Rotten Sound, Medeia, Tryer @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 18.07.2015
Kesän alkupuoli on sujunut hiukan raskaammissa tunnelmissa, mitä tulee siis elävän musiikin kulutukseen osaltani. Eikä siinä, aika aikaa kutakin. Ja kun vuoden ehkä kuivin klubikuukausi, on yhtäkuin heinäkuu, oli edennyt sekin yli puolenvälin krouvin, oli aika panna entistä raskaammaksi. Ja lähteä Pakkahuoneelle kokemaan grindcorepuimuri Rotten Soundin kesäinen keikkakunto. Samalla oli mahdollisuus tai mahku tsekata myös pitkään tsekkauslistalla ollut tamperelainen Medeia, sekä kovissa nousuissa oleva punkkikvartetti Tryer.
Illan avasi siis Tryer, viitisen vuotta nuori bändi, joka ajelee rennolla otteella melodista hardcoreaan. Sillä on takana kaksi albumia, joista jälkimmäisellä eli ”Kukkia kaamoksesta” (2014), orkesteri löysi viimeistään oman äänensä. Pikkuinen radiohittikin syntyi ”Mitä kauneus tuo tullessaan”-kipaleesta. Ja siihen toki Klubin energinen puolituntinenkin päättyi. Olin juuri edellisen biisin aikana miettinyt, että nyt tulee pojat puoli tuntia täyteen, ja se on vastaavaa kaahausta juuri hyvä ja oikea määrä. Ja niin se oli tänäänkin. Monta hyvää rallia kuultiin, tällä materiaalilla bändillä on mahdollisuuksia isompaankin sukseehen, mikäli se tahtoo. Laulaja-kitaristi Jussi Kaholan ääni on niinsanotusti haastava, mutta mitä sitten, kyllähän maailmaan lauluääniä mahtuu. Dave Mustainekin on päässyt omallaan pitkälle, siis äänellään. Ja toisaalta Tryerin kansan-tai lastenlaulumaisiin lällätyksiin Kaholan ääni peräti sopii. Mies on siis valinnut bändinsä oikein, ja päinvastoin.
Suomenkielinen punk-kaahaus on nyt muotia, kaikki haluaa olla punk, kaikki haluaa olla hardcore. Yrittäjää riittää, mutta Tryer on yksi persoonallisimmista. Pelkästään Vesa Ahosen bassolinjat, ja muutamat suorastaan proget välikkeet erottavat Tryerin massasta. Ja siis se Kaholan ääni tietenkin, mainitsinko jo. Rumpali Jonne Haapa-aholla on crossoverässät hihoissaan, ja muutenkin koko bändi osoittaa, että vaikka kaahaakin, voi silti olla oman instrumenttinsa herra. Että kyllä tuolla jonkun Pää Kii’n keikoilla tulee kovasti mieleen, että miksi ihmeessä tästä vaahdotaan. Tai tästäkin.
Jos elettäisiin vuotta 1986, Tryer olisi jo valtakunnallisesti iso, mutta keskitien muottiin tungettuna. Voi hyvinkin olla hyvä, ettei eletä. Ehkäpä Tryerin kuuluukin olla juuri Tryer, ne löytävät bändin, joita aidosti kiinnostaa löytää. Tsekkaa kuitenkin ihmeessä ”Kukkia kaamoksesta”, jos laadukas suomirock ja melodinen ajo kiinnostaa. Klubin illassa ehkä parhaiten kulki ”Pakoon”, joka ihan tosissaan ja ansiokkaasti kumartaa 80-luvun suomi-HC:n kultakauden suuntaan. Ellei peräti ole sen suoraa jatkumoa.
Sitten Rotten Sound, jo peräti 22 vuotta kaaosta ja grindcorea. Jälkimmäisessä bändi onkin (pyydän anteeksi liikaa käyttämääni termiä) maailmanluokkaa, yksi tärkeimmistä alan bändeistä. Näiden seuraavaa levyä kannattaa odottaa selkeästi isommalla innolla, kuin Napalm Deathin tulevaa.
Rotten Soundin tuimin ydin on yhä sama, kuin 22 vuotta sitten Vaasassa, solisti Keijo Niinimaa ja kitaristi Mika Aalto. Niinimaa onkin tullut grindin, crustin ja dödön suorastaan vanhemmaksi valtiomieheksi. On koko Rotten-historia, Medeian nokilla huudetut seitsemän vuotta, ja merkittävä stintti ruotsalaisen Nasumin jäähyväiskiertueen solistina, sekä kakkuna kirsikan päällä, aivan loistava startti Morbid Evilsin kanssa viime vuonna . Hyvä niin, että Niinimaa on vanhemman liiton mies, ei ole tullut koskaan opetelleeksi niitä kaikkein ärsyttävimpiä coresolistien lavamaneereja. Joita en nyt tässä luettele, olen niitä jo aiemmin luetellut.
