiton varapuheenjohtajalta, mutta mitä sitten. Show sujuu. Tuntinen menee kuin siivillä, yön laskeutuminen alueelle on visuaalisesti erittäin bändin puolella. Nämä ajeli tänään Bad Religion:   http://www.setlist.fm/setlist/bad-religion/2015/kirjurinluoto-pori-finland-73f66615.html

Ja hei, isot terveiset päälavan tiskin takana olleille, kaikki bändit kuulostivat tänään TODELLA hyviltä. Käsi ylös, ketä siellä oikein oli?

Ruuhkaa välttääkseni skippaan Bad Religionin encoreosuuden, en ole oikein encoremiehiä. Muutenkin, ollakseen vielä parempi, keikka olisi voinut olla ihan pokkana 10 minuuttia lyhyempi. Vaikkapa vain 35-vuotisjuhlien kunniaksi, parhaat ja pois. Mutta, upeaa että lunastui, ettei tarvinnut tulla Poriin asti pettymään.

Porispere on täällä jäädäkseen. Se on mainio vaihtoehto festareille Etelä-Suomessa, sillä on selkeä oma ohjelmakonsepti, takavuosina jopa ehkä selkeämpi. Pori on edelleen rock-kaupunki. KG

 

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Turku ja heinäkuinen keskiviikko, jengi vaeltelee kohti DBTL-tapahtumia toisella puolella jokea. Humalistonkadun sisäpihalle valuu ihan omannäköistään possea. Turun keikkakalenteriin itseensä vakiinnuttanut Indie-iltamat tarjoilee avausiltanaan kovaa ajoa; hardcorea, surmacorea, gambinacorea, crossoveria, grindia, miten vain. Rakas lapsi ja noin poispäin.

Illan avaa kolmen nuoren naisen ja yhden karpaasin Kovaa Rasvaa-orkesteri. Se lanaa tunteella ja tiukasti crossover-thrashiaan, mutta ei lanaa kauaa. Keikka on yksi lyhimmistä koskaan  näkemistäni. Se kellottaa niin lyhyen ajan, etten ehdi edes kellottamaan. Joskus joku eestiläinen hiphop-kölvi veti B-Realin lämppärinä vain kymmenen minuuttia (ja se toki oli ihan riittävästi). Uutta ennätystä ei sentään synny, Kovaa Rasvaa kaahaa kuitenkin vartin verran. Ja hei, ihanaa niin, täsmälleen oikea kesto keikalle. Ja tällaistahan katsoo aina mielellään, piiskataan ilmat pihalle, ja pois.

Vaikkakin nyt on Suomessa aivan liian muodikasta olla retro, thrash, crossover, hardcore tai ylipäätään punk, ja mitä niitä nyt on, niin silti tuntuu että tästä bändistä kuullaan vielä. Nekin jotka eivät vielä ole kuulleet. Tälle mahtavan hämmentävälle kvartetille antaa anteeksi farkkujen sisään tungetut paidat ja panosvyöt (ja ehkä osin myös sen väsähtäneen kitarankierrättämisen biisien välillä). Koska retroaminen ei ole orkesterin pointti. Vaan soittamisen ja kaahaamisen jaettu ilo. Kovaa Rasvaa, kova keikka.

Sitten Medeia, jonka ensinäkemiseen meni vuosia, ja nyt sitten yhtäkkiä vain toistakymmentä päivää edellisestä keikasta. Pitkälti, ellei täsmälleen sama setti kuin vastikään Tampereen Klubilla. Keikan kohokohtina tuore videobiisi ”Franpire”, joka lienee liveyleisölle soitettu nyt vasta kolme kertaa, sekä tietenkin komeasti murjottu ”Abandon All”. Jälkimmäiseen biisiin solisti Frans Aalto saa vieraakseen (tai siis fiittaamaan, niinkuin on muodikasta sanoa) Keijo Niinimaan, jolla tunnetusti on takanaan seitsemän vuoden stintti Medeian nokilla. Bändi moukaroi hyvällä fiiliksellä ja medeiamaiseen tapaan tuumaakaan ilmaiseksi antamatta. Tässä on kovan työmoraalin bändi, joka kannattaa tsekata heti, jos progressiivinen, corelta maistuva döödis uppoaa. Pelkästään se huikea puhti, millä bändi takoo settinsä läpi arki-iltana, on vaikuttavaa. Kahden kitaristin (Samuli Peltola ja Pekka Mörö) sovittaminen on osaavaa, kerrankin kannattaa pitää bändissä kahta kitaristia. Uutta EP:tä on luvassa Medeialta elokuussa, ja sen myötä varmasti lisää energisiä keikkoja.

Rotten Sound tuli nähtyä juuri Tampereen Klubilla niinikään, mutta kertauksestahan kaikki oppi ponnistaa. Puolisen tuntia tiukkaa grindausta, mutta en jälleenkään voi olla toistamatta itseäni; Rotisko on parhaimillaan, kun tempo hiukankin laskee. Kappalemateriaalia en tunne edelleenkään nimeltä, joku huuteli koko keikan ajan ”Obey”, johon solisti Niinimaa huumorilla, että sitä ei koskaan enää soiteta, koska se on liian pitkä. Siis päälle kolme minuuttia. Suomen kovin grind-alan yrittäjä on nyt nähty vähäksi aikaa, ehkä keskityn pyörittämään ”Cursed”-albumia kotoisassa musacornerissa.

Rytmihäiriö on pitänyt pitkään tsekata livenä. Sen kaikki levytetty materiaali on ollut henkilökohtaisessa tehokuuntelussa jo kauan ja hartaasti, eniten kaikista kuitenkin vuoden 2007 albumi ”Sarvet, sorkat, salatieteet”. Siinä on kuulkaa kova kiekko, ja tekstillisesti luonnehtii maatamme ehkä ansiokkaimmin sitten Mikko Niskasen elokuvien. Nimittäin sitä osaa maata, jolla ei mene niin hyvin, ja jota riittää ulkona tuolla. Rytmihäiriöllä on tietysti pilke Gambinan sameuttamissa silmissään, mutta jos nyt joku leimaisi orkesterin huumoribändiksi pelkästään, sitä rikotulla Gambina-lestillä silmään.

Bändi laulaa surmista, murhista ja tapoista, tekstien aiheet Alibista ammennettuja. Niin, ja sitten bändi laulaa Gambinasta, suomalaisen laitapuolen kulkijan lasisesta laulukirjasta. Mutta tematiikkaakin tärkeämpää on, että Rytmis ajaa ilkeästi, taitavasti ja mietitysti piiskaavaa HCtaan, siis surmacorea, niinkuin se itse musiikkiaan kutsuu. Levyillä bändin core on suorastaan paikoin nerokkaasti sovitettua, se ei tyydy pelkkään lanaukseen. Lavalla toki homma suoraviivaistuu, ehkä hetkittäin turhankin paljon.

Tänään myös Klubi jätti soundillisesti toivomisen varaa. Unto Helon laulusta olisi voinut saada enemmänkin selvää. Toki kesken keikan avattu Gambinakin otti osansa, mutta olisihan se nyt tämänkaltaisen bändin kohdalla kiva saada laulusta parempi tolkku. Bändillä tuntuu olevan vannoutunut fanikanta, varsinkaan kun keikkoja ei soiteta joka kissanristiäisissä, vaan varsin harkitusti. Arvostan kovasti mietittyä keikoillelähtöä, Rytmihäiriö ei esiinny tv:ssä Jenni Vartiaisen kanssa, se on bändinä laitapuolen katkotallaaja.

Illan tuntisen kaahauksen ehdottomat kohokohdat olivat ”Saatana on Herra”, ”Lähimmäistä lähietäisyydeltä”, sekä ”Jäljet johtavat ryyppykämppään”. Muutenkin setti oli hittivoittoinen, ja puhun nyt hiteistä itselleni, bändin ankarana kotikuuntelijana. On aivan varmaa, että tämä ei Rytmihäiriön maailmassa ollut vuoden kovin keikka. Joten bändi pitää tarkistaa uudestaan jossain kohtaa, ja toivottavasti kuulaammilla soundeilla. Muutenkin ilta oli venynyt pitkäksi roudaus-ja soundchecktaukoineen, joten ei ollut omakaan viritys ihan tismalleen seitsemän surman taajuuksilla.

Illan keskeisin anti oli lopultakin kuitenkin Turun Klubin korkkaaminen (joo, kyllä, en ole ollut täällä aiemmin keikalla, Turussa tulee pyörittyä muutenkin varsin harvoin). Klubi on  miellyttävä rokkiluola, ja ennenkaikkea erittäin epäsuomalainen, niinkuin itse kaupunkikin. Klubi voisi helposti olla Pariisissa tai vaikka San Fransiscossa. Paikka on muistettu akustoida pieteetillä, ja portaittaisen lattian ansiosta kaikki näkevät jotain. Bändiä pääsee hämmentävän lähelle ja todella mielenkiintoisiin kulmiin. Klubilla voidaan myös soitattaa kahdessa tilassa, jotka eivät häiritse toisiaan. Ja narikkakonsepti on Tampereelta tuttu, maksat vain jos jätät jotain. Yhdessäkään entiseen elokuvateatteriin rakennetussa klubissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole vielä onnistunut olemaan. Johtunee siitä, että tilaa on jo alunperin jouduttu miettimään näkyvyyden ja äänen kannalta. Plus että leffateatterissa on aina nouseva lattia. Eli että jos leffateattereista on joku vimma päästä eroon, niin rakennettakoon niihin sitten edes keikkamestoja. KG

Rotten Sound, Medeia, Tryer @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 18.07.2015

Kesän alkupuoli on sujunut hiukan raskaammissa tunnelmissa, mitä tulee siis elävän musiikin kulutukseen osaltani. Eikä siinä, aika aikaa kutakin. Ja kun vuoden ehkä kuivin klubikuukausi, on yhtäkuin heinäkuu, oli edennyt sekin yli puolenvälin krouvin, oli aika panna entistä raskaammaksi. Ja lähteä Pakkahuoneelle kokemaan grindcorepuimuri Rotten Soundin kesäinen keikkakunto. Samalla oli mahdollisuus tai mahku tsekata myös pitkään tsekkauslistalla ollut tamperelainen Medeia, sekä kovissa nousuissa oleva punkkikvartetti Tryer.