Rotten Sound jauhoi läpi kuuden albumin mittaista grindkatalogiaan peräti 45 minuuttia, tai melkein. Normaalistihan bändi tahkoaa tiukat 30 minuuttia. Tänään oli annettu niin pitkät soittoslotit, että pakko ne oli jollain tapaa täyttää. Yleisö oli varsin jäässä ja vaikka Niinimaa vimmatusti yrittikin saada porukkaa lämpenemään, tapahtui se korkeintaan vasta aivan lopussa. Hapuilevaa pittiä, väljyyttä etulattialla, ja kertakaikkiaan liian iso tila tänään täytettäväksi. Tänään Klubin ja Pakkahuoneen yhteisilta oli huono idea, Rotten Sound olisi ehdottomasti kuulunut, ja ansainnut tulla soitatetuksi Klubin lavalla.
Jos joskus on tullut dissattua Pakkahuoneen soundeja, en dissaa enää. Jos Rotten Sound kuulostaa omalta itseltään näin tyhjässä salissa, jotain pitää tiskin takana osata. Hyvä. Sillä, mitä kenenkäkin suosikkilanauksia miltäkin kiekolta Rotten Sound soitti, ei ole mitään väliä. Se ei ole grindcorehommissa pointti. Pointti on se vihainen lanaus itsessään, olla siinä hyvä ja uskottava. Sanat, joita huudettiin, voi himassa tarkistaa levyn sisäpussista. Rotten Sound soitti tiukasti, ja aina parhaimmalta silloin kuulostaen, kun tempo yhtään laski, kun se oli oman maailmansa sludgeimmillaan.
Klubin puolella tamperelainen Medeia jännitti, lähteekö kiipparisti-laulaja Laura Dziadulewiczin laitteisto ollenkaan käyntiin. Hermostuneisuuttakin oli jo havaittavissa, mutta lopulta tekniikka hoiti homman himaan, ja keikka päästiin soittamaan täydellä kokoonpanolla. Ja hyvä niin, Dziadulewiczin koskettimet ja kauniin eteerinen vokalisointi on se, mikä nostaa Medeian lopultakin kuolevaisen jyystämisen yläpuolelle. Ja toki useammatkin upeita proge-elementtejä sisältävät biisit. Mainittuja elementtejä voisi olla ihan kunnolla enemmänkin, deathcorea nimittäin mahtuu maailmaan kyllä. Medeia on omaperäinen lajissaan, tai lajeissaan, mutta se voisi olla enemmänkin.
Yhtäkaikki, ensikosketuksessani vuonna 2002 aloittaneeseen ja neljä pitkäsoittoa julkaisseeseen Medeiaan, puhutaan samantien parhaasta suomalaisen raskasryhmän keikasta pitkään aikaan. Alun teknisistä murheista huolimatta, tai peräti niistä johtuen. Orkesteri runnoi isolla tunteella ja vimmalla lähes 50-minuuttia progressiivista, melodista kuoloaan, HC-elementein. Mitä, ja miltä levyiltä soitettiin, sillä ei ole taaskaan väliä. Meininki edellä mentiin, lavanedustan pitissäkin pelattiin jo suorastaan korkeaa mailaa. Hetkittäin olin varma, että nyt sattuu, varsinkin kun se valkopaitainen korsto alkoi horjua holtittomasti kirnun laidalta toiselle.
Ai niin, ”Iconoclastic”-albumin (2013) nimiraita soi todella komeasti, Frans Aalto on coreitseironiassaan hauska ja osaava solisti, kitarat olisivat voineet soida erottuvammin, mutta onneksi sentään jo mainitut kiipparit saatiin kuulumaan. Ja hyvä, ettei ketään sattunut. Kova veto, todella kova.
Illan päätti, ei suinkaan A, vaan Stam1na, mutta ilman minua. En edes tarkkaan tiedä miksi, mutta en voisi olla orkesterista vähempää kiinnostunut. Tai no, odottakaas…ehkä vähän. Kaikesta ei tarvitse tykätä, siinä homman hienous. Ja illan kolme ekaa bändiä sutkivat kukin niin ärhäkkään vedon, ettei noin hintapoliittisesti edes haitannut jättää pääbändiä näkemättä. Melko ihmeellinen pääesiintyjä suhteessa muihin, pakko sanoa. Mutta jollainhan porukkaa on houkuteltava, ja kun tapahtuma oli osa Tammerfestia, niin ehkä se selittää paljonkin.
Yksi asia vielä. Muistutin itseäni Pakkahuoneen sisääntulolla taas siitä, että mesta molempine puolineen, on yksi koko maan johtavimmista rockin kuunteluun tarkoitetuista paikoista. Ellei johtava. Järjestään hyvät soundit, järjestään ystävällinen henkilökunta ja pääosin mielenkiintoinen ohjelmapolitiikka. Ja hei, terveisiä Tavastialle, narikasta ei tarvitse maksaa, jos sinne ei jätä mitään. Niin se täällä on, ja niin sen kuuluu olla. KG