Illan avasi siis Tryer, viitisen vuotta nuori bändi, joka ajelee rennolla otteella melodista hardcoreaan. Sillä on takana kaksi albumia, joista jälkimmäisellä eli ”Kukkia kaamoksesta” (2014), orkesteri löysi viimeistään oman äänensä.  Pikkuinen radiohittikin syntyi ”Mitä kauneus tuo tullessaan”-kipaleesta. Ja siihen toki Klubin energinen puolituntinenkin päättyi. Olin juuri edellisen biisin aikana miettinyt, että nyt tulee pojat puoli tuntia täyteen, ja se on vastaavaa kaahausta juuri hyvä ja oikea määrä. Ja niin se oli tänäänkin. Monta hyvää rallia kuultiin, tällä materiaalilla bändillä on mahdollisuuksia isompaankin sukseehen, mikäli se tahtoo. Laulaja-kitaristi Jussi Kaholan ääni on niinsanotusti haastava, mutta mitä sitten, kyllähän maailmaan lauluääniä mahtuu. Dave Mustainekin on päässyt omallaan pitkälle, siis äänellään. Ja toisaalta Tryerin kansan-tai lastenlaulumaisiin lällätyksiin Kaholan ääni peräti sopii. Mies on siis valinnut bändinsä oikein, ja päinvastoin.

Suomenkielinen punk-kaahaus on nyt muotia, kaikki haluaa olla punk, kaikki haluaa olla hardcore. Yrittäjää riittää, mutta Tryer on yksi persoonallisimmista. Pelkästään Vesa Ahosen bassolinjat, ja muutamat suorastaan proget välikkeet erottavat Tryerin massasta. Ja siis se Kaholan ääni tietenkin, mainitsinko jo. Rumpali Jonne Haapa-aholla on crossoverässät hihoissaan, ja muutenkin koko bändi osoittaa, että vaikka kaahaakin, voi silti olla oman instrumenttinsa herra. Että kyllä tuolla jonkun Pää Kii’n keikoilla tulee kovasti mieleen, että miksi ihmeessä tästä vaahdotaan. Tai tästäkin.

Jos elettäisiin vuotta 1986, Tryer olisi jo valtakunnallisesti iso, mutta keskitien muottiin tungettuna. Voi hyvinkin olla hyvä, ettei eletä. Ehkäpä Tryerin kuuluukin olla juuri Tryer, ne löytävät bändin, joita aidosti kiinnostaa löytää. Tsekkaa kuitenkin ihmeessä ”Kukkia kaamoksesta”, jos laadukas suomirock ja melodinen ajo kiinnostaa. Klubin illassa ehkä parhaiten kulki ”Pakoon”, joka ihan tosissaan ja ansiokkaasti kumartaa 80-luvun suomi-HC:n kultakauden suuntaan. Ellei peräti ole sen suoraa jatkumoa.

Sitten Rotten Sound, jo peräti 22 vuotta kaaosta ja grindcorea. Jälkimmäisessä bändi onkin (pyydän anteeksi liikaa käyttämääni termiä) maailmanluokkaa, yksi tärkeimmistä alan bändeistä. Näiden seuraavaa levyä kannattaa odottaa selkeästi isommalla innolla, kuin Napalm Deathin tulevaa.

Rotten Soundin tuimin ydin on yhä sama, kuin 22 vuotta sitten Vaasassa, solisti Keijo Niinimaa ja kitaristi Mika Aalto. Niinimaa onkin tullut grindin, crustin ja dödön suorastaan vanhemmaksi valtiomieheksi. On koko Rotten-historia, Medeian nokilla huudetut seitsemän vuotta, ja merkittävä stintti ruotsalaisen Nasumin jäähyväiskiertueen solistina, sekä kakkuna kirsikan päällä, aivan loistava startti Morbid Evilsin kanssa viime vuonna . Hyvä niin, että Niinimaa on vanhemman liiton mies, ei ole tullut koskaan opetelleeksi niitä kaikkein ärsyttävimpiä coresolistien lavamaneereja. Joita en nyt tässä luettele, olen niitä jo aiemmin luetellut.

Rotten Sound jauhoi läpi kuuden albumin mittaista grindkatalogiaan peräti 45 minuuttia, tai melkein. Normaalistihan bändi tahkoaa tiukat 30 minuuttia. Tänään oli annettu niin pitkät soittoslotit, että pakko ne oli jollain tapaa täyttää. Yleisö oli varsin jäässä ja vaikka Niinimaa vimmatusti yrittikin saada porukkaa lämpenemään, tapahtui se korkeintaan vasta aivan lopussa. Hapuilevaa pittiä, väljyyttä etulattialla, ja kertakaikkiaan liian iso tila tänään täytettäväksi. Tänään Klubin ja Pakkahuoneen yhteisilta oli huono idea, Rotten Sound olisi ehdottomasti kuulunut, ja ansainnut tulla soitatetuksi Klubin  lavalla.

Jos joskus on tullut dissattua Pakkahuoneen soundeja, en dissaa enää. Jos Rotten Sound kuulostaa omalta itseltään näin tyhjässä salissa, jotain pitää tiskin takana osata. Hyvä. Sillä, mitä kenenkäkin suosikkilanauksia miltäkin kiekolta Rotten Sound soitti, ei ole mitään väliä. Se ei ole grindcorehommissa pointti. Pointti on se vihainen lanaus itsessään, olla siinä hyvä ja uskottava. Sanat, joita huudettiin, voi himassa tarkistaa levyn sisäpussista. Rotten Sound soitti tiukasti, ja aina parhaimmalta silloin kuulostaen, kun tempo yhtään laski, kun se oli oman maailmansa sludgeimmillaan.

Klubin puolella tamperelainen Medeia jännitti, lähteekö kiipparisti-laulaja Laura Dziadulewiczin laitteisto ollenkaan käyntiin. Hermostuneisuuttakin oli jo havaittavissa, mutta lopulta tekniikka hoiti homman himaan, ja keikka päästiin soittamaan täydellä kokoonpanolla. Ja hyvä niin, Dziadulewiczin koskettimet ja kauniin eteerinen vokalisointi on se, mikä nostaa Medeian lopultakin kuolevaisen jyystämisen yläpuolelle. Ja toki useammatkin upeita proge-elementtejä sisältävät biisit. Mainittuja elementtejä voisi olla ihan kunnolla enemmänkin, deathcorea nimittäin mahtuu maailmaan kyllä. Medeia on omaperäinen lajissaan, tai lajeissaan, mutta se voisi olla enemmänkin.

Yhtäkaikki, ensikosketuksessani vuonna 2002 aloittaneeseen ja neljä pitkäsoittoa julkaisseeseen Medeiaan, puhutaan samantien parhaasta suomalaisen raskasryhmän keikasta pitkään aikaan. Alun teknisistä murheista huolimatta, tai peräti niistä johtuen. Orkesteri runnoi isolla tunteella ja vimmalla lähes 50-minuuttia progressiivista, melodista kuoloaan, HC-elementein. Mitä, ja miltä levyiltä soitettiin, sillä ei ole taaskaan väliä. Meininki edellä mentiin, lavanedustan pitissäkin pelattiin jo suorastaan korkeaa mailaa. Hetkittäin olin varma, että nyt sattuu, varsinkin kun se valkopaitainen korsto alkoi horjua holtittomasti kirnun laidalta toiselle.

Ai niin, ”Iconoclastic”-albumin (2013) nimiraita soi todella komeasti, Frans Aalto on coreitseironiassaan hauska ja osaava solisti, kitarat olisivat voineet soida erottuvammin, mutta onneksi sentään jo mainitut kiipparit saatiin kuulumaan. Ja hyvä, ettei ketään sattunut. Kova veto, todella kova.

Illan päätti, ei suinkaan A, vaan Stam1na, mutta ilman minua. En edes tarkkaan tiedä miksi, mutta en voisi olla orkesterista vähempää kiinnostunut. Tai no, odottakaas…ehkä vähän. Kaikesta ei tarvitse tykätä, siinä homman hienous. Ja illan kolme ekaa bändiä sutkivat kukin niin ärhäkkään vedon, ettei noin hintapoliittisesti edes haitannut jättää pääbändiä näkemättä. Melko ihmeellinen pääesiintyjä suhteessa muihin, pakko sanoa. Mutta jollainhan porukkaa on houkuteltava, ja kun tapahtuma oli osa Tammerfestia, niin ehkä se selittää paljonkin.

Yksi asia vielä. Muistutin itseäni Pakkahuoneen sisääntulolla taas siitä, että mesta molempine puolineen, on yksi koko maan johtavimmista rockin kuunteluun tarkoitetuista paikoista. Ellei johtava. Järjestään hyvät soundit, järjestään ystävällinen henkilökunta ja pääosin mielenkiintoinen ohjelmapolitiikka. Ja hei, terveisiä Tavastialle, narikasta ei tarvitse maksaa, jos sinne ei jätä mitään. Niin se täällä on, ja niin sen kuuluu olla. KG

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

Valoa Festival, Tampere la 07.02.2015

Valoa Festivalin lauantai oli paperilla minimissäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin avauspäivä, jossa tosin onnistuin näkemään vain vaatimattomat kolme aktia. Lauantaiehtoolle tavoite oli korkeammalla, ja sen saavutinkin. Alkajaisiksi jälleen Kauppakadun turboahdettuun Pub Artturiin. Kaikki Artturin keikat olivat festarilla ilmaisia, ja se on tokikin hyvää kaupunkikulttuuria se. Tungos tosin ei Suomessa minkään ilmaisen äärellä ole vältettävissä, mutta käytännössä aina ne kaikkein halukkaimmat kuitenkin sisään mahtuvat. Asiain harrastuneisuuteen nimittäin liittyy, että jos ei ole ajoissa paikalla, voi syyttää pääosin itseään.

Illan nimi oli mitä vahvimmin Jukka Nousiainen. Mieheltä tulin nähneeksi peräti kolme keikkaa illan aikana, kolmella eri kokoonpanolla. Samalla tulin synnyttäneeksi näin termein oman ennätykseni. Edellinen enkka on nimittäin ollut maksimissaan kaksi. Siitä kuka oli ”mies joka toi rock’n’rollin Suomeen” kiistellään yhä. Mutta siitä, kuka toi sen uudestaan Suomeen, rock’n’rollin jo lähes unohduttua, ei ainakaan juuri tänään itselläni ole epäselvyyksiä. Oli nimittäin tämä Nousiainen, Nastolan poikia. Mies aloitti illan urakkansa soolovedolla Artturin nurkassa istuen. Dramaturgia oli kunnossa, nousiaisvetojen intensiteetti nousi illan kuluessa kuin seiväs.

Nousiaisen albumi ”Huonoa seuraa” on mainio kokonaisuus, ja ennenkaikkea mahdoton määritellä. Tekee todella hyvää tälle maailmalle, joka perustuu pelkkiin määritelmiin, että joku taho on ymmärtänyt päästää Nousiaisen levyttämään. Soolomateriaalin tunnetuin ralli lienee ”Roskalavojen rokkitähti”, joka voisi periaatteessa olla ihan oikeakin radiohitti. On virkistävää nähdä taiteilija, joka keskeyttää muutenkin sekavan settinsä sanomatta sanaakaan, ja marssii baaritiskille. Odottaa tuoppinsa kärsivällisesti ja palaa mitään selittelemättä soittamaan. Valmis maailma, ilmaiskeikka, ei ole keneltäkään pois.

Nousiainen on (soolona siis) merkillinen hässäkkä Peitsamoa, Pekka Strengia ja äärettömän mudanmakuista suobluesia, ja vielä kymmeniä nimeämättömiä asioita siihen kylkeen. Tekee mitä tahtoo, laulaa mistä tahtoo. Nousiaisen kunniaksi esiintyjänä on myös sanottava, sama päti nimittäin miehen bändikeikoillakin, että sillä saako sanoista selvää tai ymmärtääkö niitä, ei ole mitään merkitystä. Minä luulin, että Risto on jotenkin omaleimainen artisti, mutta luulo ei ole sama kuin tieto. Sitäpaitsi, mies joka mainitsee lavalta Jolly Jumpersit, saa jakamattoman huomioni samantien.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Nousiainen oli lavalla taas. Paita oli vaihtunut kultaiseen, ja seurakseen mies oli saanut rytmiryhmänsä Mara Balls (basso) ja Raaka-Gini (rummut). Nimet kuin J.M.K.E:n takalinjoilta, meininki kuin Roky Ericksonin tai Hawkwindin hulluilta päiviltä. Happoista jytää ala Jukka ja Jytämimmit. Bändin nimi oikeastaan kertoo kaiken, Nousiaisen maanisuus kiedottuna puolipsydeeliseen jyräämiseen, pitkiin kitarasooloihin ja raivokkaaseen lavashowaamiseen. Musiikillisesti Jytikset ei aivan loputtomasti eroa Nousiaisen kolmannesta olomuodosta, eli illan päätteeksi nähdyistä Räjäyttäjistä. Ja vaikka jyystö olikin osaavaa ja hyvää, tällaiselle bändille rapian puolen tunnin setti on juuri se oikea. Jytäsetti myös osoitti, kun en ollut miestä aiemmin livenä nähnyt, että kyseessä kuitenkin on erittäin osaava kitaristi. Siksi soolosetissä kuullut maailman huonoimmat soolot, osoittivat ironian kärkeä ainakin omassa mielessäni kovastikin Peitsamoa kohti.

Sitten siirtymä Pakkahuoneelle, jossa vielä 10 minuuttia ennen ensimmäistä bändiä oli hiljaista kuin huopatossumuseossa. Mutta tamperelainen yleisö tulee paikalle tapansa mukaan juuri ja juuri ajoissa, ja bändin syöksyessä lavalle, porukkaa oli jo ihan keikkafiiliksen arvoisesti. Ensimmäisellä Suomen rundillaan ollut norjalainen Kakkmaddafakka oli vissiin kuullut takahuoneeseenkin asti, ettei mitään yleisöä ole. Kundit vaikuttivat aidon ilahtuneilta, kun eturiviin alkoi sittenkin pakkautua väkeä. Ja aika paljon niitä kundeja lavalle sitten yksi kerrallaan syöksyikin, loppulukemaksi sain kahdeksan. Pari kitaraa ja liidilaulua, rummut, perkussiot, kiipparit, basso ja pari taustalaulavaa go-go-karpaasia muodostavat tämän norjalaishybridin, joka on kotimaassaan monesti palkittu ja kullitettu, ja nousut on kovia ulkomaillakin.

Bergenin kollit sekoittavat keitokseensa aivan pokkana lähes mitä vain, mutta avainsanoina mieleen nousevat ska, hip hop, reggae, lattarirytmit, jonkinlainen house ja diskopumppaus. Määrittelemätön paikka, ja siksi tämä ennakkoon koko festareilla (uusista nimistä) eniten odottamani bändi, jaksoikin kantaa kolmevarttisensa aivan hamaan loppuun saakka. Kovin moni tuntui osaavan sanoja ulkoa, joten oli aikakin saada nämä härskejä puhelevat naapurinpojat Suomeen soittamaan. Kakkmaddafakka on ikäänkuin diskomusiikin Steel Panther, en ainakaan itse voi välttyä siltä, että kyllähän tässä voimakasta poikabändiparodiaakin haetaan. Ollaan siistejä, näytetään ylikasvaneilta ripari-isosilta, mutta on härskit muuvit ja läpät. Ero on toki, että perinnepoikabändillä musiikki lokeroituu helposti vähintäinkin sieluttomaksi skeidaksi, näillä ei. Pirteä tuttavuus, joka sitäpaitsi lupasi solisti/kitaristi Axel Vindenesin suulla, tulla jo kesällä takaisin. Provinssi? Flow? Valtteri?

Sitten siirtymä jäätävässä viimassa YO-Talon jonoon. Vaikka kaikilla jonossaolijoilla ennakkolippu tai ranneke olikin, jonoon jouduttiin narikan hitauden takia. Jos ei ole YO-Taloa aikoinaan suunniteltu rokkiliiteriksi, niin ei ole sen narikkaakaan narikaksi. Sumppuun menee, mutta sitä toisaalta kangella silmään, joka muutaman minuutin jonotusta edes muistelee.

Vielä sen verran YO-Talosta, että vaikka upean historiallisesta ja paljon nähneestä miljööstä puhutaankin, ei ole kyllä suunniteltu talon baariakaan lähes 400 henkeä vetävän rokkiklubin baariksi. En viitsinyt heittäyttyä jonoon edes kokeillakseni. Kun saavuin paikalle oli Teksti TV 666 juuri lopettanut, mutta tuttu mies yleisössä todisti, että hyvä oli ollut ja varsin hyvältä kuulostanut. Uskon. Joten, ensi kertaan siis. Ehkä. Todellinen syyni tulla premisseihin oli kuitenkin paljon puhuttu Räjäyttäjät, jonka näkemisen nyt tiedän kuuluvan suomirockin tämänhetkiseen yleissivistykseen. Toki ajatuksena oli myös saada Nousiais-keikkatripla täydeksi, ja suorittaa siinä sivussa aina tähän asti näkemättä jäänyt Pää Kii.

Olin nähnyt aiemmin Teemu Bergmanin bändeistä Kakka-Hädän pari kertaa ja Nazi Death Campin kerran. Jälkimmäisenä mainitun keikka on tämänkin illan jälkeen näistä kaikista edelleen paras. Pää Kii on pitkään pitänyt suorittaa, mutta paino on kyllä sanalla suorittaa. Nyt on nähtynä, en ole kohderyhmää. Moni oli, YO-Talon alalattialla, ja varmasti saivat vain rapian puolen tunnin keikasta mitä hakivatkin. Pää Kii roiski karmaisevilla soundeilla, niin että ne muutamat loppupään sävellyksellisesti suorastaan nerokkaat punkrallitkin tulivat mitenkuten läpi.

Sama lava, sama sali, varttia myöhemmin. Räjäyttäjät, tuo ”miksaajan painajainen” olisi niinikään voinut roiskia sinnepäin karmaisevilla soundeilla, mutta ei. Kovaa ajava ja arvaamaton Räjäyttäjät tulikin yllättävän kirkkaasti läpi, ja kuten aiemmin jo sanoin, sillä saako Nousiaisen joka sanasta selvää, ei edes ole väliä. Tai mitä soitettiin, missäkin järjestyksessä. Aivan tavallaan sama, Räjäyttäjät on tajunnanblosauttava rokkikone, joka kannattaa heti tsekata, kun mahdollisuus tulee lähelle sinua. Tai vaikka kauemmaskin. Tämänhetkisten tärkeimpien kotimaisten livebändien kärkipaikoille orkesteri junttasi itsensä ensibiisillään. Puolessavälissä Nousiaiselta alkoivat pudota puolitankoon kultaiset housut. Ei haittaa, vedetään perse paljaana. Pari stygeä myöhemmin housut antautuivat kokonaan. Ei haittaa, vedetään munasiltaan. Vaikka kuulostaisin kuinka kamalalta, tai peräti Rumban toimittajalta, niin sanon silti: Räjäyttäjät on palauttanut vaaran tunteen rock’n’rolliin. Enkä edes väitä, että kyseinen lause olisi itse keksimäni.

Valoa Festival ansaitsee ison kiitoksen nimensä täyttämisestä. Ainoa asia mitä se nimessään lupaa, on tuoda valoa talven synkkyyteen, ja siinä se onnistui tänäkin vuonna mahtavasti. Vielä kun aikataulut pitivät, henkilökunta oli ystävällistä ja tarjonta jo todetunkin moniulotteista, voi jo siirtää katseensa huoletta vuoden päähän. Kiitäen, KG.

Stiff Little Fingers (uk), No Shame @ Tavastia, Helsinki 06.11.2014

Belfastin pojat Jake Burns ja Ali McMordie olivat 10 ikävuoden hujakoilla kumpikin, kun Pohjois-Irlannin ongelmat isolla O:lla alkoivat, eli häveliäästi The Troubles. Vajaat 10 vuotta lisää mittariin, ja pojat kokivat tehdä muutakin kuin maleksia kylmillä kaduilla, tarttua kiviin ja polttopulloihin ja pakoilla takakujilla brittisotilaita. Sitäkin varmasti sai tehdä, mutta kanavaksi päästä Ongelmista pois muodostui kuitenkin vuonna 1977 perustamansa bändi, josta pikapuoliin oli tuleva yksi brittipunkin tärkeimmistä, ja kantaaottavimmista. Orkesterin nimi oli, ja on yhä, Stiff Little Fingers. Alkuperäisestä miehistöstä ovat yhä jäljellä basisti McMordie ja kitaristi-laulaja Burns. Väliin on mahtunut kymmenen studioalbumia, yksi viiden vuoden telakoituminen ja liuta soittajia, mutta vuonna 2014 SLF on edelleen ällistyttävän hyvässä lyönnissä. Ja ennenkaikkea, sen kuluvana vuonna ilmestynyt viimeisin albumi ”No Going Back”, on liki loistava.

Tavastian marraskuinen iltapuhde oli Fingersien neljäs veto Suomessa, ensimmäisten ollessa jo peräti kesän 1979 Oulun Kuusrockissa, ja heti perään Helsingin Kaivopuistossa. Sitten tulikin hiukan taukoa, kunnes bändi saatiin loppuunmyydylle klubikeikalle The Circukseen viime vuonna, ja nyt siis Tavastialle.

Itselläni on vakavana keikkaharrastajana tapana tutkia bändien settilistoja etukäteen, ollakseni selvillä, mitä biisejä todennäköisesti kuullaan ja missä todennäköisessä järjestyksessä. Sillä tavalla on helppoa ottaa bändiä etukäteen haltuun, hiukan tuntemattomanpaakin artistia. Itse en niin perusta yllätyksistä, vankka tietämys aiemmin rundilla kuullusta materiaalista on minulle se juttu. Joten, Stiff Little Fingersienkin tapauksessa oli selvää, mitä tuleman pitää. Samalla settilistalla mentiin kuin vaikkapa edellisiltana Tukholman Debaser (Medis’ssa), yhtä encorea lukuunottamatta.

Bändi oli tänään hyvässä tikissä, vaikka jonkinlaista väsymystä ehkä ilmassa olikin. Keikka saatiin läpivietyä kunniallisilla soundeilla, vaikka jälleen on sanottava, että Tavastia olisi tänään(kin) kuulostanut paremmalta, jos master volymea olisi maltettu yhden kosketuksen verran tuoda alaspäin. Tavastian rakenteet alkavat pitää sitä käsittämätöntä kihinää, joka kuulostaa Mayhemin demolta emaliämpärissä, kun volyymi on liian kova. Asiantuntemattomuuttani tässä toki jauhan, mutta korvat kertovat, enkä olekaan antanut lupaa itselleni enää vuosiin, kuulla yhtään sähköistä keikkaa Tavastialla ilman hintavia korvatulppia.

Keikka starttasi esikoisalbumin ”Inflammable Material” (1979) hittiraidalla ”Wasted Life”, ja aivan ilmiselvästi hyvinkin entusiaistinen suomalaisfanien joukko oli samantien messissä eli meinigissä mukana. Typerä biisien toivehuutelu loisti tänään onneksi poissaolollaan, tämän bändin kohdalla on kuitenkin helppo ennustaa, että kaikki Ne tärkeät soitetaan. SLF on yleisönpalvelutehtävissä. Tuoreelta albumilta kuultiin peräti neljä kappaletta, mikä kertoo bändin omastakin arvostuksesta plattaa kohtaan. Ja kun edellisestä studiolevystä olikin jo vierähtänyt 11 vuotta, ei keskinkertaisen välilevyn pullistuman markkinoille tuominen ollut tietenkään edes vaihtoehto. Ensimmäisenä uutukaiselta kuultiin päätösraita ”When We Were Young”, joka on suorastaan popbiisi, jos niin haluaa ajatella. Mutta mitä vikaa melodisuudessa on ikinä ollut? Populaarimusiikki perustuu rytmiin ja melodiaan, ja ne molemmat löytyy. Saahan näitä sävellellä perässä, jos tuntuu, että taittuu.

Tuoretavarasta kuultiin myös upea ”My Dark Places”, jonka spiikissä Jake Burns kertoi läpikäymästään vaikeasta masennuksesta. Biisi aukesi aivan toisella tavalla tämän arvostettavan avautumisen myötä. Komea ralli, kuin myös ”Throw It All Way”, jonka tulkitsi kitaristi Ian McCallum (bändissä vuodesta 1998), aivan kuten levylläkin.

Bändi soitti itselleen tutuilla temmoilla, eli napakasti tikattiin, ja pian olikin selvää ettei keikka tulee paljoa tunnin päälle kellottamaan. Yksi ehdottomista suosikeistani, ”Just Fade Away” esimerkiksi ajettiin sikäli ohituskaistaa, että sen tunnistamiseen meni hetki.

Keikan keskisuvantona toimi tuttu coverbiisi, The Specials-laina ”Doesn’t Make it Alright”, joka käynnistysvaiheessaan alkoi tovin tuntua turhalta ohjelmanumerolta, mutta lunasti itsensä komealla loppurunnoutumisellaan. Bändi ei pahemmin sooloja harrasta, ja hyvä niin. Kompakteja vetoja. Soitetaan suoraan vaan. Minun makuuni kolmosalbumin ”Go For It” (1981) raita ”Silver Lining” on bändin ehkäpä se komein biisi, ja kuten Jake Burns spiikissään totesikin, yhä häkellyttävän ajankohtainen. SLF tulikin soittamaan biisin aika hyvää saumaan, juuri samana päivänä kun Suomi-paatti karahti ihan kunnolla kiville, päivän uutisten synkässä ja tunkkaisessa valossa.

Fingersien biisimateriaali on sitä luokkaa, että klassikoista ”Roots, Radicals, Rockers and Reggae” tuntuu tässä seurassa melkoiselta renkutukselta, mutta silläkin on settilistassa paikkansa. ”Barbed Wire Love”, rakkauslaulu Belfastin ongelmaisilta takakujilta, kuultiin pitkänä versiona, ja basisti McMordien doo-wopeilla höystettynä. Kukaan ei tässä orkesterissa ole instrumenttinsa ylijumala, ehkä vähiten rumpali Steve Grantley, mutta ei sellainen tähän musiikinlajistoon ja perinteeseen kuulukaan.

Varsinaisen setin loppua kohden, Burns omisti ”Strummervillen” tietenkin Joe Strummerille, joka kuusi vuotta Burnsia seniorimpana ehti toimia Belfastin miehelle esikuvana ja innoittajana. ”Tin Soldiers” kakkosalbumilta ”Nobody’s Heroes” (1980) alkoi jo vakavasti käydä etulattian faniston jalan alle, mutta lopullisesti sinne mursi tiensä bändin kaikkien aikojen ensimmäinen single ”Suspect Device”, helmikuulta 1978. Ja vaikka Pohjois-Irlantiin on saatukin päivä päivältä vahvistuva rauha, voi tätä laulua laulaa silti aika huoletta edelleen, eivät maailmamme perusteet ole sikäli miksikään muuttuneet. Laulun konkreettisempaan puoleen pystyin mahtavasti samaistumaan, Lontoon Pimlicon maanalaisasemalle ”suspect devicen”, vahingossa toki, jättäneenä. Silloin tuli nimittäin hetkeksi viileä hiki.

Suspect Device” päätti odotetusti varsinaisen setin. Tunnin ja 10 minuutin kellotukseen päästiin kahdella encorella (Tukholma sai edellisiltana kolme). Ensin ”At the Edge” ja sitten tietenkin bändin ikäänkuin tunnuslaulu, jota ilman ei minkään maailman hämäläisosakunnan soittojuottolasta voi poistua, eli kakkossinkkuna lokakuussa 1978 julkaistu ”Alternative Ulster”. Jos sallitte, Stiff Little Fingers-kataloogissa biisi ei sävellyksenä ole kummoinen, mutta onpahan vain yksi koko punkin historian tärkeimmistä ralleista, ja yksi Troubles-taistelulauluista kautta ongelmaisten vuosikymmenten. Tukholmassa oli lisäksi kuultu Bob Marley-cover ”Johnny Was” (sopimusteknisistä kiertosyistä Rita Marleyn säveltämäksi merkitty), mutta ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan koko tämän odotuksen arvoinen keikka, mahtavan kompakti ja tanakka veto. Jake Burns lupasi bändin palaavan, ja onhan miehen sanaa uskottava. Aion olla paikalla.

Illan lämmittelyosuuden hoiti kunnialla salolaislähtöinen No Shame, joka on ihan heittämällä Suomen kovimpia toimivia alan bändejä. Sillä on rohkeus sekoittaa levyilleen materiaalia suomeksi ja englanniksi, ja saada keitos toimimaan. Sillä on rohkeus vetää positiivisella energialla, eikä kaikissa biiseissä tarvitse laulaa kalliolaisesta jurrista. Ei tarvitse olla niin säälittävän ja naurettavan punk koko ajan, joka sekunti. Kitarat ei biisien välissä kierrä koko ajan sitä iänikuista typerää kiertoaan, ja muutenkin jätkien kompaktin slotin aikana oli kaikin puolin hyvä olla.

Illan yleisössä näkyi suorastaan ilahduttava määrä hyvinkin nuoria ihmisiä. Ihanaa, että joku vielä muistaa kasvattaa lapsiaan/nuoriaan, tai että nämä ihan minimissäänkin ymmärtävät kasvattaa itseään. Ulkona tuolla liikkuu kyllä ihan riittävästi jengiä, joka ei koskaan äänestä, kuuntelee tyhjänpäiväistä muzakkia, ja luulee että Weezer on punkkia. KG

Post Navigation